Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. toukokuuta 2016

Halkomäki: Illan varjoon himmeään...




Just nyt ja näillä säillä en ehkä tiedä mahtavampaa puuhaa iltasella kuin mennä metsään pienelle kävelylenkille. Siellä odottava kokonaisuus on tyrmäävän ihana! Vihreän sävyt eri muodoissaan, kuusien tumma yksinpuhelu ja mustikanlehtien hillitön kirpeys istuvat kaikessa sopusoinnussa luonnon omassa väripaletissa. Siellä täällä viime vuoden kesä näkyy vielä ruskean ja harmaan sävyissä, mutta kohta vehreys peittää kaiken sen alleen.



Hämärässä kuusikossa käenkaali kukkii valkoisina helminä, mättäillä mustikka avaa kukkalyhtyjään kohti valoa. Muurahaiset vaeltavat poluillaan, tikka hakkaa vanhaa haapaa ja linnut pitävät iltakonserttiaan. Polku mutkittelee läpi kylmien ja lämpöisten kohtien, tuoksut vaihtuvat metsätyypin mukaan ja tyynessä kevätillassa aika tuntuu pysähtyvän täysin. Ja se valo! Illan alas painuva aurinko horisontissa, keltainen kulta maalaa männynrungot loistaviksi ja siivilöityy oksiston läpi valojuoviksi puiden sekaan. Ja ne hyttyset kans. Ihanaa...
Ei siihen sitten muuta enää tarvita. Tässäkin setissä meinaa olla liikaa aistinautintoa ihmismiellelle.
Parasta ruumiin- ja sielunhoitoa! Ainakin mulle. Just nyt. Ja näillä säillä. Tai no, kysykää vaikka elokuussa, ihan yhtä ihanaa siellä on...tää on niin mun laji!



Edit.
Tänään vedin pienen iltakävelyn umpimetsämeiningeillä. Jumaleissön että mustikka kukkii, oletteko huomanneet? En varmasti koskaan ole nähnyt tuollaista kukintaa kuin nyt!!! Voin jo sieluni korvin kuulla niiden lukuisten äkäisten mummojen onnesta kiihkeät huokaukset kun ne katselevat sitä kukkamerta ja kiiruhtavat koteihinsa vaihtamaan punaiseen nissanmicraansa öljyt että varmasti heinäkuun lopussa saavat nopean startin ja pääsevät ajamaan hiihtoladunpohjaa pitkin keskelle metsää ja ensimmäisenä parkkeeraamaan just siihen parhaan rinteen juurelle missä mustikat kypsyvät ensimmäisinä ja poimimaan sieltä ne puoliraakaiset marjat sankoihin ettei kukaan muu varmasti kerkiä ensin.

Palaan tähän tunnelmaan sitten heinäkuussa.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Halkomäki: Annos rauhoittavia







Kun oikein todella kiristää hermoa, väsyttää ihan sikana, masentaa ihan mahdottomasti tai olo on muuten vaan ala-allegoriasta synti/tuska/ahdistus, mitä teet?







Painu metsään. Mitä syvemmälle, sen parempi. Se on ihan parasta lääkettä melkein kaikkeen tukkoisuuteen mitä löytyy korvien välistä. Ja lieventää se sydänsurujakin!


Olen huomannut, että mitä vanhempi metsä sen parempi lääke. Iltaisin, aamuisin ja sateen jälkeen mukana on myös lisäannos tuoksu- ja väriterapiaa, linnunlaulua unohtamatta. Ja kun tähän yhdistetään vielä iloisesti soliseva metsäpuro, niin avot, täydellistä. Siihen ei pysty diapamit eikä minkään sortin mielialalääkkeetkään. Siinä kun istuskelee kaikessa rauhassa ja antaa langan levätä, niin johan laskee ressikäyrä ja verenpaine. Suosittelen kerta-annoksena jokaiselle päivälle niin kauan, että helpottaa.




