Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maastopyörä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maastopyörä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. elokuuta 2017

Puntari: Saariselkä MTB Stages - kivusta nautintoon?!

Tämä vuosi 2017 on ollut jollain tavalla pyöräilylle omistettu vuosi, eli suunnistus ja juoksentelu on jäänyt vähemmälle. Ihan hyvä näin.
Jo kahtena aikaisempana vuonna on tehnyt mieli sinetöidä mtb-kausi jollain kivalla tapahtumalla, mutta se on sitten jäänyt oman saamattomuuden vuoksi vain suunnitteluasteelle. Siitä opiksi ottaneena laitoin jo heinäkuussa ilmoittautumiset sisään Saariselkä MTB Stagesiin yhdessä Sakarin kanssa.
S oli käynyt jo 2 kertaa kyseisen etappiajon polkemassa ja sitä kovasti hehkuttanut. Sen verran haasteellisen kuvan sain reiteistä, että laitoin ilmoittautumisen kuntosarjaan, jossa matkojen piti olla jotain 10-40km välillä.

Saariselälle startattiin torstaina heti mun työpäivän jälkeen puolilta päivin. Seurueessa oli mun ja Sakarin lisäksi Kari, joten kolmen hengen tiimillä lähdettiin puskemaan kohti Suomen pohjoisinta osaa. Ennakkotietojen mukaan syksy oli todellakin saapunut Lappiin, eivätkä kelit luvanneet hyvää. Caddyn tavaratila huusikin hoosiannaa, kun mukaan oli pakattu pyöräilykamojen lisäksi kaikki muu tarpeelliseksi koettu pelastusliiveistä pitkiin kalsareihin.
Matkan aikana kuultiin kaiken maailman katastrofiennustuksia tulvivasta Tolosjoesta ja ensilumesta Lapin tunturialueille. Hurrikaani sentään tajusi iskeytyä eri mantereelle. Myös muutaman pyöräilykaverin "kannustavat" puhelut pitivät seurueen seikkailuhenkeä yllä!


Saavuttiin majoitukseen keskiyöllä ja uni maistui yllättävän hyvin. Aamu valkeni säätiedotusten mukaisesti, eli vettä satoi kaatamalla ja lämmintä oli muutama aste. Ei muuta kuin psyykkaamaan itseään päivän koitokseen.
Poikien sarjan startti oli puolen päivän aikaan, vartti ennen meitä kuntosarjalaisia. Mulle iski heti henkinen ahdistus, kun kuulin, että lähtöpaukusta painetaan parin kilometrin nousu Kaunispään huipulle. Meitsi sattuu aika vahvasti inhoamaan ylämäkiä (ja vähän pelkään alamäkiä), joten tiesin pääseväni pois mukavuusalueelta.

Itse ajo meni hyvin ja 11 km reitin poljin omasta mielestäni yllättävän sujuvasti. Huurustuneet ajolasit takasivat sen, ettei reittiä nähnyt kunnolla, joten laskuissa uskalsi päästellä melko rennolla otteella kun ei tiennyt mitä edessä oli. Heti reitin alkupuolella järkyn isoissa lammikoissa kastellut varpaat vetivät jäähän ja maalissa pakarat olivat tunnottomat, mutta mökillä pääsi onneksi saunaan ja lämmittelemään. Pojilla reissu oli 50km ja reilun kolmen tunnin jälkeen hekin pääsivät siisteihin sisätiloihin. Kamojen puhtaaksi saaminen ja kuivattaminen takasivat riittävän ohjelmanumeron perjantai-illalle. Ei olisi ehkä kannattanut kaatua sellaiseen mutapoteroon.

