Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Halkomäki: Me kaksi vain...


Viimeiset pari viikkoa on taas eletty AYV:n kulta-aikaa (siis perustamani vertaistukiryhmä Anonyymit Yrittäjän Vaimot). Miäs maailmalla, minä ja Pikku-Kiiski kaksin kotona. AH! Ei vaan, tosi mukavasti meillä on mennyt, eikä vanne vielä kiristä päätä, mutta kyllä sinkkuelämälläkin on rajansa. Menneessä elämässäni nautin suunnattomasti yksinolosta, urheilin, kokkailin ja tein käsitöitä. Tykkäsin siitä että oli aikaa ihan vaan omille jutuille, eikä arki pyörinyt pelkän yrittäjän aikataulutuksen mukaan. Olin aina ihan onnessani kun miäs lähti reissuun! Nyt se sinkkuarki on hiukan toisenlaista, kun kotona on tuo oma pieni seuramies, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole seurasta eikä ohjelmasta puutetta, koko ajan mennään. Ja mä tykkään siitäkin ihan hirveästi, me voidaan ipanan kanssa tehdä omia juttuja omilla aikatauluillamme, ei tarvitse arpoa koska se miäs on kotona ja soppakattila pöydässä. Voidaan pitää vähän unikouluakin ilman että kukaan kiristelee hampaitaan univelkojen rassatessa, miten ihanaa...! Silti tuntuu kivalta, että ensi yönä saadaan kotiin yksi väsynyt matkustaja, joka tosin nostaa kytkintä taas jo tiistaina, mutta palaa sentään jo parin päivän päästä kotiin.

Viime viikonloppuna saatiin meille yökylään Puntarin pimut, ne kutsuivat itse itsensä tänne Aitoon humuun! Vaikka kivaa meillä tosiaan on kaksinkin, niin kyllä se vaan piristi kun sai toisenlaista vipinää pirttiin; lapsille lapsiseuraa ja aikuisille aikuisseuraa. Ei me niin ihmeitä siinä kahden päivän aikana puuhailtu, ulkoiltiin, syötiin, saunottiin ja leikittiin ja illalla saunaherkuiksi leivottiin pizzat. Simppeliä ja mukavaa yhdessäoloa. Perjantai-iltana katoin jo pöydän valmiiksi ja valmistelin aamun brunssia niin pitkälle kuin pystyin. Aamulla leivoin teeleipiä ja keittelin kahvit ja teet, ja vieraiden saapuessa pöytä oli katettuna. Siinä herkutellessa vierähtikin tovi. Ripaus luksusta arjen keskelle, vaikka samppis ja croissantit puuttuivatkin! Hyvempi seura, aina vaan parempi mieli!
 
Elämä tuntuu hitusen kevyemmältä kun nauttii säännöllisesti aamukahvinsa ruusukupista!

 

perjantai 25. tammikuuta 2013

Halkomäki: Unelmankevyt Tiikerikakku



Tiistaina oli pakottava tarve leipoa. Illan käsityökahvila kaipasi känttyä kahvin seuraksi ja niinpä päätin tehdä jotain aika nopeaa, helppoa ja kevyttä. Melkein suorastaan laihduttavaa...
Kahvikakut, eli kuivakakut, ovat kuulemma jo tällä hetkellä kovassa nousussa leivontarintamalla. Uusi retrohitti siis, nyt kun läskisoosipuumi alkaa jo ehkä hiukan hiipua? Kuivakakku saa meikäläiselle jo sanana sellaisen köntin nousemaan tuonne kurkunpäähän, että käytän mieluummin termiä kahvikakku. Toki jotkut kahvikakut ovat juurikin niitä kuivakakkuja, niin kuivia ja mureita ettei niitä saa alas ilman kunnon kahveehörppyä. Täydellinen kahvikakku onkin sopivan mehevä ja murea ja tietenkin oikein maukas. Ihan perinteinen voilla leivottu Tiikerikakku on kahvikakuista oma suosikkini, mutta tämä kevytversio korvaa rasvaisemman kaimansa mainiosti. Ja siis mikä parasta, tätä voi hyvällä omallatunnolla syödä vaikka vähän enemmänkin!


