Koulussa tehtiin oppilaiden kanssa isänpäiväkortit, joihin heidän piti kirjoittaa tärkein asia, minkä isä on heille opettanut.
Aloin kanssa miettiä, että mikä se omalla kohdallani olisi.
Ensin ajattelin, että se olisi ilman muuta lihan leikkaaminen. Kyllähän jokaisen naisen pitää osata hirvi paloitella. Isä otti meidät usein mukaansa metsästysmajalle, kun siellä paloiteltiin saalista, ja kärsivällisesti näytti kuinka ne fileet saadaan irrotettua ehjästi ja siististi ruhosta irti.
Syksyn hirvijahtikauden juhlahetkiä olivat myös lihanpaloitteluillat kotona. Mulla ja Hannalla oli omat leikkuulaudat ja pienet terävät veitset, joilla sitten tehtiin palapaistilihoja. Ehkä parasta hommaa ikinä!
Jostain mielen sopukoista kaivautui esiin kuitenkin vielä merkittävämpi tilanne, joka on osaltaan määritellyt paljon omaa "ihmisyyttäni".
Oli vuosi 1987 ja oltiin matkustamassa Viking Linella Ruotsiin sukuloimaan. Loman alkamisen kunniaksi mentiin buffettiin syömään. Ravintola pullisteli ihmisiä, mutta joukossa oli yksi pöytä, jossa istui vain yksi ihminen.
Se yksi ihminen oli musta mies.
Vastoin muita suomalaisturisteja (jotka mieluummin söivät vaikka seisaaltaan kuin menivät muukalaisen kanssa samaan pöytään) isä johdatti meidän perheen tuon miehen pöytään ja aloitti jutustelun miehen kanssa. Minä en tietenkään 8-vuotiaana ymmärtänyt sanaakaan englannista jota isä ja mies puhuivat, mutta elekielestä päättelin, että jonkinlaista esittelykierrosta siinä vedettiin. Kuullessani oman nimeni katsoin tuota vierasta miestä silmiin. Hän hymyili leveästi ja sanoi "Tina? Like Tina Turner?!" Hymy nousi minunkin silmiini, kun kuvittelin itseni pörröpäiseksi artistiksi esiintymislavalle. Ruokailuhetkemme sujui rennosti, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.
Tuon hetken myötä sisimpääni jäi asumaan kaksi opetusta, jotka isä tietämättään antoi minulle:
1) Pidä sydän avoimena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja -arvoisia riippumatta ulkonäöstä tai etnisestä taustasta.
2) Kannattaa opetella kieliä, jotta näiden mielenkiintoisten tyyppien kanssa pystyy juttelemaan sitten kun tilaisuus siihen on.
Isä on ollut elämässäni portti siihen toiseen, kotikylän ulkopuoliseen maailmaan. Työmatkoilta tullessa isän matkalaukusta löytyi makkaroita Saksasta, juustoja Ranskasta ja viinejä Italiasta. Aitoolainen keittiö muuttui hetkessä kansainväliseksi paikaksi, kun yhdessä maisteltiin ja vertailtiin makuja maailmalta. Isä oli se, joka kokkasi jo 80-luvulla kiinalaista kanaa ja opetti meidät syömään puikoilla.
Omien kaukokaipuideni keskellä tiesin, että jos joskus haluan lähteä maailman merille, isä on se joka puhaltaa kannustavasti myötätuulta purjeisiini. Isän esimerkin ansiosta olen opetellut kieliä, hankkinut passin ja laittanut rahani mieluummin matkusteluun kuin merkkivaatteisiin.
Tästä asiasta olen kiitollinen isälle vuoden jokaisena päivänä, en vain isänpäivänä, ja tämän perinnön haluan siirtää perheessäni myös seuraavalle sukupolvelle. Se on rahallista perintöä niin paljon arvokkaampaa ja kestävämpää. Kiitos isä!
Romantiikkaa ja realismia maaseudulta. Maitolaitureita, puutaloja, räntäsadetta ja rievää. Lähiruokaa, retkeilyä, matkustusta ja kalastusta. Maastopyöräilyä ja unelma-autoja. Tätä, ja paljon kaikkea muuta.
Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Puntari: Isän opetukset
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Kyllikit: Mä ajoin koko yön - TahkoMTB 2015
Teksti Tiinan kynästä, kuvat ja kuvatekstit Hannan:
"mä ajoin koko yön
niin kuin roy orbison
mun sydämeni lyö
se aivan hervoton jo on
lähin liikkumaan
valot vilkku vaan
pyysin tanssimaan
sua beibe
tää on huikeaa
juuri oikeaa
astrofysiikkaa
välillämme
en tiedä ees mis
mun autoni on
mut sun kanssas beibi
se on tarpeeton"
Tämän vuoden Tahkosta piti tulla jotain erilaista kuin ennen. Ja tulikin. Monella tavalla. Siitä tuli ennätystahko monella mittarilla mitattuna: kuran, vitutuksen, pissataukojen ja valvottujen tuntien määrällä ainakin. Toisaalta siitä tuli myös ennätysparas Tahko. Ikimuistoinen. Riemukas. Suuria voimia koetteleva. Periksiantamaton.
Omituisten flunssa- ja sydänoireiden siivittämän ja lähinnä massakauteen keskittyneen kevätkauden jälkeen oli parasta tunnustaa faktat: tänä vuonna ei tehtäisi reittiennätyksiä, vaikka poluille olisi vedetty asvaltti ja jyrkimpiin mäkiin hissinousut. Kun myös rakas aviomies oli kevään aikana kerännyt lähinnä leimoja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kanta-asiakaskorttiin, oli aika lyödä 14 vuotta kestänyt parisuhde koetukselle ja lähteä testaamaan Tahkon 60 kilometrin ihanuus kahdestaan ja samaa matkaa. Muutettiin viime hetkillä ilmot Yöttömän yön Tahkoon sillä ajatuksella, että repussa riittää eväitä ja tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.