Lauantai ei paljon parempana valjennut. Edelleen vettä ja kylmää. Pojilla 80 km ja mulla 25 km. Sama Kaunispään huiputus heti alkuun. Se tuntui, ihme kyllä, edellispäivää helpommalta. Reitti kulki kolmen huipun kautta, joten ylämäkiä oli taas riittävästi. Aivot piti heittää tiettyyn moodiin, niin johan niitäkin jaksoi polkea. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka meno tuntuikin tahmeammalta kuin edellisenä päivänä.
Maalissa menin huoltoteltalle nauttimaan lämpimästä mehusta ja muista tarjoiluista. Paikalle saapuneiden toisten kisailijoiden kanssa oli mukava vaihtaa kokemuksia. Huoltoteltalle saapunut oululaismies alkoikin siinä houkutella, että lähtisimme vielä heittämään jonkun verryttelylenkin.   Sovittiin, että käydään vaihtamassa kuivat kamat päälle ja treffataan yhdeltä mestoilla. Niinhän sitten tehtiinkin.

Keitin pikaisesti mökillä kahvit termariin, vaihdoin kuivan väliasun ja sadeasun päälle ja lähdin takaisin pyörän selkään. Poljimme retkeilyreittiä pitkin Iisakkipään kupeeseen kannustamaan pitkän matkan menijöitä. Juuri kun olin saanut päiväkahvit hörpättyä ja 4-5 kuskia kannustettua, soi puhelin ja pyöränsä hajottanut Kari kaipaili kyytiä Kiilopäältä takaisin mökille. Ei muuta kuin rescuepartio matkaan. Mies oli onneksi ehjänä - etuvanne ei.
Sakari nilkutti polvivaivaisena oman reittinsä loppuun ja illalla taas palauduttiin hyvän kisa-aterian ja yleisen oleilun merkeissä. Karille yritettiin etsiä uutta etuvannetta lainaan, mutta ei lykästänyt.


Sunnuntaille luvattiin alunperinkin parasta keliä ja niin siinä kävikin. Lämpöasteita oli muutama enemmän ja sade oli kaikonnut. Kympiltä starttasimme viimeiselle etapille, joka oli meillä kuntosarjalaisilla 13,5km ja täysmatkalaisilla 50km. Tällä kertaa mekin päästiin nousemaan Iisakkipäälle ja ylämäkeä riitti. Jollain kierolla tavalla näistä ylämäistä oli alkanut jopa vähän nauttia, ja fiilis oli jokaisen kukkulan päällä aika hemmetin hyvä. Kivusta nautintoon oli matkaa siis se 3 etappia.
Maalia kohti lasketeltiin laskettelurinnettä pitkin jarrulevyt savuten, noustiin vielä pari ylämäkeä pää höyryten ja survottiin itsemme yhden suon poikki. Hauskaa oli!



Kari jätti kolmosetapin väliin mutta Sakari starttasi ja pääsi maaliinkin.
Oma sijoitus naisten adventure-sarjassa oli toinen ja Sakari omassa sarjassaan kahdestoista. Palkintojenjaon jälkeen päästiin vielä viimeiselle kisalounaalle ja sitten mökille saunaan ja pakkailemaan.

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena. -2 ja maa kuurassa. Satumaisen näköistä kaikkialla. Ehkä vähän kohtalon ivaa, ettei tällaisesta säästä päästy nauttimaan viikonlopun kisakoitoksissa.
Toisaalta mä kyllä tykkäsin näistä ääriolosuhteista...kun muta rahisi hampaiden välissä ja pyörä upposi suohon, sitä tunsi olevansa jotenkin 110% elossa.
Saariselkä MTB stages - rakkautta ensi kokemuksella! Ensi vuonna sitten pidemmille matkoille!


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Kukkia Triathlon ja Sappee Bike Fest 2016

Kesätapahtumien parissa on kulunut vahvasti Kyllikkien viikonloppu.

