Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Puntari: Ponvojaats?!


Tasan neljä vuotta sitten istuskelin Provencessa oman (vuokra)talon pihassa ja join aamukahvia nenä kohti aurinkoa. Horisontissa kimmelsi Välimeri ja laivat lipuivat uneliaasti kohti Nizzan satamaa. Kevät oli ympärillä kauneimmassa loistossaan.

Unelma pidemmästä jaksosta ulkomailla heräsi joskus viitisen vuotta sitten. Totesimme, että nyt on pakko lähteä, jos aikoo vielä hyvällä omallatunnolla mennä. Kumpikaan tytöistä ei ollut vielä koulussa ja mullakaan ei ollut vakituista työpaikkaa, josta irtaantuminen olisi saattanut olla vaikeaa. S sen sijaan oli suunnitellut jo pidemmän aikaa vuorotteluvapaata.

Ranska ja Nizza valikoitui kohteeksi melko randomisti. Olin käynyt kerran siellä mestoilla, todennut kaupungin varsin viehättäväksi ja markkinoin kotona sitä maantiepyöräilyn paratiisina. S tarttui syöttiin ja niin me alettiin tosissamme tehdä matkasuunnitelmia joskus kesällä 2012.
Majoitus Nizzasta varattiin Interhomen kautta kuudeksi viikoksi. Kolme viikkoa otettiin ns. Meri-Alpeilta 70 km päästä Nizzasta, jossa tuttumme työkaverilla oli vuoristotalo. Yhteensä matkan pituus oli siis 10 viikkoa, kun automatkat sinne ja takaisin lasketaan mukaan.
Majoitusvaraukset tehtiin syksyllä 2012, mutta reitti- ja matkustustapa vasta paljon myöhemmin. Laivayhteys Saksaan on melko kallis normaalilla hinnalla ja tässä tapauksessa odottelu kannatti: Matkamessutarjouksesta saimme menomatkan -50% alella normaalihintaan verrattuna. Takaisin päätettiin tulla Tanskan ja Ruotsin kautta, sillä halpismatkoja ei myyty enää kesän lomasesonkiviikoille.

Menomatkalla mentiin siis Helsiki-Travemunde-laivamatka. Travemundessa olimme illalla kymmenen aikaan ja siitä starttasimme yötä myöten kohti Pariisia. Ajomatka meni ihan hyvin, koska liikenne oli rauhallista ja tytöt nukkuivat takapenkillä. Pariisissa oltiin kaksi päivää (toinen kaupungilla, toinen Disneylandissa) ja sitten ajelimmekin yhden päivän aikana Ranskan halki kohti Välimeren rannikkoa.

Talo Nizzassa oli buukattu melko epäselvien kuvien perusteella, eikä oikeastaan tiedetty yhtään, mitä on vastassa. Yllätys oli positiivinen, kun löysimme perinteisen provencelaisen kivitalon patioineen, puutarhoineen ja ranskalaisine parvekkeineen. Talo oli juuri rempattu sisältä, joten meitä todella onnisti. Sijainti oli 6 km keskustasta, mutta hyvien kulkuyhteyksien päässä. Bussilla ja ratikalla cityssa oli kymmenessä minuutissa.
Siellä me sitten asustelimme ja kulutimme aikaamme leväten, liikkuen, pelaten, leikkien, herkutellen ja ihmetellen. Pidettiin kotipäiviä ja kaupunkipäiviä, tutkittiin lähiympäristöä autolla ja pyörillä, shoppailtiin paikallisessa supermarketissa ja käytiin piknikeillä ja puistoissa paikallisten tapaan. Noin pitkän oleskelun hyvä puoli on juuri se, että pääsee sisään vähän siihen kulttuuriin ja elämään, johon on mennyt. Viikon lomallahan sitä yleensä kiertää vain turistinähtävyydet ja imee itseensä pintapuolisesti paikan vaikutteita. Itse koin, että meidän matkat ratikalla ja bussilla olivat kaikkein antoisimpia: yleensä aina joku paikallinen (mummo) alkoi jutulle ja siinä sitten keskusteltiin sujuvasti toistemme kieltä osaamatta... Bussissa tyttöjä huvitti paikallinen poskisuudelmakulttuuri: koulusta palaavat nuoret kun tervehtivät meidän paikallislinjalla aina toisiaan suikkaamalla suukot poskille.

