Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 
Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!


Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 
Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!



 
Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?










sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Halkomäki: Mää ja muut Martat maalikylillä


RAKAS PÄIVÄKIRJA!
Perjantai 6.2.2015

Täällä ollaan isoilla kylillä, ihan Helsingissä asti! Onko jännää? No on...aina on kun maalainen tulee kaupunkiin! Ihan Pendolinolla lujaa ja vain yhdellä vaihdevikapysähdyksellä! Perjantain ja lauantain pääsen viettämään siniruutuisissa tunnelmissa aivan Marttaytimessä, Marttatalossa, Marttaliiton johdon neuvottelupäivillä. Kerta on ensimmäinen ja siksikin erityisen kutkuttava!

Perheellistymisen myötä omat harrastukset ovat kutistuneet minimiin ja kaikki sellainen vain vähän kiva humellus on jäänyt, jäljellä vain ne oikeasti huippujutut. Nyt kun tiukin vauvavuosipuserrus on ohi, niin harrastuksille jää jo hitusen aikaa. En ole tarkoituksella ottanut mitään uutta asiaa sekoittamaan pakkaa, vaan päätin syventää jo olemassa olevaa juttua, johon on kiinnostusta laajemminkin. Martat on mulle sellainen All In One -harrastus. Sitä siis lisää!

Aitoon Martoissa olen toiminut yhdistyksen puheenjohtajana sen perustamisesta lähtien. Nyt tulin valituksi Pirkanmaan piirin Pirkanmaan Marttojen hallitukseen, ja sitä myöten sain mahdollisuuden päästä kurkistamaan tänne pääkallonpaikalle Marttaliiton toimintaan. Tuolla kun omassa pienessä yhdistyksessä pyörii ja toimii viikosta ja vuodesta toiseen, kutistuu näköala helposti aika pieneksi sektoriksi. Sitten kun lähtee suuntaamaan järjestörakennetta ylöspäin, näköala kasvaa ja oma motivaatio olla mukana sen myötä. Huomaa, miten iso juttu Martat oikeasti on! Huikean hieno järjestö, ja sen toimintalle on yhä vain kasvava kysyntä. Kun katsoin auditoriota täynnä Marttaenergiaa, niin kyllä se tuntui luissa ja ytimissä asti. Ja se Marttaenergia, se on ihan oikeasti olemassa, ei vain jokin tyhjä sanonta. Tarmokkaita ja aikaansaavia naisia. Kutimet kilisivät ja puheenvuorot vaihtuivat. Ja on muuten sellainen sakki naisia, että niitä ei kannata turhaan suututtaa...ovat sen sortin ihmisiä, että saavat kyllä suunsa auki aina kun tarvitaan eivätkä anna kenenkään kävellä ylitseen. Iloisia, lämpimiä ja ihania ihmisiä!



Lauantai 7.2.2015

Jossain onnellisuustutkimuksessahan todettiin, että onnellisuuden lähteitä ovat lemmikkieläimet, yhdistystoiminta ja vapaaehtotyö.  Nyt kun tätä lauantai-iltana kirjoitan, olen tosi väsynyt ja tosi onnellinen. Järjestötoiminta on siis tehnyt tehtävänsä! Ja huomaan kyllä, että tällaista vaihtelua meikäläisen elämään kaivattaisiin useamminkin kuin tämän yhden kerran. Perjantaina oli Martoille järjestetty hienot ravintolaillalliset ja ohjelmat, mutta minä en vain yksinkertaisesti jaksanut enää lähteä. Olin aivan sippi koko päivän säpinästä. Kotona voi joskus mennä liki viikko, etten tapaa ketään perheeni ulkopuolisia ihmisiä. Tuolla tapasin päivän aikana kymmeniä uusia kasvoja, tutustuttiin, keskusteltiin, pohdittiin isoja kysymyksiä yksin ja yhdessä. Kuunneltiin mielenkiintoisia esityksiä ja jaettiin ajatuksia. Paljon paljon uutta ja ihmeellistä. Kyllä siinä yksi kaurapuuronkeittoon ja vaipanvaihtorumbaan jämähtänyt Martta simahtaa. Illansuussa pyörähdin kaupungilla pikaisesti vain todetakseni, ettei se kaduilla tarpova kovasti sekavan oloinen perjantaiporukka tarjonnut kovin sykähdyttävää elämystä Helsinkifiilistelijälle. Karkkikaupan kautta hotellille ruokalehtien pariin ja aikaisin nukkumaan. Se oli luksusta se!