Minä ja tytöt lähdettiin lauantaina katsastamaan Kukkia Triathlonin meininkiä Luopioisiin ja heitettiin sitä ennen S ja pyörä Sappee Bike Festeille Sappeen matkailukeskukseen.
Kukkia triathlonista on tullut meille sellainen jokakesäinen "pakkotapahtuma", eli leiriydytään sinne rantaan ottamaan aurinkoa ja seuraamaan mukavaa liikuntatapahtumaa. Takavuosina tuli itsekin joskus osallistuttua kuntoriatloniin, mutta nykyisin kisaamisesta vastaavat likat. Tänäkin vuonna molemmat osallistuivat lasten leikkimieliseen duatloniin.
Tällä kertaa sää ei niin suosinut tapahtumaa, vaan aamu oli pilvinen ja tihkusateinen. Onneksi sentään suhteellisen lämmin.
Rannassa laitettiin viltti puun alle, jotta sateen mahdollisesti lisääntyessä pysyttäisiin sen ansiosta suojassa. Onneksi sade pysytteli enemmän sellaisen "alas laskeutuva sumu" -tyyppisenä ratkaisuna.
Kukkialla oli väkeä taas mukavasti, vaikka keli verottikin varmasti yleisöä. Lähtöviivalla oli vissiin tuttu määrä takavuosilta.



Tyttöjen duatlon meni hienosti ja molemmat uivat (25m) ja juoksivat (400m) reippaasti. Kaikki lapset palkitaan ja sijoitukset ovat sivuseikka, eli varsin tervehenkinen tapahtuma on kokonaisuudessaan kyseessä. Kyllä siinä rantavedessä ja juoksureitillä silti ihan kovilla sykkeillä näyttivät lapset painavan.
Omien kisasuoritusten jälkeen tankattiin vähän sämpylää ja mehua rannan kahviosta ja odoteltiin sekä miesten että naisten triathlonvoittajat maaliin.
Sen jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin suunnaksi Sappee.

Sappeella oli väkeä kuin pipoa. Ja pyöriä. Meininki oli kohonnut aamuisesta visiitistä, jolloin paikalla oli vasta muutama aamuvirkku kuski ja me.
S oli jo lähtenyt radalle ja pian törmättiin Hannan ja poikiinkin. Kuultiin, että myös Teemu oli lähtenyt mukaan fillarienduron rookie-sarjaan, vaikka alunperin ei pitänyt.
Nautittiin likkojen kanssa terassilla Huipun ravintolan antimista ja sitten lähdettiin koko porukalla katsomaan kisoja läheisen Kammin pihapiiriin, jonka läpi kulki melkein kaikki enduropätkät. Muksuilla oli kivaa keskenään ja saatiin mukaan seurueeseen myös sydänhämeen oma pyörävaihtokauppias Koiztinen jälkikasvunsa kanssa. Siinä sitten ihmeteltiin menoa ja syötiin mustikoita ja mukulat kirmas piilosta pitkin metsiä.
Kisameiningin laannuttua palattiin takaisin Huipun pihapiiriin katsel
emaan Bike Festien kojuja ja istumaan terassille jätskille ja kaffeelle.
Huipun pihassa on kesäisin sellaiset kestopuusta tehdyt laiturit, joilla voi harjoitella pyörän kanssa tasapainoilua jne. Saku oli vääntänyt jo omalla pikkujopollaan niissä koko päivän ja tytöt harmittelivat, että omat pyörät oli kotona. No, tajuttiin onneksi sitten, että Sappeen vuokraamosta löytyy lastenpyöriäkin, ja likat otti fillarit tunniksi vuokralle. Siinä sitten serkuskolmikko painoi pää märkänä laiturilta toiselle. Nuorimmainen eli Saku 4 vee näytti mallia, miten oikein kuuluu mennä!

Loppujen lopuksi viihdyttiin Bike Festien tunnelmassa viiteen asti. Teemu kävi pokkaamassa rookie-sarjan kolmossijasta näyttävän pokaalinkin! Kyllä oli koko seurue messevänä sen jälkeen.

Saku olisi viihtynyt pyöränsä kanssa alueella varmaan iltaan asti. Harmiteltiin, ettei pojan pyörässä ole matkamittaria, jokusia kilometrejä jamppa nimittäin suhasi päivän aikana. Koska tytötkin innostuivat pyöräradasta, sovittiin että tullaan joku päivä porukalla siihen ajelemaan. Saima suunnitteli jo alamäkireittien testaamistakin: ensin pitäisi kuulemma saada pinkki-sininen fullface-kypärä ja siihen sopiva ajoasu...me naiset...

