Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suunnistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suunnistus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Puntari: Kesäillan rogaining 2016

Tiistaina seurueemme matkasi kohti Jämiä ja siellä olevaa Kesäillan rogainingia. Olin bongannut tapahtuman Ikaalisten Nousevan Voiman sivuilta ja saanut houkuteltua venlajoukkueestamme itselleni tiimikaverit, Sakari kun ilmoitti heti kättelyssä, että tossusarja ei ole häntä varten.
Loppujen lopuksi minä ja Pauliina päästiin lähtöviivalle asti, Tuuli joutui perumaan viime metreillä osallistumisensa jalkavaivan vuoksi.

Rogaining on liikuntamuotona mukava. Maastoon on viety hitokseen rasteja, jotka saa sitten haluamassaan järjestyksessä käydä etsimässä. Jokaisella rastilla on jonkinlainen pistearvo, ja voittaja on se, joka kerää ennaltasovitussa ajassa eniten pisteitä.
Me osallistuttiin Jämillä 3 tunnin tossusarjaan. Kartat jaettiin reittisuunnittelua varten puoli viideltä, ja ennen starttia olikin 1,5 tuntia aikaa itse suunnittelutyöhön.
Mulle kyseessä oli toinen rogaining ja Pauliinalle eka, joten aika maltillisin ja nöyrin mielin lähdettiin suunnittelemaan kolmen tunnin iltapuhdetta.
Meillä piti olla apuna hieno Silvan elektroninen karttamittari, joka kuitenkin sanoi sopimuksensa irti ennen kuin yhtään rastiväliä oli ehditty mitata. Siinä mentiin sitten perinteisen viivottimen kanssa eteenpäin.
Ensin pohdittiin, että sellainen 15 km olisi varsin realistinen matka meille. Varmuuden vuoksi piirrettiin kuitenkin karttaan vaihtoehdot 2 (18km) ja 3 (20km), jos vaikka matka etenisi arvioitua nopeammin ja lopussa olisi vielä aikaa jäljellä.



Jämillä oli leppoisa tunnelma ja väkeä mukavasti: sekä 2 tunnin että 3 tunnin sarjoissa kymmeniä 2-5 hengen joukkueita. Lähtö tapahtui Jämi Areenan takaa ja siitä porukka hajosikin tehokkaasti omien reittivalintojen mukaan maastoon.
Me lähdettiin lampirastin kautta kiertämään aluetta vastapäivään. Keli oli liikuntaan mitä mainioin ja sitä moneen otteeseen ihmeteltiin (muistot Jukolasta kun olivat vähän toista sorttia).
Pian huomattiin, että rogainingissa rastipisteet ovat helpommissa paikoissa kuin perus iltarasteilla ja matkamme sujui paljon odotettua nopeammin. Reittimme "kääntöpisteessä" oltiin jo vähän reilun tunnin kohdalla, joten pikaisesti totesimme, että haetaan yksi extra 90 pisteen rasti ja jatketaan sitten alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Jämin maastot yllättävät joka kerta ihanuudellaan, ja niitä nopeapohjaisia polkuja, uria ja kangasmaastoja voi vain kadehtia. Siellä on kyllä liikuntamahdollisuudet niin kohdillaan!
Loppujen lopuksi meidänkin juoksu kulki sen verran sujuvasti, että päädyttiin toteuttamaan kaikkein pisin reittivaihtoehtomme, ja saavuttiin maaliin silti 18 minuuttia ennen kilpailuajan päättymistä.
Matkalla kerättiin yhteensä 17 rastia, joilla saatiin reilut 1200 pistettä. Sijoitus omassa sarjassa taisi olla lopulta 31/35.

Sekä minä että Pauliina tehtiin sama havainto: suunnistaessa sitä oikeastaan unohtaan kokonaan matkanteon, kun koko ajan on seuraava kiintopiste odottamassa. Harvoin tulisi noin leppoisilla fiiliksillä juostua 20 kilometriä kotioloissa. Tuolla se tuli vähän kuin itsestään.
Me tuuletettiin maalissa ihan voittajina ja siltä olo tuntuikin. Käsittämättömän hyvä fiilis liikunnasta, rastien löytymisestä, yhteistyöstä, ystävyydestä...!
Kesäillan rogainingiin tulee varmasti lähdettyä tulevinakin kesinä, mikäli se järjestetään.