Vuoristossa näimme toisenlaista Ranskaa. Upeita maisemia, puhdasta luontoa, pieniä postikorttimaisia kyliä, korkeuseroja ja säänvaihteluja. Oli kylä kuinka pieni tahansa, sieltä löytyi aina leipomo, josta ostimme jumalaiset eväät retkillemme ihan pilkkahintaan. Pieni St. Martinin kylä vei ihan täysin sydämeni ja sinne täytyy kyllä päästä vielä uudestaan. Kapeat kadut, pienet puodit ja vehreä ympäristö olivat kerta kaikkiaan hurmaavat.

Kotimatka halki Euroopan ja Skandinavian ajeltiin isommin pysähtelemättä. Olimme yhden yön Saksassa Mannheimissa viihtyisässä vanhassa gasthausissa. Toisen yön majoituimme Tanskassa Köpiksen ulkopuolella olevassa muurarimestari Jaakobin perheen B&B:ssa. Molemmat majoitukset valitsin hinnan mukaan internetin hotellivaraamoista ja olivat erittäin hyvät ja siistit. Kolmas yö nukuttiinkin jo Silja Linen lakanoilla Tukholman ja Turun välillä. (Vinkkinä muuten, että jos sattuu eksymään autolla Tukholmaan neljän jälkeen, niin kannnattaa varata PALJON aikaa ruuhkissa jonotteluun. Me ehdittiin juuri ja juuri laivaan...).

Jälkikäteen ajateltuna reissu ei olisi voinut olla yhtään parempi kokemus! Nautimme siitä ihan koko perhe ja jonkinlainen kaipuu takaisin jäi sydämeen.
Yksi tuttavamme sanoi kerran, että kadehtii meitä, koska osaamme tehdä unelmistamme totta. Itse en ole asiaa koskaan ajatellut sen tarkemmin, mutta onhan se totta, että toiset käyttävät koko elämänsä jostain asiasta unelmoimiseen, mutta eivät tee asian eteen mitään. Meillä taas on ollut taipumus muuttaa puoliksi leikillään heitetyt ideat todeksi.
Tämän unelman toteuttaminen vaati ennen kaikkea päätöksen, että nyt tämä toteutetaan. Sitten alkoi armoton ja kurinalainen säästäminen. En ole luonteeltani mikään materiaan tuhlaava tyyppi, joten aika helposti sukan varteen sai jäämään ylimääräistä. Eikä tämän kymmenen viikon matkat ja majoitukset maksaneet loppujen lopuksi enempää, kuin kahden viikon Thaimaa-matka meidän perheeltä.

Vuosien aikana reissua on muisteltu useaan otteeseen ja viinikellarikin ammottaa tyhjyyttään. Olisko taas jo aika lähteä?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Halkomäki: Muu niin kuin mummula!

Onko sulla ollut omaa mummulaa? Sellaista paikkaa, joka on ihan oma maailmansa. Jossa on ihan oma tunnelmansa, ajan kulku, tuoksut, äänet ja lämpö. Ihmiset. Meillä on Tiinan kanssa ollut niitä kaksi, molemmat aivan omanlaisiaan ja erilaisia. Ihania kumpikin. Niissä vietettiin lapsena paljon aikaa.
Helenamummu asui yksin. Muistan hyvin mummun keittiön tuoksun ja vintin rappusten viileän houkutuksen. Kesäiset leikkimökkileikit ja pihasaunan betonilattian karheuden paljaan jalan alla. Mummun läskisoosi ja perunat oli parasta mitä saattoi, ja perunariävä ja siirappilimppu veivät kielen mennessään. Unikot kukkivat tien reunassa ja ulkohuussissa käynti oli aina vähän jännä paikka.

Toinen mummula oli lähempänä kotia. Sieltä ajettiin kesäisin pyörillä kaksi päällä Ahtelaan mato-ongelle. Kaivettiin tunkiosta iso purkillinen kastematoja mukaan. Mummulan kuistin oven rullasalvan kolahduksen muistan vieläkin, ja yleensä heti sisältä kuului Hilkkamummun huikkaus: Ketäs tirriäisiä sieltä tulee? Pappa istui aina keittiössä omassa tuolissaan ja arkipäivinä Mummu oli aina hellan ääressä. Jääkaapista löytyi sipuliteemakkaraa ja keittiön alalaatikosta kuivia leivänkantoja järsittäväksi, meidän suurinta herkkua!

Molempien mummuloiden tunnelma oli rauhallinen ja jotenkin irti kaikesta muusta. Niissä vietettyjä hetkiä on ihana muistella vuosi toisensa jälkeen. Ne ovat arvokkaita muistoja ja tuovat aina väistämättä ikävän tullessaan...miten kiva olisi saada vielä tällä iällä jutella oman mummun tai papan kanssa. Se olisi erilaista rikkautta nyt kuin silloin lapsena.

