Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

perjantai 29. marraskuuta 2013

Halkomäki: Maitolaiturin kirppis, osa I

Komia puinen lipasto, kolmella laatikolla. Toimii kuin unelma, väri ajaton beige (sama kuin Kyllikkien -84 vuosimallin Fiestassa).


Välillä ihmisen täytyy tehdä kurjiakin juttuja, voi kökkö! 
Arkistojen kätköissä on erinnäinen kasa erinnäisiä vanhoja huonekaluja sun muuta arjen aarrekertymää. Nyt tuli hallitukselta komento hankkiutua niistä eroon. Koska osan olen jo pariin otteeseen kantanut salaa pois polttokasasta ja perustellut sillä, että kyllä niille vielä käyttöä löytyy, niin ehkä joudun myöntämään ettei sitä käyttöä ole. Ihan just nyt. Tai tarkemmin sanottuna ei ole aikaa muokkailla niitä meidän tarpeisiin sopivaksi. Aikahan tunnetusti nauttii tavaran, mutta sitä ei kuulemma enää jäädä odottelemaan. Ja koska en halua näitä aivan käyttökelpoisia mööpeeleitä sun muita aarteitani pistää roviolle, niin ajattelin laittaa tänne plokin puolelle pystyyn pikku kirppiksen. Josko just sun luotasi löytyisi uusi koti jollekin?! Mitään pohjahintoja en näille laita, sähköpostin kautta eniten tarjonnut tai parhaat perustelut haluamiselleen esittänyt saa viedä mukanaan. Tarjouksia otetaan vastaan itsenäisyyspäivään asti, eli näitähän voi sitten vaikka kätevästi paketoida pukinkonttiin jollekin entisöinti-/maalausintoiselle tyypille! Tavarat sijaitsevat pääosin Pälkäneellä, Kankaanmaan keskittymässä, joitakin aarteita on Aitoossa. Jos olet kiinnostunut tai haluat lisätietoja jostakin erityisestä yksilöstä niin laita sähköpostia kyllikit@luukku.com Kuvathan ovat itsessään tosi surkeita, PAHOITTELEN, mutta parempiakaan en saa kun kaikki tavarat on vaivalla laitettu muutama vuosi sitten säilytykseen, osa korkeallekin.
Kirppiksen toinen osa tulossa plokiin vielä lähipäivinä.




Tästä kunnon harrastevälinesetti: kirnu, tuohivirsut ja tuokkonen.
Huippuihana ja kuvassa huippupölyinen pyörivä tv-tuoli vailla verhoilua, taitaa olla vielä se sellainen keinuva malli, ja takana vaaleanpunakantinen puupöytä kyljellään. Sopii vaikka barbietaloon.
Rehellinen suomalainen pirttikalusto, pieni ja siro malli vaikka suoraan käyttöön!
Ihan priimat pikkupöydät, olisko oikein yöpöydät tai jotain. Ketarat oikosenaan kuvassa...ihan kun olisivat pyörtyneet!
Senkki kolmella kaapilla ja yhdellä laatikolla, suoraa 50- ja 60 -lukujen hurmoksesta! Kuvassa nyt hiukan villisti katollaan.
Perinteinen maijankaappi kellertävällä maalipinnalla. Vanha rouva kaipaisi ehkä hieman "kasvojen kohotusta" jotta kelpaisi taas keittiöön!
Kaunis pyöreä pöytä pähkinän värisenä. Kivasti pölyinen...ja lamput eivät kuulu kauppaan...
Puupöytä, maalit raapittu pois ja kunnosteltu muutenkin. Siro ja kivannäköinen kapistus.


Tosi vanha tuoli, ikää varmaan sata vuotta. Ei kestä istumista mutta tästäpä vaikka hyvä kukkateline!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Puntari: Maisemamaalausta

Annalan talon ikkunoille oli jo nostettu joulukyntteliköt. Pakkanen oli jäädyttänyt pihalammen luistinradaksi. Ilmassa höytyili kevyitä lumihiutaleita. Taivas oli pehmeällä tavalla harmaa. Joutsenet lensivät pään yli kohti lämpimämpää. Kasvit olivat saaneet sokerikuorrutteen ylleen ja ojan pinnasta tullut mosaiikki.