Tämänpäiväinen Tiikerikakkuresepti juontaa juurensa kauaksi ysärimeininkeihin ja Lahteen. Entinen anoppikokelaani leipoi tätä aina kyläilypäivinä ja siitä syntyikin välittömästi ehta riippuvuussuhde. Tätä oli pakko saada lisää!!! Resepti on muhinut punaisen vihkon uumenissa kohta parikymmentä vuotta. Lienee aika vapauttaa se kaikkien jauhopeukaloiden ulottuville!



Unelmankevyt Tiikerikakku

5 MUNAA
12 RKL SOKERIA
- nämä vatkataan kuohkeaksi vaahdoksi

2DL KUOHUKERMAA vaahdoksi vatkattuna
-lisätään munasokerivaahtoon

12RKL JAUHOJA
2TL LEIVINJAUHETTA
4-5TL VANILJASOKERIA
- sekoitetaan keskenään ja nostellaan varovasti vaahdon joukkkoon

1-2KKP TAIKINAA
1-2TL LEIVONTAKAAKAOTA
-taikina otetaan erilleen ja lisätään siihen kaakaojauhe nostellen

Hyvin voidellun ja jauhotetun kakkuvuoan pohjalle ensin vaaleaa taikinaa, sitten tummasta seoksesta raita päälle, taas vaaleaa taikinaa ja tummasta seoksesta raita siihen päälle. Loppu vaalea taikina kaadetaan päällimmäiseksi. Paistetaan uunin alatasolla 175-180 astetta 45-50 minuuttia.



Todellinen kakkuasiantuntija voisi kuvailla tätä Tiikerikakkua termeillä; pumpulinen, vaniljainen, maussa aavistus suklaata. Helppo ja tasapainoinen.
Henkilökohtaisesti yksi suurista unelmistani on oppia tekemään oikeasti sellainen hienon raidallinen tiikerikakku kuin jauhopussinkin kyljessä on! Jotenkin uunissa se suklaataikina aina painautuu vain yhdeksi massaksi vaikka kuinka tekisin kerrosta kerroksen päälle. Vinkkejä? Kaiken maailman haarukkatörkkimiset olen jo kokeillut...

Maistuvaa höttöä vaikka perjantai-illan ratoksi!



tiistai 22. tammikuuta 2013

Puntari: Keinosen nimipäivä...

Eilen oli kyllä sellainen Keinosen Pertin nimipäivä, ettei mitään rajaa. Jos joku kysyisi, eläisinkö eilisen uudelleen vai ajaisinko esim. Tahkolla 120km Jopolla, valitsisin ilman muuta Tahkon. Sellainen on kuitenkin ihan lasten leikkiä äitinä olemiseen verrattuna!

Sen enempää päivän tapahtumiin menemättä voin kertoa, että jälkikasvu osasi kyllä rassata oikein kunnolla. Ja heti aamusta lähtien. Loppujen lopuksi illalla yhdeksältä linnottauduin makuuhuoneeseen ja ilmoitin lapsille, että voivat mun puolesta vaikka pistää koko kämpän säpäleiksi. Rauhoittuivat.

Päivän aikana piti ottaa kriisipuhelu Aitooseen ja vielä illalla vaihtaa pari tekstiviestiä, niinkin syvällisellä messageosastolla kuin paskapaskapaska mutta kyllä kuulkaas helpotti.

Tänään onneks sitten aurinko paistoi ihan kirjaimellisestikin. Pudotin lapset kerhoon, pakotin itteni ladulle ja sivakoin tuolla kaikki sisäiset sappinesteet pihalle (noin niinku vertauskuvallisesti). Johan tuli parempi fiilis.



ps. Tuollaisia kriisipäiviä varten pitäisi kotona olla joku suklaajemma olemassa. Luulen, että tilanne olis osittain korjaantunut kevyellä sokerihumalalla, kun kunnon känniäkään ei voinut ottaa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Halkomäki: Tiedoksi!

