Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

lauantai 8. joulukuuta 2018

Halkomäki: Kyllikit meets Leinon Eino!



Huomenta!
Ja hyvää Kyllikinpäivää 2018 sulle! Onhan lippu jo nostettu?
Mahtavaa kun tällä tavalla pukkaa juhlapäivää toisensa perään, ehtiikö välissä ollenkaan toipua?

Torstaina juhlittu 101. itsenäisyyspäivä jäi historiaan sellaisena, jonka vuosiluvun muistan varmasti aina. Sellaisia itsenäisyyspäiviä ei ole montaa. Koska perinteet. Aina sitä samaa...

Mutta jotain sentään jää meikäläisenkin muistiin. Lapsuuden yksi voimakkaimmista never forget -itsenäisyyspäivämuistoista menee ala-asteen aikaan. Silloin järjestettiin Luopioisten seurantalolla koulujen yhteiset itsenäisyysjuhlat, ja minä olin muistaakseni neljännellä luokalla, Tiina ensimmäisellä. Meidän yhdistetty 3-6 -luokkamme lausui siellä juhlassa Eino Leinon runon Kansa kalliolla. Voi jee mikä valinta pienten lettipäiden ja nappisilmien lausuttavaksi! Mutta sen runon muistan lopun elämääni, ja etenkin sen säkeistön, jonka itse lausuin. Se oli tuo neljäs.


Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.

Ja sitä runoa nimittäin harjoiteltiin. Niin paljon, ja niin tunteella kun nyt vain voi. Pienen tytön sielunmaisemaan se kaivoi niin syvän muistijäljen, että en varmasti koskaan pysty kääntämään itsenäisyyden juhlinnassa sellaista kepeää vaihdetta päälle, mitä salaa toivon. Että itsenäisyysjuhla olisi muutakin kuin sotien muiston synkän ja näkymättömän viitan alla hartaasti ja vakavana kansana vietetty juhlapäivä. Itsenäisyydestä on maksettu niin suuri ja raskas hinta, että en tiedä muuttuuko sen juhlinta koskaan Suomessa ilon juhlaksi. Edes sinä päivänä, kun sen kokeneita ihmisiä ei täällä enää ole. Silloinkin varmasti muistetaan veteraanien, lottien ja tämän maan rakentajien työtä.
Siihen sellaiseen ilon juhlaan ehkä tarvittaisiin ihan oma päivänsä, vaikkapa Suomen kansallispäivä. Silloin voitaisiin juhlia ihan vaan Suomea ja suomalaisuutta, ilosta kuplivin mielin ja ylpeinä tästä maasta. Ottaa siinä asiassa vaikka mallia muista pohjoismaista kuinka se tehdään! (Mä olen aina kadehtinut ruotsalaisia, kun niillä on joulutkin niin paljon iloisempia kuin meillä!) Onhan meillä toki jo juhannus, Suomen lipun päivä, mutta siihen on turha mennä enää kajoamaan, niin syvät perinteet on siinäkin olemassa. Kansallispäivää voisi viettää jollakin muulla tavalla, kuin sepalus auki veneessä seisten ja hukkumistilastoja kasvatellen?

Meidän perheen itsenäisyyspäivän vietto on ollut yleensä melko samanhenkistä vuodesta toiseen, eikä ohjelmisto ole paljoa muuttunut. Siitä ei ole kauheasti kerrottavaa. Perinteet ovat vankat ja tämä juhla se vuoden tärkein. Mukavia itsenäisyyspäiviä olivat ne, kun joskus oltiin isän kanssa heti aamusta jänisjahdissa. Lapissakin ollaan oltu kerran, kun Talvisotahiihtoa hiihdeltiin Kiillopäällä. Pienimuotoisia kekkereitäkin ollaan joskus viritelty, mutta enimmäkseen perhepiirissä nautiskeltu kotona ihania riistaruokia punaviinilasin äärellä ja syöty rauhassa pitkän kaavan mukaan. Käyty haudoilla ja katseltu televisiosta dokumentteja, paraati ja tietysti linnanjuhlat.