Lenkkeilin ja katselin kaikkea akvarellimaalarin silmin. Tuohon laittaisin vähän sinistä, tuohon ruskeaa, tuonne häivähdys tummaa punaista ja okraa. Maalasin marraskuisen maiseman mieleeni.





maanantai 25. marraskuuta 2013

Puntari: Sinkkuelämää

Nyt kun mies ja mukulat ovat hetken poissa nurkista, voin kuvitella mielessäni, millaista olisi elämä sinkkuna. Sinänsä sinkkuudessa ei ole mitään tavoiteltavaa, kyllä minä arvostan perhettäni kovasti. 
Enkä haluaisi missään nimessä takaisin sen parikymppisen Tiinan saappaisiin, joka joutui kuuntelemaan ties millaisia iskuyrityksiä (kuten Rovaniemellä baarissa eräs nuorukainen avasi pelin: "Haluatko sä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?") No, ymmärrätte varmaan...

Olishan siinä sinkkuelämässä tietysti puolensakin. Havahduin tilanteeseeni lauantaina yksin Prismassa.
En joutunut epätoivoisena kaivamaan kassista kolikkoa kärrypanttiin, vaan otin pelkän korin. Ihan sellaisen kädessä keveästi heiluteltavan, ei edes mikään vetokorimalli. 
Sitten käyskentelin lehtihyllyille ja mietin, ottaisiko sitä jotain kivaa luettavaa itselle. Valitsin jouluhenkisen ruotsalaisen sisustuslehden, sillä ruotsalaisuus vaikuttaa aina niin paljon sivistyneemmältä.
Astiahyllyjen välissä vietin pitkän tovin haaveillen uudesta juhla-astiastosta (meillä kun niitä juhlia onkin niin usein...). Olisiko se Arabian Lumi vai jotain muuta?
Kukkatiskistä nappasin mukaani kimpun tulipunaisia ruusuja. 
Leipäosastolta koriini päätyi patonki, koska se näyttää ostoskassista töröttäessään aina niin mukavalta. Maitohyllyillä en saanut viikottaista punttitreeniä, joka tulee kun lastaa viikon maito- ja piimätölkit kärryyn, vaan mukaan riitti vain kahvimaidoksi tarvittava naurettavan pieni määrä. 
Karkkihyllyiltä nappasin vailla mitään omantunnontuskaa sekä suklaalevyn, irtokarkkipussin että  salmiakkia.

Voi sitä ostosreissun keveyttä ja kiireettömyyttä!

Sinkkuelämällä on kääntöpuolensakin. Puut täytyy kantaa joka päivä itse. Pellettikattila vinkuu vikailmoitusta heti kun mies on napapiirin pohjoispuolella. Karkit on syöty viikonlopun aikana ikävään. Siitä seuraa morkkis ja huono olo. Ja kaiken huipuksi jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, eikä leikkokukista ja ruotsalaisesta sisustuslehdestä ole oikein vatsaa täyttämään.

Että tulkaa ny jo kotio sieltä, en mää osaa olla!

 
Ohjeellinen selviytymispakkaus sinkkuviikonloppuun. Siis viikkoon. 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Halkomäki: Hyvikset voittaa pahikset



Joskus sitä on vaan niin hyvä olo, että siitä on pakko kirjoittaa tänne plokinkin puolelle.

Pidemmän aikaa tässä olen itsekseni pohtinut tätä maailman menoa ja tuntenut suurta ahdistusta siitä mitä silmien eteen otsikkoina ja uutislähetyksinä leviää. Television, netin ja lehtien perusteella tuntuu, että maailma on täynnä vain kaikkea kamalaa, sotia, nälänhätää, ihmiskauppaa, julmuutta, pahuutta, vihaa, kostoa. Tämä pieni Suomikin. Täällä tapetaan taukoamatta joku jossain päin, murhataan, raiskataan, hakataan tai heitteillejätetään jokaisen päivän lööpeissä ja skuupeissa. Välillä saatan olla viikonkin, etten avaa Aamulehteä, radiota, nettilehtiä tai katso uutislähetyksiä. En vaan jaksa. Se tapa miten ne kamalat asiat levitetään meidän kauhisteltavaksi on äärimmäisen kuluttava. Hyvä jos yhden kerran pystyin kuuntelemaan, miten pieni tyttö tapettiin kerrostalossa isänsä ja äitipuolensa toimesta. Tai miten nuori nainen joukkoraiskattiin metalliputkella hengiltä Intiassa. Tai miten paloittelusurman tekijä oli hankkiutunut eroon ruumiista. Näitä asioita jauhetaan välillä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten kaikkien lastenkin! korville joka ikisessä päivän uutislähetyksessä radiossa ja telkkarissa. Netissä ja lehdissä uutisotsikot kirkuvat karmeat totuudet jokaisen silmien eteen. Päivästä toiseen. Oikeudenkäynnistä toiseen. Eikä niitä tahdo päästä pakoon millään. Tieto lisää tuskaa, ja kyllä, haluan tietää missä mennään, mutta en kestä sitä mässäilyä. En vaan jaksa.
Jos uutisotsikoiden perusteella muodostaisin mielikuvan Suomen meiningistä ja suomalaisista, niin tuntuu kuin pahuus olisi jokin tämän ajan muoti-ilmiö. Ihmisiä otetaan hengiltä tosta noin vaan. Ja mitä kamalammilla tavoilla. Ja yhä vain nuorempia. Eikä pahuus ylety vain ihmisiin, vaan myös eläimiin. Viattomien luontokappaleiden kärsimysten aiheuttaminen raivostuttaa ja ahdistaa minua ihan siinä missä ihmistenkin. Usein sitä mietinkin; mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?
 
