Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tahko MTB. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tahko MTB. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Tahko mtb 2016

Tahkolla käytiin taas. Perinteinen, jokakesäinen kärsimysnäytelmä oli koettava tänäkin vuonna. Mutta olihan meillä mukavaakin. Tahko mtb ei petä koskaan!

Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.

Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.



Saunan, iltaoluen ja potkupallokisojen seuraamisen jälkeen mentiin yöunille. Seurueessa oli aistittavissa pieniä hermoilun merkkejä, koska edellisvuosina majoituksessamme ollut Jari loisti poissaolollaan. Jonkunhan se teputus oli Jarin puolesta hoidettava.

Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.


120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.


Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!


Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!

Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!

Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D


Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!





Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!




Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
                              Ensi vuonna tavataan taas!





maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kyllikit: Mä ajoin koko yön - TahkoMTB 2015


 Teksti Tiinan kynästä, kuvat ja kuvatekstit Hannan:




"mä ajoin koko yön niin kuin roy orbison mun sydämeni lyö se aivan hervoton jo on

lähin liikkumaan
valot vilkku vaan pyysin tanssimaan sua beibe tää on huikeaa juuri oikeaa astrofysiikkaa välillämme en tiedä ees mis mun autoni on mut sun kanssas beibi se on tarpeeton"

Tämän vuoden Tahkosta piti tulla jotain erilaista kuin ennen. Ja tulikin. Monella tavalla. Siitä tuli ennätystahko monella mittarilla mitattuna: kuran, vitutuksen, pissataukojen ja valvottujen tuntien määrällä ainakin. Toisaalta siitä tuli myös ennätysparas Tahko. Ikimuistoinen. Riemukas. Suuria voimia koetteleva. Periksiantamaton.

Omituisten flunssa- ja sydänoireiden siivittämän ja lähinnä massakauteen keskittyneen kevätkauden jälkeen oli parasta tunnustaa faktat: tänä vuonna ei tehtäisi reittiennätyksiä, vaikka poluille olisi vedetty asvaltti ja jyrkimpiin mäkiin hissinousut. Kun myös rakas aviomies oli kevään aikana kerännyt lähinnä leimoja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kanta-asiakaskorttiin, oli aika lyödä 14 vuotta kestänyt parisuhde koetukselle ja lähteä testaamaan Tahkon 60 kilometrin ihanuus kahdestaan ja samaa matkaa. Muutettiin viime hetkillä ilmot Yöttömän yön Tahkoon sillä ajatuksella, että repussa riittää eväitä ja tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.

Kisapaikalla tuttu kuhina vastaanotti perjantaina. Tuntui hölmöltä, että edessä ei odottanut levottomasti nukuttava yö, vaan jotain muuta. Kun muu kisaporukka kömpi vällyjen alle yhdentoista maissa, me aloitettiin varusteiden keräily ja yötaipaleelle lähteminen. Hanna lähti reippaana tyttönä meitä saattelemaan ja Piazzalla oli jo muutama muukin valmiina. Mitään varsinaista ruuhkaa ei tällä kertaa lähtöviivalla nähty, kuuluttaja sai lähes nallekarkeilla houkutella porukkaa tiiviimmäksi rykelmäksi. Aamun lähdöistä tuttu ilmassa leijuva kilpailuhenki oli poissa ja tilalla aistittavissa kauhunomaista odotusta tulevista hetkistä.

Tahkon yötöntä yötä, upea keli lähteä reitille!

Tiina ja Sakke valmiina kuin partiolaiset, kohta mennään eikä meinata.

Piazzalla oli klo 24.00 rauhalliset tunnelmat normaaliin lähtöhumuun verrattuna.

Lähtökäsky saatteli meidät puoliltaöin reitille, joka noudatteli tuttua kaavaa takavuosilta. Sovimme, että tällä reissulla kerrataan kaikki edellisten Tahkojen kommellukset ja koneremontit ja fiilistellään reitillä muutenkin. Minä kertoilin, missä edellisillä kerroilla olin ihaillut maisemia, ajanut päin kuusta, katkaissut ketjut ja edennyt mielestäni suht mallikkaasti. Sakke keskittyi muistelemaan sitä, ettei muistanut oikeastaan mitään, kun oli vetänyt aina niin reikä päässä ja sumussa omat suorituksensa.
Kinahmi ykkösellä liityin mainion Kona-retkueen peesiin, jonka kanssa käytiin sellaista "en mää mee, mee sää, no en mää, mee sää"-tyyppistä vetovastuun jakamista reissun kuluessa. Suosikkipätkäksi reitillä lukeutuva lasku kohti Eskolaa oli tällä kertaa aika liukas, ja muutamat läheltä piti -tilanteetkin siinä tuli koettua.