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Tahko mtb 2016

Tahkolla käytiin taas. Perinteinen, jokakesäinen kärsimysnäytelmä oli koettava tänäkin vuonna. Mutta olihan meillä mukavaakin. Tahko mtb ei petä koskaan!

Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.

Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.



Saunan, iltaoluen ja potkupallokisojen seuraamisen jälkeen mentiin yöunille. Seurueessa oli aistittavissa pieniä hermoilun merkkejä, koska edellisvuosina majoituksessamme ollut Jari loisti poissaolollaan. Jonkunhan se teputus oli Jarin puolesta hoidettava.

Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.


120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.


Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!


Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!

Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!

Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D


Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!





Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!




Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
                              Ensi vuonna tavataan taas!





maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kyllikit: Mä ajoin koko yön - TahkoMTB 2015


 Teksti Tiinan kynästä, kuvat ja kuvatekstit Hannan:




"mä ajoin koko yön niin kuin roy orbison mun sydämeni lyö se aivan hervoton jo on

lähin liikkumaan
valot vilkku vaan pyysin tanssimaan sua beibe tää on huikeaa juuri oikeaa astrofysiikkaa välillämme en tiedä ees mis mun autoni on mut sun kanssas beibi se on tarpeeton"

Tämän vuoden Tahkosta piti tulla jotain erilaista kuin ennen. Ja tulikin. Monella tavalla. Siitä tuli ennätystahko monella mittarilla mitattuna: kuran, vitutuksen, pissataukojen ja valvottujen tuntien määrällä ainakin. Toisaalta siitä tuli myös ennätysparas Tahko. Ikimuistoinen. Riemukas. Suuria voimia koetteleva. Periksiantamaton.

Omituisten flunssa- ja sydänoireiden siivittämän ja lähinnä massakauteen keskittyneen kevätkauden jälkeen oli parasta tunnustaa faktat: tänä vuonna ei tehtäisi reittiennätyksiä, vaikka poluille olisi vedetty asvaltti ja jyrkimpiin mäkiin hissinousut. Kun myös rakas aviomies oli kevään aikana kerännyt lähinnä leimoja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kanta-asiakaskorttiin, oli aika lyödä 14 vuotta kestänyt parisuhde koetukselle ja lähteä testaamaan Tahkon 60 kilometrin ihanuus kahdestaan ja samaa matkaa. Muutettiin viime hetkillä ilmot Yöttömän yön Tahkoon sillä ajatuksella, että repussa riittää eväitä ja tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.

Kisapaikalla tuttu kuhina vastaanotti perjantaina. Tuntui hölmöltä, että edessä ei odottanut levottomasti nukuttava yö, vaan jotain muuta. Kun muu kisaporukka kömpi vällyjen alle yhdentoista maissa, me aloitettiin varusteiden keräily ja yötaipaleelle lähteminen. Hanna lähti reippaana tyttönä meitä saattelemaan ja Piazzalla oli jo muutama muukin valmiina. Mitään varsinaista ruuhkaa ei tällä kertaa lähtöviivalla nähty, kuuluttaja sai lähes nallekarkeilla houkutella porukkaa tiiviimmäksi rykelmäksi. Aamun lähdöistä tuttu ilmassa leijuva kilpailuhenki oli poissa ja tilalla aistittavissa kauhunomaista odotusta tulevista hetkistä.

Tahkon yötöntä yötä, upea keli lähteä reitille!

Tiina ja Sakke valmiina kuin partiolaiset, kohta mennään eikä meinata.

Piazzalla oli klo 24.00 rauhalliset tunnelmat normaaliin lähtöhumuun verrattuna.