Meidän lapsillamme on myös molemmat mummulat olemassa. Samalla tavalla turvalliset ja ihanat kuin meilläkin. Mutta isovanhemmat ovat toisenlaisia. He ovat nuorekkaita ja meneviä, harrastavat ja reissaavat. Mummulat ovat suurempia ja ne on sisustettu aikaa vastaavasti. Silti sukkia kudotaan ja hiivaleipää leivotaan ihan niin kuin ennenkin. Nikkaroidaan linnunpönttöjä ja tehdään vesurihommia, ajetaan mönkijällä. Aina on aikaa lapsenlapsille.

Pääsiäistohinoita Leenamummun kanssa muutaman vuoden takaa.

Ja sitten meillä on vielä Hiljatäti. Jokaisella pitäisi olla oma Hiljatäti! Hän on minun isotätini isän puolelta. Täyttää juhannuksena 93 vuotta. Asuu yksin omassa asunnossaan ja on oman elämänsä teräsnainen. Mahtavalla huumorintajulla varustettu velmu! Hän kävelee päivittäin ulkona pitkän lenkin rollaattorinsa kanssa ja huolehtii itsenäisesti arkiaskareistaan. Hiljatädin koti on kuin aikakapseli. Kun laitat eteisen oven perässäsi kiinni, aika pysähtyy. On vain nyt. Jutellaan kuulumiset, F1 -kisojen tulokset, naapurin rakennustyömaan edistyminen ja uusimmat valtakunnan uutiset. Katsellaan telkkarista lumilautailua. Keitellään kahvit ja pöytään pitää kattaa ainakin kolmea sorttia kastettavaa. Lapsille on tietenkin suklaata ja pipperiä. Seinäkello raksuttaa rauhoittavasti. Hiljatädin koti on hänen arkensa näköinen, yksinkertainen ja mutkaton, mitään turhaa ei ole. Koti on kaukana nykyaikojen tavaranpaljoudesta. Mua suuresti viehättää se yksinkertaisuus, jolla ihminen voi tulla toimeen. Yksi käsilaukku, kahdet kengät. Yksi kauppakassi. Kaksi takkia kesään, kaksi talveen. Arkikahvikupit ja juhliin sitten Myrnaa. Televisio, radio ja kirjahyllyssä Kalle Päätalon tuotanto. Terveyden kulmakivenä on riittävä suklaakonvehtien ja päivittäisten pulla-annosten turvaaminen. Jääkaapissa on punaista maitoa, kahvikermaa, leipäpaketti, voita, lihaa ja perunoita. Seinällä Hämeen vaakunaryijy. Jokaisella pöydällä on silitetty pöytäliina ja sohvatyynyt on aseteltu millilleen. Hiljatäti herää aamulla puoli viisi ja keittelee kahvit. Illalla hän kömpii petiin viiden jälkeen lukemaan ja täyttämään ristikoita, siitä sitten unille.


Mulle Hiljatäti on kuin korvikemummu. Mun lapset on Hiljatädille korvikelapsenlapsia, hänestä kun ei koskaan tullut mummua. Kun ikäihmisen ympäriltä lähtee oma perhe ja pikku hiljaa myös ystäväpiiri, jää helposti aivan yksin. Meille Hiljatäti on yksi perheenjäsen. Ainakin kerran viikossa käydään kahvittelemassa, tehdään siivouksia ja kauppareissuja yhdessä. Joskus hurvitellaan ihan Tampereella asti. Neljä sukupolvea yhdessä on melko riemukasta menoa! Pienen Kuohijokelaisen Keinon torpan tyttärellä on kerrottavana juttuja, joista edes minulla ei ole aavistustakaan. Hurjan mielenkiintoista! Meidän pojat ovat luonnollisesti aivan höpsähtäneitä Hiljatätiin ja pitävät huolen, että tädillä piisaa kukkia maljakossa ja suklaata ristikoiden seuraksi. Olen tosi onnellinen, että heillä on mahdollisuus viettää aikaa siellä Hiljatädin pienessä kodissa, lankapuhelimen ja lasitetun parvekkeen ihmeellisessä maailmassa. Se on suuri rikkaus! Ja hei, hissillinen talohan on maalaislapsille aivan taivas!

Todellakin, jokaisella pitäisi aikuisiälläkin olla oma mummola. Tai Hiljatäti. Että olisi paikka minne paeta välillä kaikkea hötäkkää, älypuhelimia ja aaltomaljakkokokoelmaa. Paikka missä elämä saisi aina oikean mittakaavansa ja perspektiivin. Paikka, missä joku pitäisi omana. Ja seinäkello raksuttaisi.

