Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me
Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 
Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.







perjantai 23. joulukuuta 2016

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.


Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.


Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.


Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.


Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!


Rauhallista Joulua jokaiselle!
Oli lunta tai ei.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Halkomäki: Lakisääteisellä

Loma. Mikä ihana sana.

Kun on vuoden verran taas jemmanut sukanvarteen, viime metreillä tyhjentänyt tumppukassasta loput kolikot, rokottanut taulukassasta käyttörahaa ja ottanut vielä puuttuvat pennoset säästötilin jämistä, niin perinteinen lakisääteinen kotiäidin vuosiloma muuttuu todeksi. Nizza. Mikä ihana tekosyy!


Kolme päivää vuodesta Välimeren auringon alla nostaa nuupahtaneimmankin naisen jo ihan uusille leveleille. Tiedän, Nizza kuulostaa vähän ökyltä. Ja ökyä sieltä myös löytyy jos sitä haluaa. Mutta meille vanhoille ketuille sieltä löytyvät ne vuosien saatossa hyviksi havaitut kultaiset lähteet, joista käymme ammentamassa edulliset viinit, lounaat, viinit, vaatteet, viinit, cappuccinot, viinit ja illalliset. Ja vähän viiniä myös. Ja kenkiä. Ne ovat paikkoja, joissa turistilisä ei tunnu. Mutta sitten kaiken sen "kyllä täällä on ihanan edullista, taas säästettiin jo melkein ensi vuoden lentoliput" -fiilistelyn ja nuukailun vastapainoksi valitsemme aina myös jotain, joka nostaa loman sen oman päivittäisen suomiarjen yläpuolelle. Eikä siihenkään tarvita mitään suuria summia. Bussilippu Monacoon maksaa 1,50€ ja sillä pääsee ihailemaan valtavia jahteja ruhtinaskunnan satamassa, hämmästelemään toinen toistaan hienompia autoja Casinon edustalla ja lopulta istahtamaan Casinon kahvilaan nauttimaan kupin kahvia ja valtavan vadelmaleivostötterön. No, se kahvila on kyllä aikas hintava, mutta se pitää sitten vain tuupata siihen "sen kerran kun nyt täällä ollaan" -osastoon, ja maksaa hymyssä suin maitokahvi 6,50€ ja leivos 12,50€. Palvelu siellä on myös aivan omaa luokkaansa ja sekin tuntuu aika ihanalta. Tänä vuonna meitä hemmoteltiin oikein ylimmältä tasolta, sillä Monacon satamassa näimme itse ruhtinas Albertin, joka kiiruhti autosaattueessa jonnekin ilmeisen tärkeään tilaisuuteen.


Toinen kullattu hetki lomalla oli Miian ja minun yhteinen 40-vuotis juhlalounas, jonka nautimme koko porukan voimin Nizzan hienoimman, vanhimman ja kuuluisimman hotellin Negrescon ravintolassa. Äkkisilteen voisi kuvitella, että siellä vasta kallista onkin. No ei ollut. Päivän lounas 22€ ja siihen kuului kahvit ja pienet leivoslajitelmat. Kolmen ruokalajin menu olisi ollut 34€. Hotelliin pääsevät sisälle vain asiakkaat ja ovella odottaa silinteripäinen ovimies. Meidät johdateltiin pääovelta ravintolan, terassille, josta avautuu upea merinäköala. Tai avautuisi, jos ei olisi edessä tämän hetkisiä valtavia tietyömuureja. Arvonsa tuntevat tarjoilijaherrat palvelivat meitä parhaan kykynsä mukaan, kohteliaan lämpimällä huumorilla höystettynä. Tämän juhlalounaan meille tarjosi Tiina, vaikka se ei ollut edes reissussa mukana. Mutta kun se vaan on niin ihana!!! Lähetettiin tietysti sille ainakin sata kuvaa kaikista ihanuuksista mitä eteen kannettiin!


Nizzahan ei tietenkään ollut ennallaan kesällä tapahtuneen terrori-iskun jäljiltä. Puistossa oli vanhasta valtavan suuresta huvimajasta tehty iskun uhrien muistopaikka, ja se olikin täynnä kukkasia, kortteja sekä eri maiden lippuja. Rannan kävelykadun asfalttiin oli maalattu muistotekstejä. Ja kyllä aamulenkillä selkäpiitä karmi sekunnin sadasosan, kun samaisella kävelykadulla vastaan ajoi valkoinen kuorma-auto. Mutta ei siellä pelätä tarvinnut. Laukkuja tarkastettiin isompien kauppojen ovilla, mutta ainakaan näin turistisesongin ulkopuolella siellä ei ollut tavanomaista enempää poliiseja tai sotilaspartioita. Elämä jatkuu myös Rivieralla, eikä terrorismin pelolle saa antaa valtaa. Ainakin meillä oli hauska ja hilpeä loma, vaikka aina välillä kesän tapahtumat muistuttivatkin olemassaolostaan. Aurinko paistoi yhtä ihanasti, meri tuoksui ja vanhan kaupungin torin anti oli terapiaa värien ja tuoksujen muodossa aina sielun sopukoita myöten. Nizzassa siis kaikki hyvin.



