Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. huhtikuuta 2016

Halkomäki: Hitokseen Humua!


Myös Halkomäki kuittaa radiohiljaisuuden päättyneeksi, roger vaan! Syitä ja selityksiähän löytyy vaikkapa pääsiäisestä alkaneesta tautiputkesta, jolle loppua ei näy. Tai kevään kasvitieteellisistä kokeilutoimenpiteistä, joiden loppu näkyy luultavasti äkempää kuin arvaankaan. Tai sitten ihan vaan syntymäpäivästä ja sen ympärille rakentuneista spektaakkeleista. Se on aika mukava syy, se syntymäpäivä!

 
Viime vuoden syksyllä havahduin Tiinan innoittamana siihen todellisuuteen, että meikäläisellä on edessä pyöreä vuosi. Aikuisen naisen elämä. Puumaiän rajapyykki. No, mä kun olen vankasti ollut aina sitä mieltä, että ikä on yksi ihmiselämän suurimmista turhakkeista, niin en asialle kauheasti korviani lotkauttanut. En oikein koskaan ole ollut juhlijatyyppi, paitsi jos saan tehdä niitä juhlia jollekin toiselle. Omat juhlat, oli ne sitten rippi- tai ylioppilassellaiset, tai häät, olivat jokseenkin kauhistus. Vaikka ihan kivastihan ne meni! Kymmenen vuotta sitten kaverit järjestivät mulle yllärikolmekymppiset, joista henkinen toipumiprosessi on vieläkin kesken. Perusturvallisuudentunnettani on horjutettu, tai jotain. Vähintäänkin maapallon akselin kallistuskulma muuttui sinä iltana. Niinpä ilmoitin ykskantaan kaikille lähi-ihmisilleni, että ei sitten mitään juhlia. Etenkään mallia yllätys. Halusin juhlistaa tätä merkkipaalua kaikkien mulle tärkeiden ihmisten kanssa, mutta heidän saaminen samoihin pirskeisiin, saman katon alle samaan aikaan olisi aivan mahdotonta. Ja tyyristä myös. Ja hölmöä, koska se ei vaan ole mun juttuni. Niinpä sitten Tiinan kanssa tätä synttäriasiaa pohdiskellessa päädyin siihen ratkaisuun, että tehdään tästä kerralla sitten oikein virallinen juhlavuosi! Silloin ei ole paineita syntymäpäivän ajankohtana, vaan voi juhlia koko vuoden. Ja se olikin hirmu hyvä idea, sillä nyt voin juhlia eri ihmisten kanssa eri yhteyksissä, eri tavalla ja eri aikaan. Sillain kun luontevalta ja parhaalta tuntuu. Nyt kun asiaa ajattelen, niin se oli multa varmaan paras idea neljäänkymmeneen vuoteen! Vai olikohan se Tiinan?

 
No juhlavuoden polkaisin käyntiin hyvissä ajoin ennakkoon ennen huhtikuun neljättätoista. Kävin ensin leikkauttamassa naamatauluani ja näytinkin sitten viikon verran merirosvoprinsessalta luomi sinisenä ja tikit naamassa. Mutta patit lähti ja arvet jäi, nyt on kasvot toispuoleisesti kiristelty. Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä se toinen puoli? Tämän jälkeen leikkasin eloveenaletistäni 25cm pois. Kesätukka ennakkotilausena. Sitten olinkin valmis juhlavuoden avaustapahtumaan Helsingissä, Kyllikkivoimin.  Tiina jotain siitä tuossa siitä jo kirjoittelikin. Hauskaa oli olla yhdessä humputtelemassa! Kotoa pakattiin lähtiessä mukaan miähen toimittama yllätyskassi ja hotellikin oli valmiiksi varattuna. Tiina järjesti mulle yli-ihanan synttärilahjakeikan  Odd Mollyyn, se muisti vielä mun neuletakkihimotukseni viime Helsinkivisiitiltä. Vähän ostoksia, Espaa, hyvää ruokaa ja juomaa, kyproslaisia naimakauppatarjouksia, Erikoiseristemies, sekavia seurapiirikaunottaria, vipinvipinvippi, hotellielämän kaikki herkut ja lopulta herrasmiesseuraisilta läksiäiskahveilta kohti kotia rumpukapulanippu ja tennarit kainalossa. Kyllä meidän kelpasi, ja kyllä meitä kohdeltiin taas hyvin! Terkkuja niille jotka eivät päässeet mukaan humuun, tunnelmaa oli kuin Puttepossun nimipäivillä! Ja erityisterkut niille, jotka seuraamme uskaltautuivat! Pus!



 
 
Itse juhla-aamuna mulle tuotiin sänkyyn muumitikkarit ja maljakossa oli sinivuokkoja. Tikkareita ei kylläkään saanut syödä edes juhlapäivänä, vaan piti odottaa karkkipäivään! Keittiössä oli kaikkien poikien toimesta katettuna herkkuaamiaiset ruusujen ja kynttilöiden kera, ja siitä sitten lähdettiin sen isoimman kanssa kohti kaupungin humua pienelle kierrokselle. Pyymäen Oma -kahvila oli oiva valinta lounas- ja kahviherkuille, ja sieltä tarttui mukaan myös synttärikakku ja ihan parhaat macaronsit. Kyllikit suosittelee, loistava paikka! Muutaman kaupan kautta kotiin kahvin keittoon, ruusukupit pöytään ja käkikellot kakkua koristelemaan. Halusivat tehdä äiskälle kakun, ja hienohan siitä tuli!