Onko sulla?



torstai 30. maaliskuuta 2017

Halkomäki: Mitähän hyvää vaimo on tänään laittanut perunoista?

Otsikko on lausahdus yhdestä Kummelisketsistä, jossa kaksi miestä jaastelevat joutavia ja lopulta tekevät lähtöä kotiin. No, mitä se vaimo oli laittanut perunoista, se ei selvinnyt, mutta toinen miehistä epäili heillä olevan taas tarjolla iänikuista tillilihaa.

Henkilön Aitoon Martat ry kuva.Tämä sketsi pompahti mieleeni eräänä iltana, kun istuin Tampereella Pirkanmaan Marttojen ketjukoulutustilaisuudessa. Illan aiheena oli peruna.    Peruna.     Mietin, miten nyt yhden perunan ympärille saadaan rakennettua kokonainen ruokakurssi? Ja kiinnostaako ihmisiä ruokakurssi perunasta? Eikö siitä ollut jo kaikki mahdollinen revitty irti?

Aikanaan kun muutin pois kotoa opiskelujen pariin, olin kurkkuani myöten täynnä perunaa. Sitä syötiin meillä paljon, tosi paljon! Kuten myös koulussa. Oli joko perunoita ja kastiketta, perunamuusia ja kastiketta, tai jotakin perunavaltaista keittoa. Oikein hyviä ruokia, mutta jotenkin vaan mittari napsahti punaiselle! Meni vuosia etten juuri syönyt perunaa, jos jotain muuta oli valittavana. Jos otin keitettyjä perunoita, tarkistin ensin että ne oli keitetty tarkasti napakoiksi eivätkä ne maistuneet vetisiltä. Lopulta eräs anoppikokelaani johdatti minut takaisin perunoiden pariin. Hän valmisti erinomaisia perunoita, höyryttämällä. Tarkasti kypsyyttä seuraten. Perunoissa oli makua! Minäkin opin tämän tarkan prosessin ja se on edelleenkin käytössä. Jatkossa meidän ruokapöytään ilmestyi perunamuusin ohella myös uunissa valmistettuja lohkoperunoita. Ylijäämäisiä keitettyjä uusia perunoita jatkojalostettiin grillissä öljyn, suolan ja mausteiden kanssa rapeakuorisiksi suupaloiksi. Peruna oli tehnyt comebackin!

No mitä sieltä Marttojen ruokakurssilta löytyi? Vaikka mitä ja vähän vielä enemmänkin! Monta ihanaa perunasta uudella tavalla valmistettua lisuketta, mutta myös makeita leivonnaisia. Yksi suosikeistani oli perunapizza. Tiedän, ei herätä suuria tunteita. Mutta paistahan ja maistahan! Kokeile vaikka viikonlopun herkuksi! Resepti tulee tässä:



Perunapizza

Taikina:
2 dl vettä
20g hiivaa
0,5tl suolaa
3rkl öljyä
n.5dl vehnäjauhoja

Täyte:
6 keskikokoista perunaa
suolaa
1 punasipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1dl smetanaa tai ranskankermaa
n. 1dl juustoraastetta
n.1rkl tuoretta rosmariinia
rouhittua mustapippuria
1rkl juoksevaa hunajaa

1. Valmista taikina. Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen, sekoita joukkoon suola, öljy ja jauhot. Alusta taikina kimmoisaksi. Anna kohota liinan alla puolisen tuntia.

2. Kauli tai taputtele taikinasta leivinpaperin päällä ohut, uunipellin kokoinen levy tai kaksi pitkänomasita pizzaa. Anna kohota liinan alla n. 20 minuuttia. Valmista sillä aikaa täyte.

3. Kuori ja viipailoi perunat todella ohuiksi millin-kahden viipaleiksi, mieluiten sillä sellaisella "mandoliinilla", jolla tulee kuin juustohöylällä vedettyjä tasalaatuisia siivuja. Tämä siksi että ehtivät kypsyä paistettaessa. Voit käyttää myös valmiiksi kypsiä perunoita, siivutat vain nekin ohuesti. Kuori ja viipaloi punasipuli, hienonna valkosipuli.

4. Levitä pohjan päälle smetana ja juustoraaste. Asettele päälle perunaviipaleet, ripottele päälle suolaa. Levitä perunoiden päälle sipulirenkaat ja valkosipulisilppu. Ripottele päälle rosmariinia ja mustapippuria, valuta päälle hunajaa.