Lauantaina tapahtui jotain. Kävin akupunktiohoidossa. Olin reilun tunnin ajan paikassa, joka oli täynnä käsittämätöntä hyvää energiaa. Hyviä ihmisiä. Hauskoja, suloisia, veikeitä. Niitä, jotka haluavat hyvää. Jotka ovat lämpimiä ja läsnäolevia. Jotka antavat toivoa paremmasta. Vaihtavat vauvan vaipat ja vaatekerrat kuin omalleen, viihdyttävät pientä vieraassa paikassa. Pyytämättä. Antavat kehuja ilman ihmeempiä ansioita ja täyttävät läsnäolollaan koko huoneen. Sitä on vaikea edes kuvailla sanoin. Kaikkien karmeiden Kotkan tappo-otsikoiden ahdistuksen yli löi sellainen hyvän olon hyökyaalto. Tänään jäin sitä oikein miettimään miksi olo on rätti väsynyt mutta silti kuitenkin jossain syvällä sisimmässä  suunnattoman energinen. Se on se eilisen energia. Hyvät ihmiset. Ihanat ihmiset. Hyvä ruokkii hyvää. Seura tekee kaltaisekseen.

Minäkin vietän aikaa lähinnä yksinäni täällä kotinurkissa arjen askareita pyöritellen, ja toisinaan elämä kutistuu aika pieneksi. Väsyttäväksikin. Maailmakin kutistuu. Parasta valohoitoa tähän marraskuun maagiseen hämärään ovat ihmiset. Juuri ne ihanat sellaiset!  Sitä valoa ja voimaa ei voita yksikään lamppu!

lauantai 23. marraskuuta 2013

Puntari: Ja ulkona kesäyö

Monesti blogeissa pahoitellaan sitä, jos on jouduttu käyttämään päivityksessä kännykällä otettuja kuvia. Mielestäni aivan turhaan: juuri ne pikaiset räpsyt ovat mun mielestä tätä oikeaa elämää. En itse kaipaa niinkään viimeiseen aukkoon ja suljinaikaan asti hiottuja kuvia blogeihin, vaan enemmän mua kiinnostaa eletty elämä.

Kännykässä oleva kamera on aiheuttanut sen, että harvoin tulee enää raahattua järkkäriä mukana. Puhelin on lähes aina käden ulottuvilla ja sillä tulee räpsittyä kuvia monesti. Ei ehkä nyt ihan päivittäin, mutta joka viikko kuitenkin. Puhelimen muistikortille onkin tallentunut mun elämä talvesta 2009 asti ja sitä selailemalla saa aika hyvän käsityksen siitä, mitä on tullut tehtyä. Arvatkaa muuten, meinasiko sydän pysähtyä kesällä, kun huomasin hukanneeni puhelimeni marjareissulla suon reunaan? Ei mua harmittanut puhelimeen käytetty raha eikä kavereiden puhelinnumeroiden katoaminen, vaan juurikin se, että siinä menisi sitten samalla kaikki rakkaat kuvat, joita en ollut siirtänyt tietokoneelle. ONNEKSI puhelin löytyi pusikosta kuin ihmeen kaupalla ja kippas kappas jo eilen muistin jopa siirtää kuvat puhelimesta tälle koneelle (vielä täytyis kopioida ne ulkoiselle kovalevylle, jos tää ikivanha kannettava sattuu hajoamaan).

