Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.

Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.

Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!

Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

Puntari: Isän opetukset

Koulussa tehtiin oppilaiden kanssa isänpäiväkortit, joihin heidän piti kirjoittaa tärkein asia, minkä isä on heille opettanut.
Aloin kanssa miettiä, että mikä se omalla kohdallani olisi.

Ensin ajattelin, että se olisi ilman muuta lihan leikkaaminen. Kyllähän jokaisen naisen pitää osata hirvi paloitella. Isä otti meidät usein mukaansa metsästysmajalle, kun siellä paloiteltiin saalista, ja kärsivällisesti näytti kuinka ne fileet saadaan irrotettua ehjästi ja siististi ruhosta irti.
Syksyn hirvijahtikauden juhlahetkiä olivat myös lihanpaloitteluillat kotona. Mulla ja Hannalla oli omat leikkuulaudat ja pienet terävät veitset, joilla sitten tehtiin palapaistilihoja. Ehkä parasta hommaa ikinä!

Jostain mielen sopukoista kaivautui esiin kuitenkin vielä merkittävämpi tilanne, joka on osaltaan määritellyt paljon omaa "ihmisyyttäni".
Oli vuosi 1987 ja oltiin matkustamassa Viking Linella Ruotsiin sukuloimaan. Loman alkamisen kunniaksi mentiin buffettiin syömään. Ravintola pullisteli ihmisiä, mutta joukossa oli yksi pöytä, jossa istui vain yksi ihminen.
Se yksi ihminen oli musta mies.

Vastoin muita suomalaisturisteja (jotka mieluummin söivät vaikka seisaaltaan kuin menivät muukalaisen kanssa samaan pöytään) isä johdatti meidän perheen tuon miehen pöytään ja aloitti jutustelun miehen kanssa. Minä en tietenkään 8-vuotiaana ymmärtänyt sanaakaan englannista jota isä ja mies puhuivat, mutta elekielestä päättelin, että jonkinlaista esittelykierrosta siinä vedettiin. Kuullessani oman nimeni katsoin tuota vierasta miestä silmiin. Hän hymyili leveästi ja sanoi "Tina? Like Tina Turner?!" Hymy nousi minunkin silmiini, kun kuvittelin itseni pörröpäiseksi artistiksi esiintymislavalle. Ruokailuhetkemme sujui rennosti, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

Tuon hetken myötä sisimpääni jäi asumaan kaksi opetusta, jotka isä tietämättään antoi minulle:
1) Pidä sydän avoimena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja -arvoisia riippumatta ulkonäöstä tai etnisestä taustasta.
2) Kannattaa opetella kieliä, jotta näiden mielenkiintoisten tyyppien kanssa pystyy juttelemaan sitten kun tilaisuus siihen on.

Isä on ollut elämässäni portti siihen toiseen, kotikylän ulkopuoliseen maailmaan. Työmatkoilta tullessa isän matkalaukusta löytyi makkaroita Saksasta, juustoja Ranskasta ja viinejä Italiasta. Aitoolainen keittiö muuttui hetkessä kansainväliseksi paikaksi, kun yhdessä maisteltiin ja vertailtiin makuja maailmalta. Isä oli se, joka kokkasi jo 80-luvulla kiinalaista kanaa ja opetti meidät syömään puikoilla.
Omien kaukokaipuideni keskellä tiesin, että jos joskus haluan lähteä maailman merille, isä on se joka puhaltaa kannustavasti myötätuulta purjeisiini. Isän esimerkin ansiosta olen opetellut kieliä, hankkinut passin ja laittanut rahani mieluummin matkusteluun kuin merkkivaatteisiin.

Tästä asiasta olen kiitollinen isälle vuoden jokaisena päivänä, en vain isänpäivänä, ja tämän perinnön haluan siirtää perheessäni myös seuraavalle sukupolvelle. Se on rahallista perintöä niin paljon arvokkaampaa ja kestävämpää. Kiitos isä!

Puntari: Viikonlopun virkistyssektori

Viikonloppuna tuli vietettyä laatuaikaa oikein urakalla. Lauantaipäivä kului kivojen kollegojen kanssa koulussa veso-päivää viettäen, mutta heti iltapäivällä pakattiin mukulat mummulaan ja lähdettiin kohti Hämeenlinnaa.
Minä ja S lunastettiin mun äitienpäivälahja: liput Hämeenlinnan Verkatehtaalle Samuli Edelmannin konserttiin. Pikku bonuksena S oli buukannut vielä hotellihuoneen Hämptonista, joten jäätiin sinne ihan yöksi.