Kun vielä lauantai puristettiin pakettiin niin johan oli jyrän alle jäänyt olo. Mutta mikä piristää ihmistä silloin kun väsy on suurin? Vastaus on tietenkin LANKAKAUPPA! Hitsiläinen, siinä aivan Marttatalon kulmassa oli lankakauppa Snurre. Eipä olisi pitänyt mennä, mutta onneksi menin. Aika moni Martta meni! Ai että mitä väriterapiaa, mitä lankoja, kaikkea ihmeellistä, ihania malleja ja ohjeita lankakerien kylkiäisinä. Ja mikä parasta, todella lämmin ja sympaattinen palvelu! Tällaiset kivijalkakaupat ovat kullan arvoisia! Heh, sanan mukaisesti...kyllä sinne saisi helposti kuukauden kotihoidontuet hukkumaan. Snurre on muuten ainoa kauppa Suomessa, joka myy sitä Kalastajan Vaimon blogissa paljon mainostettua Puno -lankaa. Ja se se vasta olikin mielettömän ihanaa!!! Taisipa olla heillä eniten myyty lanka. Ihan vaan pari kerää tarttui matkaan. Totesin itsekseni, että vähän sitä saa ihminen riehaantua kun isoille kylille pääsee! Eiks vaan?!



Nyt kotosalla. Lauantaisaunat saunottu, makkarat paistettu koko perheen voimin ja arki jatkuu taas. Mukava arki ja sitä lämmittämässä muistot Marttatalon tunnelmasta!

Rakas päiväkirja, täältä Halkomäestä tähän. Näihin kuviin ja tunnelmiin!



torstai 15. tammikuuta 2015

Halkomäki: Piikkikuoren alla


Meitä on aika monia just nyt. Meitä, joita väsyttää. Kolottaa. Särkee. Jomottaa. Pukkaa näppylää, jatkuvaa tulehduskierrettä, flunssakierrettä, migreeniä ja turvonneita niveliä. Kaikenlaiset vaivat kärjistyvät näin talviaikaan. Meikäläisellä on jo vuosia ollut vaivana kroonisen oloiseksi ärtynyt polvinivelen tulehdus. Ei kestä oikein mitään liikuntarasitusta. Sama vaiva hyppäsi kesällä oikean käden keskisormen niveleen. Lääkäreillä on ollut tarjota vain kortisonipiikkiä. Kahden pienen lapsen kanssa elämä on kuitenkin sellaista hötäkkää, ettei omia vaivojaan liiemmin ehdi eikä jaksa ravata selvittelemässä ympäri maakuntaa. Loppusyksystä kävi kuitenkin niin, että sippasin aika totaalisesti. Ihan sairaalloiseksi muuttunut väsymyksen tunne, tonnin painoinen möhkäle rintakehän päällä, hurjat rytmihäiriöt  ja totaalinen voimattomuus ottivat yliotteen. Onneksi vanhasta muistista tunnistin oireet ja osasin höllätä ja karsia jo ennestään yksinkertaista arkea edelleen yksinkertaisemmaksi ja kevyemmäksi. Se ei kuitenkaan auttanut kuin sen, etteivät oireet tästä enää pahentuneet. Se oli marraskuun loppua. Nyt eletään tammikuun puolta väliä ja minä olen täällä ruudun toisella puolella ihan kivassa kuosissa. Viime kerralla toipumiseen tarvittiin kolmen kuukauden sairasloma, nyt aivan jotain muuta. Neuloja, neuloja, enemmän neuloja.





Ystäväni Satu tuli apuun. Hoitolan pöydällä pötkötellessä haihtuivat niin väsymys, nivelvaivat kuin rytmihäiriötkin. Kolme hoitokertaa. Kasa neuloja ja vähän jäsenkorjaustakin siinä sivussa. Kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä hämäläisen sympaattisesti. Siinä kai se resepti.
Minulla oli aikaisempaakin kokemusta akupunktiosta, lähinnä migreenin hoidossa. Tiesin, että monenlaisia vaivoja neuloilla voidaan hoitaa, mutta IKINÄ en olisi tuosta noin vaan uskonut, että tämmöinen paketti. Ja siis ihan tuosta noin vaan!