Sakari ja tytöt kävivät meidän kisan aikana tutustumassa Jämin alueeseen maastopyörillä ja nauttivat ilta-auringosta pyöräilyn jälkeen läheisella lammella, jonka rannasta mekin siis haettiin yksi rasteistamme.
Koko porukka olikin reissuun tosi tyytyväinen ja seuraavia Jämin visiittejä suunniteltiin jo kotimatkalla!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Puntari: Lappee-Jukola, rasteja ja raparallia

Kerran kesässä koittaa aina se hetki, kun kaikki suunnistajat ovat ihan pähkinöinä. Ja se hetki on tietysti viikko ennen juhannusta, kun Jukolan viestin kisakeskus kohoaa jonnekin päin Suomea.

Tänä vuonna kisaisännyttä hoiti Lappeenranta ja niinpä taas mekin Kuhmalahden Kisan naiset kasasimme sinne joukkueen Venlojen viestiin. Kevään iltarastiharjoitukset menivät lupaavasti, kun kerta toisensa jälkeen sekoilimme oikein urakalla, kuka missäkin maastossa. Keskeytettyjä tai muuten vaan pipariksi menneitä suorituksia taisi kertyä enemmän kuin onnistumisia, mutta jotenkin nekin aina yritettiin kääntää voitoksi (tyyliin: tulipahan tällä parin tunnin harhailulla saatua aikaiseksi ainakin hyvä peruskestävyysharjoitus...)

Onneksi meidän tiimillä on tavoitteet aina maltilliset, eli ihan sinne sadan parhaan joukkoon ei yritetä rynniä. Jos jokainen pääsee hyväksytysti omalta osuudelta maaliin, niin olemme päämäärässä.
Tänä vuonna joukkueeseen tuli pientä viilausta loppumetreillä, kun Eeva-Kaisa joutui jättäytymään viestistä pois. Pikaisen drafting-kierroksen jälkeen Eevun tilalle kiinnitettiin Sahalahden nouseva kyky Tuuli (mun entinen oppilas). Tuulille tiedossa oli elämän ensimmäinen Venlojen viesti, josta kaikella tapaa tulikin sitten ikimuistoinen.


Sakke ja likat teki jo hyvissä ajoin keväällä päätöksen, että lähtevät kisareissuun mukaan. Tytöillä oli tehtynä cheerleader-viuhkat ja suunniteltuna kannustushuudot ja päässä ruusuinen mielikuva edellisestä Jukolasta vuodelta 2012 Vantaalta. Silloin aurinko helli kisakylää ja Hanna-tädin catering-palvelu tuuppasi taukoamatta mustikkapiirakkaa ja pillimehua nenän eteen alueen reunaan perustetulla picnic-paikalla.
Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin aika mittava sadevarustus mukaan, vaikka pelkkiä mahdollisesti ajoittaisia sadekuuroja lupaili Foreca (kuka hemmetin kesäharjoittelija nää sääennustukset oikein tekee?).
Matka hujahti hetkessä ja auto lipui vajaan neljän tunnin matkustamisen jälkeen Raippoon heinäpellon laidalle. Siinä sitten vitsailtiin, että onpas hyvä että ollaan täällä parkkialueen yläreunassa ja lähellä tietä, että tuo alaosa on varmaan illalla jo melkoista mutaa, jos vaikka alkaa sataa...

Jo kisakeskuskeen kävellessä alkoi tihuttaa vettä ja repuista kaivettiin sadetakit päälle. Tuuli riepotteli telttakylää uhkaavasti ja pilvet alkoivat kerääntyä. Kisakylässä treffattiin Pia ja Pauliina ja laiteltiin kisanumerot paitoihin. Ihmeteltiin ympärillä levittäytyvää isoa kisakylää ja aika pian mun täytyikin alkaa suunnitella varusteiden vaihtamista, sillä tiedossa oli Venlojen viestin avausosuus.
Juuri avaus pistikin mut jännittämään aika huolella, sillä edellisen kerran olin avausosuuden lähtöviivalla neljä vuotta sitten. Silloin suunnistus meni niin päin mäntyä, että päätin, etten enää ikinä mene avaukseen. Tuli oikein käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut AVAUSKAMMO. Jonka yli päätin tänä vuonna päästä (eihän kukaan aikuinen ihminen nyt oikeasti voi tällaista kammoa loppuelämäänsä kantaa)!