No niin, totuus löytyy naistenlehdistä.

Eipä tarvitse tätäkään enää arvailla.

Tsemppiä meille kaikille!
 


 
 
 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Puntari: Täydellinen weekend bag

Pari vuotta sitten minä ja Hanna lähdettiin lomalle Nizzaan. Reissun yksi parhaista kohdista oli se, kun pääsi Helsinki-Vantaalle haahuilemaan putiikkeihin. Lentokentän tunnelmassa on aina jotain ihan erityistä.
Siellä yhdessä liikkeessä me sitten iskettiin silmämme Tiger of Swedenin aivan helvetillisperkeleellisen hienoon laukkuun. Ei siis mihinkään söpöön iltalaukkuun, vaan sellaiseen jumalattoman kokoiseen nahkakassiin. Hannan valisti mua, että kyseessä on weekend bag. Siis kassi, jota käytetään kun lähdetään esim. kaupunkilomalle viikonlopuksi.

Sen jälkeen weekend bagit on jääneet elämäämme pysyvästi. Paitsi se Tiger of Swedenin laukku, johon meillä kummallakaan ei ollut varaa.Lentokenttäkokemuksen jälkeen me ollaan jahdattu ja unelmoitu täydellisistä weekend bageista ehkä vähän pakkomielteeksi astikin. Jos ollaan yhdessä Tampereella, käydään satavarmasti Stockmannin laukkuosastolla hipelöimässä ihania nahkakasseja. Siellä on etenkin yksi ruskea ToS:n laukku, joka me niin valtavasti haluttaisi, mutta joka on kallis. Siis satoja euroja. (Viimeksi kun kävin Stockkalla ja kyseistä laukkua ei ollut siellä, tunsin oloni jotenkin tyhjäksi, kuin olisin menettänyt vanhan ystävän).

Pentik lanseerasi oman laukkumalliston syksyllä. Lehtikuvien perusteella Karla-malliston weekenderi näytti hyvältä ja ehdin innostua. Todellisuudessa se on jotenkin halvan oloinen. Tarkemman tutustumisen perusteella jäi kauppaan sekin.

Pentikin Karla. Kuva: pentik.fi

S on esittänyt ihan oikeutetun kysymyksen, että mitä mä sellaisella weekenderillä edes tekisin? Että mihin käyttöön niitä hankitaan?
No, olishan sellainen nyt ihan hyvä olla olemassa, jos vaikka Carl-Philip kutsuisi mut yllättäen viikonlopuksi ratsastuslomalle johonkin Södermalmin (vai mitä näitä nyt oli) linnaan. Sinne weekenderiin voisi sitten pakata vaihtopikkuhousut ja piiskan. Loput kamat seuraisi siinä neljäosaisessa Luis Vuittonin matkalaukkusarjassa, joka reissua varten täytyisi tietysti myös hommata.

Mutta nyt sille laukulle olisi ihan oikeasti käyttöä. Olen nimittäin kutsunut itseni viikonloppulomalle Aitooseen sisareni luo. Siis viikonloppulomalle, jolloin voisin pakata meikit, ketjut ja vyöt unelmakassiini ja tyyriinä tepastella se käsipuolessa Halkomäkeen.
Nöyränä ja köyhänä tyydyn kuitenkin siihen, mitä mulla jo on. Ihan hyvä weekend bag. Klassikkokuosi ja kaikkien tuntema logo. Viipurin torilta ostettu rakas Barbie-kassini. Vetskari rikki, mutta näillä mennään.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Puntari: Helppoa emännöintiä

On olemassa ihmisiä, jotka onnistuvat emännöimään parinkymmenen hengen ruokakutsuja ja silti olemaan itse rentoja ja kauniita. Ja sitten on Meitä, Jotka Eivät Ihan Niin Hyvin Viihdy Tai Osaa Olla Keittiössä (ja näyttää samalla virheettömältä).