Että ihan vaan vinkkinä, jos vitamiineista, särkylääkkeistä, kortisonista sun muusta purkkitavarasta ei oikein ole oman voinnin kohentajaksi, niin tässä olisi nyt tällainen ihmisystävällinen vaihtoehto. Neuloja kauhisteleville voin kertoa, etteivät ne tunnu oikeastaan yhtään miltään. Joskus pieni nipistyksen tapainen, mutta ei muuta. Ne ovat hiuksenhienon ohuita ja laitetaan nippa nappa ihosta läpi, ei suinkaan kairata mihinkään reisiluuhun asti.



Ja jos nyt joku sattuukin ajattelemaan tämän olevan jotain hörhöjen hommia, niin huoli pois. Ei siellä hoitolan nurkassa ole mitään kynttilöiden ja uhrilahjojen täyttämää kultaista Buddha-alttaria jossa keltapukuisten munkkien kuoro hymisee jotain pyhää mantraa sinisen suitsukesauhun keskellä. Ehei. Siellä on ihan tavallinen takkinaulakko ja kenkäteline. Ja toisessa nurkassa Satu. Sieltä mä sitten käyn aina kipaisemassa uuden elämän kun vanha rupeaa reistailemaan.


 
 
Oletko koskaan kokeillut?
Tuntuisko mahdottomalta ajatukselta?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kyllikit: Entiset Huuhkajat

 
 
Nyt Maitolaiturilla pukkaa matkaraporttia viikon takaisista tunnelmista!

Se oli perjantaina puoliltapäivin kun Kyllikit nostivat kytkintä. Ja oli kyllä muuten ihan viimeinen hetki paeta paikalta. Sen verran oli väsymystä, uupumusta ja ketutusta ilmassa, ettei me enää oltu varsinaisesti mitään mieltä ylentävää seuraa yhtään kenellekään. Laukussa oli pakattuna kaikki tarpeelliset meikit, ketjut ja vyöt, pullo kuoharia ja vähän vaatteitakin. Oltiin matkalla Tuusulaan, Näivettyneiden Perheenäitien virkistävälle viiden tähden toimintalomalle. Rivarin päätyasunnon keitaalle, jota emännöi siskokultamme Miia. Eli Lörppö.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin suuntasimme suurimmalle ostoskeitaalle jonne omalla autolla suinkin uskalsimme täältä maalta ajaa: Jumboon. Ostoskeskus, joka menee jo yli maalaisihmisen ymmärryksen. Jumbo valikoitui kohteeksemme osin siksi, että sinne voi ajaa ilman pelkoa taustalla väijyvistä ratikoista. Osin siksi, että sinne me osataan ajaa kun se on melkein lentokentällä. Onko? Tosin meinasi kyllä muljahtaa huulikiillot väärään kurkkuun kun kehätiellä mellastavat tietyöt paljastivat todellisen luonteensa; mistä pitää kääntyä? Miks missään ei voi lukea että tästä Jumboon? Tietenkin ajettiin oikean rampin ohi. Ja käytiin sitten kääntymässä yhden hotellin pihassa. Hirveen jännää oli ja melkein jo jätettiin auto ihan vaan siihen yhden liittymän pientareelle jotta mentäisiin jalkapatikassa siitä kauppaan. Kuitenkin kerättiin rohkeutemme ja Tiina luki haukkana kaikkia kylttejä, ja niin me sitten lopulta päästiin ihan oikeaan paikkaan ja löydettiin se ovikin mistä ostoskeskukseen pääsee sisälle! Sou faar sou guud, sano.