Kisan venlat vm. 2016

Verryttelyalueella oli vielä ihan jees keli. Sitten meidät komennettiin lähtömuodostelmaan ja heti alkoi sade pienten myrskytuulipuuskien kera. 1400 avausosuuden menijää kun alkoi hyppiä ja hytkyä pitääkseen itsensä lämpimänä, niin tilanne näytti joltain etelä-karjalan naisvoimistelijoiden kesäjuhlaesitykseltä.
Starttipaukun pamahdettua kylmyys painui kuitenkin hetkessä unholaan. Alkuviitoitus oli pitkä ja siitä painettiin sellaisen tiheikön läpi kohti ykkösrastia, että välillä meinasi usko loppua. Otin alun varmanpäälle ja halusin piru vie leimata ykkösen puhtaasti. Ja hyvin se löytyikin. Siitä tuli sellainen itseluottamuspuuska, että suunnistus alkoi kulkea kuin itsestään. Rastit löytyivät helposti, maasto tuntui selkeältä ja tietysti edellä menevistä oli hitokseen apua niin reitin kuin juoksufiiliksenkin suhteen.
Jossain puolivälissä rataa satutin oikean jalkani, kun survaisin sen oikein kunnolla johonkin kiven kärkeen tai kantoon. Tunsin heti, että jalkaholvi alkaa turvota, mutta päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Keskeyttäminen kun ei kertakaikkiaan ollut mikään vaihtoehto!
Kun kartassa oli enää jäljellä kaksi viimeistä rastia ja ne super helpoissa paikoissa, alkoi ihan väkisin hymyilyttää. Yritin polkaista suunnistustossuun vielä vähän lisäkierroksia ja pelto-osuudella jalat ja keuhkot huusi jo hoosiannaa. Taas tuli luvattua itselle, että nyt mä alan vähän ahkerammin lenkkeillä...
Maalileimauksen jälkeen tiukka vasen, vaihtokartta telineestä haltuun ja puomille. Muutaman minuutin siinä huhuilin Tuulia, joka oli lämmittelyalueen toisessa reunassa spurttailemassa, mutta hyvin saatiin vaihto suoritettua. Toivottelin Tuulille tarkkuutta ja nautintoa reissuun.




Omat kannustusjoukot, joiden cheerleader-viuhkat olivat vettyneet koko ajan lisääntyneen vesisateen myötä, tulivat vastaan ja likat oli messevinä, olinhan luvannu, että jos mun suoritus menee hyvin, ostan heille metrilakua.
Lähdinkin siitä aika pian pesulle ja pukemaan kuivat ja lämpimät vaatteet sadeasun alle. Metrilakukiskan kautta siirryin hakemaan Sotkusta munkin ja kahvin - paras palkinto mitä kylmettynyt ja onnellinen suunnistaja voi itselleen antaa. Jalkaholvi alkoi aika paljon jo oireilla ja särkeä, joten hirveästi ylimääräistä ei viitsinyt taivaltaa.
Tyttöjen kanssa käytiin pikaisesti Intersportissa ja Jukola-kaupassa (lähinnä tuulelta ja sateelta suojautumassa, litimärkien kamojen kanssa ei tehnyt hirveästi mieli alkaa sovitella mitään) ja haettiin mun tilaama sporttipanta Jukolatiimin osastolta.
Kun oltiin saatu Tuuli hyvävoimaisena kakkososuudelta maaliin, oli todettava, että koko joukkueen suoritusta en pysty katselemaan. Tytöt olivat viluissaan (kunnon välikerroksista ja sadeasuista huolimatta) ja vähän väsyneitä ja edessä oli vielä 3 km taivallus parkkipaikalle. Mun jalka oli siinä kunnossa, että yhtään ylimääräistä ei tehnyt mieli seisoskella tai kävellä.
Päätettiin lähteä kohti Lappeenrannasta varattua hotellihuonetta ja siellä odottavaa kylpylää...

Kertonee kelistä kaiken oleellisen...erillistä kuvankäsittelysumennusta ei tarvita.
No, kylpyläosasto jäi kyllä siltä illalta haaveeksi. Parkkipaikalla oli jo ennen kuutta ns. tilanne päällä, kun autot olivat jämähtäneet parkkiruutuihin. Pari traktoria yritti tehdä kaiken minkä voivat, mutta lohdutonta oli. Syötettiin lapsille viimeiset eväiden rippeet ja juomat ja odotettiin ja odotettiin. Kaikki yrittivät toivottomina ulos alueelta, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kahden tunnin odottelun jälkeen Sakke totesi, että soittaa meille taksin hotellille ja jää itse alueelle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Puoli kahdeksalta me kannettiinkin kamat paikalle kurvanneeseen taksiin ja lähdettiin hyvin epätodellisilla fiiliksillä kohti hotellia. Kaikilla järkky nälkä ja väsy ja hirveä hihitys päällä. Kehuin tyttöjä mahtavasta jaksamisesta pitkäksi venyneen päivän ja illan aikana, mutta kyllä meiltä kaikilta pääsi aika iso helpotuksen huokaus kun saatiin tsekattua ittemme sisään hotelliin, haettiin aulan kioskista iltapalaa, päästiin lämpimään suihkuun ja muhkeiden peittojen alle seuraamaan Tangomarkkinoiden semifinaalia ( <3 Peltsi).
Illan muuttuessa yöksi Sakkekin viimein soitteli alueelta, että olivat saaneet auton irti ja lupasi koukata huoltoaseman kautta hotellille ja tuoda sikspäkin kaljaa (sieltä mitään kaljaa enää siihen aikaan saanu). Olivat urakoineet parkkialueella kymmenen hengen porukalla useamman auton irti ja työntäneet niin pitkälle kuin mahdollista, että traktorilla oli lyhyt matka vetää enää kunnolliselle tielle.
Peltoparkkikaaos ei tainnut helpottaa missään vaiheessa, muut meidän venlat odottivat autossa yli 4 tuntia hinausta, mutta osasivat onneksi jo varautua tilanteeseen ruualla ja juomalla, kun pistin heti alkumeterillä viestiä mitä on odotettavissa. 