Sivuvaikutukset ovat tässä samat kuin rauhoittavissa yleensäkin: riippuvuus iskee nopeasti!

Kokeile!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Puntari: Kultaa kaivamassa

Myllyojan marjanpoimijan hillasaaliin innoittamana vetäisin eilen kumpparit jalkaan ja lähdin aamukävelylle meidän lähellä olevalle Hitusuolle. Siellä oli viime kesänä muutama hilla, ja ajattelin tsekata, millaiset ovat tämän vuoden satonäkymät.

Aikani siellä kuljeskelin, nautin suopursujen huumaavasta tuoksusta ja löysin kyllä hillan lehtiä, mutta marjoja ei näkynyt. Kunnes yhdessä aurinkoisessa kulmauksessa köllötteli ensimmäinen kultakimpale. Ja kun pysähdyin sitä poimimaan, osui silmiin ympäriltä melkoinen määrä lisää!

Iltapäivällä syötiinkin sitten kermavaahtoa piparimuruilla ja lakoilla maustettuna. Ei yhtään pöllömpi jälkkäri!


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Halkomäki: Iltaa.

 
 
Yksi päivän parhaista hetkistä on tässä kuvassa.
 
Ilta. Kotimetsä.
 
Kun pääsee lähtemään iltalenkille metsään, juuri siihen aikaan kun aurinko hilaa itseään alas kohti puiden latvoja. Näin keväällä ilma on jo tyyni mutta vielä kylmän kirpeä, kesällä illan viileys on jo laskeutunut ja metsän tuoksut valloillaan. Ja ne männyt! Vuodenajasta riippumatta ne hehkuvat kultaisen oranssissa asussa.  Tänään sain nauttia tästä väri- ja valoterapiasta tunnin verran, tuulettaa mieltä ja ajatuksia. Ihanaa.

                                 Kyllä maalla on mukavaa!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Halkomäki: Ihminen kaipaa aina jotakin...



Jos ei muuta niin perinteitä. Keväseen kuuluu kaksi perinnettä: puusavotta mökillä ja päivän reissu Tukholmaan. Puusavottaa ollaan pidetty jo varmaan kymmenen vuotta. Saha soi ja runkoja kaatuu, iso kasa pöllejä odottaa katoksessa hakkajia kesälomalle kirveen varteen. Risukasasta saa hyvät juhannuskokkoaineet. Tänä vuonna meillä oli vähän ekologisempi puusavotta vanhoja metsuriperinteitä kunnioittaen, sillä toisesta moottorisahasta hajosi käynnistysnarusysteemit, toisessa oli niin huono ketju ettei sitä saanut enää terotettua. Niinpä kaadettiin vain muutama runko ja ne karsittiin sitten pokasahalla. Kyllä, käsipelillä, ja osin myös pilkottiinkin siten! Pokasaha on siis mitä mainioin ja tehokkain peli kunhan terä on kunnossa. Voi sitä sahaamisen ja hikoilun riemua!!! Sen päälle maistui paistettu makkara ja pullakahveet, ja näin ihmisluonnon perimmäiset tarpeet oli taas tyydytetty vähäksi aikaa.
Tuhkolman reissu ei tänä keväänä toteudu. Siitä tuli odotettu perinne muinaisina työaikoina koululla; huhtikuussa lähdettiin kasien ja ysien kanssa päiväksi Tukholmaan. Hitsi miten kivoja reissuja ja mukavia muistoja!!! Aina huhtikuussa mieli halajaa sinne ihastelemaan pitkällä olevaa kevättä ja nuuhkimaan suuren maailman tuulia. No, ehkä ensi vuonna, katsotaan! Lohdutukseksi lähden pääsiäisenä käymään Tampereella!