Ensimmäiseksi piti tietenkin suunnistaa kaffelle ja paakkelssille yläkerran kahvilaan. Sisäisestä kaaoksestamme sekä psyykkeen yleisestä tilasta kertonee jotain se, että välipala-aterioinnin päätteeksi Tiina pyyhki suunsa kassakuittiin. Siis vahingossa. Melkein lirahti pöksyyn kun sitä siinä aikamme hirnuttiin ja etsittiin vessaa! Uusilla verensokereilla olikin sitten mukava lähteä juoksemaan kauppoja ympäri piiitkä ostoslista kädessä. Mehän ei muuten harrasteta sitä shoppailua mitä kaikki tuntuvat harrastavan. Että laukataan kaupoissa ja osteskellaan kaikenlaista kivaa mitä vastaan tulee. Me ostetaan sitten kun jotain tarvitaan, ja nytkin oli kova tarve erinnäisille vaatekappaleille, laukulle ja kengille. Ja teepusseille. Tosin meinattiin me kyllä ostaa yksi skeittilautakin ihan ohimennen kun se skedekaupan myyjäpoika oli niin syötävän söpö. Nyt me tiedetään kaikki skeittilautojen pyöristä ja varustepaketeista, eikös se kuulu jo ihan yleissivistykseenkin?

Kun hankintapuoli oli kunnossa alkoi matkanteon toinen jännittävä osuus; suunnistus Tuusulaan. Pahimpaan perjantairuuhka-aikaan ei liiemmin huvittanut mennä kehätielle leikkimään maalaista, mutta eihän siinä muukaan auttanut kun navigaattori niin neuvoi. Jestas että jännitti! Mutta me selvittiin! Ilman yksiäkään upareita ja yhden sankan kalkkipilven läpi pääsimme vihdoinkin perille, ja parkkiksella meitä odottikin jo Miian voimauttava syleily!
Siinä sitten perjatai-ilta ihan vaan relaksoiduttiin. Läsötettiin menemään kaikki kuulumiset sitten Kirkastusjuhlien, siemailtiin vähän kuoharia, herkuteltiin jumalaisella thaikkukanalla, saunottiin ja sammuttiinkin aika ajoissa. Ehdittiin kuitenkin illan viimeisinä tunteina moikata vielä Miian mies, hellyttävä Töttöröö-Jukka, joka asuu myös kyseisessä osoitteessa. Jukka oli varsin vaikuttunut, vai pitäisikö sanoa kauhistunut, meidän kyvystämme syödä paljon ruokaa. Sori!


Lauantaiaamun raukean buffet -aamiaisen jälkeen koitti lomareissumme varsinainen huipennus: Helsinki! Matka isolle kylälle on aina superjännittävä juttu, ainakin meille maalaisille. Ja kyllä se Helsinki vaan tarjosi parastaan, upeassa auringonpaisteessa pyörimme ympäri keskustaa, teimme vielä hiukan lisää elintärkeitä hankintoja, nautiskelimme latet ja patongit espalla ja olimme aivan huumassa siitä kaikesta hulinasta! Ihana Helsinki! Ihanan paljon ihmisiä! Tiina kaapattiin heti Kampin ostarilla jonkun Vaarallinen jäte -kampanjan keulakuvaksi. Katsokaa vaikka instasta! Hästäkki taisi olla vaarallinenjate. Rapia neljä tuntia humellusta ja takaisin Tuusulan rauhaan. Yhteistä kokkailua, kuoharia ja käkätystä illalla television äärellä. Koska viimeksi oltiin katsottu telkkaria??? Ja voiko se Sinkkulaiva olla oikeasti niiiin huono ohjelma?

Sunnuntaina syötiin jälleen megapitkä aamiainen Miian erikoiskaffien kera ja nautittiin siitä jumalaisesta rauhasta mitä aurinkoinen aamu tarjosi. Kellon tikityskin kuului! Ja jotta kassiin pakatut lenkkarit eivät kävisi vain kääntymässä kaupungissa, niin olihan meidän vielä pakko hilpaista pienelle freesaavalle kävelylenkille. Aijai, ihanaa!

Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaksi vuorokautta ja olimme kuin taikaiskusta kadottaneet huuhkajaa muistuttavan olemuksemme! Anpiliivipöl! Me käänsimme auton nokan kohti maaseutua. Menestyksekkäästi läsnäoloamme pakoillut aviomies pääsi rauhassa palaamaan kotiinsa ja me kerkesimme vielä hikoilemaan sunnuntai-illan kahvakuulareeneihin.
Loistava päätös viikonlopun minilomalle!