 


Vaikka virallista vastaanottoa ei ollutkaan, vain pankkisiirrot nidottuna oveen, niin silti tietyiltä tahoilta ihmiset kutsuivat itse itsensä kahville. Ja se vasta olikin mukavaa! Yhtäkkiä koti oli tulvillaan kukkia ja kivoja pieniä lahjapaketteja aina konserttilipuista kaulakoruun ja akupunktioneuloihin. Nämä ihmiset tiesivät, että meitsi rakastaa kukkia, ja kyllä mä olenkin niistä niin onnellinen ollut!!!! Siis sekä kukista että ihmisistä! Iltapäivästä aika kierähti nopeasti iltaan kahvipöydän ääressä, ja ennen nukkumaanmenoa asettelin vielä postin tuomat synttärikortit piirongin päälle muiden joukkoon. Ja sitten mä sen tajusin, että nythän mä olen nelikymppinen! Ei yhtään pöllömpää!!! Mikä tässä muka niin kauheeta on?  Ikä on ehkä turhin syy ruveta jotain kriisiä kehittelemään, niitä kun on muutenkin elämässä ihan riittämiin.

 
 
 

Syntymäpäivänä juhlavuosi oli jo täydessä vauhdissa. Päätin noudattaa kahdeksanvuotiaan Mairen kirjoittaman kortin viimeistä lausetta:

HEI HALOO NAUTI!







lauantai 14. marraskuuta 2015

Puntari: Onks se väärin, jos ostaa itselleen kukkia?



Ehkä sustakin tuntuu siltä, että kirjoittaminen kukista tällaisena päivänä, kun viattomia ihmisiä on taas teurastettu Euroopassa, tuntuu mielettömältä. Niin vähän mustakin.
Kirjoitan silti, koska kukat ovat kauneutta, rakkautta ja herkkyyttä ja niitä tämä maailma tuntuu kaipaavan yhä vaan enemmän ja enemmän.

Oli jo toinen kerta tänä vuonna, kun ostin itse itselleni kukkia. Edelliskerran pääsiäisenä ja nyt heti taas. Aina sitä miettii, että miksei useammin. Se kukkiin menevä raha kun hupenee varmasti moneen paljon turhempaankin juttuun. Vaikka kukat eivät oman taloudellisen mittapuuni mukaan ole todellakaan ilmaisia, niin niiden viihdyttävyysarvo on huikea. Kimppu kauniita kukkia piristää päivän kuin päivän. Tällaisenkin, kun maailma muuten näyttää niin mustalta.

Ennen mulla oli vakiokukkakauppa Kangasalla, mutta kerran kun hain kimppua lasten muskariopelle, se kauppa olikin kiinni. Täytyi tehdä nopea vaihdos suunnitelmaan b, ja lähteä toiseen lähellä olevaan kauppaan. Ja niin siinä kävi, että meitsi vaihtoi lennosta. Vanha vakiokauppa sai jäädä ja uusi tuli tilalle.
Tämä Kangasalan Pikkolassa oleva kukkakauppa ei ole ainoastaan kukkakauppa. Siellä myydään toki kukkia ja pieniä koriste-esineitä ja sisutustavaraa. Että siinä mielessä sellainen perinteinen kukkakauppa. Mutta kaiken floristisen ammattitaidon ja osaamisen lisäksi tuolta kaupasta saa perhanan hyvää palvelua. Käyminen siellä on vähän kuin terapeutilla kävisi. Ensinnäkin: ympäristö on kaunis. Toisekseen: henkilökunta hymyilee, vaikka olisi hirveä hoppu ja tilanne vaatisi panikoitumista kun kahdeksan ihmistä vartoilee kukkapuskiaan kiireisen näköisenä kelloaan vilkuilleen. Kolmanneksi: työntekijät ovat ajatustenlukijoita (anna kevyt vihje siitä, mitä haluat ja he tekevät sinulle juuri sellaisen kimpun).

Hain torstaina kauppareissun jälkeen kukkia meidän perjantaiseen tapas-iltaan. Heitin vihjesanat Espanja ja tyttöjen ilta ja hintahaarukan sinne 20-30 euron väliin. Johan alkoi tapahtua. Siinä samalla sai kiireisen työpäivän ja iltapäivän harmauden keskelle piristystä, kun rupattelimme niitä näitä mm. tyttöjen iltojen ohjelmasta ja tulevasta pikkujoulusesongista. Vartin asiointi kukkakaupassa vastasi takuulla puolen vuoden terapiakäyntejä tai jotain naurujoogaa.

Nykyään, kun ihmisillä on aika paljon (lue: hemmetisti) kaikkea tavaraa, niin tuoreiden leikkokukkien vieminen tuliaisiksi on aina hyvä idea (kynttilät ja suklaa eivät petä myöskään koskaan). Itsekin mieluusti poikkean tuolla Kukkivien liikkeessä hakemassa pienen kimpun tuliaisviemisiksi.
Kukkia saa ja voi kyllä ostaa jokainen nainen ihan itselleenkin, eikös niin?! Vaikka sitten vaan sen Pirkka-ruusupuketin tai S-marketin tulppaanit kiireessä kauppareissun lomassa. Ne kun asettelee maljakkoon, hakee ulkoa pari oksaa tai muuta koristetta kaveriksi, niin johan alkaa näyttää oma pikkuinen koti ihan Forresterien residenssiltä!