No, meille tuli eilen yökylään odotetut vieraat. Kuusi kappaletta sukulaisia, jotka yökyläilivät meillä kyseisellä kokoonpanolla ekaa kertaa. Mulla oli alusta asti yksi tavoite: se, etten stressaa itseäni ruokailuihin ja emännöintiin liittyvillä jutuilla, vaan pystyn oikeasti vaihtamaan kuulumisia ja oleilemaan vieraiden kanssa.
Hommaa ei yhtään edesauttanut se, että meidän tiskikone hajosi ja vietiin korjattavaksi tiistaina. Onneksi vieraat ehdottivat itse kertakäyttöastioiden käyttämistä ja lupasivat auttaa tiskeissä...


Helppo vierasmenu rakentui perusruuan varaan.
Päiväruuaksi tarjosin hedelmäisen salaatin, kanankoipia, sweet&sour-kastiketta ja riisiä. Kanankoivet saivat pintaansa pippurirouhetta ja grillimaustetta ja oleilivat uunissa niin kauan, että lihat melkein kävelivät irti luista uunista ottamisen jälkeen. Salaatin valmistus otti 15 minuuttia, riisi kiehui kymmenessä. Uunin lämmityksen hyödynsin tekemällä samaan syssyyn mustikkapiirakan sekoita ja tasoita -tyyppisellä ohjeella.
Koska vierailun yhteydessä vietettiin S:n synttäreitä, kakun virkaa toimitti jäätelö. Pari eri jätskilaatua leikattiin paloiksi ja aseteltiin lautaselle ja päälle ripoteltiin erilaisia irtokarkkeja (idea on pöllitty kaunis pieni elämä -blogista, jossa käyn silloin tällöin masentamassa itseäni). Se oli hienoin ja helpoin kakku, jonka oon koskaan tehnyt. Paitsi että hedelmäkarkit veti jäähän siinä päällä, suklaa toimi paremmin. Mustikkapiirakan kanssa oli kermavaahtoa.
Iltapalaksi paistettiin kakluunissa makkaraa ja paistoin uunissa pari kaupan valmista pakastepizzaa (Rainbown pizzat on yllättävän hyviä!). Ja salaattia siihen kylkeen tietysti myös.

Ei siis ressannu tässä viikonlopussa ainakaan ruokien tekeminen ja silti kaikki pysyivät ravittuina. Ihan hölmöä, miten monesti tulee asetettua rima ihan liian korkealle, tärkeintä on kuitenkin se yhdessä oleminen ja tekeminen. Ja ne tiskitkin, mitä vierailun aikana syntyi, puhdistui tehokkaalla naisvoittoisella tiskilinjastolla käden käänteessä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Halkomäki: Maverick palaa taisteluun!

Otsikko legendaarisesta Top Gun -elokuvasta kertoo osaltaan sen, että Halkomäki palaa taas kehiin joulutauolta.
Ja uudenvuodentauolta. Ja loppiaistauolta.
Eli toisin sanoen mekin olemme kotiutuneet Lapista!