Kiitos Miia
Kiitos Tuusula
Kiitos Helsinki
Kiitos käsjyypähkinät ja Fresita  
 
Me palaamme vielä!
Saadaanko?

lauantai 23. elokuuta 2014

Kyllikit: Eheydy kanssamme Jare


Saatiin Hannan kanssa vihiä siitä, että eräs suomalainen räppäri on kertakaikkisseen loppu, slut, finaalissa, geim ouver, ja että keikkataukoa pukkaa. Niin on lähtenyt suosio lapasesta, että tauon pituus on mää-rit-te-le-mä-tön. Tarkoittaa kai sitä, että lavalle kiivetään takasin vasta sitten, kun akun varausvalo näyttää taas vihreetä.

Koska me ollaan hyvinvoinnin ammattilaisia eikä koskaan uuvuta  (pienten lasten äidit ei uuvu...eipä...), niin ajateltiin ihan yhteiskunnan ja maailmanrauhan vuoksi järjestää tälle surkealle, elämän riuduttamalle räppärille jonkinlainen toipumisretriitti. Sitäpaitsi me halutaan se takas lavalle mahdollisimman pian. Ei ittemme takia, vaan niitten kaikkien tuhansien ja taas tuhansien uupuneiden naisihmisten, jotka saavat tästä jätkästä jostain syystä hirveet kiksit. Naiset naisten puolesta, tai jotain.

No, Kyllikkien eheytysretriitti ei ole tietenkään mikään luksusloma palmujen katveessa tai koreeta kaupunkihengailua pilvenpiirtäjien ja Luikkarin liikkeiden varjossa. Eipä ei, meidän puolestamme tämä jarevillekalle saa jättää AiFouninsa ja henkivartijansa kotiin, pakata merimieskassiin parit vaihtokalsarit ja hypätä ensimmäiseen Pälkäneellä pysähtyvään onnikkaan. Siitä lähtien herran hyvinvointi olisikin täysin Kyllikkien käsissä.

Ohjelman monipuolisuus olisi toki aseistariisuvaa. Aamupäivästä mattopyykkiä, klapisavottaa, perunannostoa, salaojien kaivamista, pyykkitelineiden kasaamista, mehustamista, hilloamista ja kai se Hannan talon vinttikin täytyisi ennen talvea lisäeristää. Jossain vaiheessa päivää syötäisiin Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa. Kylmänä. Kahvit juotaisiin sentään ruusukupeista, huvimajassa, ja siinä kohtaa voitaisiin puhua syvällisiä, niinku että mitä sä ajattelet sun elämästä just nyt?

Iltapäivästä siirryttäisiin Kuhmalahdelle, missä väkeä asuu huomattavasti vähemmän, kuin Keekin keskivertokeikalla on kävijöitä.
Kuhmalahdella tämä ihmisraunio saisi eheyttävän kokemuksen päästessään koeajamaan 1.4 litraisen Polo farmarin vuodelta -99. Nautintoa lisäisi auton etukonsolista löytyvä kattava c-kasettikokoelma, josta ei takuulla osu käteen ainuttakaan herran omaa äänitettä. Holiday Hits vuodelta 1985 nostaisi tunnelman kattoon, kun kaasuteltaisiin Suoraman Stockmannille (eli Löytötexiin) tuliaisostoksille. Keekki voisi ostaa sieltä Kyllikeille jotain hempeää, kuten vaikka puuterinväriset puuvillaiset Sloggi Maxit ja Nanson jättiyökkärit.

Koeajon ja ostosten jälkeen vuorossa olisikin luontevasti panohommia.
Kyllikit kattelis kyllä sujuvasti, kun Keekki mättäisi mäskiä kuurnaan. Joulusahdit toimitettaisiin aikanaan Matkahuollon kautta Saarioisten punaisessa mehukanisterissa pääkaupunkiseudulle.

Suosion ylisuureksi kasvattamaa egoa runnottaisiin maantasolle naapurissa. Vierailu lihakarjatilalle painaisi mittasuhteet oikeaan uomaan. Viissataakiloisten sonnien keskellä yksi lahtelaisruipelo alkaisi hahmottaa omaa sijoittumistaan tässä universumissa taas vähän totuudenmukaisemmin.