 
Vuoden 2011 itsenäisyyspäivä on varmasti minulle se kaikkein ikimuistoisin, sillä silloin vietettiin meidän esikoispoikamme kastejuhlaa. Laskettu aika oli 7.12. ja kovasti toivoin, että lapsi syntyisi itsenäisyyspäivänä. Siinä olisi hieno syntymäpäivä! Mutta syntymän sijaan hän saikin sinä päivänä kasteen, ja näin tuplajuhlien päivä olikin hyvin tunteikas ja ikimuistoinen monella tapaa. Kuopuksen kastejuhlaakin toivoin sitten itsenäisyyspäivälle, mutta Suomi100 -teema täytti tuon päivän niin totaalisesti, että siitä haaveesta piti luopua.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän kirjoitti historiaan ystäväni pieni tytöntyllerö, joka hieman yöyhden jälkeen saapui tähän maailmaan. Sain edellisenä päivänä olla hätistelemässä häntä maailmaan akupunktion avulla, ja sanoin tähtääväni hoidon lopputuloksen klo 00.05. Että saadaan pikku Suomettarelle mahtava syntymäpäivä, ylilennot, paraati ja liput salkoon! No rapialla tunnilla meni pieleen! Mutta niin mahtavaa oli herätä itsenäisyyspäivän aamuun ja lukea viestistä, että hän on nyt täällä!

 
Nyt kun itsenäisyyspäivä on takana, voidaan me täällä Halkomäessä alkaa keskittyä toden teolla joulun odotukseen ja moninaisiin valmisteluihin. Keittiössä on jo punainen joulucorneri tuttuun tapaan ja pipareitakin on leivottu. Muutama tonttu pyörii nurkissa ja valoja ja kynttilöitä poltellaan hämäränhyssyä pidellen. Tänäkin vuonna jouluun mennään hyvin vähillä vouhotuksilla. Lapset saivat kirjoittaa pukille kolme toivomusta ja aikuisten kesken koitetaan olla hankkimatta sen kummempia lahjoja. Katsotaan miten käy! Kouluun, päiväkotiin, kerhoihin ja muutamille ystäville väkerrän pienet herkkupaketit tyhjiin sokeripusseihin, paketoin kummilasten kuusenkoristeet,  leivon suklaiset joululoorat ja lopulta pakkaan varustekassit loman viettoa varten. Sitten kohti pohjoista. Siellä on koko perheen loma ja joulun ihmemaa.
Kaiken tämän keskellä koko joulukuu tuntuu olevan kuin yhtä suurta juhlaa, kun arkirutiinit peittyvät kaikenlaiseen mukavaan!

TIP TAP sullekin! Muista olla suurin piirtein kiltti! :)




keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 
Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!


Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 
Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!



 
Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?










tiistai 12. kesäkuuta 2018

Puntari: Yksi passiivisuusranneke, kiitos!


- Mä olen hukannut mun lenkkarit. Ja Garminin, tunnustin sunnuntaina mökillä Hannalle.

Oltiin juuri päätetty juoda aamukahvien sijaan aamukuoharit.

- Universumi yrittää nyt selkeesti sanoa sulle jotakin, Hanna tuumasi.

Ja oikeassa oli.

Oli kulunut nimittäin vasta viikko kesäloman alkamisesta. Sen viikon aikana oli ehditty jo parit yleisurheilukoulut, K-Plussa jalkapallokoulu, pentutreffit Espoossa (kyllä, meillä on koira!), päivä Särkänniemessä, jalkapallomatsi Valkeakoskissa ja niin edelleen. Ehkä olikin siis ihan hyvä, että ne lenkkarit oli hukassa tämän viikon ja lepäsin sen, minkä pystyin.