Kahden viikon loma Ylläksellä oli kuin köyhän naisen maailmanympärysmatka. Pitkä, uuvuttava mutta antoisa. Kauppareissulla kuuli puhuttavan kieliä varmaan jokaisesta maapallon maanosasta ja valtaosa vastaantulijoistakin oli ulkomaalaisia. Britit kävelivät pilkkihaalarit päällä ja laskettelulasit päässä, jaappaanialaiset taas suosivat aina yhtä muodikkaita hengityssuojaimia. Ja kameroita. Venäläiset taasen erotti karvahatuista ja kimalletoppatakeista. Aussit, itävaltalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja tanskalaiset sun muut turistit sulautuivat yllättävän hyvin katukuvan suomalaisten joukkoon. Paitsi ettei ne oikein osanneet hiihtää. Ainakaan jalkakäytävillä.
Ennätyssuuresta turistimäärästä huolimatta meininki Äkäslompolossa noudatti silti samaa vanhaa kaavaa; valtaosassa kylää vallitsi rauha ja hiljaisuus. Eli jos ei halunnut mennä Jounin Kaupan hälinään, niin muualla saikin sitten olla ihan omassa rauhassa. Lastenvaunut ja moottorikelkat mahtuivat edelleen sulassa sovussa kulkemaan jalkakäytävällä rinnakkain ja traktoriauramies sammutti linkonsa ja koneensa aina siksi aikaa että pääsin vaunujen kanssa ohi. Sitä kutsuisin jo yliystävälliseksi toiminnaksi! Pisteet auramiehille!!!



Lapsiperheen lomaanhan kuuluu kuulemma aina erottamattomasti se, että joku on sairaana. Niin nytkin. Ensin Pikku-Kiiski sai pari päivää ennen reissua hirvittävän yskänuhan ja vinkui tukkoisena kuin säkkipilli. Tapaninpäivän iltana meillä alkoi vatsatauti, joka veikin sitten potkun koko loppu lomasta. Olo oli kuin meduusalla, yhtä terhakka! Muutaman päivän paastosta aiheutunutta kalorivajetta sainkin sitten paikkailla hyvällä omalla tunnolla suklaarasioiden ääressä. Vaikka onhan se ehkä hiukan kohtuutonta, että yhden ihmisen vastuulle langetetaan koko perheen joulusuklaiden syöminen. Selvisin urakasta silti hienosti, kiitos pitkäjänteisen ja vuosia kestäneen treenin.
Vuoden vaihtumista odotin haikein mielin, sillä olin elänyt varmasti tähänastisen elämäni onnellisimman vuoden. Tämä vuosi kesti melkein 14 kuukautta. En uskaltanut toivoa parempaa uutta vuotta, koska en edes osaisi kuvitella miten onnellinen se olisi. Toivoin vain, että kaikki olisi hyvin myös vuonna 2013. Ilmassa oli jotain ihanaa...tähtipölyä? Vuoden vaihtuessa Äkäslompolossa laskettiin taivaalle varmaan satoja kynttilälyhtyjä, sellaisia paperisia missä on pieni kynttilä sisällä. Voi mahdoton että olivat kauniita kun purjehtivat taivaalla ilmavirtojen vietävänä! En ole koskaan missään nähnyt mitään niin kaunista ja niin äänetöntä ilotulitusta. Mykistyneenä katselin mökin ikkunasta valomerta taivaalla ja valvoin pienimmän unta. Raketiton uusivuosi -teema ei ihan onnistunut Äkäslompolossa, sillä ainakin venäläisillä turisteilla oli sellaiset ohjuspatteriarsenaalit mukana että...kyllä siinä räiskeessä lähti varmaan järki niin koirilta kuin koiran omistajiltakin! Itsekin lymysin kuin säikky jänis peiton alla aamuyön tuntien päättymättömässä jytkeessä ja heiluttelin valkoista lippua rauhan merkiksi. Ei auttanut. Hiljaisuus laskeutui kello viisi. Vuosi vaihtui ilmeisen piiiitkällä kaavalla!


Kotiin oli superkiva tulla!!! Rappusilla paloi kynttilä, takassa tuli. Ja jotkut tontut olivat käyneet loman aikana silittämässä mun puhtaan pyykin vaatekasani pois. Ja parittaneet kaikki parittomat sukat. I-HA-NAA!
Päättymättömältä tuntunut kahden viikon loma oli siitäkin erikoinen, etten ole koskaan mistään lomalta tullut niin ryytyneenä kotiin. Ja niin ruokahaluttomana. Luojan kiitos se ongelma on jo korjaantunut! Ja väsyneenä. En ehkä puhuisikaan lomasta. Puhun mielummin matkasta. Nyt kun pahimmat pyykkikasat on selätetty ja koti edes jonkilaisella asetuksella kuosissa, niin nyt menee mukavasti. Otin Kiiskin kanssa lomalle vähän jatkoaikaa. Nukuttiin eilen puoli kymmeneen. Jätettiin sänky petaamatta. Syötiin tuoreita hillomunkkeja. Porsaita äidin...