5. Paista pizza 225-asteisessa uunissa n. 15 minuuttia, kunnes pizzan reunat ja pinta saavat kaunista ruskeaa väriä.

Henkilön Aitoon Martat ry kuva.
Tässä pizza odottaa uuniin pääsyä!

Ai niin, että kiinnostiko Perunakurssi ihmisiä? No kyllä kiinnosti! Aitoon Marttojen kurssilla oli oikeastaan enemmän ihmisiä kuin nykyiseen kotitalousluokkaan mahtuu kunnolla kokkailemaan! Saimme vielä illan yhteistyökumppaniksi paikallisen Penttilän Pottufarmin, sieltä illan kurssiperunat sekä maistiaisiksi järjettömän hyvät perunarieskat! Peruna on pop! Se on edullista, kotimaista, ympäristöystävällistä ja ainakin täällä meidän seudulla lähellä tuotettua. Se tulee ilman suurempia välikäsiä tai prosessoimista pellolta pöytään. Siinä on paljon hyviä vitamiineja sekä kivennäisaineita. Hyväksi myös sydämelle!

Laitaskin tästä kokeillen uusi kiva resepti!
Mukavaa viikonloppua Maitolaiturilta!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Halkomäki: Listaykkösenä sikahyvä soppa

Moiskis!

Vähänkö on ollut hiljaista täällä Maitolaiturilla! Joo, kaikenlaista arjen kiemuraa ja toisaalta sellaista elämää, ettei tapahdu mitään ihmeellistä. Kotona ollaan ja aika lentää kuin siivillä, nyt jo mennään hyvää vauhtia helmikuuta.
Ajattelin tulla pikaisesti laittamaan tänne mielettömän mainion soppaohjeen! Kuvaa siitä en innostuneisuuteni vallassa muistanut ottaa. Tämä on taas niitä uusien ruokien kokeiluja ja tällä kertaa myös uusien raaka-aineiden kokeiluja. Fenkoli, tuo mysteerinen mötikkä. Oletko maistanut? Tähän soppaan se istuu kuin valettu ja tuo oman ihanan erikoisen vivahteen. Vähän etukäteen mietin, että miten muutenkin omituisella rakenteella varustettu sosekeittopohjainen soppa uppoaa mukuloihin, mutta Saku ilmoitti saman tien, että tässä on hänen uusi lempisuosikkisoppansa! Että kertaheitolla listaykköseksi!

Ainoa miinus tässä keitossa on, että tämä kuuluu oikeastaan niihin kerrasta huiviin -keittoihin, eli ei parane lämmiteltäessä. Pitää tehdä sopiva satsi syöjiin nähden. Nuudelit imevät nesteet ja muuttuvat lötköiksi, ja keitto muuttuu muusiksi kun liemi häviää. Toki tuon pohjan voisi tehdä nuudeleita vaille valmiiksi ja aina lämmittää siitä sitten annoksen aina tarvittaessa ja lisätä nuudelit vasta tuolloin. Näin sitä voisi hyödyntää useammallekin päivälle.
Tästähän toki voi tehdä myös ihan kasvisversion. Sekaan sopisi myös Koskenlaskijajuusto, tai kookosmaito, täytyy niitäkin kokeilla! Ja varmaan myös paprika. Bataattikin. Ja mitä näitä nyt on...


SOPPA

400g maustamattomia broilerisuikaleita
1l vettä
2 kanaliemikuutiota
1 reippaan kokoinen sipuli
4-5 valkosipulinkynttä
1 fenkoli
3-4 isoa porkkanaa
chilijauhetta maun mukaan tai tuoretta chilipaprikaa
ruokaöljyä
3 munanuudelikiekkoa
muutamia kierroksia mustapippuria myllystä

1. Kuori ja paloittele porkkanat, sipuli sekä fenkoli. Kuumenna kattilassa öljyä ja kuullota niitä hetki. Lisää chili.
2. Kaada vesi kattilaan, ja kun se kiehuu niin lisää kanaliemikuutiot. Keitä kasvikset pehmeiksi.
3. Ruskista broitsufileet pannulla öljyssä tai voissa.
4. Soseuta keitto sauvasekoittimella (lisää sulatejuusto ennen sitä jos käytät...) ja lisää broitsusuikaleet keittoon. Mausta mustapippurilla.
5. Lisää nuudelit murusteltuna keittoon ja sekoita. Keitto on valmista syötäväksi noin kolmessa minuutissa!
6. Kattila pöytään ja herkuttelemaan!