Oikeasti en ole kaivannut edes Garminia, tuota uskollista ystävää, joka mittaa ranteesta pulssini, laskee askeleeni ja ilmoittaa kuluttamani kalorit. On parempi ilman sitä. Jossain vaiheessa talvea totesinkin, että oikeasti kaipaisin ranteeseeni passiivisuusrannekkeen, joka pakottaa hidastamaan ja pysähtymään ja joka kehuu jokaisesta levätystä hetkestä.
Aktiivisuusranneke oli alkanut nimittäin ahdistaa, niinkuin moni muukin asia.

Se on jännä tunne, kun kovalevy korvien välissä täyttyy. Tavallaanhan sitä ei edes tunnusta itselleen, vaikka kaikki mittarit huutaa hoosiannaa. Sitä alkaa unohdella asioita ja tavaroita, tiuskia itselleen sisäisesti ja kaikki ennen iloa tuottanut alkaa menettää hohtoaan. Asioita tekee robottimaisesti, koska on pakko. Itselleen vakuuttelee koko ajan, että tää nyt on joku vaihe, joka menee pian ohi. Että pysähtyä nyt ei ainakaan kannata, eikä valittaa, sillä mitä musta sitten ajateltaisiin. Luuserin leima koristi omassa mielessä otsaa jo valmiiksi, ilman mitään syytä.

Voin helposti kuvitella, miltä rankasti työuupuneesta tuntuu. Sen on pakko olla todellinen helvetti. Itse uskalsin ja osasin hakea muutosta heti, kun aloin tunnistaa sen, että en enää tunne itseäni. Saimme työpaikalle työnohjausta, jonka yhdessä istunnossa sanoin, että koen olevani enää vain varjo siitä, mitä olen joskus ollut ja mitä voisin olla. Että en riitä kenellekään, en edes itselleni.
Samaan syssyyn sain lähetteen työterveyspsykologille, kun kävin joululomalla valittamassa outoja silmäoireitani työterveyslääkärille. Tällä ihanalla nuorella naislääkärillä oli aikaa kysyä, miten töissä ja elämässä noin muuten menee. Olin odottanut joululoman palauttavaa vaikutusta kuin kuuta taivaalta. Todellisuus oli kuitenkin sitä, että pari päivää ennen joulua kaatunut ja pahasti päänsä lyönyt anoppi taisteli samaan aikaan sairaalassa hengestään ja kannattelin siinä surussa ja epätoivossa koko perhettä koko loman läpi. Eipä siinä juuri voimavaroja kerätty. Ja tuo nuori naislääkäri näki silmistäni myös sen, naputteli lähetteen psykologille ja sanoi: Jos yhtään tuntuu siltä, varaat ajan.

Kaksi kuukautta mietin ja sitten varasin. Minut otti vastaan empaattinen ihana psykologi, jonka kanssa juttelimme tunnin. Ei pelkästään kuormittavista, vaikeista ja negatiivisista asioita, vaan myös niistä, joista koin saavani voimaa. Joissa koin onnistuneeni. Jo ensimmäisen kerran jälkeen lähdin töihin vastaanotolta levollisin mielin. Psykologi voimaannutti mut todellisesti sanomalla, että "sinut on Tiina palkattu työhösi opettamaan lapsia. Sinun tehtäväsi ei ole hoitaa esimerkiksi kuraattorin, poliisin, äidin, psykologin tai ystävän rooleja."
Kahden tapaamiskerran jälkeen totesimme, että meitsin mittaristo on kääntynyt väpättämään varovasti vihreälle. Että kiitos ja heippa!

Vasta toukokuussa tajusin, kuinka järkevä olin ollut. Osasin jopa vähän sisäisesti kehua itseäni. Jos olisin odottanut, että joku muu jossain vaiheessa muuttaa asioita puolestani, olisin varmasi päässyt henkisesti paljon pahempaan jamaan. Sellaiseen, josta ei toivuta parilla psykologikäynnillä ja kesälomalla. Olinkin ollut tajuamattani aika fiksu ja reipas, enkä yhtään luuseri.
Sen tajuamisen jälkeen oli kutkuttavan vapauttava fiilis lähteä kesälomalle (etenkin kun oppilaani muistivat minua ihanalla laululla kevätjuhlassa ja vanhemmat kiittivät yhteistyöstä: olin sittenkin kaiken sen riittämättömyyden keskellä riittänyt ja tehnyt jotain oikein).