Ei ole ressiä alkaneesta vuodesta ja paremmasta elämästä.
Viime vuosikin meni mukavasti, joten jatketaan samalla kaavalla.
Se piisaa ja siinäkin on tekemistä!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Puntari: Äitinä


Huomenna tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun tulin kaksinkertaiseksi äidiksi. Aamulla 9.1.2009, viittä vaille seitsemän, pieni suloinen tyttö syöksyi maailmaan ja poisti ensimmäisellä katseellaan kaikki pelkoni.
Olin nimittäin koko toisen raskauden ajan salaa miettynyt/pelännyt, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin esikoista.
Sillä hetkellä, kun sain vauvan rinnalleni, sain varmuuden. Kyllä voi.

Äitiys ei ole ollut mulle koskaan mikään sisäänrakennettu juttu. En ole ostellut rintareppuja ja tuttipulloja yläkaappeihin odottamaan käyttäjiä, vaan lapsen hankintaan ryhdyttiin aikanaan melko lyhyen harkinnan perusteella. Meidän tapauksessa lapsi ei tullut heti tilauskupongin lähettämisen myötä, vaan odotus oli jonkinlainen. Kasvattava.
Kun esikoinen sitten ilmoitti tulostaan juuri kun sitä vähiten odotti, olo oli häkeltynyt. Onneksi äitiysneuvolan terveydenhoitaja oli tolkku ja ympärillä riuskoja naisia maalta: esimerkin voimalla uskoin selviäväni.

Kävimme perinteisessä  perhevalmennuksessa, jossa opimme kuinka vaippa vaihdetaan ja lapsi syötetään. Saimme äitiyspakkauksen ja kavereilta vanhat vaunut. Kaikki oli valmiina. Joopa joo.
Olisin antanut mitä vain, jos joku olisi osannut valmentaa mua vähän siihen tunnepuoleen, joka lapsen syntymän yhteydessä herää eloon. Olisi lukenut edes jossain oppaan kulmassa pienellä painetulla tekstillä, kuinka kaikki muuttuu, miten huolet ja murheet kasvavat potenssiin kymmenen.  Muistan, kuinka pidin pientä vastasyntynyttä ruttunaamaa sylissäni ja lausuin hiljaa toiveen yläkerran isälle: Anna tämän lapsen pitää kaikki rakkaat ihmiset lähellään, älä ota heitä pois. Mahdoton toive, mutta silloin se tuli täydestä sydämestäni.
Äiti ja isä eivät nimittäin pelkää pelkästään sitä, että lapsi kuolee tai sairastuu. Yhtäkkiä he pelkäävät myös sitä, että itse kuolevat tai sairastuvat tai että isovanhemmille, sedille, tädeille, serkuille tai kummeille tapahtuu niin.

Sitten on onneksi niitä valtavia ilon ja onnen hetkiä. Pallon perässä ensimmäisiä askeleitaan ottava napero. Luumusosetta syövä vauva, joka alkaa yhtäkkiä hekottaa. Yhteiset aamu-unet peiton alla. Vaunulenkit auringonpaisteessa. Dallasin leikkiminen Legoilla (älkää kysykö...), sukellusharjoitukset uimahallissa. Se tavallinen arki, jossa päivät soljuvat eteenpäin yksi kerrallaan. Ja näitä onnellisia ja huolettomia hetkiä on onneksi ziljardisti enemmän suhteessa pelkoihin!