Mikään ei ole mulle niin ristiriitainen vuodenaika kuin kevät. Odotan sitä aina kauhunsekaisella innostuksella. Aurinko paistaa ja migreenit sulostuttavat päiviäni yksi toisensa perään. Linnut vinksuttavat pihassa niin hurjalla innostuksella, että ääni tunkeutuu sisälle taloon kakofonisena konserttina. Vesi tippuu räystäiltä, aurinko paljastaa lehmännuolemat ikkunat ja ulkona saa vuoroin tasapainoilla loskassa ja jäätiköllä. Tienpenkat möllöttävät kuraisen harmaina. Ei oikein tiedä mitä ulos pukisi päälleen, hikoileeko vaiko palelee. Yhtäkkiä iltaisin ei tarvitsekaan sytyttää ulkovaloja ja aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen. Kevät on kyllä siitä reilu vuodenaika, että se on yhtä kamala ja ihana niin maalla kuin kaupungissakin!

Parasta tässä päivässä oli se, että ilmeisesti pahin migreenikausi on vihdoin selätetty! Nyt voin hyvillä mielin suunnitella Tiinan kanssa pääsiäisen notkuvaa herkkupöytää Puntarin pitoihin. Ne ruokakekkeritkin ovat kohta kai jo perinne, toista kertaahan ne nyt järjestetään! Ja aina me syödään ihan liikaa...perinteisesti!

perjantai 2. joulukuuta 2011

Puntari: Havuja, p-kele!




Käytiin toissapäivänä muksujen kanssa katsomassa, kun isin metsää pistetään matalaksi Kuhmajärven rannoilla. Vähän jännitti mennä, koska olen aikanaan sanonut, että jos mun (tai siis Sakarin, mutta henkisesti mun) ikimetsä siellä pannaan matalaksi, niin otan eron.
Saken onneksi metsäkonekuski pysytteli vaan sen ikimetsän vieressä ja mun suppilovahveropaikkani sai jäädä rauhaan. Tosin paras mustikkapaikka taitaa nyt olla mennyttä, mutta hei, saahan niitä mustikoita kaupan pakastealtaasta muovipussiin pakattuna rahaa vastaan ostaa!

No mutta joka tapauksessa kyseessä oli myös koko perheen mukava luontoretki (metsäkoneen ryskätessä siinä sadan metrin päässä ja lasten kysellessä itku kurkussa, että tuleeko se kone meidän päälle äiti?!?).
Otimme kotoa eväät (rusinoita, leipää, kurkkua ja kaakaota) ja läsäytimme takapuolemme sammalelle, joka oli takuuvarmasti imenyt kaikki syksyn aikana taivaalta tulleet vedet itseensä. Viiden minuutin retkeilyn jälkeen lapset olivat märkiä kuin uitetut koirat, koska en tajunnut laittaa kurahousuja niille.
Termos tyhjeni kuitenkin ja kurkut ja leivät katosivat nälkäisiin suihin.
Suoritin oman osuuteni luonnon tuhoamisesta ja keräsin muutamasta paikasta puolukan ja mustikan varpuja joulutoriaskarteluja varten. Mulla ja Hannallahan on ollut tapana tehdä joka vuosi kransseja myyntiin ja tänäkin vuonna päätin pakottaa itseni, vaikka ei huvittaisi.
Yhtenä vuonna meillä oli oikein sellainen strömsö-paja tuolla yhdessä piharakennuksessa. Tosin tuossa kosteusvaurioista kärsivässä öljyltä haisevassa matalassa autotallissa sai käyttää aika paljon mielikuvitusta, että pääsi henkisesti siirtymään iloisten ja kauniisti ruskettuneiden suomenruotsalaisten punaiselle merenrantahuvilalle.