"Step by step, ooo, baby, gonna get to you, girl"

Vitutus liukkaudesta, mudasta ja omasta kerta kaikkiaan paskasta kunnosta alkoi
kumuloitua mukavasti ennen Kinahmi kakkosta. Yritin siinä psyykata itseäni, mutta ei kauheasti naurattanut. Ei kulkenut henki eikä pyörä. 
Kello oli jotain yli kaksi, kun tultiin Kinahmi kakkoselle ja jalkapatikka alkoi. Jostain takaraivosta pulpahti esiin legendaarisen New Kids On the Blockin biisi Step by Step, jota sitten pyörää ja itseäni ylös hilatessani lauleskelin. Melkein vedin ne musavideolta tutut rappusmuuvitkin siinä jyrkimmässä kivikkokohdassa.

(Voit tsekata ne tästä, jos jostain syystä oot jo unohtanut)




Kalkkiruukin mäki oli mukava ja vauhdikas. Ja kuiva. Ennen kaikkea mukavan kuiva (ainakin verrattuna moneen muuhun mäkeen). Huollossa naukattiin vähän banaania ja suolakurkkuja ja geelejä ja rupateltiin muiden kanssa. Helppoa ei ollut kenelläkään, mutta jaettu tuska teki siitä pienemmän.

"jatkan jaksan vaikka väkisin jos ois helppoo, kaikki tekis niin mus on voima, jota en voi vaimentaa pusken täysii aina vaan mun ei täydy, vaan mä saan katse eteen ja suupielet ylöspäin teen vastoinkäymisistä voimaa katse eteen ja suupielet ylöspäin antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"

Neljän aikaan aamulla oltiin äärirajoilla. Itku puski silmäkulmaan, jalat oli kaksi voimatonta perunasäkkiä ja kaiken lisäksi oksennus pomppi kurkussa. Kuluneen kahdeksan tunnin aikana nautittu (yltiöpäinen?) tankkaus (pari kolme annosta pastaa, patonkia, salaattia, ylikypsää possua valkosipulilohkoperunoilla, tiikerikakkua, snickerspatukka, puoli pussia panttereita, puolikas pähkinäsuklaalevy ja tetrallinen mustikkasoppaa) ei ollut lähtenyt imeytymään ihan odotetulla tavalla, ja kuvittelin itseni jo näreeseen heittämään laattaa. Taisin siinä sanoa ääneenkin, että Tahko on nyt mun osalta nähty juttu, turha tänne on tulla joka kesä kurjuuttaan maksioimaan. Mies tajusi pitää suunsa kiinni ja ketjunsa kireällä, niin että pahimmat jupinat ja uhkailut kuulin vain minä itse. 
Viimeisellä asvalttiosuudella eteen tuli houkutteleva Tahko 7km -kyltti ja minä loin mieheeni surkeimman ilmeen mitä osasin ja räpsyttelin mudan kangistamia ripsiäni: eikö nyt voitaisi jättää tätä kesken ja lähteä pikitietä pitkin mökille saunaan?! "Mennään nyt vaan hetki kerrallaan", totesi mies ja katosi polulle aamuyön hämärään. Perässä oli seurattava.
Tuskin olisin selvinnyt maaliin ilman Elastista. Henkinen jukeboksi kaivoi levylautaselle tällä kertaa Eteen ja ylös -biisin ja sen sanomaosasto pisti silmään uuden asenteen. "Teen vastoinkäymisistä voimaa" sanoin itselleni joka kerta kun Spessu ruopaisi taka-akselia myöten johonkin suonsilmäkkeeseen.
Ja tapahtui myös jotain muuta ihmeellistä: mahassa kävi mystinen kierre, energia alkoi imeytyä ja mulle tuli nälkä! Mahtavaa! Näin hallusinaatioita makkaraperunoista parin kilometrin ajan ja nälkä toimi hyvänä motivaattorina kohti kotia.

"Leijonaa mä metsästän. 
Tahdon saada suuren. 
Enkä pelkää ollenkaan. 
Edessä on suo. 
Märkä, upottava suo. 
Sitä ei voi ylittää. 
Sitä ei voi alittaa. 
Sitä ei voi kiertää. 
Täytyy mennä lävitse. 
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. 