Tänä kesänä en aio tehdä mitään (vaikka sitä ei ehkä alkutekstin luettelon perusteella voisi uskoa...). En ainakaan mitään pakollista. Olen raivannut kalenterin tyhjäksi Kirkastusjuhlia lukuunottamatta. Ei Jukolan viestiä, ei Tahko MTB:tä, ei mitään "perinteistä pakollista".
Aion tuulettaa nuppia täysin palkein joutilaisuuden ja suunnittelemattomuuden keskellä. Menen ja teen jos huvittaa. Kumma kyllä, nyt on tuntunut tosi kivalta mennä ja tehdä vähän kaikkea.

Ja ne lenkkaritkin löytyivät. Eilen kävin tekemässä kesän ekan juoksulenkin. Ilman garminia. Vaikka päivän aktiivisuustavoite ei ehkä täyttynytkään, tärkein tapahtui silti: pää ja sydän tuntuivat sen jälkeen hitsin kevyiltä! Askeleissakin oli ihan uudenlaista imua.



perjantai 1. kesäkuuta 2018

Halkomäki: Kohtaamisia

Olin käymässä Tampereella kokousreissulla pikkutirpan kanssa. Ennen kokousta jalkauduimme keskikaupungille tekemään muutamia hankintoja lähestyvää juhlakautta varten ja ihastelemaan auki revittyä Hämeenkatua kiviporien jytinän siivittäessä askeleita. Lounasaikaan poikkesin suosikkikahvilaani salaatille ja kahville. Sen kerran kun isoille kylille pääsi, niin kahvilatarjonnasta oli tietenkin ihan pakko nauttia! Kurvasin vaunujen kanssa lasitetulle terassille, missä sohvaryhmällä istunut nainen tarjosi heti paikkaansa minulle kysyen, olisiko siinä helpompi olla lapsen kanssa. Parkkeerasin kuitenkin naapuripöytään kiitellen tarjouksesta, sillä korkea pöytä oli parempi ruokailua ajatellen. Salaattiani odotellessa päätin käväistä vessassa, mutta pian selvisi etten mahdu sinne vaunujen kanssa. Kysyinkin tältä sohvalla istuvalta naiselta, voisiko hän seurustella hetken vauvan kanssa jotta pääsisin vessaan. Kovasti ilahtuneen oloisena hän vastasi heti myöntävästi ja niinpä kipaisin matkoihini. Kun palasin, istui hän vaunujen vieressä juttelemassa ja vaunuista kuului iloinen kujerrus. Nainen ihasteli pientä. Kysyi nimeä, ihasteli sitäkin. Kysyi toista nimeä ja ihasteli. Elsa hymyili vaunuissa hampaaton monttu ammollaan ja näytti kaikki hurmaavimmat puolensa onnellisena saamastaan huomiosta. Nainen oli selvästi pienen tytön lumoissa.

Minun ruokani saapui ja nainen siirtyi takaisin sohvalle. Hän totesi: "On ihana katsella teitä nuoria äitejä täällä kaupungilla vauvojenne kanssa, olette ymmärtäneet ajoissa tehdä oikeita päätöksiä!" Minua nauratti ja hän kysyi, että saako kysyä ikääni. Ja onko tämä esikoinen. Kun kerroin ikäni, niin häntäkin jo nauratti! Ja kun kerroin että näitä naperoita on yhteensä kolme, niin hän hämmästeli sitä, että minä olin kolmen lapsen äitinä niin kovin hoikka, että mistään ei nähnyt että olin tehnyt kolme lasta. No sekös nauratti taas. Kerroin että juuri kotoa lähtiessä olin manannut sitä, että yhdetkään vanhat housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Että keskivartalo oli niin paksu. Ja takapuoli leveä. Ja maha kuin pomppulinna. Että pehmustetta oli tullut useampi kilo. Hänen mielestään missään ei näkynyt mitään ylimääräistä ja olin muutenkin hurjan pirteän oloinen! No hei, kuka tahansa pienen lapsen äiti haluaa kuulla juuri nuo sanat, vaikka sitten ventovieraan ihmisen suusta, sillä kyllähän ne tuntuivat mukavalta! Vaikka ne housut eivät senkään jälkeen mahtuneet päälle. Naisella oli mukanaan koira, jota hän siinä istuskellessaan rapsutteli ja jatkoi vielä kyselyä vauvasta ja sen isoveljistä. Hän oli kiinnostunut odotusajasta ja arjen kuvioista lasten kanssa. Jotenkin niin ihanalla ja positiivisella tavalla lähestyi asioita ja kommentoi, että minullakin jäi syöminen sikseen ja antauduin jutustelulle täysin. Se oli luontevaa ja huumorintäyteistä, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme entuudestaan. Lopulta nainen kaivoi laukustaan meikkipussin ja alkoi meikata, minä keskityin syömiseen.