Se ilo näistä hakkuista on, että havuahan silloin riittää materiaaliksi hur mycket som helst. Eli kannoin transportterin perän havuja täyteen ja eilen sitten aloin kyhätä niitä kransseja kokoon. Ensimmäisten kanssa käy aina niin, että ovat vähän harjoituskappaleita, mutta sitten kun on yli kymmenen vääntänyt, niin alkaa jo ote löytyä.
Nyt on siis kranssitehdas pyöräytetty käyntiin ja eilen alkoi kai joku joulukuukin. Kertoiskohan joku tuolle ilmojen herrallekin sen, ettei pitäis meitä enää kovin kauan tässä ikuisessa marraskuussa?

tiistai 30. elokuuta 2011

Halkomäki : Vähäfiilarinen ruokavalio

Kolme viikkoa kotona saikulla jolloilua on tehnyt tehtävänsä. Olen tylsistynyt, taantunut, erakoitunut ja alavireinen. Kaipaan työkavereita ja elämää tämän Halkomäki -planeetan ulkopuolelta. Tosiasiassa sitä elämää ei siinä muodossa enää ole missä sitä kaipaan, meidän koulu kun nimittäin lakkautettiin elokuun alusta... Vietin kesänkin paljolti omissa oloissani, sillä T oli jatkuvasti töissä. Kesällä sentään tapasin ihmisiä, koska väkeä liikkui paljon ja lomat pyörivät. Meille kotiinkin eksyi aina silloin tällöin joku kahvikupin ja kakkupalan toivossa. Mikäpä sen mukavampaa!!!
Viime viikolla tein määritelmän siitä, mistä tietää että yksinoloa on jatkunut liian kauan. Ruuasta. Tai lähinnä sen puutteesta. Eli siitä, ettei sitä jaksa/viitsi laittaa vain itselleen. Mussuttaa ja puputtaa kaikenlaista pientä aina ohi mennen, vähän voileipää, omenaa, viiliä, puuroa, herkkuja, makeaa ja sen semmoista enemmän tai vähemmän epäterveellistä pikkupurtavaa. Kunnon ruoka jää syömättä. Havahduin tähän todellisuuteen kutsuessani itseni päivähoitoon ystäväni Liisin luokse. Olin suorastaan liikuttunut siitä, että perillä minua odotti ruokapöytä, joka oli katettu kahdelle, ja tarjolla oli rakkaudella ja Tupperware hi-tec tuotteilla valmistettua RUOKAA! Ja vielä ihanaista suosikkiani KALAA! Oli höyrytettyä lohta ja ruusukaalia sekä todella loistavaa salaattia rucolalla ja fetalla ryhditettynä. Kyllä oli hyvää!!! Ja kyllä oli ihmeellistä istua oikein siinä pöydän ääressä, ystävän seurassa, nautiskella ruuasta ja taivastella tätä elämänmenoa ja etenkin yrittäjän vaimon arkea.  Ei kiirettä minnekään. Siinä kaiken sen nautinnon keskellä havahduin, että koskahan viimeksi olen laittanut ruokaa syönyt sitä ihan itsekin...? Kun on yksin, niin ei vaan maistu. Ei edes kyljykset saa suuta korviin.

Eilen päätin ryhdistäytyä. Ja tämä on jo toinen ryhtiliike kuukauden sisään. Ensimmäisessä päätin pyhästi pedata sängyn joka aamu. Tähän asti olen pitänyt sitä maailman turhimpana hommana. Siellä makkarissa kun ei kukaan käy päivän aikana katsomassa kuinka suorassa lakanat ovat. Eilen siis laitoin ruokaa ja söin sitä. Lounaaksi tosin lämmitin synttäreiltä yli jäänyttä savuporokeittoa ja nautin sen Kuhmalahden naisväen seurassa, ne kun pöllähtivät yllärikäynnille iltapäiväkahvin toivossa. Päivälliseksi söin kanarisottoa. Ja illalla intouduin vielä tekemään savuporokiusausta ukkokullalle työevääksi. Että kyllä on ruokaa tehty ja kyllä sitä on syötykin! Tänään on mielikin ollut vähän pirteämpi. Tiinan ja tyttöjen eilinen vierailu oli huippu juttu, sen lisäksi tänään päivällä sain pikavisiitille ystäväni Pirjon, ja kun naapurin Maija vielä kyseli iltalenkille niin päivähän oli mitä parhain! Kävimme koirien kera katsastamassa minulle kaikkein rakkaimmat metsät Kallioisjärven maastossa. Siellä tulee aina niin hyvä fiilis! Tosin tuntui vähän haikealtakin huomata, ettei noissa metsissä taida juuri kukaan enää liikkua; kulkureitit olivat kasvaneet umpeen ja sammalpoluilla kiemurtelivat enää kapeat muurahaisten väylät. Paluumatkalla seikkailimme jopa hetken hiukan reitiltä sivussa ennen kuin pääsimme samoille jäljille. Ensi kerralla eväät mukaan ja sienikori sekä kartta&kompassi kainaloon. Metsässähän ruoka maistuu aina, ja hyvässä seurassa etenkin!