Lähtökäsky saatteli meidät puoliltaöin reitille, joka noudatteli tuttua kaavaa takavuosilta. Sovimme, että tällä reissulla kerrataan kaikki edellisten Tahkojen kommellukset ja koneremontit ja fiilistellään reitillä muutenkin. Minä kertoilin, missä edellisillä kerroilla olin ihaillut maisemia, ajanut päin kuusta, katkaissut ketjut ja edennyt mielestäni suht mallikkaasti. Sakke keskittyi muistelemaan sitä, ettei muistanut oikeastaan mitään, kun oli vetänyt aina niin reikä päässä ja sumussa omat suorituksensa.
Kinahmi ykkösellä liityin mainion Kona-retkueen peesiin, jonka kanssa käytiin sellaista "en mää mee, mee sää, no en mää, mee sää"-tyyppistä vetovastuun jakamista reissun kuluessa. Suosikkipätkäksi reitillä lukeutuva lasku kohti Eskolaa oli tällä kertaa aika liukas, ja muutamat läheltä piti -tilanteetkin siinä tuli koettua.

"Step by step, ooo, baby, gonna get to you, girl"

Vitutus liukkaudesta, mudasta ja omasta kerta kaikkiaan paskasta kunnosta alkoi
kumuloitua mukavasti ennen Kinahmi kakkosta. Yritin siinä psyykata itseäni, mutta ei kauheasti naurattanut. Ei kulkenut henki eikä pyörä. 
Kello oli jotain yli kaksi, kun tultiin Kinahmi kakkoselle ja jalkapatikka alkoi. Jostain takaraivosta pulpahti esiin legendaarisen New Kids On the Blockin biisi Step by Step, jota sitten pyörää ja itseäni ylös hilatessani lauleskelin. Melkein vedin ne musavideolta tutut rappusmuuvitkin siinä jyrkimmässä kivikkokohdassa.

(Voit tsekata ne tästä, jos jostain syystä oot jo unohtanut)




Kalkkiruukin mäki oli mukava ja vauhdikas. Ja kuiva. Ennen kaikkea mukavan kuiva (ainakin verrattuna moneen muuhun mäkeen). Huollossa naukattiin vähän banaania ja suolakurkkuja ja geelejä ja rupateltiin muiden kanssa. Helppoa ei ollut kenelläkään, mutta jaettu tuska teki siitä pienemmän.

"jatkan jaksan vaikka väkisin jos ois helppoo, kaikki tekis niin mus on voima, jota en voi vaimentaa pusken täysii aina vaan mun ei täydy, vaan mä saan katse eteen ja suupielet ylöspäin teen vastoinkäymisistä voimaa katse eteen ja suupielet ylöspäin antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"

Neljän aikaan aamulla oltiin äärirajoilla. Itku puski silmäkulmaan, jalat oli kaksi voimatonta perunasäkkiä ja kaiken lisäksi oksennus pomppi kurkussa. Kuluneen kahdeksan tunnin aikana nautittu (yltiöpäinen?) tankkaus (pari kolme annosta pastaa, patonkia, salaattia, ylikypsää possua valkosipulilohkoperunoilla, tiikerikakkua, snickerspatukka, puoli pussia panttereita, puolikas pähkinäsuklaalevy ja tetrallinen mustikkasoppaa) ei ollut lähtenyt imeytymään ihan odotetulla tavalla, ja kuvittelin itseni jo näreeseen heittämään laattaa. Taisin siinä sanoa ääneenkin, että Tahko on nyt mun osalta nähty juttu, turha tänne on tulla joka kesä kurjuuttaan maksioimaan. Mies tajusi pitää suunsa kiinni ja ketjunsa kireällä, niin että pahimmat jupinat ja uhkailut kuulin vain minä itse. 
Viimeisellä asvalttiosuudella eteen tuli houkutteleva Tahko 7km -kyltti ja minä loin mieheeni surkeimman ilmeen mitä osasin ja räpsyttelin mudan kangistamia ripsiäni: eikö nyt voitaisi jättää tätä kesken ja lähteä pikitietä pitkin mökille saunaan?! "Mennään nyt vaan hetki kerrallaan", totesi mies ja katosi polulle aamuyön hämärään. Perässä oli seurattava.
Tuskin olisin selvinnyt maaliin ilman Elastista. Henkinen jukeboksi kaivoi levylautaselle tällä kertaa Eteen ja ylös -biisin ja sen sanomaosasto pisti silmään uuden asenteen. "Teen vastoinkäymisistä voimaa" sanoin itselleni joka kerta kun Spessu ruopaisi taka-akselia myöten johonkin suonsilmäkkeeseen.
Ja tapahtui myös jotain muuta ihmeellistä: mahassa kävi mystinen kierre, energia alkoi imeytyä ja mulle tuli nälkä! Mahtavaa! Näin hallusinaatioita makkaraperunoista parin kilometrin ajan ja nälkä toimi hyvänä motivaattorina kohti kotia.