Kisapaikalla tuttu kuhina vastaanotti perjantaina. Tuntui hölmöltä, että edessä ei odottanut levottomasti nukuttava yö, vaan jotain muuta. Kun muu kisaporukka kömpi vällyjen alle yhdentoista maissa, me aloitettiin varusteiden keräily ja yötaipaleelle lähteminen. Hanna lähti reippaana tyttönä meitä saattelemaan ja Piazzalla oli jo muutama muukin valmiina. Mitään varsinaista ruuhkaa ei tällä kertaa lähtöviivalla nähty, kuuluttaja sai lähes nallekarkeilla houkutella porukkaa tiiviimmäksi rykelmäksi. Aamun lähdöistä tuttu ilmassa leijuva kilpailuhenki oli poissa ja tilalla aistittavissa kauhunomaista odotusta tulevista hetkistä.
| Tahkon yötöntä yötä, upea keli lähteä reitille! |
| Tiina ja Sakke valmiina kuin partiolaiset, kohta mennään eikä meinata. |
| Piazzalla oli klo 24.00 rauhalliset tunnelmat normaaliin lähtöhumuun verrattuna. |
Kinahmi ykkösellä liityin mainion Kona-retkueen peesiin, jonka kanssa käytiin sellaista "en mää mee, mee sää, no en mää, mee sää"-tyyppistä vetovastuun jakamista reissun kuluessa. Suosikkipätkäksi reitillä lukeutuva lasku kohti Eskolaa oli tällä kertaa aika liukas, ja muutamat läheltä piti -tilanteetkin siinä tuli koettua.
"Step by step, ooo, baby, gonna get to you, girl"
Vitutus liukkaudesta, mudasta ja omasta kerta kaikkiaan paskasta kunnosta alkoi
kumuloitua mukavasti ennen Kinahmi kakkosta. Yritin siinä psyykata itseäni, mutta ei kauheasti naurattanut. Ei kulkenut henki eikä pyörä.
Kello oli jotain yli kaksi, kun tultiin Kinahmi kakkoselle ja jalkapatikka alkoi. Jostain takaraivosta pulpahti esiin legendaarisen New Kids On the Blockin biisi Step by Step, jota sitten pyörää ja itseäni ylös hilatessani lauleskelin. Melkein vedin ne musavideolta tutut rappusmuuvitkin siinä jyrkimmässä kivikkokohdassa.
(Voit tsekata ne tästä, jos jostain syystä oot jo unohtanut)
Kalkkiruukin mäki oli mukava ja vauhdikas. Ja kuiva. Ennen kaikkea mukavan kuiva (ainakin verrattuna moneen muuhun mäkeen). Huollossa naukattiin vähän banaania ja suolakurkkuja ja geelejä ja rupateltiin muiden kanssa. Helppoa ei ollut kenelläkään, mutta jaettu tuska teki siitä pienemmän.
"jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan
katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan"
Neljän aikaan aamulla oltiin äärirajoilla. Itku puski silmäkulmaan, jalat oli kaksi voimatonta perunasäkkiä ja kaiken lisäksi oksennus pomppi kurkussa. Kuluneen kahdeksan tunnin aikana nautittu (yltiöpäinen?) tankkaus (pari kolme annosta pastaa, patonkia, salaattia, ylikypsää possua valkosipulilohkoperunoilla, tiikerikakkua, snickerspatukka, puoli pussia panttereita, puolikas pähkinäsuklaalevy ja tetrallinen mustikkasoppaa) ei ollut lähtenyt imeytymään ihan odotetulla tavalla, ja kuvittelin itseni jo näreeseen heittämään laattaa. Taisin siinä sanoa ääneenkin, että Tahko on nyt mun osalta nähty juttu, turha tänne on tulla joka kesä kurjuuttaan maksioimaan. Mies tajusi pitää suunsa kiinni ja ketjunsa kireällä, niin että pahimmat jupinat ja uhkailut kuulin vain minä itse.
Viimeisellä asvalttiosuudella eteen tuli houkutteleva Tahko 7km -kyltti ja minä loin mieheeni surkeimman ilmeen mitä osasin ja räpsyttelin mudan kangistamia ripsiäni: eikö nyt voitaisi jättää tätä kesken ja lähteä pikitietä pitkin mökille saunaan?! "Mennään nyt vaan hetki kerrallaan", totesi mies ja katosi polulle aamuyön hämärään. Perässä oli seurattava.
Tuskin olisin selvinnyt maaliin ilman Elastista. Henkinen jukeboksi kaivoi levylautaselle tällä kertaa Eteen ja ylös -biisin ja sen sanomaosasto pisti silmään uuden asenteen. "Teen vastoinkäymisistä voimaa" sanoin itselleni joka kerta kun Spessu ruopaisi taka-akselia myöten johonkin suonsilmäkkeeseen.
Ja tapahtui myös jotain muuta ihmeellistä: mahassa kävi mystinen kierre, energia alkoi imeytyä ja mulle tuli nälkä! Mahtavaa! Näin hallusinaatioita makkaraperunoista parin kilometrin ajan ja nälkä toimi hyvänä motivaattorina kohti kotia.
"Leijonaa mä metsästän.
Tahdon saada suuren.
Enkä pelkää ollenkaan.
Edessä on suo.
Märkä, upottava suo.
Sitä ei voi ylittää.
Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää.
Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä):
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp.
Edessä on joki.
Kylmä, syvä joki.
Sitä ei voi ylittää
Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää.
Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä):
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. "
Tuulivaaran huollon jälkeen alkoi reitin ihanin ja kamalin osuus. Ihana sikäli, että nyt kropassa oli vähän potkua edetä, kamala sikäli, että märkä oli todella märkää. Mies katsoi mua hiukan hitaasti ja kiihdytti taas vauhtiaan, kun tien levyisten, puolimetriä syvien lätäkköjen jälkeen aloin hoilottaa Leijonan metsästystä, jonka lyriikat mätsäsivät monella tapaa tän vuoden olosuhteisiin. Taisin olla aika väsynyt?
Mutta ei se mitään. Aamu valkeni. Maaliin oli 10 kilometriä. Edessä oli vain mukava kivikkolasku kohti loppuhuipennusta, El Grandea. Laskun ja viimeisen mäkietapin välissä otettiin vielä viimeistelevä mutakylpy. Mielessäni siunasin niitä kahtatuhatta pyöräilijää, jotka muutaman tunnin päästä pyörisivät näissä samoissa poteroissa.
