Se on kuulkaas tänään vuosi täynnä tätä mun ja Hannan blogia. Lukijoita on jo satoja ellei tuhansia ja sponsorisopimuksia virtaa. Sen vuoksihan tätä blogia alunperin alettiin pitää, eiks niin Hanna...?
 |
Kyllikkien ekat promokuvat otettiin viime talvena Kaukkalan maitolaiturilla.
Meillä oli sangen hauskaa! |
Tänään ajattelin itseni piristämiseksi puhua hieman painosta.
Miten se piristää, sitä en vielä tiedä...
Meitsihän ei ole koskaan ollut mikään kukkakeppi tai kakskytviiskiloinen sulkapalloilija. Luut ovat perintötekijöiden sanelemana lyhyet ja painavat.
Hannan entinen (
hyvällä syyllä entinen) poikaystävä sanoi kerran, että mussa olisi ainesta trampoliinihyppääjäksi. Että ne on kuulemma sellaisia lyhyitä ja tiiviitä, tanakoita. Kiitti vaan. Enää siis puuttuu se trampoliini.
Mutta silti en ole koskaan, ikinä, milloinkaan tuntenut itseäni liian tanakaksi tai jotenkin väärän kokoiseksi. En edes raskausaikana kokenut olevani mikään mammutti, vaikka sellainen varmaan olinkin. Mites se Clarke Kauniissa ja Rohkeissa kommentoikaan Sally Spectraa kun se oli raskaana? Taisi käyttää termiä
raskaana oleva hinaaja. Sellainen varmasti olin minäkin ainakin viimeiset kuukaudet. Ei silti tuntunut siltä (
jos ei nyt miltään keijukaiseltakaan).
Ja synnytysten jälkeen oli niitä kiloja vähän enemmän. Enpä ottanut paineita silloin, enkä vieläkään. Tiedän naisia, joille on erittäin tärkeää mahtua heti synnytyksen jälkeen entisiin farkkuihin. En kuulu siihen joukkoon, vaan vannon joustoneuleen nimeen.
Aloin ihan miettiä, että mistä tämä huolettomuus painon
(omani ja muiden, en nähkääs jaksa ottaa pulttia kenenkään muunkaan painosta/ulkonäöstä yhtään!) suhteen johtuu.
Ehkä siitä, että kotona meillä ei koskaan äiti tai isä kommentoinut ulkomuotoamme suuntaan tai toiseen. Itsetuntoa ei koskaan rakennettu vaatteitten, meikkien tai muiden ulkoisten tekijöiden varaan (
koska siihen ei koskaan ollut rahaa). Sen sijaan teot ratkaisivat meillä aina paljon. Pidettiin tärkeänä sitä, että ollaan mukana yhdistystoiminnassa, heilutaan letkun varressa palokunnassa, lapioidaan tallilla paskaa ja istutaan yhdessä nuotiolla jänismettällä. Ehkä siitä johtuukin tämä tällainen suhtautuminen siihen, miltä näyttää. Pääasia, että korvienvälissä tuntuu hyvältä.
 |
| Luonnollista lookkia Puntarin tyyliin... |
Nyt askarruttaa, että miten siirrän tämän oman ulkonäkövälinpitämättömyyteni omiin lapsiini? Maailma on nyt kuitenkin niin erilainen kuin 20 vuotta sitten. Ympäristö tursuaa viestejä siitä, millaiselta olisi hyvä näyttää. Enää ei riitä, että on hyvät hampaat ja luonne. Pitää olla A-perse ja C-kuppi (
vai miten siinä Raidissa määriteltiinkään). Kasva siinä sitten paineettomasti naiseksi ja nauti itsestäsi ja elämästäsi.
Ehkä pitää yrittää mennä esimerkin kautta. Opettaa omillekin lapsille jotain samaa, mitä omat vanhemmat itselle. Tekemisen meiningin lisäksi terveellisiä ruokailutottumuksia, vastuullisuutta ja vastuun ottamista, liikuntaa ja laiskottelua sopivassa suhteessa. Että hyvällä ja kauniilla puulla on ennen kaikkea vahvat juuret, joiden myötä se kiinnittyy elämän perustalle vahvasti ja saa sitä kautta voimaa kasvaa ja kukoistaa.
Mun tulevaisuuden kauhukuva on se, että laukkaan tyttöjeni kanssa stokkalla shoppailemassa niille merkkikuteita, maksan molemmille olemattomasta palkastani ripsipidennykset, geelikynnet ja kampaajat ja katselen miten ne täällä kotona närkkivät lautaseltaan muutamaa hassua kasvispalaa kun ovat juuri käyneet puntarissa tarkastamassa, onko kilot varmasti kohdillaan. Eikä niille riitä mikään, ei yhtään mikään.
Luulen, että joidenkin vanhempien kohdalla tämä kauhuskenaario on jo tänä päivänä ihan totta...
Äh. Tästä tais tulla nyt universumin sekavin teksti, mutta sekava on olotilakin. Jotenkin on kevätväsymys päässyt iskemään, joten taidanpa suikata tuonne sohvalle tyttöjen seuraksi videota katselemaan. Ja kukas muu siellä seikkailee ellei Barbie, tuo kiinteävartaloinen kaikkien pikkutyttöjen suosikkisankari...