Hyvempi fiilis, parempi ruoka!

Tämä kuva on viime itsenäisyyspäivältä. Silloin meillä on viimeksi herkuteltu oikein isolla porukalla ja oikein pitkän kaavan mukaan. Sitäkin voisi harrastaa useammin!

Pitäisiköhän ruveta järkkäämään jotain kotiruokatreffejä kaikkien yksin kotona kököttävien ihmisten kesken?  Meitähän varmaan piisaa! Soppakattila pöytään vuoroin jokaisen luona. Siinä kiittäisi niin vatsalaukku kuin pääkoppakin!

lauantai 20. elokuuta 2011

Halkomäki : Hyvästi tattimetsä!

Täällä on suru puserossa. Mun metsäni on kaadettu. Tai siis yksi mun metsistäni. Kysymättä multa mitään. Tosta noin vain. Jo toinen metsä tänä kesänä. Olisiko reilua ilmoittaa vaikka paikallislehdessä koska ja mistä metsiä aiotaan kaataa. Että ehtisi käydä hyvästelemässä.

Eilen illalla puoli yhdeksän aikaan lähdin pienelle sauvakävelylenkille haukkaamaan happea ja tarkistamaan pitivätkö huhut paikkansa. Kuulin, että pari päivää sitten tuossa lähimetsässä oli nähty METSÄKONE! Ja että joku ihana metsä on nyt kaadettu. Pelkäsin pahinta.
Kipaisin tutulle polulle, se polveilee ylös ja alas muutamia vuosia sitten harvennetun metsän keskellä. Yhtäkkiä SE näkyi suoraan vasemmalla puolella. Aukko. Valoa. Puukasoja. Edessäpäin polku muuttui metsäkoneen pyörien hajottamaksi uraksi.

Tattimetsä oli kaadettu.






Lohduttoman ja surullisen näyn keskellä leijaili taivaallinen haapapuun tuoksu, johon sekoittui vieno havupuun pihka. 

Entisessä tattimetsässä polku laskeutui hämärässä valossa alaspäin, molemmin puoli kasvoi erilaista metsää; oikealla kuusivaltaista sekametsää, vasemmalla ensin haapaa ja koivua, alempana kuusimetsää. Polun yläosa on oli juurikin se paikka, jossa saattoi ensimmäisenä haistaa syksyn tuoksun, haavan lehdet kahisivat saappaita vasten ja kirkas keltainen väri vallitsi puissa. Se oli väri- ja tuoksuterapiaa parhaimmillaan. Alempana polun varressa kasvoi yleensä herkkutatteja, mustia torvisieniä, haperoita, rouskuja ja kanttarelleja saattoi löytää sivummalta.
























