Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

torstai 16. toukokuuta 2019

Halkomäki: Kun Shirley Temple tulppaaniksi muuttui

Kevät tuuttaa nyt täysillä! Tässä on ollut pakko ravistella itsensä jonkinlaisesta keväthorroksesta toimintavalmiuteen, ennen kuin pihamaan työsarka on kokonaan menetetty peli. Jo päivän aikana tapahtuu niin paljon ettei perässä meinaa pysyä! Vielä niiden viileiden kevätpäivien aikaan oli ihana fiilistellä ankeana mullottavaa pihamaata ja ajatella, kuinka kohta on kesä. Sai turvallisesti katsella ikkunasta toukokuista räntasadetta villasukat jalassa ja lisätä puita keittiön takkaan. "Sitten jossain vaiheessa täytyy vähän haravoida" -ajatusta hiljalleen herätellen. Ja sitten yhtäkkiä jostain takavasemmalta tuleekin ne ihmeelliset lämpöaallot ja muutaman päivän aikana pihassa on nurmikko, skillat ja krookukset, ja puut ovat kauniisti hiirenkorvalla. Tänäkin vuonna, varmaan jo neljäs vuosi, myöhästyin kukkapenkkien multauksesta. Se kun putkahtaa mieleen juuri silloin, kun kaikki perennat pilkistävät jo näkyvissä. No ehkä ensi vuonna ostan ne mullat jo maaliskuussa valmiiksi. Tai jopa syksyllä. Täytyy laittaa kännykkään muistutus! Haravan sain vauhtiin aivan viime hetkellä, ja eilen kärräsin pois ne kaksi viikkoa pihalla seisoneet lehtikasat ja mädät omenat. Enkä siis suinkaan haravoinut koko pihaa, kukkapenkit ja vähän pahimmilta kriisialueilta. Kukkapenkeistä poistin voikukat ja kirosin alimpaan lokeroon sen ihmeen violetin kellokasvin joka leviää järkyttävillä juurillaan kaikkialle. Tukehduttaa pionitkin!


Mitään isompia muutoksia meidän pihaan ei ole luvassa tänä kesänä. Ehkä pieni pätkä verkkoaitaa naapurin pihaa vasten. Pappa teki meille jo uuden portinkin lahoamispisteessä olevan vanhan tilalle. Komee on!
Etupihalla olevan kukkapenkin käänsin ja perkasin, koska siihen tuli yksi pionin jakotaimi meidän äidin pionipenkistä. Sielläkin olen vähän jo ehtinyt riehua ja jakaa muurahaisen tuhoamat juurakot terveiksi paloiksi. Kaksi muuta jakopalaa istutin omenapuun alle kaaripengerpenkkiin. Nyt pihassa on 21 pionia. Tosin uhkaa olla kohta 22, kun äiti meinaa kiikuttaa tillipioninsakin tänne mun hoiviini. Tai heitteillejätön uhan alle, jos totta puhutaan. No katsotaan mitä sen kanssa käy. Kaikki pionit näyttävät selvinneen talvesta mainiosti, oli hyvä lumitalvi niiden kannalta. Ei siis miestappioita sillä saralla. Toissa talvena taisi lähteä kolme pionia pionien taivaaseen. Niistä ihmeellisin juttu oli Shirley Temple. Se on tunnetusti aika nirso kasvatettava eikä välttämättä lähde kunnon kasvuun ja kukintaan. Mulla se lähti hienosti vahvistumaan ja lopulta kukki valtoimenaan suurena puskana. Sitten viime keväänä se vain oli kadonnut. Ei noussut ainoatakaan punaista piippaa mullasta. Tosta noin vain. Sen tilalle ilmestyi siisti rivi punaisia tulppaaneja. Magic! Pioniharrastajan elämä on yllätyksiä täynnä.

Tässä oli Shirley Temple, nyt vain nämä punaiset kaunokaiset!