Sitten hän kertoi, että hänellä ei ollut omia lapsia. Että se asia oli aina ollut ihan ok. Ensimmäisessä avioliitossa miehellä oli jo lapset valmiina. Hän ajatteli, että voi keskittyä täysillä uraansa kun lapsia oli jo. Tuli myöhemmin ero. Toisessakin avioliitossa miehellä oli jo aikuiset lapset. Ja mies oli häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Ja niin omien lasten hankinta vaan jäi. Hän oli aina ajatellut että se oli hänelle varmasti parasta niin, eikä koko asia häntä mitenkään vaivannut. Kunnes nyt. Tänä vuonna, viisikymmentäkaksivuotiaana, hän oli löytänyt itsensä äitienpäivän aamuna kävelemässä yksin pitkin Tampereen autioita katuja. Itkien. Itkien sitä, ettei hänestä koskaan tullut kenenkään äitiä. Hän kertoi, että se suru jysähti kerralla niskaan. Sanoi olevansa itselleen vihainen siitä, ettei aikanaan osannut ajatella elämää yhtään laajemmin. Että hän oli ollut niin tyhmä ja itsekäs tässä asiassa. Hän sanoi olevansa suunnattoman onnellinen kuitenkin siitä, että hänen ystävillään oli lapsia.

Kerroin, että käyn nykyään aika harvakseltaan kaupungilla. Että tällaiset hetket ovat minulle aivan luksusta. Ihanaa ruokaa, kuppi kahvia ja palanen prinsessakakkua jälkkäriksi. Pieni piristys arjen keskelle. Nainen kertoi jättäneensä vuosia sitten oman työnsä ja olevansa miehensä omaishoitaja. Ja pääsevänsä myös hyvin harvoin omille teilleen pois kotiympyröistä. Kertoi miehestään ja heidän yhteisestä arjestaan. Pienenpienestä elämästä ihan vain kahden. Minä kuuntelin ja koin suurta myötätuntoa. Nainen ei ollut katkera tai pettynyt. Hän oli hyvin valoisa ja toiveikaskin, vähäisistä yöunista ja raskaasta työstään huolimatta.

Siinä me istuimme juttelemassa kaksi tuntia. Me toisillemme täysin vieraat. Jaoimme samanlaisen elämäntilanteen, toinen hoiti kotona lapsia, toinen miestään, molemmat yhtä kiinni kodissa ja arjessa. Keskustelu toisen aikuisen kanssa oli virkistävää vaihtelua, sen huomasi meistä! Molemmille hetki kaupungilla oli odotettu henkireikä. Molemmat totesivat jo ripsivärin nostavan ihmisen naaman arkisen ilmeen yläpuolelle ja leivoskahvien siivittävän mielen ihan uudenlaisiin kepeisiin ajatuksiin. Me ymmärsimme toistemme elämäntilanteet, ilot ja surut, vaikka kummallakaan ei ollut kokemusta siitä, mitä toinen kävi läpi.