Samulin konsertti oli...no, Samulin konsertti. Heti ekasta sävelestä lähtien puski kyyneleet silmiin. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu Vaiheet-levyn biiseille, jotka sattumoisin näyttelee mun nuoruudessa merkittävää osaa (siitä vähän myöhemmin...). Hotellin vessasta mukaan käsilaukkuun napatut nenäliinat tulivat siis tarpeeseen.
Toisella puoliajalla olikin sitten vuorossa kevyempää tuotantoa. Vaikka en mikään megaluokan Samuli-fani ole mielestäni ollutkaan (siis sellainen joka heittäisi konsertissa rintsikat lavalle), niin huomasin, että oikeastaan Samuli on yksi niistä artisteista, joita vuosien varrella oon kunnellut eniten.
Kesällä 2015 Samppa käväisi myös Kirkkareilla ja silloin työkiireiden keskellä ajattelin vain piipahtaa rokkiliiterissä kuuntelemassa pari biisiä. Toisin kävi, nauliuduin silloin kuin hypnotisoituna niille jalansijoilleni koko loppukeikan ajaksi. Samanlaista magiaa oli ilmassa lauantain konsertissa.

Konsertti tiivisti yhteen monta asiaa mun nuoruudesta. Asuin Hämeenlinnassa opiskelemassa vuodet 1999-2002. Kaupunki on siis entinen kotikaupunki, joka nyt 15 vuotta myöhemmin näyttäytyi jotenkin paljon elävämpänä ja kauniimpana.
S kierrätti mua autolla pitkin kaupungin sivukatuja ja perinnemaisemia ja sunnuntaina ajeltiin vielä entisille kotikulmille Myllymäkeen. Siellä seisoi edelleen vankasti paikallaan pieni vihreä kerrostalo, jonka kaksiossa asustelin ensin vuoden yksin ja sitten kaksi vuotta Hannan kanssa. Oi niitä legendaarisia lottakanttiinimuistoja, joita sinne liittyy! Mutta OMG myös sitä ahdistuksen ja itkun määrää, mitä kyseinen kämppä pystyisi todistamaan. Samulin Vaiheet-levyä kuunnellessa tuli itkettyä itsensä uneen kerran jos toisenkin, varmana siitä, ettei elämään koskaan ilmesty sitä suurta rakkautta.
Onneksi se pelastava ritarikin löysi lopulta tiensä oranssilla Skodallaan Myllymäkeen!

Sunnuntaina, pitkin yöunien, ähkyaamiaisen ja kiireettömän lehtienlukemisen jälkeen suunnattiin puolilta päivin Tiirinkosken tehtaalle, josta oon monista blogeista lukenut. S oli käynyt siellä kesällä tiedustelureissulla ja vohvelikahveilla ja suositteli paikkaa myös.
Ja vitsit miten ihana paikka olikaan! Vanhaan navettaan oli täydellisellä tyylitajulla tehty sisustusmyymälä, jonka valikoima oli monipuolinen ja meitsin makuun täysin sopiva (rahapussi oli ainoa, joka tästä reissusta kärsi...). Puodilla oli esillä ripaus joulua, ihania Odd Mollyn vaatteita, ruokaa sekä tilan omista antimista että maailmalta, astioita, kortteja, mattoja...
Kahvilan sisustus oli persoonallisen kaunis ja S:n ilmeestä päätelleen myös sen antimet maukkaita (itse kierin vielä hotellin aamiaisen jälkeisessä ähkyssä, joten jätin vohvelit väliin). Kahvittelun lomassa saattoi lukea sisustuslehtiä ja etsiä niistä inspiraatiota (paikka tosin sinänsä oli yksi iso inspiraatio!).
Kaiken kruunasi navetan vieressä laiduntanut highlander-karja. Melkoisia karvaturreja.
Omaan ostoskassiini päätyi tavaraa lähinnä tuliaisperiaatteella, mutta tuli sitä omaan kotiinkin hankittua keraaminen talolyhty ja pari pinoa joulukortteja.
Poiketkaa ihmeessä Tiirinkoskella, jos ajelette Hämeenlinnan seudulla.