No sitten on toi meidän kasvimaa. Riutuneet vadelmapenkit ilman satoa, kuollut mansikkamaa ja kaksi lahonnutta kasvatuslaatikkoa. Sen kimppuun ajattelin hyökätä isosti nyt lähipäivinä ja tehdä siitä meidän käyttöön toimivan. Eli ei avomaapenkkejä, ei. Kasvatuslaatikoihin mansikkaa ja hernettä, salaattia ja sen semmoista helppoa. Yhteen lahoon vielä laitoimme porkkanan kasvamaan, ja toisen lahon raunioille tulee kurpitsakumpu. Jos intoa ja aitatolppia riittää, siirrän vadelmapenkit vanhan mansikkamaan tilalle. Josta siis olen jo repinyt vanhat mansikkakankaat pois. Ja sijoitan kaiken niin, että pääsen ruohonleikkurilla ajamaan väleistä. Naapurin miestä ja sen kahdehdittavaa puutarhajyrsintä täytyy ensin vähän hätyytellä asian tiimoilta...
Marjapensaisiinkin pitäisi laittaa vielä tukikehikot. Paitsi siihen yhteen karviaiseen, joka löytyi elottomana kuivan heinän seasta. Ja kasvimaata ympäröineen piikkilanka-aidan tilalle pitäisi laittaa aita. Aitaverkko on muhinut ulkovarastossa jo muutaman vuoden. Kun vielä maltan muutaman odottaa, ehkä se hipsii paikoilleen ihan itsekseen?

Taustalla siintää oletettu kasvimaa. Etualalla varvaa vadelmakasvustoa.

Tänään iltapäivän viimeisinä tunteina kypsähdin meidän parkkipaikan keskeneräiseen aitaprojektiin. Siinä muutamia vuosia odotelleet heinäseiväspylväät lähtivät vauhdilla irti. Kun en vaan saanut poikkipuihin lisää seipäitä mistään, niin ei hän siitä valmista tullut. Nyt pari oli jo tyvestä lahonnutkin. Suurensin rautakangella aukkoja ja tein muutaman reijän lisää, sitten hain ulkovaraston kätköistä näppäriä kestopuutolppia ja junttasin ne maahan. Rautakankea vähän näytin niille olkapäätasolta, niin johan pysyivät. Yhden naisen ja rautakangen tehokas puolituntinen. Perjantaina rautakauppaan lautaostoksille! Pienet hommamiehet olivat innoissaan kun kuulivat, että niitä odottaa viikonloppuna sahahommat, ruuvaamishommat ja lopulta maalaushomma.


Tämmöistä tämä pientilallisen elämä on täällä Halkomäessä. Kun yrittää leikkiä puutarhuria ja kotiäitiä samaan aikaan, niin eihän se kovin tehokasta ole. Minipuutarhuri kaivaa porkkanansiemennauhat penkistä heti kun ne on peitetty ja kiskoo harsot pois päältä juuri kun ne on saatu paikoilleen. Syö kuution multaa ja pari muumio-omenaa siinä ohessa, ja silmän välttäessä karkaa aina liiteriin istumaan mönkijän päälle. Kun minulla on hommia etupihalla, hän painattaa tukka putkella takapihalle ja kasvimaalle. Kun minä menisin kasvimaalle hommiin, hän kipittää vinhaa vauhtia etupihalle. Vähän hakala yhtälö! Haaveilenkin yksinäisestä puutarhatyöpäivästä. Muun muassa. Ja jostain taimistoreissusta myös, sillä mulla ei ole ainoatakaan pelargoniaa. Pakko saada joku söpö, kesä ei tule ilman!

Pieni puutarhamartta aina valmiina auttamaan!










lauantai 4. toukokuuta 2019

Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.


Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.





Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!


Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Halkomäki: Kun kone ja nainen hajoilee