Alkuviikon metsäkävelylläni kävelin aivan sattumalta juuri tattimetsän läpi, poikkesin polun molemmin puolin etsimään sieniä ja ihastelemaan maastoa. Lehtimetsän raikkautta ja mustikanvarpuja, keltaisia koivunlehtiä ja porrastettua rinnettä. Kuusimetsän hämärää, neulasmattoa jalkojen alla, vihreää sammalta, maatuneita puunrunkoja. Ja yhtä pientä herkkutattia. Nautin siitä kaikesta koko sydämeni kyllyydestä. Tietämättäni viimeistä kertaa.








Joskus ihan hävettää, että tällaisista asioista tulee surulliseksi. Moni ei sitä ymmärrä yhtään. Varmasti joku metsäkonekuski ainakin nauraisi jutulle makeasti. Silti, kun jotain tärkeää ja rakasta viedään pois, on sitä varmasti oikeus surra.  Ymmärrän kyllä, että nykymaailma määrittää metsälle tietyt tuotot, eliniät ja kehityskaaren harvennuksineen ja hakkuineen. "Luonnonmetsien" tilalle tulee suorat rivit tylsää talousmetsää. Jonkun silmä lepää sellaisessa, mutta minä kaipaan vähän ryteikköä ja särmää. Monenlaista metsää tarvitaan!


Nyt pitää etsiä jostain muualta haapojen havinaa, herkkutatteja ja syksyn tunnelmapalat. 

Täytyy siis hiukan seikkailla. Kunhan suruaika menee ohi.











Siellä se vielä nökötti metsän laidassa, pellon reunassa. Se METSÄKONE!

torstai 4. elokuuta 2011

Puntari: Rasteilla ja Suttisella

Kolmen viikon tauko suunnistuksessa tuntuu ikuisuudelta. Eilen kuitenkin päätin,
että nyt lähden maastoon ja annan kaikkeni.
Rastit pidettiin Laitikkalan Unnaanmäessä, jossa maasto oli suunnistajien lisäksi autuasta myös marjastajille. Mättäät notkuivat mustikoita, mikä vaikeutti suunnistamiseen keskittymistä jonkin verran...


Tällä kertaa suunnistus tuntui todella, todella mukavalta. Rata oli reilut 4 kilsaa, mutta mittari tallensi reilun kuuden kilometrin taipaleen. Se johtui siitä, että hyödynsin oikeastaan kaikki polku/tievaihtoehdot, eli en mennyt todellakaan suorinta reittiä rastilta rastille. Nopeinta ehkä.

Sain Tahkon jälkeen sellaisen inspiraation, että harjoitteluuni täytyisi nyt saada ulkopuolista näkökulmaa. Mitään personal traineria en tähän hätään ja tällä tilipussilla saa hankittua, mutta kiikutin harjoituspäiväkirjani yhdelle tutulle maratoonarille (joka on tullut järkiinsä ja alkanut juoksemisen lisäksi harrastaa myös maastopyöräilyä). Hän lukaisi muistiinpanoni ja antoi ohjeita. Pääsääntöinen viesti oli se, että harjoitusten täytyy olla a) pitkiä ja rauhallisia tai b) lyhyempiä ja kovia. Eli ei tasaisella sykkeellä töhöttämistä, vaan vaihtelua ja koko sykealue käyttöön.
Minna Kauppi, idolini, kirjoittaa kotisivuillaan motokseen sen, että hiljaiset harjoitukset tehdään todella hiljaa ja kovat harjoitukset todella kovaa. Olkoon se omalta kohdaltani tämän syksyn motto!

Koska rastit olivat eilen Laitikkalassa, päätin metsässä kirmailun jälkeen pistäytyä Suttisen marjatilalla. En ole koskaan aiemmin käynyt, mutta kyllä nyt kannatti pistäytyä. Haisin hieltä ja olin puolikuolleen näköinen, joten en kehdannut käyskennellä myymälätiloissa kovin kauan, mutta nappasin mukaani muun muassa pullolliset Suttisen omaa limonaadia, sekä mansikkaa että vadelmaa. Niitä sitten kotona grillatun kanan ja salaatin kanssa maisteltiin, ja täytyy sanoa että niin hyvää limpparia en ole sitten
Pyynikin Helmen juomisen jälkeen saanut!