Ps. En tunne Kukkivat-liikkeen omistajia/työntekijöitä eikä mulle ole maksettu / mua ole painostettu tämän kirjoittamiseen. Mutta jotkut hetket ja asiakaspalvelukohtaamiset ovat vaan mainitsemisen arvoisia...

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa II


Hanna:
Ihan aluksi on pakko mainita, että Kirkastuksen alkaessa itselläni oli päällä suhteellisen vahva romantiikansävytteinen tunnelataus. Se johtui edellisen päivän liikuttavasta tapaamisesta, jossa kohtasivat tammikuussa etsimäni Armaksen tytär sekä isotätini Terttu. Tuosta kohtaamisesta ehkä myöhemmin lisää plokissa. Mielentila oli siis herkillä jo valmiiksi, mikä kuitenkin sopi hyvin yhteen Kirkastusfiilisten kanssa.

Tiina räpäytti jo ilmoille Kirkastuksen tunnelmia aikamoisen satsin, joten minä ajattelin valottaa hiukan sitä, mitä tapahtui kulisseissa tänä kesänä. Ja joo, pakkohan on myös vähän hehkuttaa tämän vuoden omia Kirkkarifiiliksiä siinä sivussa.

Meillä täällä Halkomäessä on aina melkoinen kuhina Kirkastuksen aikaan. Vuosien saatossa se kuhina on muuttanut muotoaan, mutta aina on yhtä hauskaa kun tupa on täynnä, pihassa telttoja ja säpinää piisaa aamusta iltaan. Ja yöhönkin. Kirkastus on ihan kuin mikä tahansa juhlapyhä siinä mielessä, että siihen pitää valmistautua asiankuuluvasti; järkkäillä paikkoja, siivoilla, leipoa, hankkia jääkaappi täyteen ruokia ja juomia, kaivaa vieraspatjat esiin ja pöyhiä tyynyt kuohkeiksi. Luonnollisesti myös katsoa valmiiksi pussit palautuspulloille ja varmistaa että grillissä riittää kaasua. Tänä vuonna se jäi varmistamatta, hah hah. Onneksi naapuri asuu lähellä! Perheellistymisen myötä valmistautuminen Kirkastusjuhliin on tiivistynyt aina vain lähemmäksi juhlia, ja niinpä vielä lauantaiaamuna pyöräytin pellillisen mustikkapiirakkaa festarivieraille, koska perjantaina leivotusta pellillisestä oli syöty jo yli puolet. Mitään pikkupiirakoita on siis turha leipoa!

Tiina pesueineen saapui meidän hoodeille jo hyvissä ajoin ja yhdessä päivitimme jääkaapin sisältöä ja teimme suunnitelmaa illan kuvioista. Yläkertaan oli serkkutytöille pedattu siskonpeti valmiiksi lastenhuoneeseen ja kun omat nassikatkin päätyivät hajautetusti Mummuloiden hoitoon niin sain ennen neljää lähteä hyvillä mielin tekemään ensimmäistä työvuoroa. Pikaisesti sidoin vielä pihapenkin pioneista kimput päkkärin pöydille, että olisi edes jotain tunnelmatuojaa niihinkin kopperoihin. Tiina jäi vielä lisäämään ripsaria kun polkaisin Volvon kiitoon kohti Honkalaa. Kotona riitti silti vielä säpinää.  Illalla saunan täyttivät hikiset pyöräilijämiehet, joille Kirkastuksen lauantailenkistä, saunasta ja festareista on jo muotoutunut vuotuinen perinne.

Kukkia Päkkärille.


 
Mun on pakko myöntää, ettei mulla ole ikinä hajuakaan kuka artisti esiintyy Kirkastusjuhlilla minäkin päivänä. Paitsi tietysti Apulanta, perinteinen maanantain kunkku. Sillä kun ei ole mitään väliä kun kaikki kolme iltaa menee työvuorossa ja siinä ohimennen ehtii jotain keikkaa aina pätkän kuuntelemaan. Tänä vuonna kuitenkin päätin, että aion joka ilta kuunnella yhden keikan ihan kokonaan jos se suinkin töiden puolesta on mahdollista. Kun päkkärihommat oli laitettu valmiuteen ja Juhlatalon artistit moikattu niin hain Tiinan pelipaikoille. Pikaisen tsekkauksen jälkeen suuntasimme kuuntelemaan Aurooraa, joka sai heti letkeän festarifiiliksen valloilleen. Sitten oli vuorossa illan kuuma peruna. Samulin keikka. Ja sori vaan, nyt tulee mun Kirkastukseni ainoa tosihehkutus... Samulin musa on uponnut muhun jo muinaisista Peggyistä lähtien, mutta syvemmän merkityksen se on saanut Vaiheet -levyn kautta. En ole koskaan saanut nähdä ja kuulla Samulia livenä ja siksikin tämä mahdollisuus kutkutti ja liikutti mieltä. Halusin kovasti käydä häntä moikkaamassa jos osuisi kohdalle, mutta kauhukseni en tiennyt yhtään mitä olisin sanonut, koska mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä. Lopulta päätinkin rohkaista mieleni ja käydä sanomassa vain MOI ja että sanat eivät nyt riitä muuhun. Se oli hyvä päätös. Kun musiikki on sydämessä niin ei siinä paljon sanoja tarvita. Samuli ymmärsi sen, ja oli jopa otettu. Sanoi saavansa sellaisesta voimaa. Ah! Sillä hetkellä tuntui, että mun elämäni oli juuri saanut täyttymyksensä ja voisin jättää koko Kirkastuksen siihen ja elää onnellisena elämäni loppuun asti vaikka sillan alla. Keräsin kuitenkin itseni ja kotiavaimeni ja menin kuuntelemaan keikan. Oi ja voi. Sitä karismaa. Ääntä. Bändiä. Tunnelmaa. Sitäkään ei voi sanoin kuvailla. Garnierit poskilla valuivat aina vain alemmaksi mitä pidemmälle keikka eteni. Tähtipölyä -kappale räjäytti sitten koko potin. Keikan jälkeen hilpasin päkkärin kautta nyyhkien kohti omaa työmaatani kun Samuli tulikin vastaan. Kysyi, täyttikö hän kaikki odotukseni ja halasi lujasti. Kerroin itseäni keräillen, että Tähtipölyä on aika arka kappale mulle, ja että toivoisin viranomaisten kieltävän se radiosoiton kokonaan, koska maantiellä se aiheuttaa mulle lukuisia vaaratilanteita. Ihan niin kuin Juha Tapion Ohikiitävää aikanaan. Sitä kykynen jo kuuntelemaan ilman että on pakko pysäyttää auto...