"Leijonaa mä metsästän. 
Tahdon saada suuren. 
Enkä pelkää ollenkaan. 
Edessä on suo. 
Märkä, upottava suo. 
Sitä ei voi ylittää. 
Sitä ei voi alittaa. 
Sitä ei voi kiertää. 
Täytyy mennä lävitse. 
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. 

Edessä on joki. 
Kylmä, syvä joki. 
Sitä ei voi ylittää 
Sitä ei voi alittaa. 
Sitä ei voi kiertää. 
Täytyy mennä lävitse. 
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 

Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. "

Tuulivaaran huollon jälkeen alkoi reitin ihanin ja kamalin osuus. Ihana sikäli, että nyt kropassa oli vähän potkua edetä, kamala sikäli, että märkä oli todella märkää. Mies katsoi mua hiukan hitaasti ja kiihdytti taas vauhtiaan, kun tien levyisten, puolimetriä syvien lätäkköjen jälkeen aloin hoilottaa Leijonan metsästystä, jonka lyriikat mätsäsivät monella tapaa tän vuoden olosuhteisiin. Taisin olla aika väsynyt? 
Mutta ei se mitään. Aamu valkeni. Maaliin oli 10 kilometriä. Edessä oli vain mukava kivikkolasku kohti loppuhuipennusta, El Grandea. Laskun ja viimeisen mäkietapin välissä otettiin vielä viimeistelevä mutakylpy. Mielessäni siunasin niitä kahtatuhatta pyöräilijää, jotka muutaman tunnin päästä pyörisivät näissä samoissa poteroissa.
El Granden juurelta oltiin luvattu lähettää hätäraketti merkiksi Hannalle, että tietää laittaa saunan lämpiämään ja aamiaisbuffeen valmisteille. Minä jäin hinaamaan itteäni ja pyörääni mäkeä ylös, kun meidän perheen Jussi Veikkanen tempaisi itsensä kukkulan huipulle maisemia katselemaan. Tossu nousi kevyesti, ja aikaisemmin yllättänyt nälkä painui taka-alalle kun siinä hengästyksen lomassa tuli syötyä puoli kiloa hyttysiä.
Tahkon huipulla vietettiin pakollinen some+fotohetki ja ihailtiin aamu-usvassa kylpevää savoilaismaisemaa. Oli pakko myöntää, että hetki oli kaunis.
Loppulaskussa tuli taas tippa silmään. Tällä kertaa ei pelosta, vaan siitä järjettömän hyvästä fiiliksestä, jonka selviytyminen tästä leikistä sai aikaan. 

"sisko älä luovuta vielä me ollaan vihdoin oikeella tiellä matka on pitkä ja kivinen mutta älä pelkää mä otan sut vaikka reppuselkään"
Upea aurinkoinen ja lämmin kesäaamu, kelpasi polkaista maaliviivan ylitse!

Takana näkyvää rinnettä tultiin loppulaskussa alas. Ei vellihousujen hommaa!

Maalissa odotti kylmettyneen oloinen toimitsija ja huolto-Aunemme Hanna. Kello oli kymmentä vaille seitsemän. Ylävitoset koko tiimin kesken: hengissä ja ehjinä selvittiin, oma osuus vuoden 2015 Tahkosta oli nyt hikoiltu. Avioliittokin säilyi hengissä, luultavasti jopa vahvistui. Mieleen pulpahti Kuningasidean mainio Enemmän duuoo ku sooloo, jonka alkusäkeet kuvastivat yhteistä reissuamme täydellisesti.

Ihan kuin eivät olisi missään käyneetkään, ilmeistä päätellen.
Pyörät ja ajokamppeet kyllä kertoivat toista...