Tietyt asiat siellä kyllä hyppäävät esiin vuodesta toiseen. No ranskalaisnaiset ehkä ensimmäisenä. Ja miehetkin. Niin kauniita, tyylikkäitä ja huolettoman elegantteja. Yhdistelevät taitavasti vaatteita ja näyttäviä asusteita. Käyttävät rohkeasti värejä. Saavat arkisetkin vaatteet näyttämään upealta jonkin pienen yksityiskohdan avulla. Hiukset ovat kuohkeat ja kiharaiset, ja aina hyvän näköisesti olivat ne sitten huolettomasti kiinni tai oikein kammattuna. Tällainen lehmän nuolemat hiukset omaava suomineito katselee ranskattaria aina kateudesta vihreänä. Huoh. Alemmuuskompleksia pukkaa aika helposti, jos ei ole henkisesti valmistautunut...


Entäs sitten lapset. Ne puetaan kuin pienet nuket! Kaupoissa on niin kauniita lastenvaatteita että siellä meinaa aivan seota. Rakastan sitä, että lapsille on tarjolla vaatteita KAIKISSA väreissä, molemmille sukupuolille. Ei ole tätä perisuomalaista sininen-pinkki -jaottelua. Itse asiassa pinkkiä ei siellä juurikaan näe tyttöjen pukeutumisessa. Tarjolla on niin murrettuja sävyjä kuin kirkkaitakin, samoin utuisen puuterisia. Rivieralla ei tunneta haalareita kuin ainoastaan pienillä vauvoilla. Lapset pärjäävät kevyillä duffelitakeilla ja vuorillisilla housuilla/mekoilla ja sukkiksilla talviaikaan, kurakeleistä kun ei ole tietoakaan. Tytöillä näkyi paljon söpöjä neuleponhcoja ja pojilla vuorellisia neuletakkeja. Lippalakkeja sen sijaan ei katukuvassa näy. Leikkipuistoissa lapset leikkivät suomalaisesta näkökulmasta pyhävaatteilla, sillä käytännöllisyytä ei ole pakko miettiä leppeässä ilmastossa. Ei tarvitse kontata loskassa. On se vaan niin helppoa!
Toinen ihmeellinen seikka värien lisäksi on vaatteiden hinta. Hyvälaatuinen pitkähihainen trikoopaita 3,50€. Vuorelliset samettihousut 11€. Vuorelliset farkut 14,90€. Ihan vaan esimerkkinä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matkalaukkuun eksyi eniten juurikin noita lasten vaatteita. Silkkaa säästöä, tietenkin! No on on... Onneksi myös aikuisten vaatteet ovat edullisia, joten jotain saa hankittua omaankin vaatekomeroon!



Ihanalta tuntuu myös se kiireetön ilmapiiri, joka kaikkialla vallitsee. Tosin silloin se kyllä nyppii jämptiä suomalaista, kun kyse on aikatauluista. Joista ei Ranskassa tunnu olevan tietoakaan. Esimerkiksi julkinen liikenne kulkee ajallaan jos kulkee. Kun ei ole kiire. Mutta kiireetön olo tarttuu lomailijaankin välittömästi. Pulssi laskee. Olo kevenee. Ja lasi kylmää  roseeta viimeistelee fiiliksen.

Vuosiloma oli ihana, mutta toisaalta mitä muutakaan voi odottaa. Uutena seikkailukohteena meillä oli Antibes. Maijan, Liisin ja vierailevana tähtenä olleen Miian kanssa ei voi olla kuin kivaa. Tämä edellyttää tosin esimerkiksi litratolkulla raikasta pullovettä ja julkisten vessojen metsästystä, mutta meillä se menee jo rutiinilla. Myös Chanelin ostokset kuuluvat kuvioon, ja minä haen aina äidille kukkakimpun tuliaisiksi.
Hyvä loma koostuu pienistä asioista. Tärkeintä on kuitenkin matkaseura. Ja kiireetön tunnelma. Vai oliko se halpa viini? Vai aurinko? No hyvä ruoka nyt ainakin!