Sade yltyi ja yö pimeni, mies saatiin hotellille ja vieläpä hotellin baarista salakuljetettua lonkeroakin tuopilliset huoneeseen (vähän laittomasti varmaan, mutta tässä tilanteessa kyllä niiiin ansaitusti) . Tytöt oli simahtaneet totaalisesti kymmenen aikaan, ja minä ja Sakke katseltiin vaakatasosta Jukolan lähtöä ja siitä viestin etenemistä johonkin yhteen asti yöllä.
Aamulla heräsin parahiksi katsomaan viestin päättymisen tamperelaisjuhliin. Nälkä kurni elimistössä ja hotellin aamiainen ja se edellispäivänä väliin jäänyt kylpyläosasto houkuttelivat, joten aamun ohjelma kuluikin sitten kroppaa ruokkiessa ja hemmotellessa.
Ennen Jukolaan lähtöä mietin, että onko vähän luuserimeininkiä mennä kylpylähotelliin yöksi, eikä jäädä teltta-alueelle, mutta täytyy myöntää, että siellä kuivien lämpöisten petivaatteiden alla nukkuessa ja myöhemmin kylpylän lämmössä lilluessa olo ei tuntunut yhtään luuserilta :D

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hotellin sängyssä jo hymyilytti.

Jalka heitti kunnon mustumisoperaation. Onneksi vain pehmeät kudokset saaneet hittiä.


Kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina hyvillä mielin, päällimmäisenä ajatuksena varmasti kaikilla se, että tätä Jukolaa ei kyllä unohdeta koskaan. Eikä Jukolan into ja hehku laannu, kun sen on kerran kokenut: tytötkin kysyivät, että kai he ensi vuonna pääsevät mukaan.

Kotona odotti mielenkiintoinen varusteralli, kun kaikki piti esipestä ensin saavissa pihalla, ettei kura tukkisi pesukonetta. Kun varusteet oli saatu koneeseen kaadoin lasin punaviiniä, vajosin sohvalle viltin alle ja kattelin Yle Areenasta venlojen lähdön.
Avauskammo jäi historiaan, siellä minä lönköttelin ponnari suorana sijalle 661! Ei huano!


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Puntari: Kuopio-Jukola

Kuopio-Jukolaan lyötiin ilmoittautumiset sisään jo tammikuussa, heti kun kioski järjestäjien puolesta aukesi. Tänä vuonna meidän perheestä lähti suunnistamaan kaksi tyyppiä, kun Kuhmalahdelta saatiin myös miesjoukkue viivalle!

Toissavuonna Valio-Jukolan Venlojen viestissä kämmätyn avausosuuden jälkeen koitin valmistautumisessa pitää mielessä sen, että kisapäivänä ei sovi rynniä. Iltarasteilla oli kulkenut vähän liiankin hyvin, joten pelkäsin luulevani itsestäni liikoja ja tekeväni taas kohtalokkaat pummit liian vauhdin seurauksena. Viimeistelyleiriltä Nizzasta ostin itselleni paidan, jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi Don't run! Pidin paitaa päällä ja ajattelin, että mielikuvaharjoittelu tuottanee tulosta.

Ennen omaa osuutta. Leppoisa fiilis!
Bussikyyti naapurikunnan joukkueiden kanssa sujui leppoisasti ja ehdittiin paikan päälle seuraamaan sopivasti Venlojen lähtö. Itselleni oli arvottu ankkuriosuus, joten jännittämistä oli tiedossa lähdön jälkeenkin vielä useampi tunti. Eevu lähti hienosti liikkeelle meidän viestinviejänä. Kakkososuudelle meille oli buukattu kovalla rahalla Maija, jonka sukujuuret juontavat noin kolmen kilometrin päähän tän vuoden Jukolan maastoista. Kotikenttäetu siivitti myös Maijan kakkososuudelta hyvin vaihtoon ja radalle pääsi kokenut ja aina takuuvarma Pia. Itse käväisin osuuksien välillä meidän puolijoukkueteltalla syömässä ja vaihtamassa kisakuteet päälle. Tavattiin siellä myös muita meidän seuran joukkueiden jäseniä ja fiilis oli kaikilla varsin hyvä.