Edessä on joki. 
Kylmä, syvä joki. 
Sitä ei voi ylittää 
Sitä ei voi alittaa. 
Sitä ei voi kiertää. 
Täytyy mennä lävitse. 
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 

Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. "

Tuulivaaran huollon jälkeen alkoi reitin ihanin ja kamalin osuus. Ihana sikäli, että nyt kropassa oli vähän potkua edetä, kamala sikäli, että märkä oli todella märkää. Mies katsoi mua hiukan hitaasti ja kiihdytti taas vauhtiaan, kun tien levyisten, puolimetriä syvien lätäkköjen jälkeen aloin hoilottaa Leijonan metsästystä, jonka lyriikat mätsäsivät monella tapaa tän vuoden olosuhteisiin. Taisin olla aika väsynyt? 
Mutta ei se mitään. Aamu valkeni. Maaliin oli 10 kilometriä. Edessä oli vain mukava kivikkolasku kohti loppuhuipennusta, El Grandea. Laskun ja viimeisen mäkietapin välissä otettiin vielä viimeistelevä mutakylpy. Mielessäni siunasin niitä kahtatuhatta pyöräilijää, jotka muutaman tunnin päästä pyörisivät näissä samoissa poteroissa.
El Granden juurelta oltiin luvattu lähettää hätäraketti merkiksi Hannalle, että tietää laittaa saunan lämpiämään ja aamiaisbuffeen valmisteille. Minä jäin hinaamaan itteäni ja pyörääni mäkeä ylös, kun meidän perheen Jussi Veikkanen tempaisi itsensä kukkulan huipulle maisemia katselemaan. Tossu nousi kevyesti, ja aikaisemmin yllättänyt nälkä painui taka-alalle kun siinä hengästyksen lomassa tuli syötyä puoli kiloa hyttysiä.
Tahkon huipulla vietettiin pakollinen some+fotohetki ja ihailtiin aamu-usvassa kylpevää savoilaismaisemaa. Oli pakko myöntää, että hetki oli kaunis.
Loppulaskussa tuli taas tippa silmään. Tällä kertaa ei pelosta, vaan siitä järjettömän hyvästä fiiliksestä, jonka selviytyminen tästä leikistä sai aikaan. 

"sisko älä luovuta vielä me ollaan vihdoin oikeella tiellä matka on pitkä ja kivinen mutta älä pelkää mä otan sut vaikka reppuselkään"
Upea aurinkoinen ja lämmin kesäaamu, kelpasi polkaista maaliviivan ylitse!

Takana näkyvää rinnettä tultiin loppulaskussa alas. Ei vellihousujen hommaa!

Maalissa odotti kylmettyneen oloinen toimitsija ja huolto-Aunemme Hanna. Kello oli kymmentä vaille seitsemän. Ylävitoset koko tiimin kesken: hengissä ja ehjinä selvittiin, oma osuus vuoden 2015 Tahkosta oli nyt hikoiltu. Avioliittokin säilyi hengissä, luultavasti jopa vahvistui. Mieleen pulpahti Kuningasidean mainio Enemmän duuoo ku sooloo, jonka alkusäkeet kuvastivat yhteistä reissuamme täydellisesti.

Ihan kuin eivät olisi missään käyneetkään, ilmeistä päätellen.
Pyörät ja ajokamppeet kyllä kertoivat toista...

Mökillä saunaan, kylmä lonkero kitusiin ja aamupalan kautta lähettämään muut omista suorituksistaan nauttimaan. Ihan kaikkea reitillä odottavaa ei toisille kerrottu, mutta eiköhän meidän pyöristä ja ajovarusteista pystynyt jotain päättelemään.
Aamu-unien jälkeen päivä jatkui Piazzalla kisoja seuratessa, Peltsiä kannustaessa ja kovakuntoisia naisia ihaillessa. 
Siinä porukassa olis hienoa olla. Kyllä mäkin vielä joskus. 

Piazzan kisahumua.
Kisakatsomoa ja tankkausta saunan, aamiaisen ja unien jälkeen. Hampparia, lonkeroa ja mansikoita.

Huoltokyllikki ja Kisakyllikki.

Tältä näyttivät pyörät ja kuskit urakan jälkeen. Vähän ratisi muta hampaissa.
Alakuvassa huollon rento meininki, kuskien omia kamppeita odottelemassa kuusen juurella.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kyllikit: Kammet pyörii ja kura lentää!