Kuvien joukossa on monta helmeä, mutta nämä kolme kuvaa viime kesäiseltä mökkireissulta ovat varmaan yhdet rakkaimmista. Tiedät kai tunteen, kun on ollut sellainen lämmin kesäpäivä joka vähitellen muuttuu illaksi. Iho saunasta ja uimisesta raikas, hyvää ruokaa syöty, lasi viiniä juotu. Maisema rauhoittuu ja äänet hiljenevät, pimeys laskeutuu kuin pehmeä kangas kaiken ylle. Oi, tuohon fiilikseen pääsen vieläkin, vaikka ulkona on tällä hetkellä marraskuu pahimmillaan.




ps. Pariisin Kevät ja biisi Kesäyö - tykkään!


maanantai 18. marraskuuta 2013

Halkomäki: Periksi ei anneta!


Eilinen oli vähän rivakamman puhurin päivä ja sen kunniaksi Halkomäessäkin vietettiin ekologista elämää kynttilän valossa hissutellen. Ei hassumpaa. Tekee hyvää ihmiselle mutta ei pakastimelle aika ajoin!

Poikkeustilapäivälle oli onneksi jotain ohjelmaakin. Kyllikkien Äiti-ihminen oli järjestänyt muovikippojen myyntikutsut sopivasti juuri iltapäivä neljäksi, kun illan hämärä teki laskeutumisharjoituksia tienoolle. Jokaisellahan pitäisi kuulemma olla perhetuttuna ainakin lääkäri, juristi ja pankinjohtaja. Mä lisäisin tähän listaan myös Tupperwarekonsulentin. Meilläpä on sellainen, rakas ystävämme Lispe, joka on paremmin tunnettu ihan vaan Kuningattarena.
Kutsuvieraat saapuivat kukin tavallaan autolla tai otsalamppujen valokiilassa säntillisesti neljäksi. Puhelin ei piipannut ainuttakaan Onko Tupperit peruttu? -viestiä. Tää on täällä meillä maalla niin tavallista: sähköt poikki, vesi poikki. Onneksi kääretorttu oli leivottu jo edellisenä päivänä ja glögi lämpesi kätevästi puuliedellä. Suolaiset tarjottavat jäivät vähän vähemmälle eikä kukaan halunnut paistaa nakkeja takassa vaikka mahdollisuutta tarjottiin. Kutsut menivät hyvin, kynttilöiden, mäklaittien ja otsalamppujen valossa nähtiin Lispen aina niin viihdyttävä ja hulvaton kipposhow, ja tilauskaavakkeitakin täytettiin ahkerasti. Nyt sitten jännitellään että mitä tuli tilattua!  Mutta kaiken kaikkiaan taas tuli todistettua, etteivät myterit ja myllerrykset juuri vaikuta elämään täällä takametsissä. Show must go on ja sillai.

 
 

lauantai 16. marraskuuta 2013

Puntari: Pariisi keskellä Kangasalaa

Heti aluksi todettakoon, että tässä jutussa pitäisi olla mukana ehdottomasti myös äänet, tuoksu ja lämpö!

Kangasalan Lepokodin ovella tulvahti meitä vastaan tänään nimittäin hurmaava vohveleiden ja kahvin tuoksu. Jo ulkokuistilla saimme toivotta bonjour kahdelle viehättävälle nuorelle neidolle, jotka ohjasivat meidät sisään kansainvälisen ravintolapäivän kunniaksi järjestetyn vohvelikahvilan tunnelmaan.


Vohvelikahvilan järjestelyiden takana olivat Kangasalan Pitkäjärven ja Pikkolan koulun ranskankielen valinnaisryhmien oppilaat. He keräsivät tempauksellaan rahaa ensi keväänä toteutuvaa leirikouluaan varten.
Ja kuulkaas, nämä leirikoululaiset eivät tyytyneet mihinkään tavanomaiseen! Ensinnäkin myyjät ja muu henkilökunta olivat pukeutuneet ranskalaisnäytelmien henkeen viimeistä piirtoa myöten.


Palvelua sai suomeksi tai ranskaksi ja myös kahvilan opasteet oli kirjoitettu molemmilla kielillä. Lepokoti sinänsä ympäristönä antoi loistavat puitteet kahvilalle.