Huomenna vietetään Ystävänpäivää ja Puntarin pulkkamäki kutsuu meitä. Odotettavissa siis vauhtia ja naurua, kahvia, pullaa ja rutkasti raitista ilmaa!
Mukavaa päivää myös sulle!!!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Puntari: Tavallista talvielämää

Tammikuu oli ja meni! Ja nopeasti! Muistan, kun pari vuotta sitten työkaverini Niinan kanssa tuskailtiin, että tammikuu on oikea kitukuukausi, joka kestää ja kestää...
No ei kestänyt tänä vuonna. Oli ensimmäinen ja oli viimeinen päivä ja sen välissä joku aikahyppy. Toisaalta ihan hyvä näin: yhtäkkiä huomaa, että on helmikuu ja hiihtolomaan enää 3 viikkoa.

Touhukasta on ollut.
Vastapainoa hektiselle työelämälle ja lasten asioiden hoitamiselle oon hakenut aktiivisesti liikunnan parista. Aluksi lenkkipolulle tai kuntopyörän selkään piti lähes pakottaa, nyt tilanne on jo toinen. Mieli kaipaa päivittäistä liikuntaa ja ajatustasolla täytyy välillä lyödä jarruja pohjaan, ettei mene ylirasituksen puolelle. Aika nollista syksyisen keuhkoklamydian ja keuhkokuumeen jälkeen tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Liikunnasta seuraa mielenkiintoisia sivuvaikutuksia. Kun perheen mamma sporttaa illat, niin kotityöt seisoo aika tehokkaasti. Toki Sakari hoitaa urheasti tiski- ja pyykkikoneen täyttöä ja tyhjennystä, mutta silti moni homma (sellainen arkielämän sivutuotteena tapahtuva raivaus ja tavaroiden järjestely) jää vähän huonommalle huomiolle. Ehkä tähänkin tottuu :D
Ruokajuttuja oon viilannut siten, että nyt yritän ennakoida ns. ruuhkapäivät (lähdetään heti töiden jälkeen harrastuksiin) ja tehnyt jo edellisenä päivänä sellaista ruokaa, joka riittää useammalle päivälle. Se on tuonut positiivista muutosta.
Etsin tätä varten myös uusia ruokakokeiluja ja tuli testattua ensimmäistä kertaa mm. jauhelihaperunasoselaatikon tekemistä itse. Ja tuli meinaan hyvää (hyvästi Saarioisten valmislaatikko!).
K-ruoka-lehdestä nappasin siemenillä kuorrutetun uunilohen ohjeen ja se singahti heti suosikkiruokien joukkoon.
Ohje on yksinkertainen:
- Mausta lohifile suolalla ja pippurilla. Sivele pintaan reilu kerron tulista (Pirkka) sinappia. Levitä päälle puoli pussillista salaattisiemensekoitusta. Paista 200 asteessa n. 30 minuuttia.
Tee kaveriksi perunamuusia ja kermaviilikastiketta ja raikas salaatti.

Töissä kokeilin tämän viikon ajan oppilaiden kanssa pulpetitonta viikkoa. Lapset opiskelivat lattialla jumppapatjoilla, tyynyillä ja jumppapalloilla. Välissä pidettiin taukojumppaa, käytiin juoksemassa rappusissa ja lisättiin liikuntaa muutenkin. Oli ihan mukava kokeilu, josta oppilaatkin tykkäsivät. Tällaiset uudet jutut tuo omaankin työhön aina voimavirtaa.
Voimavirtaa haen myös 4 kuukauden "itsetutkiskelujaksosta", jota varten ostin netistä Unelma itsestä -työkirjan. Sen avulla kartoitetaan oman elämän vahvuuksia ja toisaalta niitä kehittymiskohteita. Erityisesti tykkään siitä, että kirjassa pohditaan myös menneisyyden vaikutusta tähän päivään ja kaivellaan esimerkiksi lapsuuden ruokailutottumuksia.
Katsotaan, millainen tulos neljän kuukauden päästä on nähtävillä, vai porskutetaanko täällä samalla mallilla kuin aina ennenkin.

Nyt lähden ottamaan kakkua uunista. Uusi resepti kokeilussa, joka täytyy jakaa tännekin, jos on onnistunut. Kyseessä on sellainen "kaikki aineet sekaisin"-kakku, jonka leipominen onnistuu perheen junioriosastoltakin.