El Granden juurelta oltiin luvattu lähettää hätäraketti merkiksi Hannalle, että tietää laittaa saunan lämpiämään ja aamiaisbuffeen valmisteille. Minä jäin hinaamaan itteäni ja pyörääni mäkeä ylös, kun meidän perheen Jussi Veikkanen tempaisi itsensä kukkulan huipulle maisemia katselemaan. Tossu nousi kevyesti, ja aikaisemmin yllättänyt nälkä painui taka-alalle kun siinä hengästyksen lomassa tuli syötyä puoli kiloa hyttysiä.
Tahkon huipulla vietettiin pakollinen some+fotohetki ja ihailtiin aamu-usvassa kylpevää savoilaismaisemaa. Oli pakko myöntää, että hetki oli kaunis.
Loppulaskussa tuli taas tippa silmään. Tällä kertaa ei pelosta, vaan siitä järjettömän hyvästä fiiliksestä, jonka selviytyminen tästä leikistä sai aikaan.
"sisko älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään"
| Takana näkyvää rinnettä tultiin loppulaskussa alas. Ei vellihousujen hommaa! |
![]() |
| Ihan kuin eivät olisi missään käyneetkään, ilmeistä päätellen. Pyörät ja ajokamppeet kyllä kertoivat toista... |
Mökillä saunaan, kylmä lonkero kitusiin ja aamupalan kautta lähettämään muut omista suorituksistaan nauttimaan. Ihan kaikkea reitillä odottavaa ei toisille kerrottu, mutta eiköhän meidän pyöristä ja ajovarusteista pystynyt jotain päättelemään.
Aamu-unien jälkeen päivä jatkui Piazzalla kisoja seuratessa, Peltsiä kannustaessa ja kovakuntoisia naisia ihaillessa.
| Kisakatsomoa ja tankkausta saunan, aamiaisen ja unien jälkeen. Hampparia, lonkeroa ja mansikoita. |
| Huoltokyllikki ja Kisakyllikki. |
![]() |
| Tältä näyttivät pyörät ja kuskit urakan jälkeen. Vähän ratisi muta hampaissa. Alakuvassa huollon rento meininki, kuskien omia kamppeita odottelemassa kuusen juurella. |
Tunnisteet:
liikunta,
maastopyörä,
rakkaus,
Tahko,
Tahko MTB
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Kyllikit: Heikko flaksi?
| Uusi mukaeltu suomennos Hämeen Kirjapaino Oy, Tampere 1930 |
ennen kuin on edes naimalupa rippikoulusta hankittu. Nih. Se on kauheeta se. Takaisin vanhan ajan suomifilmirakkaus, Tauno ja Ansa ja heinälatoromantiikka. Takaisin kunnon styylamisaika, flirttailu ja vonkaaminen. Saatille siitä, nuoret miehet!
Tyttöjen ei sentään tarvitse lämmitellä kansantanhuharrastusta, mutta pakkeleista kun karsivat puolet ja pidentävät vähän paidanhelmaa, niin sekin jo auttaa paljon. Käy parempi flaksi, ehkä.
Koska kaikesta tästä ah niin ihanasta romantiikasta ollaan jo melkoisesti vieraannuttu, on meidän syytä pitää pienimuotoista kurssitusta täällä Maitolaiturilla. Viikkokatsaukset Lemmen Kirjurin parissa alkakoon!
Eli kaikki te äidit ja isukit siellä ruutujenne ääressä, nyt jälkipolvet opiskelemaan tänne Kyllikkien kanssa. Ja kaikki te sinkut, ikisinkut, peräkammaripojat ja vanhatpiiat, tästä nyt vinkkejä jemmaan takataskuun ja essunhelmaan! Jos olet salaa rakastanut sitä samaa lähikaupan myyjää jo vuosia, niin nyt on aika ryhdistäytyä ja laittaa sulkakynä heilumaan!
Jotain tällaista. Ja ensi viikolla lisää!
Tunnisteet:
kosiokirje,
lemmen kirjuri,
maalaiselämä,
maalaisromantiikka,
rakkaus
lauantai 24. tammikuuta 2015
Halkomäki: Armas Armas
Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.
Nuori tyttö ja sotapoika.
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.
Kenttäpostikirjeitä.
Ajatuksia, haaveita, unelmia.
Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.
Rakkautta paperilla.
Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.
Armas, mitä sinulle tapahtui?
Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.
Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.
Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.
Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.
Armas löytyy.
Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!
Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.
Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.
Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.
Rakkaus ei koskaan kuole.
Tunnisteet:
haaveet,
jatkosota,
kenttäpostikirje,
rakkaus,
romantiikka,
sotapoika,
unelmat
lauantai 17. tammikuuta 2015
Puntari: Jotain rajaa
Oikeastaan lähdin kirjoittamaan tätä vertaistuki mielessä...jos ruudun takaa löytyisi toisia äitejä/isejä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia tai vinkkejä.
Meillä on nimittäin tänä syksynä ollut ajankohtainen aihe rajat. Niin kotona kuin koulussakin.
Lapsen maailma näyttää avartuvan aika paljon koulun aloituksen myötä. Ennen niin kiltin ja "näpeissä pysyvän" lapsen maailmaan astuu vaikutteita, jotka kaikki eivät ole välttämättä hyviä.
Syksyllä oman lapseni sanavarasto laajeni kattamaan kaiken maailman homottelut ja kirosanat. Kotona näyteltiin käsimerkkejä ja puhuttiin lyhenteillä, joiden tarkoituksesta ei ollut lapsella mitään hajua.
Eroahdistusta pikkusiskosta, joka nyt on päivisin eri paikassa kuin esikoinen, purettiin näyttävillä riidoilla ja lähes käsikähyillä sitten kotona, kun pitkän päivän jälkeen sisarukset taas kohtasivat.
Oli pakko tehdä jotain. Viheltää peli poikki.
Lasten ollessa pienempiä meillä sovellettiin moneen asiaan Ben Furmanin Muksuoppia. Siinähän lapselle opetetaan jokin taito, jota hänellä ei vielä ole. Taidon oppimisen merkiksi kerätään esim. tarroja ja kun kasassa on sovittu tarramäärä ja homma sujuu, seuraa siitä jokin isompi palkinto. Meillä tämä toimi loistavasti esimerkiksi silloin, kun iltatoimet meinasivat mennä yleiseksi hulinoinniksi tai ulos pukeminen oli showta. Tarrat motivoivat ja niskurointi pääsi siinä sivussa unohtumaan.