Vohveleiden täytteet oli suunnitellut huippukokki Arto Rastas. Suolaiseksi täytteeksi sai valita joko savukinkkutäytteen tai aurinkokuivattutomaatti-vuohenjuusto-tahnan (luonnollisesti maistoin molempia). Makea vaihtoehto oli kirsikoita ja kermavaahtoa tai metsämarjoja ja kermavaahtoa. Trés bon!


Kahvittelun lomassa oppilaat kertoivat tarinoita itsestään, eli ranskaksi esittelivät "roolihahmonsa". Lisäksi saimme kuulla upean musiikkiesityksen.



Oppilaat pääsevät ensi keväänä viettämään 10 päivää Pariisissa, Nizzassa ja Etelä-Ranskassa sijaitsevassa ystävyyskoulussa. Tällaista toimintaa tukee kyllä erittäin mielellään! Uskon, että leirikoulu motivoi nuoria sekä ennen että jälkeen matkan. Ei muuta kuin bon vacance!

torstai 14. marraskuuta 2013

Puntari: Elämä on valintoja


Lapsena tiesin, että musta tulee isona opettaja ja bodari. Monet aikuiset ihmettelivät ammatinvalintaani, mutta mulle homma oli täysin selvä: jos oppilaat alkaisivat ryppyillä, paljastaisin heille vain julmetun hauikseni ja kaikki hiljenisivät.

Bodaria musta ei tullut (ellei sivutoimista kahvakuulaharrasteohjaajaa sellaiseksi lasketa), mutta opettaja olen ollut viimeiset 10 vuotta. Paperit sain käteeni Tampereen yliopistosta vuonna 2003 ja sen jälkeen töitä on tullut tehtyä aina silloin, kun on lisääntymiseltään ehtinyt.

Työssäni olen huomannut, että opettajana olemisessa rankinta ei ole tuntien valmistelu, kokeiden korjaaminen, ohjelman keksiminen kesälomapäiville tai tonttuleikkikoreografioiden tekeminen kuusijuhlaan. Opettajuudessa on vaikeinta tunne-elämä.
Itse olen aika tunteellista sorttia ja kiinnyn oppilaisiin. Tänään tulinkin töistä itku kurkussa: kolme kuukautta kestänyt sijaisuus maailman parhaassa luokassa nimittäin päättyi, ja jouduin jättämään taakseni 24 upeaa nuorta ihmistaimea, joiden kanssa ollaan päivittäin väännetty erinnäisten asioiden parissa.
Minä ainakin teen tätä työtä sydämelläni ja täydestä sydämestäni. Koen etuoikeudeksi sen, että saan olla mukana lasten kasvuprosessissa. Seuraamassa sitä, millaisia timantteja kenestäkin hioutuu. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisessa lapsessa on jotakin hyvää.

Ensimmäistä kertaa opetin omana luokkana 5.-6.-luokkaa. Lapsia vielä, mutta jo kohti nuoruutta ja aikuisuutta tähyäviä. Elämän suuret kysymykset hahmottumassa: toisaalta äidin ja isän syli ja huomio on vielä maailman tärkeintä, toisaalta irtautuminen on alkanut tapahtua hitaasti mutta varmasti.
Mielestäni tuossa iässä lapsen on erittäin tärkeä saada kuulla usein olevansa hyvä ja tärkeä. Nuoruus kun on epävarmuutta, pelkoja ja pohdintoja omasta tarpeellisuudesta. Kelpaanko kenellekään tällaisena kuin olen? Riitänkö?
Kun lapsi ja nuori kokee olevansa arvostettu ja rakastettu - ihana - hän oppii arvostamaan itse itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Hyvää oloa pystyy levittämään ympärilleen, ihan niin kuin pahaa oloakin. Yhteistä aikaa perheen kesken, oli perhe sitten yhdessä tai useammassa yksikössä, ei korvaa mikään. Eivät tabletit, kännykät, GTA:t tai ratsastusleirit. Eivät kalleimmat merkkikuteet, skeittilaudat tai meikit. Rahalla ei voi ostaa itsetuntoa eikä rakkautta. Ne pitää porukalla rakentaa. Ja rakennusvalvonnasta vastuu on vanhemmilla.