Kyllikkien eheyttämisretriitin ensimmäinen päivä päättyisi savusaunan löylyihin. Ovensuusta löytyisi vodkapullo, tuore vihta ja lauteilta kaksi Kyllikkiä. Tästähän joka jätkä unelmoi?!
Saunan jälkeen juotaisiin siiderit puokkiin ja käperryttäisiin
E. Heleniuksen painamiin pussilakanoihin kolmistaan.
Ja ihan turha sen jätkän olis yrittää yhtään mitään: Toisin kuin ehkä valtaosa bäkkäreillä pyörivistä mirkuista,
 EKOILLA TREFFEILLÄ ME EI ANNETA IKINÄ!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Halkomäki: Ihan vaan...


Ajelin Pälkäneeltä Aitooseen. Metsätaipaleella saavuin alamäkeen, jonka juurella notkelmassa sijaitsee linja-autopysäkki. Huomasin heti, että pysäkillä oli jotain kirkkaan punaista, ihan siinä pysäkkimerkin edessä asfaltilla.


                                           Punatulkku.
                                                                           Miäspunatulkku.


Siinä se nökötti, nokka kohtii Onkkaalaa. Odotti bussia jotenkin tympääntyneen näköisenä? Mua rupes naurattaan ihan hirveästi...onkohan sen muija heittänyt sen pihalle ja nyt se aikoo vaihtaa maisemaa? Nauroin ihan vedet silmissä kotiin asti. Ehkä vähän väsy?



                Että semmosta.



Kuva: Seppo Leinonen
 

maanantai 23. toukokuuta 2011

Halkomäki : Sillisalaattiviikon ponikauppoja ym.

Eipä ole käynyt elämä tylsäksi tälläkään viikolla! Kuvittelin elon tästä jotenkin tasoittuvan kun häät ovat ohi, mutta mitä vielä...seitsemään päivään on mahtunut ihan kaikkea mahdollista. Osa olisi saanut ehkä jäädä mahtumattakin! 
Tässä tiivistetty viikkokatsaus kuvien kera:

Maanantai meni melkoisen juhlaväsymyksen kourissa. Kävin päivällä töissä "lepäämässä" vain todetakseni, että ysien maantiedon kokeet ovatkin vasta viikon päästä. Tuli aika lahopää olo. Muistin sentään käydä syömässä ja mennä lopuille tunneille, ja onneksi ohjelma oli suht kevyt.
Olin suunnitellut illalla pientä hölkkälenkkiä, mutta melkoisen nopeasti vajosin kotona jonkinasteiseen koomatilaan, makasin sohvalla ja söin varmaan puoli kiloa häistä ylijääneitä Geishakarkkeja. Finneistä viis kun juhlat on juhlittu! Torkahdin toviksi ja söin vielä vähän lisää karkkeja. Jossain vaiheessa kömmin petiin onnellisena siitä, että edessä olisi vapaapäivä koulusta. Lepoa!

Tiistaina nukuin puoli kymmeneen. Söin aamupalaksi pari kourallista Geishakarkkeja ja lautasellisen kaurapuuroa.Tuntui jopa hetken siltä, että elämä voittaa. Että tässä on jonkin uuden alku, niin kuin Rane Vekkilä joskus totesi. Katselin elämää ja kotia aivan uusin silmin; tämäkös se on se meidän koti...siivoaako täällä koskaan kukaan...kuka meille tuo ruokaa jääkaappiin...onko mun vaatehyllyni oikeasti näin tyhjiä...miten noi pelargoniat on noin nuupahtaneita...missä välissä hortensia ja kiinanruusu ovat kuolleet...kuka tappoi viikonlopun aikana mun basilikat...mistä noita sanomalehtiä meille kertyy...kuinka pitkä on villakoirien odotettu elinikä...OIKEASTI! Minkä ihmeen kaaoksen keskellä me ollaan eletty? Viimeiset kuusi viikkoa? Siinä sitten pamahti kätevä emäntä -vaihde päälle. Myllytin viisi koneellista pyykkiä, siivosin keittiön, tyhjensin jääkaapin kaikesta maatumisasteella olevasta mujusta ja täytin veroilmoituksen. Pehmeä lasku aviovaimon arkeen. Sitten pieni ryhtiliike ja Onkkaalaan perusturvan kokoukseen.
Illalla taas aivan tolkku pois, onneksi kotona oli toinen samanmoinen raasu.