Viime joulukuussa kirjoitin edellisen plokitekstin ja mietin innoissani, että nyt olisi taas mukavasti aikaa tehdä tätäkin juttua vähän enemmän. Joulua ja hiljaista sydäntalvea luvassa. Juu. Todella hiljaista. Niin hiljaista että tietokonekin hiljeni. Ja se teki sen niin totaalisesti, että siitä ei ollut enää mihinkään. Todellisuudessa yhtenä pimeänä yönä se päivitti itsensä hengiltä! Olin tietenkin ehtinyt juuri siirtää puhelimelta koneelle kaikki joulutervehdyksiä varten nasuista otetut valokuvat ja kaikki muutkin kuvat viimeisen vuoden ajalta. Tietenkin. Ja sitten kuulin, että kovalevy oli menetetty peli. Eihän siellä ollutkaan kuin ...kaikki tärkeä. Joistakin kuvista varmuuskopioita, mutta hyvin vähän. Vietin pari unetonta yötä verenpaineet korvissa suhisten, ja lopulta tuska lieveni siedettäväksi kun ymmärsin, ettei tämä tappio nyt henkeä uhkaa. Mutta kyllä se kirveli!  Ihmeitä onneksi tapahtuu, meikäläiselle harvoin, mutta nyt oikeassa paikassa. Onnea on avulias ihminen, joka tekee ihmeitä!i! Kovalevyltä saatiinkin lopulta kaikki tarpeellinen talteen! Uusi kone piti tietysti hankkia ja kaikki se hässäkkä siinä ohella vei aikaa, mutta nyt Maitolaiturilla on taas yhteydet kunnossa! Jes! Tosin toissa iltana meinansin jo repiä peliverkkarini, kun piti kirjautua tänne bloggeriin plokia päivittämään. Sain ilmoituksen, että tältä laitteelta ei ole ennen yritetty kirjautua, joten minun pitää todistaa että se olen todella minä (tai oikeastaan Tiina, jonka tunnuksilla tämä tänne on tehty) eikä kukaan rosmo. Piti tilata googlelta numerokoodivarmistusviestiä Tiinan puhelimeen...no sitä ei ikinä tullut, mutta tuli soitto Mr. Googlelta Washingtonista, johon Tiina ei kylläkään ollut vastannut. Heitin jo toivoni siitä että tämä homma ikinä onnistuisi, kunnes tänään yhtäkkiä pääsin kirjautumaan tänne muitta mutkitta! Tosta noin vaan! En ymmärrä! Välillä kun tökkii niin tökkii tosissaan. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta. Mutta täällä ollaan taas!

Piti silloin viikonlopun kunniaksi laittaa tänne sellaisen pienen herkkupalan ohje, ajatellen vaikka sunnuntaiaamua ja leppoisaa brunssia. Meillä ollaan hurahdettu täysin banaanileipään. Niistä pyörii netissä monenlaisia ohjeita, toiset muistuttavat jo ihan kakkua, mutta tämä ei ole niin makea kuin perus banaanikakku on. Enemmän leipämäinen, mutta sellainen joka maistuu myös teen ja kahvin kaverina. Vähän voita päälle vain! Muksut leipovat leivän jo melkein itsenäisesti, kun toinen osaa lukea ja toinen sekoittaa!!! Äiti sitten siivoaa keittiön...hehhee...

Banaanileipä

4 kypsää banaania
n.1dl intiaanisokeria
1 muna
0,5dl voisulaa tai öljyä
2,5dl kauraleseitä
3,5dl vehnäjauhoja
1tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta 
0,5tl suolaa
korppujauhoja

Mössää banskut haarukalla ja siirrä leivontakulhoon. Lisää sokeri, muna ja rasva. Sekoita. Lisää kuivat aineet kulhoon, huiski niitä ensin keskenään siinä pinnalla vähän sekaisin ja sekoita sitten koko kulhon sisältö tasaiseksi taikinaksi. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan (pituus n. 25cm, pidemmässä leipä jää turhan matalaksi) ja paista 175c n. 1h10min.





Inkkarisokeri toimii tässä loistavasti, mutta tavallinenkin käy. Sitä laittaisin ehkä hiukan vähemmän kun on makeampaa. Seuraavaksi aion kokeilla tätä gluteenittomana, katsotaan mitä tapahtuu!

Alkuperäinen ohje on muuten Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Vahva lukusuositus tälle kirjalle, on yhtä hauskaa luettavaa kuin Härkösen tekstit yleensäkin. Tarinat nivoutuvat resepteihin, aikoihin, matkoihin, ihmisiin ja paikkoihin! Reiluna siskona olen antanut tän kirjan Tiinalle joululahjaksi v. 2002 ja varmaan samantein ominut sen omaan keittokirjahyllyyni. Siellä se köllöttelee edelleen. Pitäisi ehkä palauttaa se jonkinlaisin juhlallisin seremonioin takaisin Kuhmalahdelle, tai sitten vien sen vain vaivihkaa ja hipihiljaa kirjahyllyyn, kuin ei koskaan poissa olisi ollutkaan...tuskin Tiina on mitään huomannut?