Tänä syksynä näytti kuitenkin siltä, että Muksuoppi on liian lälly. Sanaa pitää uskoa ilman palkintoakin. Otimme lauman koolle ja neuvottelimme yhteiset pelisäännöt. Ne kirjattiin ylös ja näyttävät tältä:
Meillä on nimittäin tänä syksynä ollut ajankohtainen aihe rajat. Niin kotona kuin koulussakin.
Lapsen maailma näyttää avartuvan aika paljon koulun aloituksen myötä. Ennen niin kiltin ja "näpeissä pysyvän" lapsen maailmaan astuu vaikutteita, jotka kaikki eivät ole välttämättä hyviä.
Syksyllä oman lapseni sanavarasto laajeni kattamaan kaiken maailman homottelut ja kirosanat. Kotona näyteltiin käsimerkkejä ja puhuttiin lyhenteillä, joiden tarkoituksesta ei ollut lapsella mitään hajua.
Eroahdistusta pikkusiskosta, joka nyt on päivisin eri paikassa kuin esikoinen, purettiin näyttävillä riidoilla ja lähes käsikähyillä sitten kotona, kun pitkän päivän jälkeen sisarukset taas kohtasivat.
Oli pakko tehdä jotain. Viheltää peli poikki.
Lasten ollessa pienempiä meillä sovellettiin moneen asiaan Ben Furmanin Muksuoppia. Siinähän lapselle opetetaan jokin taito, jota hänellä ei vielä ole. Taidon oppimisen merkiksi kerätään esim. tarroja ja kun kasassa on sovittu tarramäärä ja homma sujuu, seuraa siitä jokin isompi palkinto. Meillä tämä toimi loistavasti esimerkiksi silloin, kun iltatoimet meinasivat mennä yleiseksi hulinoinniksi tai ulos pukeminen oli showta. Tarrat motivoivat ja niskurointi pääsi siinä sivussa unohtumaan.
Tänä syksynä näytti kuitenkin siltä, että Muksuoppi on liian lälly. Sanaa pitää uskoa ilman palkintoakin. Otimme lauman koolle ja neuvottelimme yhteiset pelisäännöt. Ne kirjattiin ylös ja näyttävät tältä:
Käytännössä siis sovimme, mitkä asiat aiheuttaisivat rastin perhekalenteriin ja jos rasteja oli kertynyt viikon aikana liian paljon (4 tai 6), siitä seurasi rangaistus. Rastittomasta viikosta oli luvassa extrapalkinto, euro lisää viikkorahaan.
Homma alkoi toimia oikein hyvin ja on toiminut tähän päivään saakka (vasta tällä viikolla koettiin eka karkkipäivän menetys ja eka extrapalkinto). Temperamenttinen esikoinen on oppinut hiukan säätelemään räjähdyksiään ja sitä, mitä ympäristöstä kannattaa omaan käyttäytymiseen imuroida. Uppiniskainen juniori sen sijaan on päässyt lähes tavaksi tulleesta jumpittelustaan.
Lisäksi ollaan esikoiselle ilmoitettu, että jos koulusta tulee viestiä että siellä on hölmöilty, niin se tietää automaattisesti ainakin karkkipäivän menetystä.
Sitten aiheeseen viikkoraha. Kuinka paljon on sopivasti? Meillä lapset saavat 2 euroa viikossa. Mutta viikkorahan saaminen edellyttää, että kotona pitää tehdä sovitut kotityöt. Lapsethan pystyvät jo vaikka mihin, ja kummasti helpottaa omiakin hommia, kun joku toinen tyhjentää tiskikoneen, kattaa pöydän tai vie roskat. Nuorempi sai itse päättää tuleeko mukaan viikkorahasysteemiin nyt vai vasta ensi syksynä. Halusi mukaan nyt.
Yllättävän hyvin ovat hommat sujuneet, vaikka välillä kuuluukin vanhemman lapsen suusta, että "sen ja sen ei tarvi tehdä kotona mitään ja silti se saa viikkorahan".
Samaa asioiden vertailua kuulee lähes päivittäin erilaisten tavaroiden suhteen. Pitäisi olla kosketusnäyttöpuhelimet ja tabletit ja päästä nettiin tekemään sitä sun tätä.
Tässä on välillä äitinä sellainen olo, että omia rintamalinjojaan saa puolustella kuin Kollaassa konsanaan.
Toisaalta olen ajatellut sen niin, että helpompi on asettaa rajat nyt kuin viiden vuoden päästä...silloin vastassa on kaksi murkkutyttöä, enkä usko homman siitä paljoa helpottavan!? Vai onko jollain kokemuksia? Mitä on odotettavissa? Ja jos nyt saa maata telkkarin edessä pehva homeessa ja "hotelli" pyörii ympärillä 24/7, niin en usko että niihin kotitöihin motivoituu yhtään sen paremmin vähän vanhempana.
Materiaalilla hankittuun onnellisuuteen en ole uskonut koskaan ja mieluusti olen se paskamutsi, joka pistää lapsensa leikkimään ennemmin käpylehmillä kuin pelaamaan jotain virtuaalimaailmapeliä netissä kaiken maailman häröjen keskellä.
Lasten ollessa pieniä ajattelin, että kunpa ne nyt kasvaisivat oikein pian ja sitten olisi niin helppoa. Voi kuinka tyhmä olin silloin! Kyllä kai ne vanhempien murheet pysyvät vakiona, muuttavat vain muotoaan. Nyt tuntuu siltä, että käsivarsilla köllötellyt käärö oli aika paljon helpompi tapaus kuin oikeuksistaan räyhäävä ekaluokkalainen...
ps. Samasta aihepiiristä ovat kirjoittaneet myös ihanat blogikollegani
Ellis: http://ellishandmade.blogspot.fi/2014/11/being-mother.html
ja
Eija: http://melskelanlapset.blogspot.fi/2015/01/makin-haluun.html
tiistai 16. joulukuuta 2014
Puntari: Rahalla ei saa onnea, mutta...
...jonkinlaista hyvinvointia kylläkin!