Se olisi kesä taas sillä mallilla että huomenna Kyllikit suuntaavat jo tutuksi tulleeseen tapaan kohti Nilsiää ja Tahko MTBtä. Rinta kaarella ja voitto mielessä, kuten aina! Tai lähinnä kylläkin sellaisella eloonjäämiskamppailumeiningillä tänä vuonna. Tilanne on nimittäin sellainen, että Tiina on päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja osallistua 60km YÖpyöräilyyn. Ja vielä ihan ilman siskoaan! Ja vieläpä ilman mitään kuntohuiputuksia! Hanna jää ylläpitämään ruokahuoltopäällikön virkaa, koska aneemisille ei lukuisista pyynnöistä huolimatta tänäkään vuonna ole omaa sarjaa. Niinpä nyt on tyytyminen leipomispuuhiin ja tankkausruokien valmistukseen kuravellirallin sijasta. Kivaa se on sekin, saa päästää oman sisäisen Aunensa valloilleen!



Kisaraporttia siis luvassa kunhan kotiudutaan.
 
Pitäkää peukkuja!!!




maanantai 7. huhtikuuta 2014

Halkomäki: HÄN on täällä tänään!



Kona-Kaunokainen on herätetty talviunilta.  Niin virkeästi taittui taival ensimmäistä kertaa tänä keväänä että ihan mieltä lämmitti! Hitsi että mä olen kaivannut pyöräilyä, tai no, liikuntaa yleensäkin. Jotain muuta kuin puuduttavia vaunulenkkejä, jotka ovat olleet tämän omituisen talven ainoana vaihtoehtona. On ihanaa kun tulee oikeasti hiki ja olemattomissa lihaksissa tuntuu mukavaa poltetta, jeejeejee! No ei tässä kyllä vielä voi kauheasti reteillä, tänään oli vaan sellainen tunnusteleva tutustumisajo, näyttäydyttiin kylillä ja otettiin vähän mutaroiskeita runkoon lähimetsän kangaspoluilta. Raikas illan tuoksuinen metsä, hakkualueilla tuoreen puun tuoksu, kolme teertä polun reunan männyssä ja viileä viima kypärän alla. Vaan mää ja mun Kona! 




 Jonnekin kisoihinkin sitä pitäisi kai ilmoittautua. Että olisi oikein  jokin tavoite tälle kaudelle. Tahko mtb:lle lähden joka tapauksessa, ajoin tai en, jonkunhan ne tankkausmuonat on väännettävä. Tahkon rynkytysreitti ei tosin houkuttele, mutta siinä on oma kiero viehätyksensä. Mulle se ilo ei niinkään tule ajamisesta, koska mulla ei ole vaadittavaa kuntoa/tekniikkaa, vaan ilo tulee siitä, että selviää siitä reitin aiheuttamasta **tutuksesta! Kyllä. Sellainen henkinen masokisti asuu mun kypärän alla. Tiedän, että jos menen sinne ajamaan niin jo lähtöviivalla **tuttaa ankarasti. Merkillistä!
Syöte mtb taas tarjoaa sitä henkistä euforiaa, pumppaamo-osuutta ja loppunousua lukuunottamatta, ja siellä varmaan jokainen voi tuntea itsensä ihanasti oman elämänsä pyöräilykunkuksi. Syötteelle olisi vähän niin kuin pakko päästä!


Koska meikäläisen urheilijauralla ei tunneta käsitteitä peruskuntokausi, voimaharjoittelu, herkistely tai intervellitreeni, tarkoittaa se sitä että kunto on aina melko arvoituksellinen. Usein lähes olematon. Panostankin eniten siihen liikunnan riemuun.  Jotain tekniikkareeniä pitäisi kyllä ihan oikeasti päästä joskus vetämään. Mä olen sellainen vellihousukuski. Todella. Kun reitillä tulee vastaan joku haastava lutakko-kivikko -yhdistelmä, niin mä jo kaukaa katson että iiiik, mä en selviä tosta! Sitten mä valmistaudun kaatumaan ja sitten mä ajan siihen lutakko-kivikko -hässäkkään ja kaadun. Noin vain. Pitäisi osata ottaa enempi semmoinen yli että heilahtaa -asenne. Joskus se on onnistunut, usein miten ei. Ja sitten kun mulla on vielä tämä asentohuimausvika päässäni, monien muiden pikkuvikojen ohella, niin se ei ollenkaan helpota ajamista vähänkään haastavammissa olosuhteissa. On karmiva tunne, kun yrität itse kääntyä pyörällä oikealle mutta silti käännytkin vaan vasemmalle ihan väkisin. Se on OIKEASTI tosi kamalaa. Arvatkaa pystynkö ajamaan pitkospuita? Juu en. Vähänkö kypsyttää! Toistaiseksi en ole saanut tasapainotettua päätäni vielä sellaisiin asetuksiin ettei huimaus haittaisi ajamista. Ideoita?