Mutta nyt hei unille ja huomisiin! Ja tämä ohje on nyt täällä tallessa, vaikka tietokoneelle kävisi ensi yönä miten tahansa. Vaikka menisi solmuun. Mukavaa maanantain loppua ja alkavaa tiistaita sulle! Aurinkoa!

lauantai 8. joulukuuta 2018

Halkomäki: Kyllikit meets Leinon Eino!



Huomenta!
Ja hyvää Kyllikinpäivää 2018 sulle! Onhan lippu jo nostettu?
Mahtavaa kun tällä tavalla pukkaa juhlapäivää toisensa perään, ehtiikö välissä ollenkaan toipua?

Torstaina juhlittu 101. itsenäisyyspäivä jäi historiaan sellaisena, jonka vuosiluvun muistan varmasti aina. Sellaisia itsenäisyyspäiviä ei ole montaa. Koska perinteet. Aina sitä samaa...

Mutta jotain sentään jää meikäläisenkin muistiin. Lapsuuden yksi voimakkaimmista never forget -itsenäisyyspäivämuistoista menee ala-asteen aikaan. Silloin järjestettiin Luopioisten seurantalolla koulujen yhteiset itsenäisyysjuhlat, ja minä olin muistaakseni neljännellä luokalla, Tiina ensimmäisellä. Meidän yhdistetty 3-6 -luokkamme lausui siellä juhlassa Eino Leinon runon Kansa kalliolla. Voi jee mikä valinta pienten lettipäiden ja nappisilmien lausuttavaksi! Mutta sen runon muistan lopun elämääni, ja etenkin sen säkeistön, jonka itse lausuin. Se oli tuo neljäs.


Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.

Ja sitä runoa nimittäin harjoiteltiin. Niin paljon, ja niin tunteella kun nyt vain voi. Pienen tytön sielunmaisemaan se kaivoi niin syvän muistijäljen, että en varmasti koskaan pysty kääntämään itsenäisyyden juhlinnassa sellaista kepeää vaihdetta päälle, mitä salaa toivon. Että itsenäisyysjuhla olisi muutakin kuin sotien muiston synkän ja näkymättömän viitan alla hartaasti ja vakavana kansana vietetty juhlapäivä. Itsenäisyydestä on maksettu niin suuri ja raskas hinta, että en tiedä muuttuuko sen juhlinta koskaan Suomessa ilon juhlaksi. Edes sinä päivänä, kun sen kokeneita ihmisiä ei täällä enää ole. Silloinkin varmasti muistetaan veteraanien, lottien ja tämän maan rakentajien työtä.
Siihen sellaiseen ilon juhlaan ehkä tarvittaisiin ihan oma päivänsä, vaikkapa Suomen kansallispäivä. Silloin voitaisiin juhlia ihan vaan Suomea ja suomalaisuutta, ilosta kuplivin mielin ja ylpeinä tästä maasta. Ottaa siinä asiassa vaikka mallia muista pohjoismaista kuinka se tehdään! (Mä olen aina kadehtinut ruotsalaisia, kun niillä on joulutkin niin paljon iloisempia kuin meillä!) Onhan meillä toki jo juhannus, Suomen lipun päivä, mutta siihen on turha mennä enää kajoamaan, niin syvät perinteet on siinäkin olemassa. Kansallispäivää voisi viettää jollakin muulla tavalla, kuin sepalus auki veneessä seisten ja hukkumistilastoja kasvatellen?

Meidän perheen itsenäisyyspäivän vietto on ollut yleensä melko samanhenkistä vuodesta toiseen, eikä ohjelmisto ole paljoa muuttunut. Siitä ei ole kauheasti kerrottavaa. Perinteet ovat vankat ja tämä juhla se vuoden tärkein. Mukavia itsenäisyyspäiviä olivat ne, kun joskus oltiin isän kanssa heti aamusta jänisjahdissa. Lapissakin ollaan oltu kerran, kun Talvisotahiihtoa hiihdeltiin Kiillopäällä. Pienimuotoisia kekkereitäkin ollaan joskus viritelty, mutta enimmäkseen perhepiirissä nautiskeltu kotona ihania riistaruokia punaviinilasin äärellä ja syöty rauhassa pitkän kaavan mukaan. Käyty haudoilla ja katseltu televisiosta dokumentteja, paraati ja tietysti linnanjuhlat.