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Halkomäki : Huiski surut metsään!


Isomummoni Hilma eli aikakaudelleen tyypillisen, hyvin rankan elämän. Mies kuoli vapaussodassa, lapset kulkutauteihin, kartano meni vasaran alle ja kaikesta piti vaan selvitä yksin. Isomummu oli kuulemma virkeä ja huumorintajuinen nainen vielä viimeisinä elinvuosinaankin, hän ei jäänyt liiaksi murehtimaan menneitä vaan katsoi aina eteenpäin. Tämän kirjoituksen otsikko on hänen lausumansa. Oma mummoni Helena siitä aika ajoin muistutteli, jos joku murhe oli nakertamassa paitani helmaa tai synkistämässä taivaanrantaa. Huiski surut metsään! Se on yksi elämäni parhaista ohjenuorista. Toimii aina. Jos ei ihan kerrasta kokonaan niin sitten ainakin kuuriluontoisesti nautittuna. Metsässä mieli virkistyy, sielu lepää ja aistit ovat avoinna. Siellä tuntee olevansa kotona ja turvassa. Metsän rauha on jotain ihanaa; tuulen humina, lintujen äänet, toisiaan vasten huojuvat puut. Säännöllisesti metsissä kulkeva voi tehdä vuodenaikoihin liittyviä havaintoja ja nitoa niitä vuosien helminauhaan; koska oli hyvä tattivuosi, milloin kovat myrskyt tekivät tuhojaan, koska nautittiin perhoskesästä ja kuinka kauan käpytikka on pesinyt samassa haavassa. Mukavia muistoja! Tutkimuksetkin  osoittavat, että luonto on parasta mielenterveyslääkettä. Päivittäinen luonnossa liikkuminen auttoi masennuspotilaita paremmin kuin mielialalääkkeet. Ja luonnossa liikkuminen antaa tutkimusten mukaan kaikkein eniten virikkeitä aivoille! Eli metsään vaan!

Saalis suorittu roskista, pari pikkukanttarellia päätyvät kuivatukseen.

Viime viikonloppuna maailma osoitti taas oman mielettömyytensä ja julmuutensa. Tai sen teki yksi ihminen, ihan itse ja ihan yksin. On ollut vaikeaa irrottaa ajatuksia noista tapahtumista, ne pyörivät mielessä monien kysymysten siivittäminä. On jotenkin lamaantunut olo. Lauantaina en enää kestänyt uutismyllytystä ja ahdistavaa tietotulvaa. Otin ämpärin ja poimurin käteen ja lähdin metsään kävelylle. Hikoilin reippaan lenkin, sain litran mustikoita ja kotona pidin radion kiinni koko lopun iltaa. Sunnuntaina parin tunnin pyörälenkki metsässä hyvässä seurassa tuntui tekevän hyvää pääkopalle. Tänään tilaisuuden tullen suuntasin mustikkametsään yhdessä anopin kanssa. Marjoja oli harvakseltaan, mutta 4,5 litraa niitä lopulta parin tunnin aikana kertyi. Olo on nyt paljon parempi. Surullinen, mutta parempi. Asiat ovat ottaneet paikkansa, elämä jatkuu. Synkistä tapahtumista huolimatta mustarastas laulaa edelleen, neilikkaruusu avaa nuppujaan ja vadelmat kypsyvät. Ja pakastin on rikki. Ja aamuisesta marjapiirakasta on enää vain pari palaa jäljellä...

Koska mustikan ja vadelman satokausi on nyt parhaimmillaa, laitan tähän ihanan ja etenkin ihanan helpon marjapiirakan ohjeen. Itse tein sen aamulla seoksella 9dl mustikoita, 2dl vadelmia. Ja hyvää tuli! 