Täältä kahden nasun ja yhden yrittäjämiehen pyörittämästä karusellista ei niin vain heittäydytä systemaattiseksi treenaajaksi, vaan silloin hikoillaan kun siihen on aikaa. Ja intoa. Viime aikoina into on ollut vaihteleva, tosin nousujohteinen, mutta aika melko olematonta. Yritänkin taas saada aikaiseksi jonkinlaisen parempi ihminen projektin, jolla laitan arkeni sellaiseen järjestykseen että homma toimisi vähän tehokkaammin. Että voisin ehtiä satulaan muutaman kerran viikossa, heilutella kahvakuulaa ja vaikka yrittää joskus hölkkäillä.  Jotain sellaista. Pienikin lisä liikuntaa olisi pala taivasta!

Tässä tekstiä naputellessani olen jo vetänyt kaksi palauttavaa sämpylää ja litran vihreää teetä. Okei, ja pari lakua. Palauttavaa. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva fiilis! Mä tykkään kyllä kotiarjesta, mutta vielä enemmän mä tykkään kun saan siihen palasen jotain itsellenikin.
 
Mää, metsä ja maastopyörä. Mää oon niin liekeissä!!!
 
 

maanantai 6. tammikuuta 2014

Puntari: Vuoden fiilis

En tehnyt mitään lupauksia tälle vuodelle, enkä luo katseita isommin menneisyyteen. Se kyllä miehen kanssa todettiin, että vuosi 2013 oli kaikkinensa aika lyömätön. Lähipiirissä tapahtui paljon isoja kivoja asioita.

Jos oma vuoden huippuhetki pitää kiteyttää yhteen kuvaan, niin se olisi tuo alla oleva.
Siinä oon just polkaissut itseni maaliin Tahkolla 60km reitiltä yli puoli tuntia nopeammalla ajalla kuin koskaan ennen. Koko lenkki siellä oli ehkä elämäni parasta maastopyöräilyä ja vieläkin tulee sellainen WOW-fiilis, kun sitä ajattelen.

Tahkon reissu on kuitenkin ollut mulle aina muutakin kuin pyöräilyä. Se on ollut yksi vuoden harvoista parisuhdereissuista, jolloin lapset jäävät kotiin ja me päästään Saken kanssa humeltamaan täysin vapaana. Ja vaikka me ryvetäänkin suurin osa päivästä omilla reiteillämme, kisaan valmistautuminen, siitä palautuminen ja kokemusten jakaminen on sitä mukavaa yhteistä aikaa.

Parhautta reissulla koetaan silloin, kun molemmat onnistuvat vielä "kisasuorituksissaankin" ja voi iloita paitsi omasta myös toisen onnistumisesta. Viime kesän Tahko oli juuri sellainen.


maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kyllikit: Over the hills...

...and far away... Oli teemamme tänä vuonna Tahkolla. Kuinka toimivat Tiinan teesit ja miten Hannan sotaratsu selvisi maaliin, kaikki se on luettavissa täällä. Olipas taas hauskaa, etenkin iltabileissä :)


tiistai 29. toukokuuta 2012

Puntari: Menetetty peli?

Miltä tuntuu, kun on ollut kuukauden kipeänä?
Tää on ihan hanurista, jos saan luvan käyttää tilanteesta näin kaunista ilmaisua.

Kuukauden aikana olen käynyt tasan 2 kertaa suunnistamassa (toisen kerran rastireitillä lasten kans ja toisen kerran kävelin A-radan läpi), kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran pilateksessa.

Ketuttaako? Kyllä. Sillä vielä huhtikuun lopussa näytti siltä, että tästä tulee ihan once in the lifetime -tyyppinen urheiluvuosi. Liikuntapäiväkirja näytti, että harjoitusmäärät edellisvuoteen verrattuna olivat ihan eri luokkaa ja salaa mielessäni haaveilin aika merkittävästä ajan parantamisesta esim. Tahkolla.
Nyt nuo haaveet on heitetty romukoppaan, sillä vaikka kuukauden olen jo tätä flunssaa kärsinyt, ei se vieläkään ohi ole. Nenä vuotaa, lima pyörii nielussa ja yskittää. Olo on vetämätön. Ei tietoakaan siitä fiiliksestä, mikä vielä viimeisellä  Lapin reissulla hiihtoladulla oli: sellainen hurmos, että vaikka kilometrejä oli alla, niin kropasta löytyi vielä irtiotettavaa.