 
Vuoden 2011 itsenäisyyspäivä on varmasti minulle se kaikkein ikimuistoisin, sillä silloin vietettiin meidän esikoispoikamme kastejuhlaa. Laskettu aika oli 7.12. ja kovasti toivoin, että lapsi syntyisi itsenäisyyspäivänä. Siinä olisi hieno syntymäpäivä! Mutta syntymän sijaan hän saikin sinä päivänä kasteen, ja näin tuplajuhlien päivä olikin hyvin tunteikas ja ikimuistoinen monella tapaa. Kuopuksen kastejuhlaakin toivoin sitten itsenäisyyspäivälle, mutta Suomi100 -teema täytti tuon päivän niin totaalisesti, että siitä haaveesta piti luopua.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän kirjoitti historiaan ystäväni pieni tytöntyllerö, joka hieman yöyhden jälkeen saapui tähän maailmaan. Sain edellisenä päivänä olla hätistelemässä häntä maailmaan akupunktion avulla, ja sanoin tähtääväni hoidon lopputuloksen klo 00.05. Että saadaan pikku Suomettarelle mahtava syntymäpäivä, ylilennot, paraati ja liput salkoon! No rapialla tunnilla meni pieleen! Mutta niin mahtavaa oli herätä itsenäisyyspäivän aamuun ja lukea viestistä, että hän on nyt täällä!

 
Nyt kun itsenäisyyspäivä on takana, voidaan me täällä Halkomäessä alkaa keskittyä toden teolla joulun odotukseen ja moninaisiin valmisteluihin. Keittiössä on jo punainen joulucorneri tuttuun tapaan ja pipareitakin on leivottu. Muutama tonttu pyörii nurkissa ja valoja ja kynttilöitä poltellaan hämäränhyssyä pidellen. Tänäkin vuonna jouluun mennään hyvin vähillä vouhotuksilla. Lapset saivat kirjoittaa pukille kolme toivomusta ja aikuisten kesken koitetaan olla hankkimatta sen kummempia lahjoja. Katsotaan miten käy! Kouluun, päiväkotiin, kerhoihin ja muutamille ystäville väkerrän pienet herkkupaketit tyhjiin sokeripusseihin, paketoin kummilasten kuusenkoristeet,  leivon suklaiset joululoorat ja lopulta pakkaan varustekassit loman viettoa varten. Sitten kohti pohjoista. Siellä on koko perheen loma ja joulun ihmemaa.
Kaiken tämän keskellä koko joulukuu tuntuu olevan kuin yhtä suurta juhlaa, kun arkirutiinit peittyvät kaikenlaiseen mukavaan!

TIP TAP sullekin! Muista olla suurin piirtein kiltti! :)




keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 
Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!


Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 
Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!



 
Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?










tiistai 12. kesäkuuta 2018

Puntari: Yksi passiivisuusranneke, kiitos!


- Mä olen hukannut mun lenkkarit. Ja Garminin, tunnustin sunnuntaina mökillä Hannalle.

Oltiin juuri päätetty juoda aamukahvien sijaan aamukuoharit.

- Universumi yrittää nyt selkeesti sanoa sulle jotakin, Hanna tuumasi.

Ja oikeassa oli.

Oli kulunut nimittäin vasta viikko kesäloman alkamisesta. Sen viikon aikana oli ehditty jo parit yleisurheilukoulut, K-Plussa jalkapallokoulu, pentutreffit Espoossa (kyllä, meillä on koira!), päivä Särkänniemessä, jalkapallomatsi Valkeakoskissa ja niin edelleen. Ehkä olikin siis ihan hyvä, että ne lenkkarit oli hukassa tämän viikon ja lepäsin sen, minkä pystyin.