Se oli ihmeellinen keskustelu. Se olisi voinut jatkua vaikka iltaan asti.
Nainen sai meikattua ja keräsi tavaransa laukkuun. Hän otti laukun ja koiran, tuli moikkaamaan vauvaa, silitti sen poskea, ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Hän katsoi silmiin ja hymyili. Lähti.

Elämä antaa tiellemme ihmisiä. Kohtaamisia. Toiset niistä merkityksellisempiä kuin toiset.

Sohvalla oli höyhen. Minä jatkoin kokoukseen kevein askelin.

torstai 24. toukokuuta 2018

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 
(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."
 
Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 
 
Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 
No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.


Banaanipannarit



4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 
Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.


Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 
Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Kanaa ja makaronia

Mulla on täällä pyörinyt hihassa yksi resepti, jonka ajattelin jo aikapäivää sitten jakaa teidän kanssanne. Kysymyksessä ei ole mikään kulinaristinen piperrys, vaan rehellistä arkisapuskaa lasten toiveesta. Meidän viimeisimmällä Lapin reissulla kysyin yhtenä päivänä lapsilta ohimennen: Mitäs haluaisitte että huomenna syödään? Hetken mietiskeltyään esikoinen esitti toiveen: Kanaa ja simpukkamakaronia! Kyllä mulla äitinä ja marttana ihan sydänalassa läikähti, kun lapseni osasi toivoa noinkin monipuolista ja maukasta yhdistelmää! Kuvittelin mielessäni lautasella ne valkoiset gnocchi -pastat ja kalpeat, maustamattomat kanafilesuikaleet. Mikä makujen ilotulitus! Varovaisesti kyselin, saisinko tähän kaksikkoon lisätä mahdollisesti jotain muutakin, ja saisinko valmistaa sen haluamallani tavalla. Myöntävän vastaksen saatuani suunnistinkin sitten Jouni kaupalle tarvikkeita hakemaan.

 
Tästä annoksesta tulee reilu satsi, tein sen isoon neliskulmaiseen Arabian Uunikokki -vuokaan. Pienempää satsia on turha tehdä, sillä ainakin meillä tämä hupeni nopeasti ja seuraavana päivänä lämmitetyt jämät ne vasta nopeasti katosivatkin! Tätähän voi tuunata mieleisekseen lisäämällä sekaan vaikka suolakurkkukuutioita, maissia, porkkanaraastetta ym. Ja tämän keralle sitten jotain värikästä tarjottavaa, kuten vaikka uunipunajuurilohkoja tai uunijuuressekoitus, valmistuvat siellä uunissa samalla kun kanalaatikkokin! Me syötiin lisänä myös kattilassa valmistettua pataleipää.
Seuraavan kerran tätä tehtiin sitten kotona, taas lasten toiveesta, kun niillä oli vähän kurjat fiilikset ja reissussa olevaa iskää kova ikävä. Niin että kai tätä jonkin sortin lohturuoaksikin voisi kutsua.






Kanaa ja makaronia


n. 400g hunajamarinoituja broilerinsuikaleita
1pss (500g) gnocchi -pastaa

kastikkeeseen
1 litra vettä
1,5 dl vehnäjauhoja
4dl ruokakermaa 
1 kanaliemikuutio
2tl broilerimaustetta tms.
vähän rakuunaa ja curryä
1tl valkosipulijauhetta / valkosipulin kynsi

1. Kypsennä broitsut pannulla ja pilko tasakokoisiksi suikaleiksi lastalla

2. valmista kastike
- sekoita vehnäjauhot veteen ja kiehauta
- lisää ruokakerma ja mausteet
- lisää juustoraaste

3. Sekoita keittämätön pasta ja kypsennetyt kanat uunivuoassa

4. kaada kastike vuokaan niin että kanat ja pasta peittyvät

5. päälle voi ripotella vielä juustoraastetta

6. Vuoka uuniin 200 astetta reilu puoli tuntia

7. Anna vetäytyä rauhassa ennen tarjoilua, jotta neste imeytyy kunnolla ja sisältö muuttuu kiinteämmäksi



keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me
Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 
Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.