Päätin armahtaa itseni. Tämä kesä mennään nyt näin. Venlojen viestiin lähden sillä ajatuksella, että rastit löytyy ja maaliin pääsen hengissä. Tahkolla aion startata kuuskymppiselle ja ajella tapahtuman hyvistä puolista (= huoltopisteistä) nautiskellen.
Sakke mua yrittää lohdutella, että tässä on vielä kuukausi aikaa, että peli ei ole vielä menetetty. Eikä sitä tiedä, vaikka kisoissa mulle kävis Matti Heikkiset, ja kohdalle osuis oikein pöljä päivä...
Tytöt oppivat jo pienenä, että huoltopisteet ovat
pyöräilyssä parasta!

Iloisin olen ollut siitä asiasta, että meidän Maire polkee uudella isolla fillarillaan niin sujuvasti, että sunnuntaina osallistuttiin paikalliseen pyöräilytapahtumaan ja polkaistiin 7 km lenkki. Saima nautiskeli tunnelmasta mun tarakalla istuimessa. Hokasin, että me pystytään pyöräileen kesällä yhdessä aika kivoille retkille tässä lähiympäristössä.
Vaikka kyllä mun sielu (ja Spessu) halajaa jo kunnon maastolenkillekin vaikka Pälkäneen tai Kangasalan harjuun!

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Puntari: Tahko MTB, ohjeita

Miettisen Ollin asiantuntevasta tekstistä innoittuneena aloin pohtia oman menestykseni kulmakiviä maastopyöräilyssä. Jakaakseni ns. Voittajan Reseptin päätin tehdä itsekin listauksen, kuinka kesän Tahkon kilpailusta selvitään maaliin rinta kaarella ja pokaalit silmissä kiiluen.

                                             TIINAN TEESIT TAHKOLLE 2012

TULIN, NÄIN ja olin viideskymmeneskuudes...
 
1. Ennen kaikkea muuta valmistautumista (kuten harjoittelua), huolehdi, että ajopaitasi, pyöräsi kahvojen ja pyörään kiinnitettävän numerolapun värit mätsäävät. Jos näin ei ole, ei kannata edes osallistua. Samansävyisestä huulipunasta (ja siitä, että se pysyy huulilla maaliin asti) lisäpisteitä (paitsi ei pojille)!

2. Kilpailua edeltävällä viikolla huolehdi riittävästä syömisestä. Tai oikeastaan ei riitä, että syöt riittävästi. Syö tsiljardikertaa enemmän. Tämän viikon jälkeen sinun täytyy luultavasti katsoa joku BBC:n Afrikka-dokumentti 80-luvulta palauttaaksesi mieleen, mitä nälkä on.

3. Älä missään nimessä ennen kilpailua koske itse pyörääsi minkään huoltotoimenpiteiden merkeissä!!!

4. Saavu kisapaikalle mielellään edeltävänä iltana, että ehdit nauttia paikallisella terassilla vähintään yhden relaxoivan. Lihaksilla on koko seuraava päivä aikaa hapottaa. Nauti vielä kun voit.

5. Syö aamupalaksi sitä mitä olet tottunut syömään. Älä syö puuroa, jos et syö normaalistikaan puuroa. Kysykää vaikka Miikalta, jonka Eloveenat päätyivät Kinahmi ykköselle männyn juuristoa somistamaan.

6. Lähtöviivalla näytä vaatimattomalta. Ihan vaan siltä, että tässä joku onneton kotiäiti on lähtenyt koittamaan rajojaan. Vapauta sisäinen atleettisi rasvakerrosten alta vasta starttipyssyn pamahdettua.

7. Nauti huoltopisteiden palvelusta. Tästähän sitä ollaan maksettu. Kun toisella kädellä tunget puolikasta banaania suuhun, heilauta toisella kädellä toisesta suupielestä mustikkasoppaa sisään - samalla kun joku Kinahmin martoista kaataa kuupalla saavista urheilujuomaa päähäsi (saattaa imeytyä sitäkin kautta ja säästyypähän aikaa).

8. Jos pyöräsi hajoaa, asettaudu viehkeästi polun viereen ja näytä siltä, ettet ole koskaan elämäsi aikana korjannut ainuttakaan pyörää. Luultavasti se tulee onnistumaan yllättävän helposti. Kyllä siihen lopulta joku epätoivoinen sinkkumiesmaastopyöräilijä pysähtyy meisseleineen

9. Maaliviivalla tuuleta. Siinäkin tapauksessa, että maalivaate on purettu jo pari tuntia ja 1500 maaliintulijaa aikaisemmin. Näyttävyys ennenkaikkea (tässä vaiheessa myös ajopaita ja huulipuna astuvat urheilusuorituksen kannalta oleelliseen rooliin).