En nimittäin koskaan varmaan kyllästy siihen tunteeseen, kun pääsen meidän Äkäslompolossa sijaitsevan lomaosakkeen pihaan, kävelen ovelle ja saan astua eteiseen tuttuun kelohonka-asuntoon. Siinä ovella leimahtaa sydämeen aina sellainen syvä ja hyvä onnen tunne. Olen tullut paikkaan, jossa ihmisen on hyvä olla ja hengittää.
Oma mökki Lapissa on ollut haaveissa vuodesta 2002 alkaen. Hinnat ovat siellä kuitenkin sen verran kovat, että ei opettajan palkoilla sieltä mitään omaa mökkiä ole vara ostaa. Tällainen 1/6-osaomistaminen on ollutkin meidän perheelle varsin hyvä ratkaisu: on oma tuttu ja turvallinen tukikohta, johon on muodostunut jo nyt kolmen kauden jälkeen tunneside. Kuitenkin rahaa on kiinni loma-asumisessa vähemmän, kuin monet laittavat esimerkiksi perus farmariauton hankintaan.
Aluksi mietin, tuntuuko lomaosake lainkaan omalta, kun siellä asustelee vuoroviikoin muitakin. Huoli oli turha, sillä kyllä sitä asuntoa pitää kuin omaansa. Parven säilytyskaapista löytyy omat vuodevaatteet ja pyyhkeet ja sellaiset pienet jutut, joita mökissään haluaa olevan (mm. Pentikin Saaga-sarjan kahvikupit).
Meille on käynyt hyvä tuuri myös siinä, että asunnon muut osakkaat ovat varsin sopuisaa sakkia ja esimerkiksi viikkojen vaihtaminen on sujunut tähän mennessä hyvin.
Ja naapuriasuntojen porukkakin on leppoisaa ja olemme heihinkin lomaviikkojen aikana tutustuneet.
Viime viikko tuli vietettyä kaksistaan S:n kanssa pohjoisessa. Hiihdettiin, syötiin karkkia, kateltiin telkkaria ja nautittiin kaamoksesta. Lumi ja kunnon talvi saivat suupielet väkisinkin hymyyn. Ainoa miinuspuoli oli se, että lapsia oli jo ennen loman puoliväliä kauhea ikävä.
Perjantaina olikin ihana tunne, kun koolla oli taas koko meidän sakki. Lapset oli kyllä pärjänneet hyvin mummun ja papan hoivassa täällä kotona, joten toistekin uskalletaan kahdestaan lähteä reissuun.
En nimittäin koskaan varmaan kyllästy siihen tunteeseen, kun pääsen meidän Äkäslompolossa sijaitsevan lomaosakkeen pihaan, kävelen ovelle ja saan astua eteiseen tuttuun kelohonka-asuntoon. Siinä ovella leimahtaa sydämeen aina sellainen syvä ja hyvä onnen tunne. Olen tullut paikkaan, jossa ihmisen on hyvä olla ja hengittää.
Oma mökki Lapissa on ollut haaveissa vuodesta 2002 alkaen. Hinnat ovat siellä kuitenkin sen verran kovat, että ei opettajan palkoilla sieltä mitään omaa mökkiä ole vara ostaa. Tällainen 1/6-osaomistaminen on ollutkin meidän perheelle varsin hyvä ratkaisu: on oma tuttu ja turvallinen tukikohta, johon on muodostunut jo nyt kolmen kauden jälkeen tunneside. Kuitenkin rahaa on kiinni loma-asumisessa vähemmän, kuin monet laittavat esimerkiksi perus farmariauton hankintaan.
Aluksi mietin, tuntuuko lomaosake lainkaan omalta, kun siellä asustelee vuoroviikoin muitakin. Huoli oli turha, sillä kyllä sitä asuntoa pitää kuin omaansa. Parven säilytyskaapista löytyy omat vuodevaatteet ja pyyhkeet ja sellaiset pienet jutut, joita mökissään haluaa olevan (mm. Pentikin Saaga-sarjan kahvikupit).
Meille on käynyt hyvä tuuri myös siinä, että asunnon muut osakkaat ovat varsin sopuisaa sakkia ja esimerkiksi viikkojen vaihtaminen on sujunut tähän mennessä hyvin.
Ja naapuriasuntojen porukkakin on leppoisaa ja olemme heihinkin lomaviikkojen aikana tutustuneet.
Viime viikko tuli vietettyä kaksistaan S:n kanssa pohjoisessa. Hiihdettiin, syötiin karkkia, kateltiin telkkaria ja nautittiin kaamoksesta. Lumi ja kunnon talvi saivat suupielet väkisinkin hymyyn. Ainoa miinuspuoli oli se, että lapsia oli jo ennen loman puoliväliä kauhea ikävä.
Perjantaina olikin ihana tunne, kun koolla oli taas koko meidän sakki. Lapset oli kyllä pärjänneet hyvin mummun ja papan hoivassa täällä kotona, joten toistekin uskalletaan kahdestaan lähteä reissuun.
![]() |
| Norwegian lennätti halvalla ja nopeasti perille! |
![]() |
| Aurinkokin pilkisti tunturin takaa. |
![]() |
| Sininen hetki. Keskimmäinen "pönttö" on meidän majoitus :-) |
Tunnisteet:
elämä,
hyvinvointi,
Lappi,
rakkaus
maanantai 25. marraskuuta 2013
Puntari: Sinkkuelämää
Nyt kun mies ja mukulat ovat hetken poissa nurkista, voin kuvitella mielessäni, millaista olisi elämä sinkkuna. Sinänsä sinkkuudessa ei ole mitään tavoiteltavaa, kyllä minä arvostan perhettäni kovasti.
Enkä haluaisi missään nimessä takaisin sen parikymppisen Tiinan saappaisiin, joka joutui kuuntelemaan ties millaisia iskuyrityksiä (kuten Rovaniemellä baarissa eräs nuorukainen avasi pelin: "Haluatko sä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?") No, ymmärrätte varmaan...
Olishan siinä sinkkuelämässä tietysti puolensakin. Havahduin tilanteeseeni lauantaina yksin Prismassa.
En joutunut epätoivoisena kaivamaan kassista kolikkoa kärrypanttiin, vaan otin pelkän korin. Ihan sellaisen kädessä keveästi heiluteltavan, ei edes mikään vetokorimalli.