PIN BON!

ps. Arvatkaa vaan oliko mulla reissussa ainakin tsiljoona kertaa se fiilis, että olispa Tiinakin mukana...

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kyllikit maailmalla: Naisten loma

Nyt tulee asiaa haaveista ja haaveilusta! Ja pieni esimerkki siitä miten ne toteutuvat! Joskus haaveitaan saa elätellä ja ruokkia vuosi tolkulla, mutta ei pidä lannistua, sillä ainakin kyllikkien elämänfilosofiassa haaveilu kannattaa aina.  Siitä on matkassa monta hyvää esimerkkiä!

Meillä on Tiinan kanssa ollut salaisena haaveena päästä joskus yhdessä, ihan kaksistaan lomalle Lappiin. Muistaakseni vuodesta 2007 sitä on tasaisesti huokailtu, että voi kun joskus...
No siinä tuli lapsia ja vähän lisää lapsia ja remonttia ja rakentamista ja lapsia ja mitä näitä nyt onkaan. Elämä oli vaan sellaisessa jamassa että eipä siinä paljoa viikoksi irrottauduttu pois kotoa. Monesti meikäläinenkin palasi pohjoisen perhelomalta väsyneempänä kuin sinne lähti, ja etenkin silloin tuli pienessä mielessään pyöriteltyä tätä euforisen ihanaa ajatusta ja haavetta...että olla siellä Lapissa oikeasti LOMALLA! Ei kaurapuuroa aamulla, ei toppahaalareita, pottaa, irronneita suksia, niistettäviä neniä, ei Pipsa Possua, pikalöylyjä, tuikituikitähtöstä eikä tappelua potkukelkoista. Ei. Aivan jotain muuta! Totaalista relaksoitumista!

No melkein kymmenen vuotta siinä meni, kunnes Tiina laittoi talvella pikaista puhelua Halkomäen suuntaan: mökki vapaana vko 17, nyt lähdetään kaksin LOMALLE! Ooooh! Mieletön ajatus, mieletön idea! Voitaisko me oikeasti? Lupasin lähteä jos saan lastenhoitokuviot järjestymään. Jotenkin musta jopa tuntui, että me oltais aika ansaittu se loma! Kaikki järjestyikin yllättävän kivuttomasti ja yhtäkkiä  vaan huomattiin, että me ollaan ihan oikeasti lähdössä sinne kaksistaan. Eikä vähiten mun synttärijuhlavuoden kunniaksi! Kaikenlaista suunnitelmaa siinä pistettiin tulille, jo itse matkanteko oli osa nautintoa. Haaparanta here we come!  Ja kun sitten eräänä aamuna starttasimme kuuden aikaan Puntarista kohti pohjoista, niin kyllä oli tunnelma katossa. Eväät oli huippuluokkaa ja tiimipipot matkaa varten hankittuna. Siitä alkoi yksi kyllikkien ikimuistoisista reissuista! Seuraksi Lappiin, ihan siihen naapurimökkiin, saatiin vähän myöhemmin myös adoptioisosiskomme Satu, joka täydensi hulvattoman meiningin huippuunsa.
Oliko loma rai-rai? Tavallaan. Meininkiä riitti. Oheiset riistakameran kuvat olohuoneesta kertovat paljon hurjasta mökkielämästä, joka sisälsi kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä, Okinawa -venytyksiä, syömistä ja kevyehköä tissuttelua lihashuollon ohessa. Ja tietysti oli luokattoman huonoa teeveeohjelmatarjontaa sekä Tommy Tabermannia. Aika hurjaa!












Mökin ulkopuolella kävimme lähinnä tunturissa. Aamupäivällä lähdimme, iltapäivällä palasimme. Söimme Nasaruokaa foliosta, upposimme hankeen ja olimme melkein hukassa. Niistä reissuista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta annetaan olla. Ettei kenellekään tule paha mieli! Ja kun ei saatu Tena Ladyä tähän sponsoriksi.









Viimeisenä lomapäivänä pukkasi hellettä terassille. Tiina teki Köyhän Naisen SiljaLinestä oman Lappi -editionin. Se oli valkkarin kanssa aika nannaa. Loistava päätös reissulle!



Mutta pimut sporttaa vielä uudestaan. Joskus. Jossain. Joskus on vielä pakarapäivä ja voi taas vapautuneesti v**tuilla oululaisille jääkiekon ystäville tunturissa. Joskus vielä kuvataan Unelmien Poikamies Äkäslompolossa.
Ja uusia unelmia kehiin, tämä lomaformaatti jäi nyt kestosellaiseksi!!!