Se ilta oli sitten siinä. Sen enempää ei voisi pieni ihminen enää saada. Ei Kirkastusjuhlilta, ei maailmalta. Tai niinhän minä luulin. Juhlatalossa mun holhouksen alaisena olivat vielä Auroran jälkeen A. Aallon Rytmiorkesterin pojat. Sarjassamme ylisympaattiset ja yli-ihanat. Suursuosikit saapuivat Honkalaan ilman minkäänlaista raideria tai muitakaan vaatimuksia. Kylläpä heitä olikin kiva holhota, kun ei tarvinnut pokkuroida vihersmoothieita tai proteiinipatukoita pöytään, niin kuin rokkiliiterin kukot vaativat. Kaksi settiä sitä viihdyttävintä tanssimusaa laittoi ohimennen aina omankin tanssijalan vipattamaan. Vielä kun osaisi tanssia niin sitten se vasta vipattaisikin...  Lopulta hyvin sujunut ilta oli pulkassa ja Rytmiorkesterin pojatkin lupasivat tehdä comebackin sunnuntaina, niinpä Tiinan kanssa suuntasimme odottavin mielin kotikonnuille ja nukkumaan. Pienten baileys-tömpsyjen kautta tosin...

Tiinan synttäreitä juhlistettiin sunnuntaiaamuna kakulla, kahvilla ja kuohuvalla! Ja sitten saunaan...



Sunnuntai on aina siitä jännä päivä, että pitäisi pystyä keräämään itsensä sängystä aamusaunan kautta marssille sen jännitysnäytelmän myötä, että mahtuuko marssipuku päälle. Jälleen kerran nippa nappa niukin naukin. Tosin housujen nappi piti jättää auki ja ratkoa viime hetkellä eteisessä askartelusaksilla takin sivusaumojen sisäänotot auki. Mutta mitäs pienistä. Miten ne kuteet aina kutistuukin kaapissa? Lakkikin on niin tiukka, että kun sen kotona laittaa päähän, niin sitä ei saa pois hikisestä päästä kuin pihtien kanssa.
Niin kuin Tiina kertoikin, marssi oli tänä vuonna erityisen tunteikas. Jos se saa aina meidät liikutuksen valtaan, niin tänä vuonna erityisesti. Se toi niin vahvasti esille sen, että yksi oli poissa. Honkalan pihalla itketti jo niin, etten tahtonut pysyä enää tahdissa ja Tiinan kanssa koitettiin tsempata toisiamme. Päiväjuhlaa hetken seurailtuamme suunta kohti kotia, grillailua ja valmistautumista jo kohta alkavaan työvuoroon. Pöhinä oli hyvä!

Ilta meni tutulla kaavalla ja festarihumussa oli mukana myös hulvaton Aurinkojumala -bändi, josta povailimme jo Apulannan seuraajaa sitten kun Apiksen sedät eivät enää jaksa heilua. Eli joskus
2050 -luvun puolivälissä. Illan keikkavalintana meillä oli Paula, joka todella osasi ottaa yleisönsä ja loihti bändeineen Rokkiliiteriin mielettömän tunnelman. Tiinan kanssa yhdessä notkuttiin liiterin ovenpielessä ihan fiiliksissä. Ja niissä fiiliksissä oli hyvä jatkaa iltaa eteenpäin. Joskus kahden jälkeen hyvästelin Aallot ja heitimme aitoosiskomme Riinan kotimökilleen ja kömmimme itsekin petiin.

 
Tuli maanantai ja panokset koveni. Koitettiin huilata ja kerätä voimia, mutta kotona pyörivät ipanat veivät enimmän huomion joten työvuoro putkahti taas nopeasti eteen. Tiinan kanssa mietittiin, että miten muistettaisiin Elastista, joka saapuisi 15 vuoden odotuksen jälkeen Aitooseen. Mitä viedä miehelle, jolla on jo kaikkea? Tiina hankki VPK:n historiikin ja minä väsäsin kimpun kauneimmista pioneistani mitä mulla oli. Vaaleanpunaisista. Ja valkoisia akileijoja sekaan. Sen kiikutimme miehelle hetimiten kun mersu kaarsi päkkärin pihaan. Hiljaa mielessäni toivoin, etteivät pioneissa majailevat muurahaiset vaan tekisi mitään omaa yhdyskuntaa sinne Mersun repsikanpuolen kuramaton alle... Ela saattaisi tykätä kyttyrää? No hei, maaseudulla on vaaransa!