En joutunut epätoivoisena kaivamaan kassista kolikkoa kärrypanttiin, vaan otin pelkän korin. Ihan sellaisen kädessä keveästi heiluteltavan, ei edes mikään vetokorimalli.
Sitten käyskentelin lehtihyllyille ja mietin, ottaisiko sitä jotain kivaa luettavaa itselle. Valitsin jouluhenkisen ruotsalaisen sisustuslehden, sillä ruotsalaisuus vaikuttaa aina niin paljon sivistyneemmältä.
Astiahyllyjen välissä vietin pitkän tovin haaveillen uudesta juhla-astiastosta (meillä kun niitä juhlia onkin niin usein...). Olisiko se Arabian Lumi vai jotain muuta?
Kukkatiskistä nappasin mukaani kimpun tulipunaisia ruusuja.
Astiahyllyjen välissä vietin pitkän tovin haaveillen uudesta juhla-astiastosta (meillä kun niitä juhlia onkin niin usein...). Olisiko se Arabian Lumi vai jotain muuta?
Kukkatiskistä nappasin mukaani kimpun tulipunaisia ruusuja.
Leipäosastolta koriini päätyi patonki, koska se näyttää ostoskassista töröttäessään aina niin mukavalta. Maitohyllyillä en saanut viikottaista punttitreeniä, joka tulee kun lastaa viikon maito- ja piimätölkit kärryyn, vaan mukaan riitti vain kahvimaidoksi tarvittava naurettavan pieni määrä.
Karkkihyllyiltä nappasin vailla mitään omantunnontuskaa sekä suklaalevyn, irtokarkkipussin että salmiakkia.
Voi sitä ostosreissun keveyttä ja kiireettömyyttä!
Sinkkuelämällä on kääntöpuolensakin. Puut täytyy kantaa joka päivä itse. Pellettikattila vinkuu vikailmoitusta heti kun mies on napapiirin pohjoispuolella. Karkit on syöty viikonlopun aikana ikävään. Siitä seuraa morkkis ja huono olo. Ja kaiken huipuksi jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, eikä leikkokukista ja ruotsalaisesta sisustuslehdestä ole oikein vatsaa täyttämään.
Että tulkaa ny jo kotio sieltä, en mää osaa olla!
Ohjeellinen selviytymispakkaus sinkkuviikonloppuun. Siis viikkoon.
torstai 14. marraskuuta 2013
Puntari: Elämä on valintoja

Lapsena tiesin, että musta tulee isona opettaja ja bodari. Monet aikuiset ihmettelivät ammatinvalintaani, mutta mulle homma oli täysin selvä: jos oppilaat alkaisivat ryppyillä, paljastaisin heille vain julmetun hauikseni ja kaikki hiljenisivät.
Bodaria musta ei tullut (ellei sivutoimista kahvakuulaharrasteohjaajaa sellaiseksi lasketa), mutta opettaja olen ollut viimeiset 10 vuotta. Paperit sain käteeni Tampereen yliopistosta vuonna 2003 ja sen jälkeen töitä on tullut tehtyä aina silloin, kun on lisääntymiseltään ehtinyt.
Työssäni olen huomannut, että opettajana olemisessa rankinta ei ole tuntien valmistelu, kokeiden korjaaminen, ohjelman keksiminen kesälomapäiville tai tonttuleikkikoreografioiden tekeminen kuusijuhlaan. Opettajuudessa on vaikeinta tunne-elämä.
Itse olen aika tunteellista sorttia ja kiinnyn oppilaisiin. Tänään tulinkin töistä itku kurkussa: kolme kuukautta kestänyt sijaisuus maailman parhaassa luokassa nimittäin päättyi, ja jouduin jättämään taakseni 24 upeaa nuorta ihmistaimea, joiden kanssa ollaan päivittäin väännetty erinnäisten asioiden parissa.
Minä ainakin teen tätä työtä sydämelläni ja täydestä sydämestäni. Koen etuoikeudeksi sen, että saan olla mukana lasten kasvuprosessissa. Seuraamassa sitä, millaisia timantteja kenestäkin hioutuu. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisessa lapsessa on jotakin hyvää.
Itse olen aika tunteellista sorttia ja kiinnyn oppilaisiin. Tänään tulinkin töistä itku kurkussa: kolme kuukautta kestänyt sijaisuus maailman parhaassa luokassa nimittäin päättyi, ja jouduin jättämään taakseni 24 upeaa nuorta ihmistaimea, joiden kanssa ollaan päivittäin väännetty erinnäisten asioiden parissa.
Minä ainakin teen tätä työtä sydämelläni ja täydestä sydämestäni. Koen etuoikeudeksi sen, että saan olla mukana lasten kasvuprosessissa. Seuraamassa sitä, millaisia timantteja kenestäkin hioutuu. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisessa lapsessa on jotakin hyvää.
Ensimmäistä kertaa opetin omana luokkana 5.-6.-luokkaa. Lapsia vielä, mutta jo kohti nuoruutta ja aikuisuutta tähyäviä. Elämän suuret kysymykset hahmottumassa: toisaalta äidin ja isän syli ja huomio on vielä maailman tärkeintä, toisaalta irtautuminen on alkanut tapahtua hitaasti mutta varmasti.
Mielestäni tuossa iässä lapsen on erittäin tärkeä saada kuulla usein olevansa hyvä ja tärkeä. Nuoruus kun on epävarmuutta, pelkoja ja pohdintoja omasta tarpeellisuudesta. Kelpaanko kenellekään tällaisena kuin olen? Riitänkö?
Kun lapsi ja nuori kokee olevansa arvostettu ja rakastettu - ihana - hän oppii arvostamaan itse itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Hyvää oloa pystyy levittämään ympärilleen, ihan niin kuin pahaa oloakin. Yhteistä aikaa perheen kesken, oli perhe sitten yhdessä tai useammassa yksikössä, ei korvaa mikään. Eivät tabletit, kännykät, GTA:t tai ratsastusleirit. Eivät kalleimmat merkkikuteet, skeittilaudat tai meikit. Rahalla ei voi ostaa itsetuntoa eikä rakkautta. Ne pitää porukalla rakentaa. Ja rakennusvalvonnasta vastuu on vanhemmilla.