Viikonlopun virkistyssektorin viimeisteli kotikirkossamme sunnuntaina illalla ollut Taize-messu. Taize on uskonnollinen yhteisö Ranskassa, ja taize-messussa lauletaan tuon yhteisön lauluja ja itse messun kaavakin poikkeaa tavanomaisesta. Tässä messussa annetaan aikaa musiikille ja ajattelemiselle, hiljaiselle mietiskelylle. Saarnaa ei esimerkiksi ole ollenkaan. Laulujen melodiat ovat superkauniit ja meidän kotikirkon tunnelmavalaistus ja kauniit alttariasetelmat auttoivat mieltä rauhoittumaan.
Olin itse messussa esilaulajan roolissa seurakunnan kuoromme kanssa, mutta kyllä vaan omakin tunne-elämys oli jotain ihan muuta kuin "tavallisessa" kirkossa käymisessä. Jos joskus pääsette kokemaan Taize-messun, niin menkää. Suosittelen.

Näiden virkistävien viikonlopputunnelmien jälkeen talviaikaan siirtyminen ja marraskuun vastaanottaminen tuntuu aavistuksen verran kevyemmältä.
Ja jos silti kuuppa uhkaa kiehua tai synkkyys vallata sielun, aina voi palautella mieleen nämä ohjeet
:-)

Halkomäki: Hitokseen Humua!

Myös Halkomäki kuittaa radiohiljaisuuden päättyneeksi, roger vaan! Syitä ja selityksiähän löytyy vaikkapa pääsiäisestä alkaneesta tautiputkesta, jolle loppua ei näy. Tai kevään kasvitieteellisistä kokeilutoimenpiteistä, joiden loppu näkyy luultavasti äkempää kuin arvaankaan. Tai sitten ihan vaan syntymäpäivästä ja sen ympärille rakentuneista spektaakkeleista. Se on aika mukava syy, se syntymäpäivä!

 

Viime vuoden syksyllä havahduin Tiinan innoittamana siihen todellisuuteen, että meikäläisellä on edessä pyöreä vuosi. Aikuisen naisen elämä. Puumaiän rajapyykki. No, mä kun olen vankasti ollut aina sitä mieltä, että ikä on yksi ihmiselämän suurimmista turhakkeista, niin en asialle kauheasti korviani lotkauttanut. En oikein koskaan ole ollut juhlijatyyppi, paitsi jos saan tehdä niitä juhlia jollekin toiselle. Omat juhlat, oli ne sitten rippi- tai ylioppilassellaiset, tai häät, olivat jokseenkin kauhistus. Vaikka ihan kivastihan ne meni! Kymmenen vuotta sitten kaverit järjestivät mulle yllärikolmekymppiset, joista henkinen toipumiprosessi on vieläkin kesken. Perusturvallisuudentunnettani on horjutettu, tai jotain. Vähintäänkin maapallon akselin kallistuskulma muuttui sinä iltana. Niinpä ilmoitin ykskantaan kaikille lähi-ihmisilleni, että ei sitten mitään juhlia. Etenkään mallia yllätys. Halusin juhlistaa tätä merkkipaalua kaikkien mulle tärkeiden ihmisten kanssa, mutta heidän saaminen samoihin pirskeisiin, saman katon alle samaan aikaan olisi aivan mahdotonta. Ja tyyristä myös. Ja hölmöä, koska se ei vaan ole mun juttuni. Niinpä sitten Tiinan kanssa tätä synttäriasiaa pohdiskellessa päädyin siihen ratkaisuun, että tehdään tästä kerralla sitten oikein virallinen juhlavuosi! Silloin ei ole paineita syntymäpäivän ajankohtana, vaan voi juhlia koko vuoden. Ja se olikin hirmu hyvä idea, sillä nyt voin juhlia eri ihmisten kanssa eri yhteyksissä, eri tavalla ja eri aikaan. Sillain kun luontevalta ja parhaalta tuntuu. Nyt kun asiaa ajattelen, niin se oli multa varmaan paras idea neljäänkymmeneen vuoteen! Vai olikohan se Tiinan?