Keskiviikkoa valkeni toiveikkaana, ei tänäänkään töitä, lähdenpä siis verho-ostoksille Lielahteen. Ensin rautakaupalle tekemään kukkatilauksia, siitä kaksi tuntia oletetusta aikataulusta jäljessä ostoksille. Verhot löytyi. Hesen kerrosateria maistui taivaallisen hyvältä ja oli varma valinta illan suunnistusosion tankkausta ajatellen. Oikeasti, huh, melkoista moskaa... Tampereelta pikaisesti kotiin Kangasalan kirpparin kautta. Mukaan tarttui lauma poneja ja ihana keltainen emalikulho siskolle! Muistelin,että sillä on Puntarissa samanlainen punainen ja tämä keltainen mätsäisi sen kanssa mainiosti. Poneja olen metsästellyt jo pitkään pikkulikoille leikkikaveriksi sellaiseen euron kipalehintaan. En vaan tiedä, että onko meillä jotenkin huono hoito ja ankea tallipaikka kun ne ponit eivät yleensä viihdy meillä kovin pitkään. Ensin ne muuttavat mummolaan, sieltä sitten Kuhmalahdelle ja sille tielleen jäävät. Kun ne kuulemma niin kovasti haluavat mennä kyläilemään...ja Maire haluaa tehdä niillä leluvaihtareita mun kanssa, viimeksi se toi kaksi autoa tilalle! Iltapäivällä vielä käynti Luopioisissa ja sieltä kotiin viideksi. Pieni välitankkaus ja Kuhmalahden rastihirmujen kanssa iltarasteille. Toiset rastit menivät jo vähän rennommissa tunnelmissa ja hetkittäin matkantekoon sai ihan mukavaa seuraakin. Illalla kotona kevyttä siivoilua sunnuntain hääkahvituksia silmällä pitäen. Ponit vahtivat meininkiä keittiön pöydällä...


Torstai meni koulussa perjantain reissua organisoidessa, hirmuinen härdelli ja into piukassa olevat oppilaat. Kotona sovitin uusia verhoja, ne näyttivät KAMALILTA keittiön ikkunassa. Niiden piti olla vihreät, mutta ne olivat jotain keltaisen ja oksennuksen väliltä. Vanhat saivat kelvata. Illalla jatkui siivousurakka, julmetun puhtaan pyykkivuoren selvittely onko mulla oikeasti näin monet sukat ja uusien pyykkikoneellisten myllyttäminen mistä tätä pyykkiä oikein tulee, loppuhuipennuksena olohuoneen tehopuhdistus kenen nämä suklaiset kädenjäljet on sohvatyynyssä, kuinka paljon pölyä tarvitaan yhteen astmakohtaukseen? Ensimmäistä kertaa olin helpottunut siitä, ettei Marttojen puheenjohtajien koteihin tehdä liiton puolesta mitään tarkastusiskuja! Olisin varmasti saanut potkut...