Luonnollisesti päivän keikkavalinta oli helppo tehdä ja kyllä oli mahtavaa. Alkukeikasta nappasin syliini vieressä kököttäneen ehkä noin 4vuotiaan pikkutytön, joka ei nähnyt lattiatasosta vilaustakaan Elastisesta pikkusiskon keikkuessa isänsä harteilla. Pieni painoi kuin lyijy, mutta oli selvästi onnessaan päästessään näköalapaikalle. Kun tämä tiimi jätti keikan kesken siirryin ihmistelineeksi Mairelle, ja siinä sitten yhdessä pistimme pileitä pystyyn. Kolmen sukupolven voimin kuuntelimme positiivista ilosanomaa kun Kari-Pappakin liittyi mukaan. Käsittämätön keikka ja kädet ihan kuoliossa!
Loppuillan loppuhuipennuksena oli tietysti Apulanta ja mukavista mukavin Sipe. Suuresti arvostamani ihminen, jonka tapaamisesta tulee aina yhtä rauhaisa ja hyvä olo. Apiksen rytkytellessä liiterin lankkuja yön hämärässä tyhjentelin jo Juhlatalon juomakaappeja ja häädin päkkärille pesiytyneitä ihmisiä hiljalleen pois siivouksen tieltä. Siinä vaiheessa tippa pyrki linssiin ja väsymys puseroon; miten hienot festarit taas kerran! Miten hieno talkooväki, yleisö ja bändit! Artistien ihmetykset talkoilla tehdyistä festareista, hehkutukset Aitoon hengestä ja kiitokset hyvin toimivista järjestelyistä eivät olleet hölynpölyä. Ne olivat totta. Silloin puoli kolmen aikaan se tuntui niin tosi hyvältä! Pikaisten moikkailujen kautta siirryimme Tiinan kanssa kotiin ja naapuriin saunomaan. Talkoohiki pois ja kolmen päivän nihkeänpölyiset vaatteet. Pojat jäivät vielä lauteille kun me lähdettiin kävelemään kesäsateessa kotiin, paljasjaloin, pikkuhousut ja kuoritakit päällä. Oli Kirkastusjatkot ja ihminen väsynyt, mutta onnellisimmillaan!




sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Halkomäki: Suuri on poissa

Halkomäessä on talven mittaan tapahtunut kaikenlaista ikimuistoista hässäkkää, mutta mikään ei vedä vertoja eräälle lauantaille. Aiheesta oli puhuttu jo vuosia. Pitäisi päästä eroon! Pitäisikö sille ottaa oma vakuutus? Kuka hoitaisi homman? Oli kytätty joka ikinen myrskypäivä ja jännitetty; kestääkö? Kaatuuko? Katkeaako? Lopulta eräänä marraskuisena lauantaina tulivat mystiset metsätyömiehet naapuritontilta, Marko ja Arttu. Pojat tekivät mahdottomasta mahdollisen. Melkoinen määrä erikoisvarusteita ja sahoja ja muita tarzanin tavaroita ja jättiläinen kohtasi voittajansa.

Meidän kotikuusi, sellainen kolmekymmentämetrinen. Vanha kuin taivas, vuosirenkaita löysimme 111 kpl. Komea kuin mikä, taisipa olla Aitoon korkein kuusi, oikein hyvä maamerkki jos meille opasti ihmisiä kylään. Niin komea kuusi, ettei sitä olisi millään raaskinut kaataa, siinä oli kuulkaa jotain ihan inhimillistä kun se vartioi meidän pihaa alhaalla tontin kulmassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se oli ihan jo rakas mulle, kuului meidän porukkaan. Ja olihan se lintujen ja oravienkin koti. Että kyllä mulla oli ihan oikeasti haikea olo kun sen vanhuksen poikien käsiin luovutin. Edellisenä iltana kävin siltä pyytämässä anteeksi, että tällaiseen kaatoratkaisuun päädyttiin. Halattiin ja erottiin ihan sovussa. Lupasin, että oksien havuista tehdään nättejä joulukransseja ja halkopino tuo lämpöä meidän tupaan. Että lämmöllä muistellaan vielä pitkään.

Kisastudio pystyssä, jännitysnäytelmää seurattiin intensiivisesti kotisohvalta naapurin pikku-H:n kanssa.

Itse kaatourakkaa oli moni alan ihmisen käynyt katsomassa ja kaavaillut ties mitä nostolavoja ja kolmen päivän hommaa. Hirveän kallista ja hankalaa.  Kukaan ei siihen lopulta kuitenkaan ryhtynyt. Pojilta ei urakassa montaa tuntia mennyt, liekö sitten sitä nuoruuden intoa ja marraskuinen testosteroiniryöppy osasyynä? Oksat lähtivät alhaalta kohti latvaa yksi kerrallaan ja lopulta oli kuusen päässä enää latvatupsu. Siitä sitten runkoa tiputtelemaan muutamassa osassa. Olihan se jytinää! Kaikki meni ihan nappiin, jos nyt ei lasketa mun hortensiapuskaani, jonka aluksi luulin säästyvän, mutta johon pojat lopulta rungon alimman tyviosan täräyttivät. Todellinen napakymppi! No, saanpahan hyvän syyn lähteä toukokuussa taimikaupoille...