Nykyiset koulun oppisisällöt eivät saa mua voimaan mitenkään hyvin. Ainesta on mielestäni yksinkertaisesti ihan liikaa. Olisin valmis luopumaan monesta opetettavasta faktatiedosta ja tuomaan tilalle elämisen oppia: Aikaa sille, että yhdessä oppilaiden kanssa ehditään olla ja miettiä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Huokaista hetki kavereiden kanssa ja nauttia siitä, mitä ympärillä on.

Nyt vaatimustaso tuntuu vuosi vuodelta kiristyvän. Viime vuosien tapahtumien (mm. kouluampumiset) jälkeen voinkin omasta puolestani sanoa sen, että ennemmin opettaisin nuorelle alakoulussa elämää, rakastamista ja tunteiden hallintaa kuin vaikkapa yksikönmuunnoksia.  Tutkimuksienkin mukaan lapsen itsetunnon rakentumiseen riittää se, että hän kokee olevansa edes yhden aikuisen silmissä ainutlaatuinen ja tärkeä. Vaikeasta perhetilanteesta tulevan pelastus voikin olla opettaja, joka ehtii kuunnella ja auttaa, joka ottaa huomioon. Kuinka monella opettajalla on työn puristuksessa aikaa olla enää ihminen?

Paljon olenkin miettinyt, milloin meille on tässä yhteiskunnassa tullut niin hoppu, että ei ehditä olla aidosti läsnä toisillemme? Voisiko sen kierteen vielä pysäyttää? Niin että aikuisilla olisi aikaa lapsilleen, opettajilla oppilailleen, hoitajilla potilailleen. Että meillä olisi mahdollisuus pysähtyä toisen ihmisen viereen ja avata sydän kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Puntari: Näkökulma

Aamuisin seison kylpyhuoneessani 
ja katson peiliin

Vetoavasti

Ei mitään uutta
Ei yhtenäkään päivänä 

Tänään tuskastuin 
ja painoin pääni nöyrästi alas

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta
Kymmenen hurmaavaa varvasta
Solakkaa varvasta
Erikoista varvasta

Ja äkisti käsitin
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat
                              (Lassi Sinkkonen)


Mahtavaa uutta viikkoa kaikille! Tämän runon kuulevat omat oppilaani tänään aamunavauksessa. Elämä on ihanaa, kun kurkistaa oikeasta näkökulmasta!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Halkomäki: Kuka pelkää mitäkin...


Lapsuuteni yksi suosituimmista leikeistä oli nykyään jo rasistiseksikin leimattu "Kuka pelkää mustaa miestä?"  Koulumaailmassa sille on ollut vaikea keksiä uutta nimeä, ja niinpä sitä leikitäänkin liikuntatunneilla milloin milläkin nimellä. Kun jonain päivänä palaan täältä pullatuoksuisesta kotiäitielämästäni takaisin karttakepin varteen, on minulla tuoda mukanani uusi vakiintunut nimi tälle oman elämäni realityleikille. " KUKA PELKÄÄ SÄHKÖMIESTÄ?"



Eilinen vesisade piiskasi armottomasti olohuoneen ikkunaruutuun. Tuli sellainen hätkähdyttävä nykäsmattimainen Bonvojaats -fiilis ja selkäpiissä karmi pahaenteisesti. Vajaa kaksi vuotta sitten kävi samanlainen ropina. Tuulikin aivan kauheasti. Olin kotona vastasyntyneen vauvan kanssa kahdestaan kun illansuussa talo pimeni äkillisesti. Sähköt poikki. Samalla kuului kauhea mojahdus ulkoa olohuoneen seinustalta sähkökaapista. Otsalampun valossa siinä syöttelin vauvaa ja soitin isääni naapurista hätiin, arvelin sulakkeen poksahtaneen jostakin satunnaisesta syystä. Kun isä pääsi paikalle, sähkökaapista löi komeaa valokaarta rätinän ja paukkeen säestämänä. Jotenkin isä sai pääkatkaisijasta virrat pois ja vaihteli sulakkeita ja napsautteli vikavirtasuojaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Poksui ja suhisi koko sadevettä lainehtiva kaappi. Vesi ja sähköhän on hirmu hedelmällinen yhdistelmä!?!  Lopulta oli luovutettava ja soitettava sähkömiehelle.  No, onneksi eteisen yhteen pistorasiaan tuli virta, joten sain teeveden ja nuudeleita keitettyä siinä vedenkeittimellä. Romanttista iltaa vietettiin kiroillen kynttilänvalossa ja yöllä vauvan hoitopuuhat sujuivat jo tottuneesti otsalampun avulla. Seuraavana päivänä sähkäri vaihtoi uuden vikavirtasuojan hajonneen tilalle ja teki tarvittavia huoltoja. Vesi oli valunut kaappiin yläkautta vietyjä piuhoja pitkin. Sähkötauluista uudempi meni kokonaan vaihtoon koska se oli sulanut sisuskaluiltaan niin pahasti. Rauha palasi maahan ja sähköt koko taloon. Taas kelpasi latailla partakonetta!