Oikeasti en ole kaivannut edes Garminia, tuota uskollista ystävää, joka mittaa ranteesta pulssini, laskee askeleeni ja ilmoittaa kuluttamani kalorit. On parempi ilman sitä. Jossain vaiheessa talvea totesinkin, että oikeasti kaipaisin ranteeseeni passiivisuusrannekkeen, joka pakottaa hidastamaan ja pysähtymään ja joka kehuu jokaisesta levätystä hetkestä.
Aktiivisuusranneke oli alkanut nimittäin ahdistaa, niinkuin moni muukin asia.

Se on jännä tunne, kun kovalevy korvien välissä täyttyy. Tavallaanhan sitä ei edes tunnusta itselleen, vaikka kaikki mittarit huutaa hoosiannaa. Sitä alkaa unohdella asioita ja tavaroita, tiuskia itselleen sisäisesti ja kaikki ennen iloa tuottanut alkaa menettää hohtoaan. Asioita tekee robottimaisesti, koska on pakko. Itselleen vakuuttelee koko ajan, että tää nyt on joku vaihe, joka menee pian ohi. Että pysähtyä nyt ei ainakaan kannata, eikä valittaa, sillä mitä musta sitten ajateltaisiin. Luuserin leima koristi omassa mielessä otsaa jo valmiiksi, ilman mitään syytä.

Voin helposti kuvitella, miltä rankasti työuupuneesta tuntuu. Sen on pakko olla todellinen helvetti. Itse uskalsin ja osasin hakea muutosta heti, kun aloin tunnistaa sen, että en enää tunne itseäni. Saimme työpaikalle työnohjausta, jonka yhdessä istunnossa sanoin, että koen olevani enää vain varjo siitä, mitä olen joskus ollut ja mitä voisin olla. Että en riitä kenellekään, en edes itselleni.
Samaan syssyyn sain lähetteen työterveyspsykologille, kun kävin joululomalla valittamassa outoja silmäoireitani työterveyslääkärille. Tällä ihanalla nuorella naislääkärillä oli aikaa kysyä, miten töissä ja elämässä noin muuten menee. Olin odottanut joululoman palauttavaa vaikutusta kuin kuuta taivaalta. Todellisuus oli kuitenkin sitä, että pari päivää ennen joulua kaatunut ja pahasti päänsä lyönyt anoppi taisteli samaan aikaan sairaalassa hengestään ja kannattelin siinä surussa ja epätoivossa koko perhettä koko loman läpi. Eipä siinä juuri voimavaroja kerätty. Ja tuo nuori naislääkäri näki silmistäni myös sen, naputteli lähetteen psykologille ja sanoi: Jos yhtään tuntuu siltä, varaat ajan.

Kaksi kuukautta mietin ja sitten varasin. Minut otti vastaan empaattinen ihana psykologi, jonka kanssa juttelimme tunnin. Ei pelkästään kuormittavista, vaikeista ja negatiivisista asioita, vaan myös niistä, joista koin saavani voimaa. Joissa koin onnistuneeni. Jo ensimmäisen kerran jälkeen lähdin töihin vastaanotolta levollisin mielin. Psykologi voimaannutti mut todellisesti sanomalla, että "sinut on Tiina palkattu työhösi opettamaan lapsia. Sinun tehtäväsi ei ole hoitaa esimerkiksi kuraattorin, poliisin, äidin, psykologin tai ystävän rooleja."
Kahden tapaamiskerran jälkeen totesimme, että meitsin mittaristo on kääntynyt väpättämään varovasti vihreälle. Että kiitos ja heippa!

Vasta toukokuussa tajusin, kuinka järkevä olin ollut. Osasin jopa vähän sisäisesti kehua itseäni. Jos olisin odottanut, että joku muu jossain vaiheessa muuttaa asioita puolestani, olisin varmasi päässyt henkisesti paljon pahempaan jamaan. Sellaiseen, josta ei toivuta parilla psykologikäynnillä ja kesälomalla. Olinkin ollut tajuamattani aika fiksu ja reipas, enkä yhtään luuseri.
Sen tajuamisen jälkeen oli kutkuttavan vapauttava fiilis lähteä kesälomalle (etenkin kun oppilaani muistivat minua ihanalla laululla kevätjuhlassa ja vanhemmat kiittivät yhteistyöstä: olin sittenkin kaiken sen riittämättömyyden keskellä riittänyt ja tehnyt jotain oikein).