 

No juhlavuoden polkaisin käyntiin hyvissä ajoin ennakkoon ennen huhtikuun neljättätoista. Kävin ensin leikkauttamassa naamatauluani ja näytinkin sitten viikon verran merirosvoprinsessalta luomi sinisenä ja tikit naamassa. Mutta patit lähti ja arvet jäi, nyt on kasvot toispuoleisesti kiristelty. Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä se toinen puoli? Tämän jälkeen leikkasin eloveenaletistäni 25cm pois. Kesätukka ennakkotilausena. Sitten olinkin valmis juhlavuoden avaustapahtumaan Helsingissä, Kyllikkivoimin.  Tiina jotain siitä tuossa siitä jo kirjoittelikin. Hauskaa oli olla yhdessä humputtelemassa! Kotoa pakattiin lähtiessä mukaan miähen toimittama yllätyskassi ja hotellikin oli valmiiksi varattuna. Tiina järjesti mulle yli-ihanan synttärilahjakeikan  Odd Mollyyn, se muisti vielä mun neuletakkihimotukseni viime Helsinkivisiitiltä. Vähän ostoksia, Espaa, hyvää ruokaa ja juomaa, kyproslaisia naimakauppatarjouksia, Erikoiseristemies, sekavia seurapiirikaunottaria, vipinvipinvippi, hotellielämän kaikki herkut ja lopulta herrasmiesseuraisilta läksiäiskahveilta kohti kotia rumpukapulanippu ja tennarit kainalossa. Kyllä meidän kelpasi, ja kyllä meitä kohdeltiin taas hyvin! Terkkuja niille jotka eivät päässeet mukaan humuun, tunnelmaa oli kuin Puttepossun nimipäivillä! Ja erityisterkut niille, jotka seuraamme uskaltautuivat! Pus!

 

 

Itse juhla-aamuna mulle tuotiin sänkyyn muumitikkarit ja maljakossa oli sinivuokkoja. Tikkareita ei kylläkään saanut syödä edes juhlapäivänä, vaan piti odottaa karkkipäivään! Keittiössä oli kaikkien poikien toimesta katettuna herkkuaamiaiset ruusujen ja kynttilöiden kera, ja siitä sitten lähdettiin sen isoimman kanssa kohti kaupungin humua pienelle kierrokselle. Pyymäen Oma -kahvila oli oiva valinta lounas- ja kahviherkuille, ja sieltä tarttui mukaan myös synttärikakku ja ihan parhaat macaronsit. Kyllikit suosittelee, loistava paikka! Muutaman kaupan kautta kotiin kahvin keittoon, ruusukupit pöytään ja käkikellot kakkua koristelemaan. Halusivat tehdä äiskälle kakun, ja hienohan siitä tuli!

 

Vaikka virallista vastaanottoa ei ollutkaan, vain pankkisiirrot nidottuna oveen, niin silti tietyiltä tahoilta ihmiset kutsuivat itse itsensä kahville. Ja se vasta olikin mukavaa! Yhtäkkiä koti oli tulvillaan kukkia ja kivoja pieniä lahjapaketteja aina konserttilipuista kaulakoruun ja akupunktioneuloihin. Nämä ihmiset tiesivät, että meitsi rakastaa kukkia, ja kyllä mä olenkin niistä niin onnellinen ollut!!!! Siis sekä kukista että ihmisistä! Iltapäivästä aika kierähti nopeasti iltaan kahvipöydän ääressä, ja ennen nukkumaanmenoa asettelin vielä postin tuomat synttärikortit piirongin päälle muiden joukkoon. Ja sitten mä sen tajusin, että nythän mä olen nelikymppinen! Ei yhtään pöllömpää!!! Mikä tässä muka niin kauheeta on?  Ikä on ehkä turhin syy ruveta jotain kriisiä kehittelemään, niitä kun on muutenkin elämässä ihan riittämiin.

 

 

 

Syntymäpäivänä juhlavuosi oli jo täydessä vauhdissa. Päätin noudattaa kahdeksanvuotiaan Mairen kirjoittaman kortin viimeistä lausetta:

HEI HALOO NAUTI!

Halkomäki: Joulunaluskivaa!

 

Halkomäki aloitti laskeutumisen Jouluun ja sytytti kiitoradan valot marraskuun lopussa. Miltei kuukausi hujahtikin ihan vilauksessa kun oli kaikenlaista mukavaa puuhaa. Tässä muutama puhelimeen tallentunut kuva viime aikojen jutuista:

 

 1. Kyllikkien ykkössisko ja lasten oma Miiatäti Tuusulan hoodeilta aloitti virallisesti joulun ajan visiteeraamalla meillä oikein yökylässä. Poikasillahan oli vaikka mitä suunnitelmia Miiatädin pään menoksi, eikä vähäisimpänä piparien leipominen.