Mielestäni tuossa iässä lapsen on erittäin tärkeä saada kuulla usein olevansa hyvä ja tärkeä. Nuoruus kun on epävarmuutta, pelkoja ja pohdintoja omasta tarpeellisuudesta. Kelpaanko kenellekään tällaisena kuin olen? Riitänkö?
Kun lapsi ja nuori kokee olevansa arvostettu ja rakastettu - ihana - hän oppii arvostamaan itse itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Hyvää oloa pystyy levittämään ympärilleen, ihan niin kuin pahaa oloakin. Yhteistä aikaa perheen kesken, oli perhe sitten yhdessä tai useammassa yksikössä, ei korvaa mikään. Eivät tabletit, kännykät, GTA:t tai ratsastusleirit. Eivät kalleimmat merkkikuteet, skeittilaudat tai meikit. Rahalla ei voi ostaa itsetuntoa eikä rakkautta. Ne pitää porukalla rakentaa. Ja rakennusvalvonnasta vastuu on vanhemmilla.
Nykyiset koulun oppisisällöt eivät saa mua voimaan mitenkään hyvin. Ainesta on mielestäni yksinkertaisesti ihan liikaa. Olisin valmis luopumaan monesta opetettavasta faktatiedosta ja tuomaan tilalle elämisen oppia: Aikaa sille, että yhdessä oppilaiden kanssa ehditään olla ja miettiä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Huokaista hetki kavereiden kanssa ja nauttia siitä, mitä ympärillä on.
Nyt vaatimustaso tuntuu vuosi vuodelta kiristyvän. Viime vuosien tapahtumien (mm. kouluampumiset) jälkeen voinkin omasta puolestani sanoa sen, että ennemmin opettaisin nuorelle alakoulussa elämää, rakastamista ja tunteiden hallintaa kuin vaikkapa yksikönmuunnoksia. Tutkimuksienkin mukaan lapsen itsetunnon rakentumiseen riittää se, että hän kokee olevansa edes yhden aikuisen silmissä ainutlaatuinen ja tärkeä. Vaikeasta perhetilanteesta tulevan pelastus voikin olla opettaja, joka ehtii kuunnella ja auttaa, joka ottaa huomioon. Kuinka monella opettajalla on työn puristuksessa aikaa olla enää ihminen?
Paljon olenkin miettinyt, milloin meille on tässä yhteiskunnassa tullut niin hoppu, että ei ehditä olla aidosti läsnä toisillemme? Voisiko sen kierteen vielä pysäyttää? Niin että aikuisilla olisi aikaa lapsilleen, opettajilla oppilailleen, hoitajilla potilailleen. Että meillä olisi mahdollisuus pysähtyä toisen ihmisen viereen ja avata sydän kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.
Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin.
Tunnisteet:
elämä,
lapset,
opettaja,
rakkaus,
yhteiskunta
lauantai 21. syyskuuta 2013
Puntari: Runotyttö
15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin "mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin".
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.
Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.
Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.
Kunnes...tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.
Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.
En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.
Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.
Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!
"Sinä olit sade
ja minä maa
imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"
(Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)
Tunnisteet:
elämä,
harrastukset,
rakkaus,
runot
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Puntari: Pardon vai perkele?
Lupailin jo kesäkuun puolella kertoa jotain meidän reissusta Ranskaan. Se on vähän jäänyt. Aikaa kirjoittamiseen olisi kyllä ollut, mutta jotenkin koko reissu on vielä ollut sellaisena käsittelemättömänä möhkäleenä tuolla päässä. Positiivisessa mielessä siis. Tapahtui niin paljon ja niin kivoja asioita, että ne eivät purkaudu kerralla, vaan jaksoittain.
Reissun ehdotonta huippua oli visiitti Pariisin Disneylandiin. Kyllä, käytin lapsiani törkeästi tekosyynä päästäkseni toteuttamaan oman lapsuusaikaisen haaveen. Kun joskus junnuna luin Aku Ankan takakannesta, että Eurooppaan avataan ensimmäinen DL, päätin päästä sinne joskus. Aikaa hurahti sitten se 20 vuotta (puisto juhlii tänä vuonna pyöreitä) ennen reissua, mutta kyllä kannatti. Rahalle sai vastinetta, eikä hymy hyytynyt päivän aikana missään vaiheessa.
Eniten Ranskassa ja ranskalaisissa mua ilahdutti ystävällisyys ja käytöstavat. Muutamien ihmisten kommenttien perusteella kuvittelin ranskalaiset sellaisiksi omaa napaa (ja Chanelin käsilaukkua) tuijottaviksi elitisteiksi, jotka katselevat sua nenävartta pitkin ja nauravat kylmästi, jos yrität sönköttää heidän kieltään. Miten väärässä olinkaan. Meihin suhtauduttiin joka paikassa äärimmäisen ystävällisesti. Jopa silloin, kun yritin PiqueNique-kirjoista talven aikana itseopiskelemallani ranskalla tilata jotain ravintolassa tai ostaa langatonta laajakaistaa. Paikalliset tuttavamme Nizzassa kertoivat, että ranskalaiset rakastavat lapsia ja että lapsiperheitä kohdellaan erityisen kivasti. Allekirjoitan tämän. Sain kyllä bussikuskeilta ystävällisiä eleitä ollessani liikkeellä yksinkin ;)
Huomionarvoista oli myös se, että siinä missä suomalainen sanoo perkele, ranskalainen sanoo pardon. Ratikassa nuoret antavat istumapaikat vanhuksille ja raskaanaoleville, ovia avataan ja kasseja nostellaan. Kiinnitin tähän ihan erityishuomiota. Ihmisten kanssa jutellaan, vaikka ei ihan tuttuja ollakaan. Ratikassa minä keskustelin sujuvasti erään vanhemmat madamen kanssa lapsista. Kieli ei ehkä ollut täysin yhteinen, mutta meillä oli oikein rattoisaa.
Huomionarvoista oli myös se, että siinä missä suomalainen sanoo perkele, ranskalainen sanoo pardon. Ratikassa nuoret antavat istumapaikat vanhuksille ja raskaanaoleville, ovia avataan ja kasseja nostellaan. Kiinnitin tähän ihan erityishuomiota. Ihmisten kanssa jutellaan, vaikka ei ihan tuttuja ollakaan. Ratikassa minä keskustelin sujuvasti erään vanhemmat madamen kanssa lapsista. Kieli ei ehkä ollut täysin yhteinen, mutta meillä oli oikein rattoisaa.