Tänä kesänä en aio tehdä mitään (vaikka sitä ei ehkä alkutekstin luettelon perusteella voisi uskoa...). En ainakaan mitään pakollista. Olen raivannut kalenterin tyhjäksi Kirkastusjuhlia lukuunottamatta. Ei Jukolan viestiä, ei Tahko MTB:tä, ei mitään "perinteistä pakollista".
Aion tuulettaa nuppia täysin palkein joutilaisuuden ja suunnittelemattomuuden keskellä. Menen ja teen jos huvittaa. Kumma kyllä, nyt on tuntunut tosi kivalta mennä ja tehdä vähän kaikkea.

Ja ne lenkkaritkin löytyivät. Eilen kävin tekemässä kesän ekan juoksulenkin. Ilman garminia. Vaikka päivän aktiivisuustavoite ei ehkä täyttynytkään, tärkein tapahtui silti: pää ja sydän tuntuivat sen jälkeen hitsin kevyiltä! Askeleissakin oli ihan uudenlaista imua.



perjantai 1. kesäkuuta 2018

Halkomäki: Kohtaamisia

Olin käymässä Tampereella kokousreissulla pikkutirpan kanssa. Ennen kokousta jalkauduimme keskikaupungille tekemään muutamia hankintoja lähestyvää juhlakautta varten ja ihastelemaan auki revittyä Hämeenkatua kiviporien jytinän siivittäessä askeleita. Lounasaikaan poikkesin suosikkikahvilaani salaatille ja kahville. Sen kerran kun isoille kylille pääsi, niin kahvilatarjonnasta oli tietenkin ihan pakko nauttia! Kurvasin vaunujen kanssa lasitetulle terassille, missä sohvaryhmällä istunut nainen tarjosi heti paikkaansa minulle kysyen, olisiko siinä helpompi olla lapsen kanssa. Parkkeerasin kuitenkin naapuripöytään kiitellen tarjouksesta, sillä korkea pöytä oli parempi ruokailua ajatellen. Salaattiani odotellessa päätin käväistä vessassa, mutta pian selvisi etten mahdu sinne vaunujen kanssa. Kysyinkin tältä sohvalla istuvalta naiselta, voisiko hän seurustella hetken vauvan kanssa jotta pääsisin vessaan. Kovasti ilahtuneen oloisena hän vastasi heti myöntävästi ja niinpä kipaisin matkoihini. Kun palasin, istui hän vaunujen vieressä juttelemassa ja vaunuista kuului iloinen kujerrus. Nainen ihasteli pientä. Kysyi nimeä, ihasteli sitäkin. Kysyi toista nimeä ja ihasteli. Elsa hymyili vaunuissa hampaaton monttu ammollaan ja näytti kaikki hurmaavimmat puolensa onnellisena saamastaan huomiosta. Nainen oli selvästi pienen tytön lumoissa.

Minun ruokani saapui ja nainen siirtyi takaisin sohvalle. Hän totesi: "On ihana katsella teitä nuoria äitejä täällä kaupungilla vauvojenne kanssa, olette ymmärtäneet ajoissa tehdä oikeita päätöksiä!" Minua nauratti ja hän kysyi, että saako kysyä ikääni. Ja onko tämä esikoinen. Kun kerroin ikäni, niin häntäkin jo nauratti! Ja kun kerroin että näitä naperoita on yhteensä kolme, niin hän hämmästeli sitä, että minä olin kolmen lapsen äitinä niin kovin hoikka, että mistään ei nähnyt että olin tehnyt kolme lasta. No sekös nauratti taas. Kerroin että juuri kotoa lähtiessä olin manannut sitä, että yhdetkään vanhat housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Että keskivartalo oli niin paksu. Ja takapuoli leveä. Ja maha kuin pomppulinna. Että pehmustetta oli tullut useampi kilo. Hänen mielestään missään ei näkynyt mitään ylimääräistä ja olin muutenkin hurjan pirteän oloinen! No hei, kuka tahansa pienen lapsen äiti haluaa kuulla juuri nuo sanat, vaikka sitten ventovieraan ihmisen suusta, sillä kyllähän ne tuntuivat mukavalta! Vaikka ne housut eivät senkään jälkeen mahtuneet päälle. Naisella oli mukanaan koira, jota hän siinä istuskellessaan rapsutteli ja jatkoi vielä kyselyä vauvasta ja sen isoveljistä. Hän oli kiinnostunut odotusajasta ja arjen kuvioista lasten kanssa. Jotenkin niin ihanalla ja positiivisella tavalla lähestyi asioita ja kommentoi, että minullakin jäi syöminen sikseen ja antauduin jutustelulle täysin. Se oli luontevaa ja huumorintäyteistä, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme entuudestaan. Lopulta nainen kaivoi laukustaan meikkipussin ja alkoi meikata, minä keskityin syömiseen.