 

 
Tartzanit ja fanijoukko kaadolla.
 
Ilmakuva rungon päältä. Huimaa! (Kuva: Arttu)
 
Tänään aloiteltiin kuusen kaatourakan loppusiivousta kun lumet ovat mukavasti sulaneet pihasta. Jättiläisen oksathan ovat jo itsessään sen kokoisia, että niistä saisi kirveellä halottua ihan kunnollisia polttopuita. Tässä olenkin jo monta viikkoa hekumoinut itsekseni tulevaa vesuriurakkaa, mutta suvun miesväki laittoi mun haaveilleni pisteen ja ilmoitti että kaikki oksat menee hakkeeksi ja tullaan muiden toimesta nostelemaan pois pihasta. Hah. Minähän en sitä uskonut, ihan pakko oli kaivaa muutama oksa kasasta ja heilutella vesurilla kunnon hiki pintaan. Siihen päälle pöllien kantamista ja havujen kasaamista niin päivän kuntoiluannos oli pulkassa. Meillä siis heiluivat virpomisvitsojen sijaan tänään kuusen oksat! Siivousurakasta saatiin ehkä 1/10 tehtyä, ja sitten pitäisi päästä vielä eroon noista runkopölleistä. Ne on JÄRKYTTÄVÄN isoja. Jos joku plokimme lukijoista löytää itsestään sisäisen toteemipaalujen veistelijän niin tänne vaan, taltta ja vasara mukaan. Lupaan tarjota kahvia ja pullaa!

Naisen paras ystävä?






perjantai 8. elokuuta 2014

Halkomäki: Näin se kesä(loma) toimii!

Heippandeeros!  

Kyllä, elossa ollaan!
Ei, en ole unohtanut plokia!
Joo, kyllä kirjoitan heti kun kerkiän! 

On tullut tiedusteluja...kun on ollut hiljaiseloa täällä plokin puolella. Osittain tarkoituksella, osittain ihan tahtomattakin. Nimittäin näiden kahden käkikellon kanssa painiessa päivät menevät aamusta alkaen niin hujauksessa, että yhtäkkiä onkin ilta ja kello lähestyy yhtätoista, eikä siinä enää plokia paljon päivitellä. Usein arki menee kuin juna kiskoillaan niin, ettei päivisin tapahdu oikein mitään mistä kirjoittaa, vaikka joskus olisikin hetki aikaa. Sitten kun olisi jotain ajatuksentynkää mistä kirjoittaa, niin aikaa ei tietenkään ole. Näin se homma etenee, mutta eihän tätä kai ikuisuuksia kestä?

Ihanan taviselämän keskelle on mahtunut muutama kohokohta, jotka jäävät erityisen mukavina muistoina  mieleen tältä kesältä.

Ylläksen kevätmaisemia Kesänkijärveltä.
 
Sade ei haittaa!
 
Toukokuussa tehtiin Anoppi-Armaan ja poikasten kanssa reissu Ylläkselle ihmettelemään Lapin kevättä. Pienoinen turnausväsymys lähti viikossa, iloisesti pulputtavat purot, lumilaikut patikkareittien varrella, päiväkahviseura, sauvakävelylenkit ja pyöräily&kantorinkkaretket poikasten ja Anopin kera virkistivät mieltä kummasti. Saatiin nauttia monenlaisesta säästä, auringosta ja sateesta, lämpömittarin heiluessa +6c-+30c välimaastossa. Lappi teki taas hyvää ihmiselle!

Puutarhamartat kotimäellä, kova kokoonpano!
 
Suloiset pionit jaksoivat taas kukkia!

Kesä täällä kotonurkissa on ollut satunnaista kitkemistä, kastelua, hiekkalaatikkoa, metsäretkiä, nikkarointia, vaunulenkkejä ja leikkikavereita. Alkukesän sateita uhmattiin sadevaatteissa ja sitten siirryttiinkin pakoilemaan helteitä mökille. Näiden kahden säärintaman väliin osuivat sekä pionien kukinta että Kirkastusjuhlat. Ikimuistoiset Kirkkarit, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli supermukavaa olla pitkästä aikaa vähän enemmän mukana järjestelypuolella, vaikkakin sitten vaan se kolme iltaa. Juhlien aikana tapasin taas monta entistä opetuslasta ja kuulin tilannekatsauksia opiskeluista ja työelämästä. Se lämmittää aina mieltä ihan hirmuisesti kun lapsukaisilla on asiat  hyvin ja siivet kantaa!!! Kotiin sain mieluisia yövieraita ja päivisin oli siskosaikaa saunanlauteilla. Juhlilla vallitsi erityisen leppoisa tunnelma ja fiilikset olivat kohdillaan. Yleensä Kirkastuksista palautumiseen menee vähintäänkin se viikko, mutta tänä vuonna oli toisin. Juhlien jälkeen meikäläinen oli ihan uudestisyntynyt, tarmoa täynnä ja niin ikionnellinen kolmesta illasta kotimökin ulkopuolella! Suuri kiitos niille ihmisille jotka tämän kaiken mahdollistivat!