Maastoon pääsin joskus kuuden aikaan. Synkkä ja tuulinen kesäpäivä oli kääntynyt aurinkoiseksi ja tyyneksi kesäillaksi. K-piste kutsui kaukaisuudessa ja muistinpa vielä lähtöpuomilla tarkastaa, että Pia antoi mulle oikean kartan (#valiojukola #venlojenviestinkämmi #tampereenpyrintömenettiykkössijansa).
K-pisteeltä lähdettiin sitten etsimään neljäätoista ratamestarin maastoon piilottamaa rastipistettä. Fiilis oli varsin levollinen ja ykkösrastin otin ns. varman päälle. Päässä soi tunnusmelodiana "hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...". Kakkonen löytyi helposti ja kun kolmosellekin osuin pienen oikealta tehdyn kierroksen kautta ihan hyvin, uskalsin pistää vähän vipinää töppösiin. Maastossa olevat urat helpottivat tekemistä aika paljon ja monessa kohdassa juoksuvauhti olisi ollut kovempi, ellei letka edessä olisi määritellyt vauhtia.
Vaikeakulkuinen maasto teki monelle tepposet ja välillä oli akkaa tantereessa. Ketään ei kuitenkaan omassa lähimaastossa sattunut pahasti ja matkaa taitettiin varsin hyvällä filiksellä.
Radan loppupuolella suunnistus kulki jo tosi sujuvasti ja kun tein vielä yhdellä rastilla hyvää yhteistyötä toisen suunnistajan kanssa, pääsin loppuviitoitukselle nopeammin kuin olin uskonut. Loppusuoralla joukkuekaverit olivat kannustamassa ja tunne oli loistava. Joukkueen sijoitus 819 ja oma osuussija 551. Olin tosi tyytyväinen!!!
Hyväksytysti maalissa. 

Nestetasapaino kuntoon!
Pikaisen peseytymisen jälkeen puin ylleni suomalaisen perus kesävarustuksen eli pitkät kalsarit, farkut ja kuorihousut, kerraston paidan, fleecen, kuoritakin, toppatakin, suunnistusliivin, pipon ja hanskat. Sitten teltalle syömään ja kertaamaan tapahtumia ja näkemään joukkuekavereita.
Yhdeltätoista päästiinkin seuraamaan miesten lähtöä. Se oli Horneteineen juuri niin vaikuttava kokemus, kuin olin ajatellutkin. Lähdön jälkeen päätin mennä lepäämään, jotta jaksan herätä Sakkea kannustamaan sen osuudelle. Matkalla teltalle törmäsin blogikollegaani Paavoon, joka oli mukana viestissä oman joukkueensa ankkuriosuudella. Terkkuja vielä Paavolle, olipa hassua että törmättiin siellä muutaman muun ihmisen joukossa.
Maisema oman teltan terassilta. Oli meitä aika paljon.

Komea ilta ja teltta rantatontilla. 
Teltassa kääriydyin kaikkine vaatteineni untuvamakuupussiin. Uni ei kunnolla tullut missään vaiheessa. Lopulta telttakangas kahahti ja seuramme avausosuuden juoksija Tero tuli kertomaan tuoreet kuulumiset suoraan Jukolan yöstä. Avaajia oli heti hemmoteltu ns. reisihajonnalla: yhtenäinen 3km pitkä rastiväli k-pisteeltä ykköselle. Tero oli malttanut pitää pään kylmänä ja tuonut joukkueen hyvissä asemissa vaihtoon.
Vähän ennen kolmea venyteltiin Saken kans ylös makuupusseista ja sukellettiin ulos viileään kesäaamuyöhön. Unihiekka karisi äkkiä silmistä ja todettiin tästä tulevan hieno päivä. Sakke pääsi kolmososuudelle juuri kun aamuaurinko nousi ja maasto henki pakkasyön jälkeen usvaa. Oli kyllä hienoa!

03.00. Sakke kohti kisakeskusta. Takana höyryävät saunat.

Venlojen viestin aikana ollut vilske oli yöllä muisto vain. Oli tilaa kulkea ja katsella.