 

2. Niin ne haaveet vaan toteutuvat yksi kerrallaan!

VUOSIA ja taas vuosia olen kuunnellut Bo Kaspers Orkesteria näkemättä bändiä koskaan livenä lavalla. Viime kesänä kävi kuitenkin niin, että äkisti huomasimme Tiinan ja hyvinvointikonsulttiystävämme Sadun kanssa hankkineemme liput Helsinkiin Tavastialle, BKO:n keikalle. OHO! No sitä keikkaahan sitten odotettiin kuin kuuta nousevaa, ja marraskuun lopuksi löysimmekin itsemme pikkujoulutunnelmissa Helsingin humusta. Mukava päivä kaupungilla, vähän jouluostoksia, hotellilla kuohuvaa, lämpörullia ja huulipunaa. Ja sitten itse asiaan! Sanat eivät riitä kertomaan siitä illasta oikein mitään. Se oli jotain niin huippua!!! Sellaista tunnelmaa ja hurmoksellista oloa en ehkä koskaan ole kokenut missään keikalla. Bändi on soittanut yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, ja se näyttäytyi pelkästään positiivisena asiana. Mieletön meininki! Kanssasisareni Tiina ja Satu olivat eturivissä yhtä pehmein polvin kuin minäkin! Keikan jälkeen päästiin vielä syömään ja nautiskelemaan fiiliksistä. Oi että, oli mahtava reissu! 

 

 

 3. Joulukuun puolivälissä käytiin Tiinan ja tyttöjen, molempien mummujen sekä mun vanhemman poikaseni kanssa Pälkäneen kunnan kulttuuritoimen järjestämällä reissulla Turussa. Aboa Vetus&Ars Nova -museossa oli esillä vanhoja nukkekoteja Britannian hienostokodeista, vanhimmat 1700 -luvulta. Kerrassaan hieno näyttely ja paljon katseltavaa! Jännittävä oli myös museon alakerta historiallisine kaivauksineen ja kaiken kruunasi kahviossa meneillään ollut Jazz -brunssi. Ihka oikea dj soitti vinyyleiltä pehmoista jazzia ja pöydät notkuivat herkkuja tuntien ajan. Väkeä oli niin paljon, ettei sekaan valitettavasti enää oikein mahtunut. Niinpä ruokailimme kaupungilla joulutorien kiertelyn lomassa. Kyllä Turku on oikea joulukaupunki, niin kaunis ja historiaa huokuva!

 

 4. Joulumyyjäiset kuuluvat jouluun! Kyllikkien omat myyjäispuuhat ovat olleet hiljaisina viimeiset vuodet kertakaikkisen aikapulan vuoksi, mutta Marttojen myyjäispöytään sentään jotain ollaan saatu aikaiseksi. Oman kotikylän myyjäisissä riitti väkeä ja tunnelmaa!

 

5. Tampereen joulutori ja pieni jouluostosreissu vanhemman poikasen kanssa. Tärkeää yhteistä aikaa!

 

 

6. Omat jouluvalmistelut sekä tontuntyöt ovat sujuneet iltamyöhällä kun lapset nukkuvat. Perinteiset joululoorat lähtivät taas uusiin koteihinsa ja muutama muukin pikkunyssäkkä tuli vietyä oven taakse tai postilaatikkoon. Niitä reissuja tehdessä mielen valtasi kyllä kiitollisuus siitä, miten ihania ihmisiä ympärilläni onkaan! Paketitkin sain kääräistyä juuri ajoissa, jotta ne ehtivät tonttujen matkaan kohti pohjoista!

 

 

 

7. Joulukuun odotetuin juttu oli kuitenkin lähtö pohjoiseen. Viime perjantaina hyppäsin pikkupoikien kanssa pohjoisen junaan ja köröttelimme yön pimeinä tunteina perille Kolariin, ja siitä jatkoimme bussilla Äkäslompoloon. Täällä meitä odottikin pikku pakkanen ja valkoiset hanget. Perässä tulivat vielä illemmalla Teemu, Tiina ja perhe.Tästä kaikesta ihanasta ollaan porukalla nautittu viimeiset neljä päivää, koko suku kun on miltei paikalla ja lapsilla on kerrankin aikaa olla rauhassa serkkuporukalla. Täällä pikku hiljaa laitellaan joulua ja tehdään perinteisiä juttuja, mitä nyt jouluun kuuluu.  

 



 

 

 

 

 Joulu on jo ihan kohta ovella!

 

 

MUKAVIA JOULUNPYHIÄ KAIKILLE

MAITOLAITURIN LUKIJOILLE!!!

 

<3