10. Palautumista varten heitä heti maaliviivan jälkeen joku kolmiolääke huuleen. Olo muuttuu heti paljon kivemmaksi eikä päänsärky pääse pilaamaan iltabileisiin osallistumista. Sitä paitsi lääkkeen humahtaessa hattuun voi hetken tuntua jopa siltä, että tämä on koettava uudestaan!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kyllikit maailmalla: Hikeä ja kyyneleitä Tahko MTB:ssä


Nyt on kotiuduttu Savon sydämestä, Nilsiän Tahkovuorelta. Kisaraporttia siis pukkaa.
Teksti: Tiina
Kuvat: Hanna

Perjantaina helteisen loma-asuntomessupäivän (rapsaa tulossa myöhemmin) jälkeen ajelimme Tahkolle. Illalla käväisimme kisakeskuksessa ihmettelemässä pyöräilymaailman uusia tuulia, hakemassa kisanumeromme ja nauttimassa terassilla viimeistelevät nestetankkaukset. Seuraamme liittyivät myös hulvattomat Team Kyytijannut, joiden kisakokemukset aikaisemmilta vuosilta nostattivat hymyn huulille.

Säätiedotus lupasi lauantaille viikon kuuminta päivää, käytännössä siis 30 asteen hellettä. Ilma oli jo perjantaina painostava, hikinen ja tukosa. Kauhulla odottelimme, mitä lauantai toisi tullessaan.
Illalla pikaisen miilunpolttajanspagetti-tankkauksen jälkeen kävimme hikisinä piehtaroimaan sänkyihimme (paitsi Jarkko ja Jari, joista toinen nukkui vessan ja toinen pesuhuoneen lattialla hyttysiä paossa!).

Aamun viimeisiä säätöjä kalustolle...
...viime hetkellä Tiinan takajarru "hirtti kiinni", Teemu korjasi...

...lähtöviivalla oli tunkua...

...Pälkäneen omat pojat Teemu, Peter ja Rainer valmiina matkaan...
 Aamulla taivas oli pilvetön. Ulkona keli oli kuin Thaimaassa. Auringossa ei voinut olla. Pakko oli kuitenkin venytellä laittamaan kisavarusteita päälle, kiinnittämään kisanumeroita pyörään ja pienen verryttelyn muodossa läheteä kannustamaan miestä, joka starttasi omalle reitille jo yhdeksältä ns. kuumassa ryhmässä.
Oma starttini tapahtui kymmeneltä. Se oli viimeinen lähtöryhmä ja sen myötä kaikki yli 1700 pyöräilijää oli saatettu matkaa Tahkon maastoihin.

...Tiina vanha linssilude pääsi haastatteluunkin...
...liekö syynä ollut täydellisesti väreiltään mätsännyt kisavarustus...
Lähtöalueella oli hyvä fiilis ja kun kisojen dj pisti vielä lähtöpyssyn pamahdettua soimaan Martti Servoa, oli meininki kohdillaan. Autuaan tietämättömänä tulevista riemun ja kauhun hetkistä polkaisin Spessuni liikkeelle.

...ja sitten menoksi!
Keväisen Sappeen nitkahduksen vuoksi otin alun aika varovasti ja kuulostellen. Ensin tuntui siltä, että aamupala ja tankatut nesteet vaan hölskyvät mahassa, mutta aika pian kroppa alkoi vetää sinne ahdettua sapuskaa. Kun polkeminen ensimmäisen 15 kilsan jälkeen alkoi tuntua hyvältä, uskalsin lisätä kierroksia koneeseen.
Kinahmi I, ensimmäinen kunnon nousu, pisti jalkoihin sopivaa poltetta. Kinahmin huipulla oli nautinnollista polkupätkää ja ajaminen sujui. Tuulikin vilvoitti ihanasti. Alas luikerreltiin myös mukavaa polkupätkää pitkin ja keskittyminen siirtyi jo Kinahmi II nousuun.
Nousu olikin melko raju. Pyörää joutui lähes kantamaan kivikossa, mutta huipulle päästiin sielläkin. Tosin reidet huusi hoosiannaa ja kerran mielessä kävi ajatus "mitä hemmettiä mä täällä teen".



Mahtavat kannustusjoukot reitin varrelta ja kylmää kaljaa!
Viimeistään siinä vaiheessa, kun polulta alkoi kuulua huutoja "kylmää kaljaa, kylmää kaljaa" kaikki Kinahmin tuskat huuhtoituivat mielestä. Polun varrella odotti joukko yläosattomia karjuja kylmät oluttölkit kädessä. Pakkohan siihen oli pysähtyä!!! Kaljasta kieltäydyin (ettei näy dopingtesteissä), mutta ryhmäfoto otettiin tietysti. Kiitokset vielä polttariporukalle hulppeasta kannustuksesta ja pahoittelut, etten ehtinyt saunaan! Ensi vuonna sitten...