Saken ollessa radalla kävin ostamassa itselleni Suunnistajankaupasta uudet juoksuhousut. Neljältä aamuyöllä kaupassa oli huomattavasti vähemmän ruuhkaa kuin edellisenä päivänä...Seurailin myös viestiä screeniltä ja söin kisamakkaraa. Jännitin tosi paljon Saken puolesta ja kurkkailin vähän väliä kännykältä, joko jamppa on käynyt online-rasteilla. Helpotus oli aina suuri, kun uusi väliaika pompsahti luuriin.
Olin saanut tehtäväksi herätellä Juhon, joka lähti sitten Saken jälkeen metsään. Kun Juho saapui kisakeskukseen, käytiin aamukahvilla ja annoin vielä viime hetken vinkit Juholle (lähinnä siis että menee maltilla, miehen lempinimi kun on hösö :D )

Kisamakkaroita kului reissussa kolme. Hyvää oli!

Sakke tuli kuuden huitteissa maaliin omalta osuudelta ja oli kanssa tosi tyytyväinen ekaan kokemukseen viestissä. Aamupäivä menikin siinä kisakeskuksessa hengaillessa, teltalla käytiin jossain vaiheessa pakkaamassa kamat ja eksyttiinpä tällä kertaa mallasrastillekin.
Yhteislähdön jälkeen meillä oli vielä kolmen miehen verran jännitettävää maastossa. Puolen päivän aikaan saatiin veljesten ankkuri maaliin ja todettiin, että jotain historiallista on tapahtunut: Kuhmalahden Kisalle hyväksytty tulos Jukolan viestissä! Jee!

Hösö ja Sakke odottavat joukkuekavereita maaliin.
Iltapäivällä olikin aika lähteä kotimatkalle. Seurabussissa oli hiljaista porukkaa, kun pääsimme matkaan. Totesin, että väsymyksestä huolimatta juuri koko kisan seuraaminen alusta loppuun paikanpäällä on ainoa oikea ja todellinen tapa kokea Jukolan viestin ihanuus ja ihmeellisyys. Ensi vuonna Louna-Jukolaan: suunnistajan joulu, juhannus ja syntymäpäivät koetaan tällä kertaa Paimiossa!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Puntari: Tiinan elämysmatkat järjestää...

...retki iltarasteille Aivujärvelle!
Jotkut harrastuksethan on ihan kivoja. Niinku vaikka shoppailu tai postimerkkien keräily. Pyhäkoulu. Sellaisia sisäsiistejä pikkutöitä. Pitsin nyplääminen ja kotityöt.

Sitten on niitä harrastuksia, joissa aina välillä vähän roiskuu kun rapataan. Maastopyöräily. Suunnistus...

Keskiviikkona saatiin lapset kummien luo kyläilemään Sydän-Hämeen iltarastien ajaksi. Lastenhoitojärjestely on nykyään lähes välttämätön, sillä myös S on tullut järkiinsä ja alkanut suunnistaa. Ilta venyy aika pitkäksi, jos vuorotellen käydään metsässä. Hienoa siis, että silloin tällöin pääsemme starttaamaan pusikoihin samaan aikaan.

No, keskiviikkona vettä satoi ja ilma oli viileä, +13. Lähtöpaikalla arvoin, että lähdenkö vitosen vai kolmosen radalle. S kommentoi, että kun kerran lastenhoito on järjestetty ja ensi vuonna pitäisi selviytyä Jukolassa maaliin, niin tietty vitoselle. Jep, nastakenkää jalkaa ja ilmoittautumaan.

Kartta ei näyttänyt pahalta. Maasto toki oli Se Pahamaineinen Aivujärvi, josta jo mummu meitä aikoinaan varoitteli (joku marjastaja sinne oli kuulemma eksynyt, eikä ruumista koskaan löydetty...). Pienessä tihkusateessa lönköttelin lähtöpaikalle, heilautin emitin sisään ja lähdin suunnalla kohti ykköstä. Homma meni kuin strömsössä, eteen tuli kaikki ne maastomerkit, joita pitikin. Rasti sijaitsi tiheikön jälkeen rinteessä kahden kiven vieressä ja sellainen maisemahan mun eteen ilmestyi, kun tiheiköstä selvisin läpi. Paitsi että rasti ei ollut siinä. Pikainen "mitä v*ttua" päivitys ja katse karttaan. Mahdotonta. Tässähän sen on PAKKO olla! Kuka sen on varastanut? Pyörin rinteessä useita minuutteja ilman selvää suuunnitelmaa, kunnes tajusin alkaa paikallistaa itseäni. Lisäksi S tuli vauhdikkaasti ohitseni ja päättelin, että se oli jo ykkösen löytänyt. Niinpä aloin  intiaanivaistolla jäljittää sen nelikutosen Haglöfsin jälkiä ja löysin ykkösen.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja kohti kakkosta. Se sijaitsi metsäautotien toisella puolella avokalliomaastossa. Kompassi vei mut oikeaan paikkaan tielle ja siitä lähdin hakemaan helpon ja varman rastin. Hakkuiden ansiosta metsässä oli uria, jotka eivät näkyneet kartassa. Sellainen ura lähti viemään mua ja ajattelin, että otan helpon lähestymisen rastille. Jyrkännerastithan on aina helppoja.