Tunsin oloni Nizzassa siis äärimmäisen kotoisaksi ja turvalliseksi. Jos olen joskus aiemmin elänyt, olen elänyt varmasti siellä. Ilmasto, puut, kukat, roseviini, meri, vuoret, kaikki tuntuivat niin äärimmäisen tutuilta. Iltaisin seisoin ikkunan ääressä meidän talossa, joka sijaitsi Nizzan kaupungin yläpuolella kukkuloilla, ja katselin, kun laivat tulivat kaukaisuudessa satamaan. En kaivannut kotiin yhtään (ja mä sentään olen ollut aina maailman surkein kotihiiri!).
Millaisessa valossa Suomi sitten näyttäytyi meille reissun jälkeen?
Muutama päivä paluumme jälkeen vierailimme kavereilla kylässä. Lähtiessä poikkesimme tankkaamaan auton paikalliselle ABC:lle. Saatuamme auton lyhyen jonotuksen jälkeen mittarille, kaahasi automme eteen tumma mersu. Sieltä syöksyi ulos mieshenkilö kuola suupielistä roiskuen, otsasuonet pullottaen ja raivoisasti huutaen miehelleni, kuinka SÄ IDIOOTTI MENIT MUN VUOROLLA TANKKAAMAAN! Mies sai päälleen sellaisen solvausryöpyn täysin raivoissaan olevalta ihmiseltä, että koki parhaaksi laittaa puhelimensa videotallennuksen päälle (tilanne näytti oikeasti siltä, että äijä käy kohta päälle, video olisi ollut hyvä todistusaineisto oikeudessa). Minä kaivoin kännykästä hätänumeron esiin, kirjoitin Mersun rekisterinumeron ylös ja yritin samalla rauhoitella takapenkillä hysteerisesti peloissaan itkeviä lapsia.
Ja tilanne oli siis se, että me menimme omalla vuorollamme tankkaamaan.
Muutama päivä paluumme jälkeen vierailimme kavereilla kylässä. Lähtiessä poikkesimme tankkaamaan auton paikalliselle ABC:lle. Saatuamme auton lyhyen jonotuksen jälkeen mittarille, kaahasi automme eteen tumma mersu. Sieltä syöksyi ulos mieshenkilö kuola suupielistä roiskuen, otsasuonet pullottaen ja raivoisasti huutaen miehelleni, kuinka SÄ IDIOOTTI MENIT MUN VUOROLLA TANKKAAMAAN! Mies sai päälleen sellaisen solvausryöpyn täysin raivoissaan olevalta ihmiseltä, että koki parhaaksi laittaa puhelimensa videotallennuksen päälle (tilanne näytti oikeasti siltä, että äijä käy kohta päälle, video olisi ollut hyvä todistusaineisto oikeudessa). Minä kaivoin kännykästä hätänumeron esiin, kirjoitin Mersun rekisterinumeron ylös ja yritin samalla rauhoitella takapenkillä hysteerisesti peloissaan itkeviä lapsia.
Ja tilanne oli siis se, että me menimme omalla vuorollamme tankkaamaan.
Suomi, lottovoittajien maa.
Tunnisteet:
elämä,
matkustelu,
nizza,
rakkaus,
suomi
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Puntari: Kesäpäivä talteen
Yksi ystäväni oli eilen illalla päivittänyt Facebookiin, että voi kun tämän päivän saisi säilöttyä purkkiin. Olen niin samaa mieltä. Eilen lauantaina oli kyllä kaikki kohdallaan!
Aamulla kävin juttukeikalla rantalentisturnauksessa, jota ei kylläkään pelattu rannalla vaan kylätalon pihassa. Siellä oli kuitenkin puitteet kunnossa: rempattu kenttä, näppäriä pallotaitureita ja hulppea kesäkeli. Mukavaa, että tällaisia uusia tapahtumia syntyy aktiivisten ihmisten toimesta!
Juttukeikalta ajelin kotiin. Kotona pakattiin kahvit termariin, mustikkapiirakat boksiin ja kurvattiin kyläkaupan kautta mökille. Likat painui heti uimaan ja soutelemaan isänsä kanssa ja minä lenkitin koiran, joka on meillä ollut hellittävänä tiistaista asti. Katselin kesämökkikyläämme taas ihailevin silmin: Mattilankylä on kyllä niin idyllinen ja kaunis paikka, että siellä lenkkeilyyn ei kyllästy ikinä. Tie kiemurtelee ihan rannassa ja kylän keskustassa hevoset laiduntavat rantaniityillä. Vanhat kauniit talot kehystävät tietä molemmin puolin ja kun "taajama" päättyy, saavutaankin satumaiseen lehtoon, jossa kiemurtelee ihana luonnonpuro.
Iltapäivän loppupuolella tytöt sai mökille kylään leikkikaverin ja minä juttuseuraa. Sakke kokkaili meille kanawokkia muurikalla ja leikitti lapsia niin, että me naiset saatiin suunnitella rauhassa tulevia Kirkastusjuhlia (villejä visioita mm. Vuoden imagopalomieskisasta!) ja saunoa ilman, että piti vahtia lapsia. Onnea on mies, joka osallistuu!
Kun vieraat lähtivät kotiin tehtiin nopea päätös jäädä mökille yöksi. Ruokaa oli riittävästi ja yöpuvut ja hammasharjat valmiina kaapissa. Väsyneinä mutta onnellisina nukahdettiin kukin omalle paikallemme. Ihana kesä, ihana mökki!
Ranskasta tuotiin surffihenkinen kynnysmatto mökin terassille.
Reino kävi uimassa ja otti rennosti mökkirannassa.
On tullut tavaksi kerätä kukkakimppu terassin pöydälle.
Veneretken jälkeen sopi kokeilla kuinka liivit kelluttaa.
Kymmenen päivää kestäneen uimakoulun merkkisatoa!
Illalla syötiin hyvin paikallisia ja oman maan herkkuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





