Mökillä saunaan, kylmä lonkero kitusiin ja aamupalan kautta lähettämään muut omista suorituksistaan nauttimaan. Ihan kaikkea reitillä odottavaa ei toisille kerrottu, mutta eiköhän meidän pyöristä ja ajovarusteista pystynyt jotain päättelemään.
Aamu-unien jälkeen päivä jatkui Piazzalla kisoja seuratessa, Peltsiä kannustaessa ja kovakuntoisia naisia ihaillessa. 
Siinä porukassa olis hienoa olla. Kyllä mäkin vielä joskus. 

Piazzan kisahumua.
Kisakatsomoa ja tankkausta saunan, aamiaisen ja unien jälkeen. Hampparia, lonkeroa ja mansikoita.

Huoltokyllikki ja Kisakyllikki.

Tältä näyttivät pyörät ja kuskit urakan jälkeen. Vähän ratisi muta hampaissa.
Alakuvassa huollon rento meininki, kuskien omia kamppeita odottelemassa kuusen juurella.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kyllikit: Kammet pyörii ja kura lentää!



Se olisi kesä taas sillä mallilla että huomenna Kyllikit suuntaavat jo tutuksi tulleeseen tapaan kohti Nilsiää ja Tahko MTBtä. Rinta kaarella ja voitto mielessä, kuten aina! Tai lähinnä kylläkin sellaisella eloonjäämiskamppailumeiningillä tänä vuonna. Tilanne on nimittäin sellainen, että Tiina on päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja osallistua 60km YÖpyöräilyyn. Ja vielä ihan ilman siskoaan! Ja vieläpä ilman mitään kuntohuiputuksia! Hanna jää ylläpitämään ruokahuoltopäällikön virkaa, koska aneemisille ei lukuisista pyynnöistä huolimatta tänäkään vuonna ole omaa sarjaa. Niinpä nyt on tyytyminen leipomispuuhiin ja tankkausruokien valmistukseen kuravellirallin sijasta. Kivaa se on sekin, saa päästää oman sisäisen Aunensa valloilleen!



Kisaraporttia siis luvassa kunhan kotiudutaan.
 
Pitäkää peukkuja!!!




maanantai 11. elokuuta 2014

Puntari: Finlandia mtb 2014

Sunnuntaina tehtiin kesäloman viimeinen fillarikisareissu Hollolan Messilään. Päätös lähtemisestä syntyi aika nopealla aikataululla: viikko takaperin S oli rypenyt keskeytyksen Syötteellä ja mulla oli osallistuminen Suomen tunturisuunnistukseen Pallaksella (hieno reissu iskän parina, kuntosarjassa talsittiin reilut 13 kilometriä tuntureita ylös alas!). Jalat eivät huutaneet mitenkään puhtia muutenkin touhukkaan Lapin viikon jäljiltä.
Koska jälkikasvusta vanhempi oli kesän mittaan ilmaissut toiveensa päästä kokeilemaan ihan oikeita mtb-kisoja, niin se päätettiin kuitenkin nyt toteuttaa. Finlandia mtb:n hobbyluokan matka tuntui varsin kohtuulliselta ollakseen ensimmäinen kisastartti 7- ja 5-vuotiaille tytöille. Siinä sivussa saatiin houkuteltua myös S mukaan skabaan pitkälle, eli 70km matkalle.

Tyttöjen kanssa käytiin polkaisemassa 10 km lenkki kotimaastoissa lauantaina. Yksi kivikkopolku ja yksi helpompi ura vakuuttivat mut siitä, että tytöt kyllä selviävät kisan haasteista.
Aamulla matkaan lähti iloinen ja vähän jännitynytkin joukko kisaajia.
Paikalla Messilän kartanon hulppeissa puitteissa piti olla ajoissa, koska jälki-ilmoittautuminen umpeutui kymmeneltä. Saimme nimet listoille ja osallistumismaksut kuitattua hyvissä ajoin. Siitä S venytteli itsensä kartanoon aamiaiselle ja sen jälkeen pistettiin kisakalusto kuntoon. Mun pyörästä repesi mystisesti sisäkumi kun sitä otettiin pois autosta, mutta onneksi naapuriautosta saatiin uusi sisuri. Kiitos vielä kerran!