Arki ei kuitenkaan sujunut aivan ongelmitta. Jos laitoit vahingossa pyykkikoneen, kiukaan ja hellanlevyn päälle samaan aikaan, pamahti sulake jos toinenkin. Välillä pamahti ilman mitään järkevää syytä. Sähkökaapin alapuolelle kertyi näyttävä keko käytettyjä sulakkeita. Kului muutama kuukausi. Tuli sellainen vesiräntäsadekuuro. Tuli vedet sähkökaappiin. Tuli sähkökatkos mutta tällä kertaa ei sentää talo meinannut palaa. Sähkökaappeja eristettiin lisää. Tilattuja sadesuojapeltejä peltimieheltä ei vaan kuulunut. Niiden saapumiseen meni puolitoista vuotta. Joka kerta vesisateen alkaessa varasin kynttilät ja taskulamput esille.
Kahden vuoden aikana tässä talossa on harrastettu sähkökatkoja jos toisiakin, vedetty roikalla virtaa yläkerrasta alakerran pakastimelle, saunottu puolilämpimässä saunassa ja etsitty pilkkopimeässä muksun jemmaamia taskulamppuja. Osa sähkökatkoista on ollut laajemman alueen ongelmia, suurin osa ihan vaan meidän omia. Viimeksi vikavirtasuojat poksuivat kolmisen kuukautta sitten. Kaivuutöissä yksi ulkovalojohto oli vioittunut ja sepä hajottikin käsittämättömällä tavalla sen samaisen kovanonnen vikavirtasuojan ja pimensi talosta 2/3 kertaheitolla. Taas vedettiin roikalla virtaa. Käämit paloivat sekä meikäläiseltä että siltä miäheltä joka tässä talossa myös asuu. Näin ei vaan voi jatkua! Seuraavana aamuna lähti hätäpuhelu paikalliseen sähköfirmaan ja sieltä tuli pelastava Sähkömies muutamassa tunnissa. Totesi hämmästyneenä, että sähkötöitä voi tehdä kovin monella tapaa. Lupasi tulla joku päivä laittamaan piuhat, vikavirtasuojat ja sähkökaapit sellaiseen sopusointuun, että poikkeustilaolosuhteet loppuvat tästä talosta. Ettei se kelaroikka kuulu enää olohuoneen vakiovarusteisiin. Kuulostaa jo melkein liian helpolta elämältä?

Mitä tästä opimme?
On olemassa sähkömiehiä ja Sähkömiehiä.
Raksahommissa kannattaa säästää mistä tahansa tisain-hanasta tai laulavasta poreammeesta, mutta ei sähkötöistä.
Muuten voi palaa käämi!

lauantai 9. marraskuuta 2013

Puntari: Naulakkopsykologiaa

Sitähän sanotaan, että naisen käsilaukun sisällön perusteella pystyy päättelemään naisesta jotain. (Onneksi kukaan ei katso mun käsilaukkuun!).

Eilen tultiin mökiltä syyshommista kotiin, ja kodinhoitohuoneessa mua alkoi kauheasti hymyilyttää. Toisessa eteisen naulakoista oli aika mielenkiintoinen asetelma. Tätä tää meidän elämä on: traktorin avaimet, otsalamppu ja pari elvytysmaskia sopii ihan hyvin samaan naulakkoon kruunun kanssa. ..
Siitä sitten rohkeasti vaan miettimään ja vetämään johtopäätöksiä, millaista sakkia tässä talossa asuu!


ps. Laituri nostettu, pata tyhjennetty, puutarhakalusto ja grilli kannettu suojaan, petivaatteet ja pyyhkeet tuotu pesuun, hiekkalelut pakattu, lehdet tyhjennetty rännikouruista ja kellarimonttu tyhjennetty. Ja sieltä montusta löytyi kaksi pulloa kaljaa. Ei mikään turha mökkireissu.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Puntari:...sä laitoit minut nettiin...