Paitsi että joku oli pöllinyt senkin rastin.

Taas päämäärätöntä harhailua suomalaismetsissä ainakin vartti. Ei mitään missään. Siinä vaiheessa, kun edestä pölähti parvi metsäkanalintuja, totesin olevani jossain muualla kuin kaikki muut suunnistajat. Päätin, että nyt otetaan suunta kohti tietä ja takaisin maaliin. Ei tästä mitään tule.
Pääsin takaisin metsäautotielle ja sain kiinni kartasta. Sisuunnuin ja kysyin itseltäni, tultiinko me tänne häviään vai voittaan?! (Tultiin!)
Otin uudestaan suunnan kakkoselle ja menin sinne tieltä ihan suoraan. Enkä ollut kovin kaukana siitä haahuillutkaan...

Etsintöjeni aikana keli oli muuttunut astetta kovemmaksi. Vesisade ryöppysi taivaalta tasaisena massana ja urheilupaita, housut ja kengät olivat läpimärät. Tuuliliivi sentään vielä piti keskivartalon lämpimänä. Kolmonen löytyi helposti kosteikon keskeltä ja neloselle menin kävellen ja rauhassa.
Ennen nelosta törmäsin toiseen suunnistajaan, jolle sää aiheutti ongelmia. Silmälasit päässä ei nähnyt eteensä, koska sade pisaroitui niihin ja muutenkin linssit veti huuruun, toisaalta ilman laseja ei nähnyt kartasta mitään...päivitimme pikaisesti sijaintimme ja menimme hakemaan yhdessä nelosen. Siinä vaiheessa tuuliliivikin oli päästänyt vedet läpi ja totesin palelevani aika paljon. 

Neloselta lähdin vielä kohti vitosta. Mutta siinä vaiheessa, kun kartta putosi kädestä ja totesin käsien olevan turtana kylmyydestä tein pikaisen päätöksen. Nyt nopeasti pois täältä ja johonkin lämpöiseen! Sain "kotimatkalle" seuraa tuosta miehestä, jonka näkökyky oli rajoittunut. Otimme kompassisuunnan lähtöalueelle ja koimme Aivujärven maaston kaikessa ihanuudessaan: polveen asti ulottuvaa mutaa, läpipääsemätöntä kuusikkoa, hakkuualuetta jolla kasvoi naisenkorkuista koivua, avokalliomaasto ja mäkeä. Hurraa suunnistus!

Likosin maastossa melkein 1,5 tuntia. Autossa sormet oli niin jäässä, että en saanut suunnistuskenkien nauhoja auki. Kengissä oli sentin vesikerros, kaikki vaatteet tippuivat vettä. Mieltä lämmitti onneksi paitsi Transportterin Webasto myös se, että S oli kerrankin saanut onnistuneen suorituksen. Mies selvästi nauttii ääriolosuhteista (ilmankos on mun kanssa naimisissa).

Lasten kummien luona pääsin lämpimään (kuumaan) suihkuun, sain teetä kitusiini ja kuivat vaatteet päälle. Elämä alkoi vähän voittaa. Sellainen sisäinen kylmyys jatkui kuitenkin vielä seuraavaan päivään, enkä viitsinyt harrastaa edes työmatkapyöräilyä kaatosateessa.

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Nyt tiedän, että vesisateeseen kannattaa laittaa sadetakki päälle. Taskuun kannattaa varata joku energiapatukka hätävaramuonaksi (hätärakettikin olisi ihan perusteltu lisävaruste). Rastille kannattaa mennä suoraan, eikä vartin haahuilun kautta. Kolmosen rata kannattaa valita aina kun mahdollista ja perusteltua. Ei kannata antaa periksi, jostain ne rastit aina kuitenkin löytyy. Suunnistajaa musta ei taida koskaan tulla, tuuriharhailija lienee osuvampi nimitys. Mutta mikä tärkeintä, suunnistus on edelleen ihan kivaa! Keskiviikkona uudestaan!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Puntari: Minna Kauppi -wannabe