Ja äitiys muuttaa ihmistä.
Jos ennen pinnani olikin pitkä, äitiyden myötä sen voisi kiertää vaikka maapallon ympäri. Kahdesti.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Puntari: Kuinka juoksijaksi tullaan?

Noin seitsemän vuotta sitten minä ja kaverini Mirva saatiin eräillä kosteilla riistaillallisilla loistava idea: Me aloitetaan juoksuharrastus. Ihan niinku oikeasti.

Oli vaan yksi perustavanlaatuinen ongelma. Me molemmat vihattiin juoksemista eikä oltu koskaan juostu. Kävelylenkit koirien kanssa saattoi venyä tuntien mittaiseksi ja tarvottiin huoletta lenkkimme vaikka suossa , mutta että juoksuaskeleita - no way!

Mirva keksi sitten aika nopeasti, että lähestytään harrastusta materialistista kautta. Ihan ekaks ostetaan itsellemme jotkut mageet juoksutrikoot. Sykemittarit, sporttirintsikat ja hikinauhat jajajaja... Ja ilmoittautumislomake Helsinki City maratonille (kai sellaisen jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen läpäisee?!).
Valmentajaongelmaa meillä ei ollut, sillä kaveripiiristämme löytyi parikin maratoonaria, jotka juoksuharrastus oli näännyttänyt siihen kuntoon, että he pääsivät näyttelemään sisällissodasta kertovaan elokuvaan nälkiintyneitä sotilaita.
Me Mirvan kanssa niin haluttiin samaa!

Loistavasta alusta ja hyvistä suunnitelmista huolimatta me ei sitten kuitenkaan koskaan alettu juosta (ehkä seuraavana aamuna ja selvin päin idea ei tuntunut enää niin hyvältä?). Trikoot jäi kesportin hyllylle ja liikakilot lantiolle. Helsinki City Marathonia ei menty edes katsomaan.

Kului muutama vuosi ja sain siinä välissä muutaman lapsen. Täällä blogissa olen sitä kertonutkin, kuinka yhtäkkiä aloin juosta. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa yhdellä lenkillä vaan aloin pistää tossua toisen eteen vähän rivakammin. Ranteessa oleva sykemittari ja tietoisuus jostain järkevistä sykerajoista auttoi pitämään maltin mielessä aloituslenkeillä. Matkat oli lyhyitä, mutta jokaisen lenkin jälkeen oli jotenkin voittajafiilis. Viha-suhde juoksemiseen muuttui hitaasti mutta varmasti ei nyt ihan rakkaudeksi, mutta jonkinlaiseksi ystävyydeksi sentään.


Aitoo Trailissa meitsi kirmasti kuntosarjassa reilut 7 km numerolla 208. Kuvat: Sydän-Hämeen Lehti.

Vuosi sitten kesällä juoksin ensimmäisen yli 10 kilometrin lenkin. Harjoituspäiväkirjassa on sen päivän kohdalla monta huutomerkkiä. Se oli iso merkkipaalu mulle silloin ja pidän sitä saavutuksena edelleen. "Pitkien" lenkkien nälkä alkoi kasvaa ja sinä kesänä viihdyin lenkkipolulla paremmin kuin koskaan. Koska mun vartaloa ei ole luotu juoksemiseen (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan liikuntaan - mutta ei kerrota kenellekään) sain jonkun limapussin lantiosta tulehtumaan lenkkeilyn seurauksena.
Sen jälkeen juokseminen on vähentänyt merkitystä ja toiminut sellaisena piristävänä vaihteluna vähemmän kuluttavien liikuntaharrasteiden joukossa. En siis todellakaan haaveile juoksevani maratonia koskaan, puolikas ehkä voisi joskus mennä...Parasta juokseminen on kuitenkin kesäiltana iltarasteilla, kun edessä on selvä reitinvalinta seuraavalle rastille ja saa vaan päästää menemään. Muutenkin metsä- ja polkujuoksu maistuu paremmalta kuin sileällä tiellä höylääminen.