Terveisiä täältä aamukahvikupin äärestä. Vai pitäisikö sanoa bonjour, sen verran ranskalaishenkistä settiä pukkaa aamupalaksi. Täytettyä patonkia ja lattea, ihan ite Ikean maitovaahdottimella vaahdotin maidot siihen!
Älkää antako kuvan hämätä,  yleensä mun aamurutiineihin ei kuulu lehden lukeminen. Meille ei tule mitään muuta sanomalehteä kuin Sydän-Hämeen Lehti. Täällä maalla joutuu luopumaan sellaisesta luksuksesta kuin kotiin kannettu aamulehti. Meidän tapauksessa, jos lehden haluaisi lukea aamulla kahvikupin ääressä, se täytyisi hakea tuolta reilun puolen kilometrin päästä isontien varresta. Ei houkuttele, kun ei ole edes sitä koiraa, joka täytyisi joka tapauksessa aamulla viedä lenkille (enkä kyllä kovin mielelläni jättäisi lapsia tänne kahdestaan lehtireissun ajaksi). Omaan postilaatikkoon toimitettuna lehti on paikalla vasta n. klo 10-11 ja sen lukeminen jäisi sitten iltaan, jolloin suurin osa uutisista on jo "vanhoja".

Nettilehtiä tulee luettua jonkin verran. En koskaan lue mitään näköispainoksia, vaan yleensä käyn lehden kotisivuilla tsekkaamassa tuoreimmat otsikot. Meidän oma paikallislehti palkittiin eilen jollain sanomalehtipäivillä parhaista paikallislehden nettisivuista! Onnee!!! Palkinto oli ansaittu, sillä Sydiksen sivut palvelevat lukijaa mitä parhaimmalla tavalla: uutiset ovat siellä aina tuoreeltaan, eikä niitä julkaista vasta paperilehden ilmestyttyä. Paikallislehti siis elää ihan oikeasti paikallista elämää, eikä raportoi sen menneisyyttä.
Me Kyllikit muutettiin Sydiksen sivustolle tämän suuren nettiuudistuksen myötä, joten osa kunniasta on pakko ottaa tässä vaiheessa myös itselle. Ajattelin, että ehkä palkitsemme Hannan kanssa itsemme jollain ihanalla kylpylähotelliyöllä, juomme pullokaupalla kuohuviiniä, pidämme blogitapaamisen toistemme kanssa - ja tietysti kirjoitamme tästä kaikesta nettiin!

Jonkinlaisesta blogiuudistuksesta me ollaan Hannan kanssa haaveiltu jo pitkään. Mitä se tulee pitämään sisällään, on vielä arvoitus. Ja millä ajalla se toteutetaan on vielä suurempi arvoitus :D
Bloggaaminen on yhä enemmän ja enemmän tässä maailmassa työ, jolla Suomen näkyvimmät bloggaajat jo osittain elättävät itseään. Monelle, kuten mulle ja H:lle tämä on ollut hauska harrastus, joka kärsii silloin, kun tärkeämmät asiat jyräävät päälle. Itse olen miettinyt viime aikoina myös sitä, että onko blogillamme enää ylipäänsä tarvetta. Yhä enemmän ja enemmän blogien maailma tuntuu mun mielestä (ja tämä siis puhdas mutu-tuntuma) menevän materian ihannointiin ja haalimiseen, vähintään siitä haaveiluun. Jengi esittelee purperryt ja mulperryt verkossa ja kodeissa vaihtuu sisustus parin kuukauden välein.
OK, monet perustelevat, että blogien kuuluukin olla "pakopaikka arjesta", jossa puklutahrat ja pieleen menneet marsipaanitäytekakut eivät näy, mutta mun mielestä maailmankuva, joka tästä kaikesta välittyy, on jokseenkin vinksallaan.
Jotenkin oma elämä on vaan niin tasaista, tavallista arkea, että mahtaako siinä olla enää ammennettavaa blogimaailmaan?!?

Mutta nyt juon latteni loppuun, puen pitkät kalsarit päälle ja lähden mökille nostamaan laituria järvestä. Ulkona +4 ja kaatosade, kyllä siinä kelpaa Pajulanjärvessä vähän liotakin. Siihen vähän haravointia ja ympäristön siistimistä päälle. Täydellinen päivä!