tiistai 24. tammikuuta 2017

Halkomäki: Metsästä pöytään


Hirvi, tuo metsiemme kuninkaallinen kruunupää! Meidän ruokapöydässä otus on näytellyt pääosaa jo varhaisista lapsuusvuosista lähtien, ja yhä edelleen se on parasta lihaa mitä tiedän! Luomua ja lähiruokaa. Äidin tekemä hirvisoppa tai -pata, isän valmistamat hirvipihvit kermasipulikastikkeessa. Hirvipaisti. Ja vaikka mitä. Yllättävän monelle hirvi, tai riistalihat yleensäkin, ovat täysin vieraita raaka-aineita keittiössä. Meille taas oli aikanaan eksoottista ostaa lihaa kaupasta, silloin harvoin kun sitä johonkin ruokaan jauhelihana tarvittiin. Pieninä nööseinä oltiin jo Tiinan kanssa metsästysmajalla nylkemässä hirviä isän mukana, eli jollain umpitylsillä puukontapaisilla siellä eroteltiin luita nahkoista ja kalvoista. Lopulta oppi meni pitkälle ja meille karttui siellä sekä kotikeittiössä iän myötä melko kiitettävä lihojenkäsittelytaito.


Hirvi tykkää hauduttamisesta ja lempeästä lämmöstä. Se suorastaan rakastaa leivinuunia ja sen jälkilämpöä! Meillä kun on keittiössä tuollainen takkaleivinuuni, niin sinne on helppo laittaa lihat tai vallan pata-ainekset hautumaan. Kovassa lämmössä äkkipikaisesti valmistettu palapaisti menee helposti kategoriaan PURUKUMILIHA, kokeiltu on. Myös liian kuumassa tai kauan paistettu hirvipaisti on kuivaa ja valjua. Moni yrittää liotella hirvestä sitä voimakasta riistan makua pois erilaisten marinadien avulla, mutta minusta se on jotenkin pöljää. Metsän elävän pitää maistua metsän elävältä. Nautaa saa lähisiwastakin! Riistaruuista suosikkejani ovat myös peura ja villisika. Jäniksiin en niin ole saanut makua, vaikka niitäkin meillä on silloin tällöin syöty. Tämä johtunee ehkä siitä, että jänikset ovat liian suloisia syötäviksi...


Riistaruoka on yksinkertaista ja liha kaipaa kaverikseen puhtaita suomalaisia perusmakuja. Peruna, porkkana, punajuuri, sipuli ja valkosipuli. Suola, pippuri, laakerinlehti. Sen metsäisiä ystäviä ovat katajanmarja, puolukka, karpalo, suppilovahvero ja mustat torvisienet. Lisäksi voita ja kermaa. Ei oikein voi epäonnistua! Keralle pataleipää tai ruisleipää, juomaksi hyvä punaviini tai olut vesilasin vierelle. Ai nam!



Näissä kuvissa valmistui jostain reseptistä sovellettu hirvi-punajuuri-suppilovahvero-omenapata, joka loppuhuipennukseksi sai sekaansa fetakuutioita. Toimi!

torstai 19. tammikuuta 2017

Halkomäki: Keittokirjan lisälehdillä


Viime päivinä ollaan äidin kanssa vietetty sellaista arkistonhoitajaelämää. Istuttu meidän keittiön pöydän ääressä tutkimassa vanhoja keittokirjoja ja reseptejä. Edessä kahvimuki ja pinoissa ruskealla voimapaperilla päällystettyjä isomummuni keittokirjoja. Samaisen Hilman, pitokokin, josta kirjoitin aikaisemmin Martta-asiaa. (Klik!) Pinon suurimmat kirjat ovat tutut Keittotaito sekä Kotiruoka, mutta muutama pienempikin mahtuu joukkoon.


Kotiruoka vuodelta 1913, kun Hilma oli juuri avioitunut Fransin kanssa ja sukunimeltään Sivula.

Muistiin on kirjoitettu myös Kyllikin kakku. Pitääkin kokeilla!


Hilman keittokirjojen avaaminen on aina sukellus historiaan. Ei pelkästään siksi, että ruoka- ja leivontaohjeet ovat vuosien saatossa muuttuneet, vaan myös kaiken kirjoihin talletetun oheismateriaalin vuoksi. Sivujen välissä ja ruskean voimapaperin taitteissa ovat säilyneet niin kahvikutsukortit, hääkutsut, kuolinilmoitukset, postikortit, joulutervehdykset, lauluvihkot, lehtileikkeet kuin kokouskutsutkin. Kirjojen kansilehtiin on liimailtu mietelauseita ja kirjattu ylös lääkkeiden nimiä aina pukamavoiteista hevosen hiertymiin, sian lääkkeeseen (etikkaa maidon sekaan, sama lääke sopii angiinaan), niveltulehduksiin ja lasten ihottumiin.
Kirjojen kieliasu on nostalgisen hurmaava, pidetään kahvikekkereitä ja leivotaan kaakkuja joihin tulee suudaa ja kristallisokeria. Toisaalta sieltä löytyy ruhojen paloitteluojeet niin kanalle, lampaalle kuin naudallekin.
Tarkoituksenamme on ollut selailla sopivia ohjeita kesän Sadan sortin päiväkahveille, mutta todellisuudessa suurin osa ajasta on mennyt näihin kirjojen välissä piileviin aarteisiin tutustuessa.