Esikoinen joutuu tiskaan, kuopus vaan nautiskelee elämästään. Peruspeliä!

Aamu Kukkialla. Papan kanssa mato-ongella.

Jos kesällä on kuuma, niin silloin meidän mäellä on IHAN SIKAKUUMA! Niin kuuma, ettei lasten kanssa pysty tuossa ulkosalla olemaan. Ei ole varjopaikkaa, eikä tuulikaan osu juuri näille nurkille. Käytiin aluksi päiväreissuilla mökillä, mutta matkalaukkuelämään nopeasti kyllästyneinä pakkasimme matkaan reippaan viikon kamppeet ja asettauduimme taloksi Puutikkalaan. Tähänastisen kesän varmasti ihanin viikko. Mökkielämä, mikä ihana sana! Elämää vain perusasioiden äärellä, siihen oheen uimista, saunomista, hyvää ruokaa ja hyväntuuliset puuhalapset, jotka nukkuvat megapitkiä päiväunia. Tai ainakin toinen niistä nukkui! AH! On auttavia käsipareja ja seuraa. Ja sellainen harvinaisuus kuin aamupäiväkahvit. Ja naistenlehti. Ja äitin leipoma korvapuusti. Mä niin nautin!!!

Sappeen Bikeparkki on suosikkipaikka, tässä vielä potkupyörällä.

Helteiden vika tai ei, mutta meidän Pikku-Kiiskinäkin tunnettu esikoisemme oppi ajamaan pyörällä. Ahkeran potkupyöräilyn tuloksena hyvä tasapaino ja palava into koko touhuun. Rohkeutta kun vielä kasvattaa niin pyörän hallintakin luonnistuu paremmin. En olisi ikinä uskonut, että poika joka tuntuu olevan koko ajan rähmällään jossain näreessä ja kaatuilee jopa ihan paikallaan seistessäänkin, oppisi ajamaan pyörällä reilusti alle kolmevuotiaana. Mummulan pihatiellä koettiin pitkin kesää riemukkaita hetkiä kun pyörä kulki vinhaa vauhtia, ja lopulta lähti tärkeä puhelu Mummulle: Mummu mä pööräilin ihan ite!      Anpiliivipöl!

Ennen kisaa...

Henkilökohtaisesti kesän varmasti sykähdyttävin päivä oli viime viikon lauantai Jämillä. Mukana ihania ystäviä ja huikea fiilis! Maastopyöräkisat, matkana puolikas, n. 42 kilometriä. Viides kerta maastopyörällä tänä kesänä, eli huolellinen pohjatyö tehtynä, heh heh. Alla kolme alle 15 kilometrin lenkkiä ja yksi 24 km edellisellä viikolla. Lähdinkin kisaan ihan silkasta hurmoksesta ajamiseen, nauttimaan nopeasta reitistä ja omasta ajasta. Ja hienoa se oli! Päätin vetää heti alusta alkaen hyvällä sykkeellä ja antaa palaa niin kauan kuin paukkuja riittää. Niitä riittikin ihan kivasti, aina sinne 35 kilometriin asti. Sitten alkoi reisiä poltella mukavasti ja ylämäet tökkiä. Kaksi viimeistä kinkamaa piti taluttaa, vasemman jalan varpaat olivat jo tunnottomina, samoin oikean käden ranne. Eikä ne etureidet totelleet enää mitään. Niin paljon kuin Konasta ja naisesta sai siinä tilanteessa puserrettua irti, niin lujaa mentiin maaliin saakka. Sen jälkeen pystyin ensimmäisen tunnin ajan hokemaan vain Ai s***ana, ai s***ana...mutta soppalautasen ääresssä, jääkylmän suihkun jälkeen, irtosi jo palauttava tsiiiiisus! Niin hyvä mieli ja niin todella liekehtivät reidet!!! Koko loppupäivän! Seuraavat kaksi päivää ja yötä otinkin sitten särkylääkettä. Ei ehkä ihan fiksuin veto, mutta mitään en kadu! Mä sydän maastopyöräily!

...ja kisan jälkeen. Elossa silti.


No siinä se nyt oli, kesän kohoviisikko.
 
Ja hei, kesähän jatkuu vielä! Vaikka mitä kivaa voi olla vielä tulossa! Tässä kuitenkin kirsikat kakusta ja sen myötä helteiset terveiset kaikille plokiin eksyneille, elossa ollaan ja lujaa.
Lapset ja rikkaruohot kasvaa kilpaa meidän mäellä ja tää yrittää selviytyä siinä keskellä.
 Kuullaan taas kun keretään, toivottavasti pian!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Halkomäki: Hyvikset voittaa pahikset



Joskus sitä on vaan niin hyvä olo, että siitä on pakko kirjoittaa tänne plokinkin puolelle.