Joululomalla Lapissa kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Ja ekaa kertaa juoksin kaverin kanssa. Ja se kaveri sattui olemaan antijuoksijamieheni! Mies, joka pitää nopeista autoista ja kuumista naisista, mutta on
r-a-u-h-a-l-l-i-n-e-n. En siis ole nähnyt hänen ottavan juurikaan juoksuaskeleita koko 11 vuotisen yhdessäolomme aikana. Kunnes nyt.
Ja mut yllätti täydellisesti se, kuinka kivaa kaverin kanssa lenkkeily on. Olen aina ajatellut, että kaverin kanssa on jotenkin paine juosta kovaa ja sitten se menee sellaiseksi verenmaku suussa -pelleilyksi, mutta meillä oli ihan leppoisaa. Vauhti passasi molemmille ja toisen kannustamana puuskutettiin yhden tolkuttoman vaaran päällekin.
Nyt enää vaan selaillaan mainospostia sillä silmällä, että mistä löydettäis ne samanlaiset tuulipuvut

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Puntari: Arki ja pyhä

On ihanaa palata arkeen. Herätä ennen seitsemää, kun on vielä pimeää. Pukea oikeat vaatteet ylleen heti kun on noussut, eikä hiipparoida pyjamassa puoli yhteentoista. Aloittaa työt, herätellä lapset hoitolasten kavereiksi ja aloittaa normaalien arkiaskareien tekeminen. Aamupalaa pöytään, tiskikoneen tyhjennys, päiväruuan suunnittelu, ulkoilu, reissu postilaatikolle, päiväkahvit, leivonta, välipala, ulkoilu, liikuntaharrastus ja ilta kotosalla.

Ilman pyhiä arki ei olisi yhtä juhlaa.












Kuvat satunnaisia otoksia tästä ihan tavallisesta päivästä.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Puntari: Uusi vuosi

Niin se sitten hujahti ohi, tuo vuosi 2012. Tuntuu siltä, että se meni tosiaan vilauksessa ohi. Justiinsahan hoitolapset aloitti meillä, sitten oli kevät, kesä ja syksy.
On kai ollut niin paljon tekemistä, että aika on edennyt sukkelaan. Viikot rytmittyy työn ja harrastusten mukaan. Luppoaikaakin onneksi on, ja sitä on opetellut ottamaan ja järjestämään entistä enemmän.


Viime vuoden isoin projekti oli ehdottomasti saattaa kesämökkiprojekti valmiiksi. S teki siellä valtavan urakan, mekin yritettiin auttaa parhaamme mukaan. Tai ainakin pysyttiin tarvittaessa pois tieltä.
Syksyllä oli niiiiin hyvä fiilis päästä valmiista mökistä nauttimaan. Ja siitä tuli just sellainen kuin pitikin, edelleen pieni ja kodikas, vain vähän lisätilaa yöpymiseen ja elämiseen. Ei ökyä.


 


Mun mielestä tää vuosi parani loppua kohti. Olin jotenkin hukassa itseni kanssa alkuvuodesta, vielä kesälläkin. Kesän lopussa alkoi mennä henkisesti kevyemmin, monta asiaa selkis. Syksy ja alkutalvi on ollut sellaista mukavaa ja korvaamatonta perheaikaa, jota olin kaivannu. Ja perheajan lisäksi parisuhdeaikaa ja aikaa ihan yksinkin. Balanssi tuntuu löytyvän hitaasti mutta varmasti.
Maailman paras mies ja ihanimmat lapset asuu mun kanssa saman katon alla. Heistä olen kyllä niin kiitollinen.




Hyvillä fiiliksillä lähden tätä vuotta tallustamaan. Suunnitelmia on olemassa monenlaisia, muutoksen tuulet tulevat täällä blogissakin varmasti näkymään. Niistä lisää sitten, kun aika on kypsä.

Hyvää vuotta 2013 kaikille Puntarin touhuja seuranneille!