Matka jatkui leppoisasti. Lämmin oli, hiki valui silmiin. Neljänkymmenen kilsan kohdalla tuntui, että nyt alkaa kone hyytyä. Oli pakko pysähtyä Tuulivaaran huoltopisteelle ja nauttia yksi energiapatukka, urheilujuomaa ja suolakurkkuja. Käydä bajamajassa, jonka lämpötila oli yli 100 astetta. Katsella kartasta, paljonko tätä nautintoa on vielä jäljellä. Venytellä niskoja ja käsiä. Tappaa paarmoja.

Sitten taas pyörän selkään. Tässä vaiheessa sain sanoa itselleni muutaman rohkaisevan sanan. Polje. Jaksa. Sinä osaat. Hyvät jalat.
Yhtäkkiä ajaminen muuttui taas nautinnoksi. Garmin näytti, että matkaa maaliin on enää kymppi. Hanat kaakkoon ja viimeisen huollon ohi pysähtymättä. Siitä alkoikin laskuvoittoinen vauhdikas pätkä, jossa minulla oli mukavaa pyöräilyseuraa. Herrasmiehenä kaveri pysähtyi, kun meinasin heittää kunnon pannut, mutta onnistuin onneksi pysymään radalla. Vaihtoehdona olisi ollut suistua pää edellä pieneen puroon.

Henkisesti oli valmistautunut siihen, että viimeinen nousu El Grande olisi pahempi. Viime vuodelta muistot olivat karvaampia. Nyt tossu nousi jotenkin kevyesti, ehkä tieto siitä, että maali häämötti Tahkovuoren takana, motivoi ripeään nousuun. Ajaminen ei kuitenkaan enää tällä kunnolla tullut kysymykseen.
Tahkon huipulla pääsinkin taas hyppäämään Spessun selkään. Ja kun lähdin laskemaan mäkeä alas, tuli kuulkaas tippa silmään. Maaliin täältä ollaan tulossa!!!


Silmät kyyneleistä sumeana laskin laskettelurinteen alas ja kiersin Tahkolahden kuin hurmiossa. Ja maalisuoralla oli ihan pakko tuulettaa!!!

Maalissa pitää tuulettaa kun aihetta on!
Niin monta epävarmuustekijää liittyi kisapäivään (oma kunto, Sappeen kisojen huonot fiilikset, helle, vaativa reitti, pitkä matka, tekniikan kestäminen), että helpotus maalissa oli ihan järjettömän suuri. Ja verrattuna siihen, että viime vuonna 25 km reitin jälkeen olin aika uupunut, tämä tuntui ihan hyvältä. Eli kuntokin on vuodessa jonkin verran kasvanut : )

Sakke vastaanotti hikisen maaliintulijan...

...jolle kisajuoma maistui ja suu pyrki korvin!
Reitin varrella tapasin monta mukavaa pyöräilijää. Oli ultrajuoksijoita, satunnaisia harrastajia, perheporukoita, kaveruksia ja huippumenijöitä. Kaikkia kannustettiin ja kaveria autettiin hädässä. Liikuntamuoto, josta meitsi tykkää!!!
Maalissa olivat jo kaikki meidän tiimin jäsenet, Sakke alitti neljä tuntia, Timppa ja Jarkko ajoivat piirun päälle neljä, Teemu suoriutui maaliin viidessä tunnissa. Joukkuekisassa Kuhmalahden Kisa hävisi Team Aitoolle vaivaiset neljä sekuntia...
Sakari maalissa!

Jarkko maalissa antamassa kisaraporttia pojille!

Teemu maalissa!
Peter taisteli maaliin jalat krampaten!











Myös Rainer ylitti maaliviivan hyvävoimaisena ja paransi viimevuotista tulostaan roimasti!


Kyllä maistui sauna, venyttely, ruoka, juoma ja uiminen tämän urakan jälkeen. Ja illalla shamppis ja mansikkakakku!
Tiinan synttärikakkua kaivetaan paketista...





















































...illalla nostettiin malja elämälle ja hyville suorituksille!




























Tässä vielä lauantaini numeromuodossa:
Matka 60 km
Aika 5 h 40 min
Kalorit 1837
Keskisyke 151
Maksimisyke 179
Fiilis 10!

Televisiokuvaa tämän kesän Tahkosta trailerin muodossa TÄÄLLÄ!