Pidemmän aikaa tässä olen itsekseni pohtinut tätä maailman menoa ja tuntenut suurta ahdistusta siitä mitä silmien eteen otsikkoina ja uutislähetyksinä leviää. Television, netin ja lehtien perusteella tuntuu, että maailma on täynnä vain kaikkea kamalaa, sotia, nälänhätää, ihmiskauppaa, julmuutta, pahuutta, vihaa, kostoa. Tämä pieni Suomikin. Täällä tapetaan taukoamatta joku jossain päin, murhataan, raiskataan, hakataan tai heitteillejätetään jokaisen päivän lööpeissä ja skuupeissa. Välillä saatan olla viikonkin, etten avaa Aamulehteä, radiota, nettilehtiä tai katso uutislähetyksiä. En vaan jaksa. Se tapa miten ne kamalat asiat levitetään meidän kauhisteltavaksi on äärimmäisen kuluttava. Hyvä jos yhden kerran pystyin kuuntelemaan, miten pieni tyttö tapettiin kerrostalossa isänsä ja äitipuolensa toimesta. Tai miten nuori nainen joukkoraiskattiin metalliputkella hengiltä Intiassa. Tai miten paloittelusurman tekijä oli hankkiutunut eroon ruumiista. Näitä asioita jauhetaan välillä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten kaikkien lastenkin! korville joka ikisessä päivän uutislähetyksessä radiossa ja telkkarissa. Netissä ja lehdissä uutisotsikot kirkuvat karmeat totuudet jokaisen silmien eteen. Päivästä toiseen. Oikeudenkäynnistä toiseen. Eikä niitä tahdo päästä pakoon millään. Tieto lisää tuskaa, ja kyllä, haluan tietää missä mennään, mutta en kestä sitä mässäilyä. En vaan jaksa.
Jos uutisotsikoiden perusteella muodostaisin mielikuvan Suomen meiningistä ja suomalaisista, niin tuntuu kuin pahuus olisi jokin tämän ajan muoti-ilmiö. Ihmisiä otetaan hengiltä tosta noin vaan. Ja mitä kamalammilla tavoilla. Ja yhä vain nuorempia. Eikä pahuus ylety vain ihmisiin, vaan myös eläimiin. Viattomien luontokappaleiden kärsimysten aiheuttaminen raivostuttaa ja ahdistaa minua ihan siinä missä ihmistenkin. Usein sitä mietinkin; mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?
 
Lauantaina tapahtui jotain. Kävin akupunktiohoidossa. Olin reilun tunnin ajan paikassa, joka oli täynnä käsittämätöntä hyvää energiaa. Hyviä ihmisiä. Hauskoja, suloisia, veikeitä. Niitä, jotka haluavat hyvää. Jotka ovat lämpimiä ja läsnäolevia. Jotka antavat toivoa paremmasta. Vaihtavat vauvan vaipat ja vaatekerrat kuin omalleen, viihdyttävät pientä vieraassa paikassa. Pyytämättä. Antavat kehuja ilman ihmeempiä ansioita ja täyttävät läsnäolollaan koko huoneen. Sitä on vaikea edes kuvailla sanoin. Kaikkien karmeiden Kotkan tappo-otsikoiden ahdistuksen yli löi sellainen hyvän olon hyökyaalto. Tänään jäin sitä oikein miettimään miksi olo on rätti väsynyt mutta silti kuitenkin jossain syvällä sisimmässä  suunnattoman energinen. Se on se eilisen energia. Hyvät ihmiset. Ihanat ihmiset. Hyvä ruokkii hyvää. Seura tekee kaltaisekseen.

Minäkin vietän aikaa lähinnä yksinäni täällä kotinurkissa arjen askareita pyöritellen, ja toisinaan elämä kutistuu aika pieneksi. Väsyttäväksikin. Maailmakin kutistuu. Parasta valohoitoa tähän marraskuun maagiseen hämärään ovat ihmiset. Juuri ne ihanat sellaiset!  Sitä valoa ja voimaa ei voita yksikään lamppu!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Halkomäki: Periksi ei anneta!


Eilinen oli vähän rivakamman puhurin päivä ja sen kunniaksi Halkomäessäkin vietettiin ekologista elämää kynttilän valossa hissutellen. Ei hassumpaa. Tekee hyvää ihmiselle mutta ei pakastimelle aika ajoin!

Poikkeustilapäivälle oli onneksi jotain ohjelmaakin. Kyllikkien Äiti-ihminen oli järjestänyt muovikippojen myyntikutsut sopivasti juuri iltapäivä neljäksi, kun illan hämärä teki laskeutumisharjoituksia tienoolle. Jokaisellahan pitäisi kuulemma olla perhetuttuna ainakin lääkäri, juristi ja pankinjohtaja. Mä lisäisin tähän listaan myös Tupperwarekonsulentin. Meilläpä on sellainen, rakas ystävämme Lispe, joka on paremmin tunnettu ihan vaan Kuningattarena.
Kutsuvieraat saapuivat kukin tavallaan autolla tai otsalamppujen valokiilassa säntillisesti neljäksi. Puhelin ei piipannut ainuttakaan Onko Tupperit peruttu? -viestiä. Tää on täällä meillä maalla niin tavallista: sähköt poikki, vesi poikki. Onneksi kääretorttu oli leivottu jo edellisenä päivänä ja glögi lämpesi kätevästi puuliedellä. Suolaiset tarjottavat jäivät vähän vähemmälle eikä kukaan halunnut paistaa nakkeja takassa vaikka mahdollisuutta tarjottiin. Kutsut menivät hyvin, kynttilöiden, mäklaittien ja otsalamppujen valossa nähtiin Lispen aina niin viihdyttävä ja hulvaton kipposhow, ja tilauskaavakkeitakin täytettiin ahkerasti. Nyt sitten jännitellään että mitä tuli tilattua!  Mutta kaiken kaikkiaan taas tuli todistettua, etteivät myterit ja myllerrykset juuri vaikuta elämään täällä takametsissä. Show must go on ja sillai.