Perjantaiaamu valkeni viittä vaille neljä. Ripsiväriä naamaan ja koululle. Pikkubussilla Turkuun ja siellä Silja Line otti meidät syleilyynsä Galaxyn merelliseen tunnelmaan. Meille ei kukaan ollut etukäteen kertonut, että laiva on Tattoo Båten 2011. Ja että se on täynnä päästä varpaisiin asti tatuoituja ja lävistettyjä ihmisiä. Ruotsalaisia. Ja että ne on vielä aamu  kahdeksalla siellä ihan hippatunnelmissa. Aika eksoottistahan se oli juoda aamupäiväkahveja kun seinän takana surisi neulauskoneet... Terminaalissa ryhmälipunmyynnin täti kertoi vain, että laivalla on joku ruotsalainen nuorisoristeily...mutta niistä ei varmaan olisi häiriötä... Ruotsissa nuorison ikäraja on varmaan siinä viisissäkymmenissä? Myönnän avoimesti, että en ole tatuointi/lävistysfani. Joku pieni kuva jossain vattanahan poimussa vielä menee, mutta kun kroppa on kokonaan, kasvoja myöten, ihan kuvien peitossa, niin se menee jo yökötyksen puolelle. No, Maarianhaminasta meidät siirrettiin busseilla toiseen satamaan, jossa hyppäsimme Silja Europan kyytiin. Vatsat kurnien suunnistimme lounaspöytään poronkäristysten ja mustikkakakkujen ääreen. Siinä meinasi mennä soosit väärään kurkkuun kun kaiuttimista putkahti ulos kuulutus, jossa kerrottiin Skandinavian Hunksien shown alkavan laivan yökerhossa klo 16.30. MITÄ??? Hunksit täällä??? Kyseinen risteily oli joku Ladies -teemareissu. Tyttöjen pöydässä haarukat kilisivät tiehään...taxfreehin on ehdittävä ennen sitä...kehdataanko mennä eturiviin...jaa mitä ne Hunksit oikein on...ai sen Martinan mies...niin mitä ne oikein tekee...
Se show oli just niin ällö kuin voi vaan kuvitella. Humalaiset naiset eturivissä olivat just niin kaameita kuin voi vaan kuvitella. Pojat esittelivät trimmattuja ylävartaloitaan milloin missäkin asuissa, mutta siihen se sitten jäikin. Housut jäivät jalkaan. Istuin lamaantuneena yökerhon nurkkapöydässä ja hymyilin itsekseni meikäläisten tyttöjen ilmeille...eihän tuollaisia miehiä paljoa meidän kylän nurkilla pyöri!
Oli elämysreissu. Kahdeksantoista tunnin työpäivän jälkeen mietin, kuka hullu tekee moisia reissuja vapaaehtoisesti kuuden työtunnin palkalla. Mutta kivaa oli. Ja varmasti ikimuistoista! Kauhusta kankeana odottelin viikonlopun ajan palautetta vanhemmilta, viedä nyt viisitoistavuotiaat luokkaretkelle, jossa esitellään tatuointeja, lävistyksiä ja puolialastomia miehiä...........

Lauantaina aamulla rautakaupan puutarhamyymälä kutsui heti yhdeksältä. Mukava päivä silmä poskella ihmisten parissa. Sitten hakemaan kakut Kahvila Onnenkengästä ja kotiin tekemään viimeinen suuri siivousurakka sunnuntain hääkahvituksia ajatellen. Puoliltaöin kaikki oli valmista. Silmä poskella saunan kautta nukkumaan.
Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Kasilta ylös, pikainen aamupala ja naapuriin täyttämään lohipaloja tarjoiluja varten. Sitten nopea hiusten harjaus, vähän meikkiä ja mekko päälle. Kahvinkeitin latinkiin ja herkut pöytään. Juhlat saattoivat alkaa!
Olimme kutsuneet kahville, kakulle ja kuohuviinille ne läheiset ihmiset, jotka eivät olleet mukana itse hääjuhlallisuuksissa. Päivä meni nopeasti, ihmisiä tuli ja meni tiheään tahtiin, siinä välissä ehti vaihtamaan aina muutaman sanan jonkun kanssa. Harmitti vaan niin vietävästi, ettei kiireen keskellä mitenkään ehtinyt rauhassa istumaan alas ja jutulle. Ihana oli nähdä monia ystäviä ja sukulaisia pitkästä aikaa ja kilistellä kuohuvalla tapahtuneen kunniaksi. Anopit hääräsivät keittiön puolella ja kaikki sujui kuin rasvattu. Lusikkaleivät, kaneliässät, suklaasydämet, tiikerikakku, omenakanelikakku, suklaatäytekakku, savulohikolmiot ja karjalanpiirakat tekivät kauppansa. Iltasella laskettiin kierroksia alas naapureiden kanssa teemalla "kaljaa ja mansikoita". Sitten saunaan. Iltamyöhällä keittiön pöydän ääressä istui onnellinen aviopari lasittunein katsein. Anopit makasivat varmaan samanaikaisesti kotisohvillaan jalat pystyssä....
Rankkaa puuhaa tuo naimisiinmeno, mutta kerrankos sitä!


Uusi viikko alkoi flunssaisena ja päänsäryn kera. Väsymystä. Nyt sohvalle päikkäreille ja burana naamariin. Ja muutama Geishakarkki. Sade ropisee rauhoittavasti kattoon ja ikkunasta tulvii sisään jumalaisen raikas tuomenkukan ja uuden vihreän tuoksu.
                                                             Oi tätä Onnea!