Haapamäen Kartanon vaarin hautajaisten muistovärssykin on pysynyt tallessa!

Isoisomummulle Ruotsista lähetetty kortti!

Sukulaismies tämä herrastuomari.



Yhden Sivulan kaupan keskeneräisen rätinkivihkon sivuille Hilma on kirjoittanut reseptejä, mutta ainakin käsialan perusteella myös joku toinen on vihkoa täyttänyt. Vihkon loppupuolen resepteihin Hilma on tarkkaan kirjannut lähteet; mistä resepti on saatu, keneltä, millainen historia sillä on jne. Monia eri leivontakilpailujen voittajareseptejä vihkosta löytyy myös.






Kirjoja selatessa ei tarvitse ihmetellä, mihin ennen vanhaan ihmisten aika kului. Kaikki piti tehdä itse, alkaen voista, jauhoista, kermasta, perunajauhoista, korppujauhoista ja hienosta sokerista. On siinä ollut askaretta Hilmallakin pitokokkina! Ja sitten puulämmitteisissä uuneissa paistaa kaikki. Kun ei ollut kylmäsäilytystiloja, niin kotileivonnaisissa suosittiin hyvin säilyviä sortteja, eli korppuja ja pikkuleipiä. Äidin kertoman mukaan Hilmallakin oli komerossaan suuri peltirasia, jossa hän pikkuleipiä säilytti.



Erään keittokirjan välistä löytyi pieni taitettu paperi, joka paljastui kutsuksi. Naisylioppilaiden kristillinen yhdistys kutsui koolle maamme oppikoulujen tyttöjä yhdenteentoista kesäkokoukseensa Oriveden kansanopistolle kesäkuussa 1919. Siis melkein sata vuotta sitten! Tervetulleita olivat 14 vuotta täyttäneet oppikoulujen tytöt, ja osallistumismaksu oli 40 markkaa.
Kokouksen tarkoituksen kuvaus herätti meissä suurta hilpeyttä. Me tällä 2010 -luvulla elävät ihmiset kun valittelemme ainaista ja kasvavaa kiirettä pirstaleisessa maailmassa ja etsimme sen vastapainoksi sopusointua ja eheyttä mitä erilaisemmin tavoin. Mitä tekivät nuoret naiset viime vuosituhannen alussa? Elivät suuren rikkinäisyyden ja kuumeisen kiireen aikaa, kaivaten sisäistä sopusointua ja eheyttä!





Keittokirjan lisälehdiltä löytyi siis meitä kaikkia helpottava tieto. Oli aika mikä tahansa, niin kiire on  ja ihmismielet rikkinäisiä. Jokaisen aikakauden ihmisillä kuitenkin melko lailla samat murheet, mittakaava ja asiayhteydet vain vaihtelevat. Nelipäiväisessä kokouksessa vaikutti olleen niin tiukka päiväohjelma, että kiirettä sielläkin piti.  Toki väliin mahtui myös asiaan kuuluvia hartauksia.
Sitä, oliko Hilma kokouksessa, emme tiedä. Edellisenä vuonna hän oli juuri menettänyt sekä miehensä Fransin että molemmat pienet lapsensa, Taiston ja Helenen. Aikansa edistyksellisenä naisena ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä hän saattoi hyvinkin olla osallistujana.


Vanhoissa keittokirjoissa on paitsi näitä hauskoja yllätyksiä, myös todella paljon tietoa ja oppia kotitalouksien hyödyksi. Mitä niistä ei löydy, sitä ei tarvitse osata! Onko sulla hyllyssäsi vastaavia aarteita menneiltä sukupolvilta? Pidä tallessa!

Tähän loppuun laitan vielä hiukan helpotusta kaikille perheenemännille, jotka painivat ikuisen ruokalistaongelman kanssa. Joku on miettinyt valmiiksi listan juuri talviajan ruokavaliota ajatellen! Myös potilaille löytyy omia ruokavinkkejä tällaisen tautisen ajan avuksi. Hiiteen pitsa ja purilaiset, vanhassa vara parempi! Satavuotiaan Suomen alkutaipaleella syötiin yksinkertaisesti mutta hyvin!

Siitä sitten vain kokkailemaan viikonlopuksi talvisia herkkuja!