Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Halkomäki: Pako saareen



Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!



Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.



Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!


Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!











Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!












keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 
Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!


Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 
Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!



 
Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?










maanantai 28. elokuuta 2017

Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.



Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.


Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.






Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.


Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.


Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.


Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???
Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.


Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!
Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Halkomäki:Radiohiljaisuus selätetty!

Plokitauko. Sehän tästä tuli kuin huomaamatta. Halkomäessä on eletty monenmoisia aikoja sitten viime päivityksen, joka taisi olla huhtikuun alkumetreillä. Mä olen aina ihmetellyt niitä plokkaajia, jotka tuuttaavat sisältöä plokiinsa ihan joka päivä, satoi tai paistoi, tapahtui elämässä mitä tahansa. Vaikka maailma olisi romahtanut, läheisiä kuollut, uupumus tempaissut kouriinsa, masennut musertanut tai mitä tahansa karmeaa, niin silti on pakko esitellä uusimmat kukkavaasit, karvanpoistoaineet ja kuplakoneet. Ihan oikeasti! Minä en kyllä sellaiseen pysty. Ei silti, ei ole kukkavaaseja sun muuta esiteltäväksikään, mutta silti. Elämä ottaa tärkeysjärjestyksensä automaattisesti.


Halkomäen kevät on mennyt henkeä pidätellessä. Monellakin tapaa. Siinä sivussa ollaan yritetty elää normaalia elämää ja pysyä koko porukka järjissä edes jollakin tapaa kaiken myllerryksen keskellä. Suurimpana asiana jännitettiin puolitoista kuukautta meidän perheen Vaaria, joka järjesti melkoisen säikäytyksen koko suvulle sairaalareissulla, jonka tapahtumakäänteistä olisi ainesta vaikka elokuvaksi. Vasta juhannuksen tienoossa saatiin huokaista helpotuksesta. Aikuisilla on taitoja ja tapoja käsitellä tällaisia asioita, mutta lasten kanssa on toisin. Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, jossa lapsen tuntema pelko ja hätä oli sydäntä riipivää. Hiljaa peiton alla luetut iltarukoukset Vaarin puolesta kertoivat kaiken. Verille pureskellut sormenpäät viestivät sisäisestä myllerryksestä ja epävarmuudesta. Ja kun Vaari selvisi, ei sillä riemulla ollut rajaa! Kahden pienen pojan olemus muuttui kuin taikaiskusta toiseksi, kun pääsivät yli kuukauden tauon jälkeen Vaaria halaamaan.


Tähän oheen kun lisätään vielä muutamat todella ikävät uutiset läheisten tuttujen terveyteen tai toipumiseen liittyen, niin siinähän sitä onkin. Sitä taakkaa kantaa sydämessään mukana, halusi tai ei. Huoli ihmisten selviämisestä ja heidän läheistensä jaksamisesta on aina olemassa. Omassakin elossa on vielä ollut omat huolet ja murheensa, niin kuin kaikilla, mutta onneksi myös niitä iloisiakin asioita.


Että niin tämä ploki nyt vaan jäi kuin huomaamatta hiljaiseksi. Ei siksi, ettei olisi ollut aiheita mistä kirjoittaa. Lähinnä vaan siksi, ettei voimat ja keskittyminen olisi siihen enää riittänyt. Puntarin suunnalla on myös ollut hiljaista, ja luulenpa että Tiina on siellä vetänyt henkeä rankan kouluvuoden ja kevään armottoman työjakson jälkeen. Veikkaan että se kyllä tässä palailee linjoille vähintäänkin jonkun Kirkastusjuhlaraportin merkeissä, koska tänä vuonna sillä oli ihan uudenlainen lähestymistapa niihin juhliin. (Tähän voisin laittaa sellaisen irvistävän hymiön...)


Mutta mitä Halkomäessä on siis tapahtunut sitten kevään? Tilastotappioina merkittäköön, että yhdeksästä pelargoniastani talvesta selvisi vain yksi. Kuisti on sekaisin, kuten aina. Kompostori pöhisee. Pioneilla oli ollut rankkaa vähäisen lumen alla, ja ne kasvattivatkin normaalia pienemmät kukat ja ohuehkot varret. Mutta kaikki elossa, jee! Tädin tähtisilmien kanssa kävin risteilemässä pikaisesti alkukesästä. Kesämökki siivoiltiin ajoissa kesäkuntoon, mutta me ollaan yövytty siellä vain VIISI yötä. Sadetta-tuulta-kylmää. Blaah! Perinteiset perennatorit pidettiin taas toukokuussa. Kesäkeittoa olen kokkaillut VAIN kerran. Rankemman puoleista kriisiä aiheuttaa se, että kunnon perunaa, eli siikliä en ole saanut vielä koko kesänä!!! Ruotsin sukulaiset kävivät visiitillä. Uudeksi makkarasuosikiksi on noussut Ripa Grillimakkara. Kirkkarit meni kivasti, mikä tärkeintä. Tahkollakin käytiin perinteisissä maastopyörämittelöissä. Nekin meni kivasti. Paitsi Tiinalla. Kasvimaallani kasvaa tällä hetkellä vain porkkanaa ja perunaa. Jossain siellä rikkaruohojen kätköissä. Lasten kanssa ollaan reenattu pyöräilyä metsäpoluilla. Päärynäpuuhun tulee viisi päärynää. Uimaan en ole vielä uskaltautunut. Viimeisimpänä juttuna Martan päivää juhlittiin Aitoossa pähkähullun idean merkeissä ja kivaa oli sielläkin. Superkivaa! Oikein sellaista Kyllikkien näköistä meininkiä! Siitä ehdottomasti raporttia tulossa kunhan kuvia saadaan koneelle. Kesäreissuja perheen kesken ei olla yhtä 24h risteilyä lukuun ottamatta tehty, paitsi nyt. Kirjoittelen näitä rivejä Äkäslompolon mökissä, seitsemän kuukauden Lappi-ikävästä toipuen.


Juuri nyt Lappi tekee erityisen hyvää ihmiselle!










sunnuntai 7. elokuuta 2016

Halkomäki: Lauteilla







Lapsoset ketterät kotihaasta
koivusta oksat taittaa.
Noistapa nopsilla käsillänsä
saunahan vihdat laittaa.
Lauteilla saunan kotoisen
taas illalla kylpy maittaa.

Pehmyt on lapsista aina vihta,
äiti jos vihtomassa.
Lämpöinen löyly on kotisaunan,
toisin on vierahassa.
Jospahan säilyis äidin lapset
kylmältä maailmassa.