Jäbät duunaa kalustoa kuntoon.

Meidän hobbylähtö oli klo 11. Menimme lähtöjoukon (n. 30 kisaajaa) häntäpäähän ja lähdimme sieltä maltilla liikkeelle. Tarkoituksena oli ajaa 2,5km lenkki neljä kertaa tai ainakin siihen asti, kun kilpailun voittaja on tullut maaliin. Sen jälkeen kaikki kisaajat liputettiin maaliin.
Reitti sisälsi mukavasti ylä- ja alamäkeä, uraa, polkua ja siltaylityksiä. Tyttöjen pyöräily meni hyvin ja otettiin aika varman päälle ylä- ja alamäet. Reitin varrella oli mukavasti kannustajia, joista ainakin omat lapset saivat erittäin positiivista puhtia. Mieltä lämmitti myös tapahtuman kuulutus, joka huomioi kuskit aina uudelle kierrokselle lähdettäessä. Yksinkertaisesti sanottuna: paljon mukavampi fiilis ei olisi voinut radalla olla! (Ainoa miinustekijä olivat kilpaluokan kuskit, jotka tulivat ajamaan siihen yhteen ainoaan jyrkempään laskuun samaan aikaan, kun pienet hobbylaiset taluttivat sitä alas - kisan ajaksi reitti olisi pitänyt sulkea muilta ihan turvallisuussyistä).

Viime hetken ohjeet - kerrankin lapset kuuntelee.

Startissa ei hötkyilty.

Ehdimme ajella kaksi kierrosta ajassa 38 minuuttia. Maalissa kaikille pujotettiin kaulaan osallistumismitalit ja käteen sai voimapatukkaa ja urheilujuomaa. Mukavat mitalitytöt jaksoivat vielä kysellä osallistujilta kisan sujumisesta ja pyöräilyharrastuksesta ylipäänsä. Tästä tapahtumasta oli erittäin hyvä aloittaa pienten tyttöjen mtb-harrastus!

Maalisuoralla.

Mitalit palkinnoksi maalissa!

Kuvassa Suomen maastopyöräilylupaukset. Ja Vastarannat. ;-)


Kisastarttia päästiin seuraamaan aitopaikalle ja S lähti hyvissä asemissa maastoon optimistisena tavoitteena neljän tunnin alitus. Teemu-setä starttasi puolikkaalle matkalle (35 km). Kun miehet oli saatu maastoon, päästiin me tytöt pesulle ja uimaan. Sen jälkeen herkullinen lihakeitto kartanolla maistuikin kaikille.
Kisan seuraaminen oli mukavaa hyvän kelin ja hulppeiden maisemien ansiosta. Teemu polki oman sarjansa sijalle 20 ja oli tyytyväinen (syystäkin) suoritukseensa. Pitkällä matkalla Vastarannan veljekset pitivät tahtipuikkoa käsissään ja lähtivät toiselle kierrokselle melko ylivoimaisessa johdossa, minkä pitivätkin sitten loppuun asti.
Sakke oli mennyt oman reittinsä aika äärirajoilla (väsyneet jalat) mutta pääsi silti hienosti kisassa sijalle 23 ja neljän tunnin aikakin alittui helposti.

Kisasarjan startissa oli kierrokset koholla.

Sakke tarkkailuasemissa takavasemmalla.

Veljekset vastamäessä.

Hellekeli vaati tankkaamaan tarpeeksi nestettä.

"Aion tulla ton verran Mikkoa edellä maaliin".



Kesäloman viimeinen viikonloppu sujui siis kaikin puolin liikunnallisissa mutta kuitenkin rennoissa merkeissä. Kotiin ajeli erittäin iloinen nelikko, taas yhtä yhteistä kokemusta rikkaampana!

Kiitos Finlandia mtb - tullaan toistekin!