Sitten hän kertoi, että hänellä ei ollut omia lapsia. Että se asia oli aina ollut ihan ok. Ensimmäisessä avioliitossa miehellä oli jo lapset valmiina. Hän ajatteli, että voi keskittyä täysillä uraansa kun lapsia oli jo. Tuli myöhemmin ero. Toisessakin avioliitossa miehellä oli jo aikuiset lapset. Ja mies oli häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Ja niin omien lasten hankinta vaan jäi. Hän oli aina ajatellut että se oli hänelle varmasti parasta niin, eikä koko asia häntä mitenkään vaivannut. Kunnes nyt. Tänä vuonna, viisikymmentäkaksivuotiaana, hän oli löytänyt itsensä äitienpäivän aamuna kävelemässä yksin pitkin Tampereen autioita katuja. Itkien. Itkien sitä, ettei hänestä koskaan tullut kenenkään äitiä. Hän kertoi, että se suru jysähti kerralla niskaan. Sanoi olevansa itselleen vihainen siitä, ettei aikanaan osannut ajatella elämää yhtään laajemmin. Että hän oli ollut niin tyhmä ja itsekäs tässä asiassa. Hän sanoi olevansa suunnattoman onnellinen kuitenkin siitä, että hänen ystävillään oli lapsia.

Kerroin, että käyn nykyään aika harvakseltaan kaupungilla. Että tällaiset hetket ovat minulle aivan luksusta. Ihanaa ruokaa, kuppi kahvia ja palanen prinsessakakkua jälkkäriksi. Pieni piristys arjen keskelle. Nainen kertoi jättäneensä vuosia sitten oman työnsä ja olevansa miehensä omaishoitaja. Ja pääsevänsä myös hyvin harvoin omille teilleen pois kotiympyröistä. Kertoi miehestään ja heidän yhteisestä arjestaan. Pienenpienestä elämästä ihan vain kahden. Minä kuuntelin ja koin suurta myötätuntoa. Nainen ei ollut katkera tai pettynyt. Hän oli hyvin valoisa ja toiveikaskin, vähäisistä yöunista ja raskaasta työstään huolimatta.

Siinä me istuimme juttelemassa kaksi tuntia. Me toisillemme täysin vieraat. Jaoimme samanlaisen elämäntilanteen, toinen hoiti kotona lapsia, toinen miestään, molemmat yhtä kiinni kodissa ja arjessa. Keskustelu toisen aikuisen kanssa oli virkistävää vaihtelua, sen huomasi meistä! Molemmille hetki kaupungilla oli odotettu henkireikä. Molemmat totesivat jo ripsivärin nostavan ihmisen naaman arkisen ilmeen yläpuolelle ja leivoskahvien siivittävän mielen ihan uudenlaisiin kepeisiin ajatuksiin. Me ymmärsimme toistemme elämäntilanteet, ilot ja surut, vaikka kummallakaan ei ollut kokemusta siitä, mitä toinen kävi läpi.

Se oli ihmeellinen keskustelu. Se olisi voinut jatkua vaikka iltaan asti.
Nainen sai meikattua ja keräsi tavaransa laukkuun. Hän otti laukun ja koiran, tuli moikkaamaan vauvaa, silitti sen poskea, ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Hän katsoi silmiin ja hymyili. Lähti.

Elämä antaa tiellemme ihmisiä. Kohtaamisia. Toiset niistä merkityksellisempiä kuin toiset.

Sohvalla oli höyhen. Minä jatkoin kokoukseen kevein askelin.