Parempi ruoka, hyvempi mieli!


Hamsterin kätköihin talven varalle...


Ihan Paras Mustikkapiirakka

Tämän ohjeen olen saanut vuosia sitten kummityttöni äidiltä, Höysniemen tilan emännältä. Tätä oli siellä kerran tarjolla kahvipöydässä. Söin varmaan neljännespellillisen... Ainesosien määrää olen vähän muutellut, vähentänyt rasvaa ja sokeria...eli piirakka on suorastaan terveysvaikutteinen! Ja vielä helppo tehdä!

6 munaa
5,5dl sokeria
250g sulatettua voita
9,5dl vehnäjauhoja
4,5tl vaniljasokeria
3tl leivinjauhetta
3dl maitoa
n. 1l marjoja

- Sekoita munat ja sokeri, lisää sula rasva
- Lisää seokseen jauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe
- Lisää edelliseen vaniljasokeri ja maito
- Sekoita tasaiseksi, älä sekoita kuitenkaan ylimääräistä
- Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle syvälle uunipellille
- Ripottele päälle marjat
- Paista uunin keskitasolla 200 astetta noin 25-30 minuuttia, kauniin kullanruskeaksi

HERKKUA! Loistava "alkuruoka"...


Joskus jos oikein innostun, saatan vatkata munat ja sokerin oikein tymäkäksi vaahdoksi ja lisätä siihen sitten muuta aineet varovasti nostellen joukkoon. Tulee vielä ehkä hitusen kuohkeampi lopputulos, mutta erinomainen se on ilman tätäkin toimenpidettä! Hyvää tuoreena, mutta itse tykkään yön yli jääkaapissa tekeytyneestä enemmän!

"Jälkiruuaksi" metsäreissun jälkeen maittoikin ihana yksinkertaisuus!

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Puntari: Sunnuntaifiiliksiä

Toivottavasti kaikkia äitejä on tänään muistettu kukkasin!
Tässä viime kesän kaunokki meidän kukkapenkistä.
En hehkuta nyt mitään äitienpäiväpölinöitä, sillä meillä ei vietetä äitienpäivää. Mies on tänään töissä, kuten kolmena aikaisempanakin äitienpäivänä. Ottaako päähän? Kyllä.
Toki meillä syötiin kakkua ja sain ihania sisustuslehtiä jo perjantaina, eli ei tässä valittaa auta. Olisi se kuitenkin JOSKUS edes kiva olla koko perhe koolla äitienpäivänä.

Aloitin tämän päivän pyörälenkillä mahtavien keväisten maisemien keskellä Aitoossa. Pyöräilin samoja reittejä, joita aikanaan tuli kuljettua hevosella. Sorateitä ja metsäpolkuja. Menin sellaisen metsän läpi, jota kutsuin aiemmin satumetsäksi. Se ei pettänyt nytkään: tien vieressä oli yhtäkkiä tuuhea sinivuokkorypäs, ihan kuin siihen kukkakimpuksi laitettu. Ajattelin, että siinä ne olivat minun äitienpäiväkukkani.
Metsä on kyllä voimaannuttava paikka. Keväällä on mukavaa, kun näkee kauas eikä itikat kiusaa. Poluilla on hyvä päästellä.

 Aitoosta siirryttiin puolen päivän aikaan kotiin ja päivä jatkui haravoinnin merkeissä. Nyt löhöillään sisällä ihan voipuneina.

Vielä 4 viikkoa töitä jäljellä. Sitten taas 24h kotiäidiksi. Pistää miettimään monenlaisia asioita. Viime aikoina olen ajatellut, etten ole kovin hyvä äiti. Pinna on liian lyhyt. Ruokalista mielikuvitukseton. Ei tarpeeksi aikaa lapsille. Ja kaikkea sellaista. Mutta näillä mennään. Eikun leuka rintaan ja kohti uutta viikkoa!