Eilen pyörin netissä ja etsin hyviä iltarasteja lähiympäristöstä. Ens viikolla oman seudun iltarastit jää väliin kokouksessa istumisen vuoksi (tylsyyttä...), ja Venlojen viesti on ihan ovella. Täytyy siis löytyä korvaavia harjoituksia iltarastien tilalle.
Kangasala SK:n sivuilta luin, että Kangasalla on kiintorastiverkosto ja karttoja saa ostaa Kangasalan kirjaston kahvilasta. Loistavaa! Ei tarvitse olla aikatauluihin sidottu, vaan voi käydä rasteilla silloin kun huvittaa.
En aikaillut sen enempää, vaan buukkasin mukulat hoitoon anopille ja lähdin itse aurinkoiseen kesäsäähän rasteja metsästämään.
Lähtö oli Kyötikkälän kentällä ja siitä sitten lähdettiin sata lasissa kohti harjua. Koska kartassa ei ollut merkittynä mittakaavaa ja koska kuvittelin sen olevan normi 1:10000, niin aluksi yllätti vähän se, millaista tahtia kohteet tuli eteen. Rasteille pääsi harjujen monipuolista polkuverkostoa pitkin, joten kompassia ei tarvittu. Lähinnä tämä harjoitus menikin  näin luet karttaa kun juokset -osastoon. Blondille muuten yllättävän haastavaa sekin...
Välillä vedettiin syöksykierteellä supan pohjalle, sitten sieltä tultiin nelivedolla ylös. Ja matka jatkui. Etsin 11 ensimmäistä rastia (koko rata 15 rastia) ja aikaa meni 55 minuuttia. Matkaa kertyi 7,1 km.
Tämä oli ensimmäinen juoksulenkki tälle vuodelle. Sykkeet huitelivat miljoonaa, mutta sentään lähes koko matkan juoksin. Hyvä testi ajatellen ens viikonlopun AitooTrailia ja sitä Valio-Jukolaa.

Kaupassa suunnistuksen jälkeen bongasin naistenlehden kannesta Minna Kaupin, joka kertoi olleensa vankina sairastelunsa kanssa. Koska samaistun Minnaan tällä hetkellä, niin ostin lehden ja lueskelin, kuinka M sairastelunsa kanssa piti päänsä kasassa. Vissiin aika hyvin, kun sai kuitenkin 3 EM-mitalia tossa hiljattain.
Minna on mulle yksi urheilun SUURISTA esikuvista. En tiedä, oonko sitä tässä blogissa koskaan kertonut, mutta mulla on oma salainen Minna Kauppi -metodi. Iltarasteilla, jos ei oikein kulje, niin otan uuden vilkaisun karttaan ja kuvittelen olevani Minna Kauppi, huippu-urheilija, joka keskittyy, osaa ja jaksaa. Ja yleensä alkaa kulkea heti vähän paremmin.

Ens viikolla aion käydä Sappeen matkailukeskuksen kiintorastiverkostolla eksyilemässä. Siellähän on kanssa mukavan mäkinen maasto, joten tehoja hommaan tulee ihan varmasti. Sappeen rastien kartan voi tulostaa netistä täältä, joten sinne lähteminen on tehty todella helpoksi.
En pitäisi yhtään hullumpana ideana sitäkään, että tyttöporukalla vuokraisi Sappeelta mökin, pitäisi epäviralliset suunnistuskisat ja saunoisi+söisi hyvin urheilun päätteeksi. Ehkä kauden päätteeksi voisi jotain tällaista suunnitella!

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Puntari: Onnellinen suunnistaja


Kankaanmaan teollisuusalueen nurkilla pyörittiin.

Jaahas, mitäs nää merkit täällä kartalla tarkoittikaan?

Maastosta löytyi yllättäviä esteitä.
Täällä olis hyvä harjoitella mtb-endurokisoihin.
Kuorossa ollaan harjoiteltu motoristimessuun biisiä, joka alkaa sanoilla "Oon onnellinen vaeltaja...". Tänään iltarasteilla biisi soi päässäni, mutta sanat muuttuivat muotoon "oon onnellinen suunnistaja...". Mulla muuten soi yleensä päässä joku biisi, kun harrastan liikuntaa. Aika usein se on Apulantaa.

Iltarastit oli tällä kertaa Pälkäneen keskustassa Syrjänharjussa. Sinänsä epistä, sillä kaikki paikalliset pihkaniskat tuntee ne mettäpolut kuin omat taskunsa, joten ei ne siellä mitään kompassia tarvi. Itse oon liikkunut siellä pari kertaa maastopyörällä, enkä muista niistä reissuista muuta kuin sen, että kadehdin silloin paikkakunnan polkuverkostoa. Paikallistuntemusta ei siis itse pystynyt juurikaan hyödyntämään.

Koska valmistautuminen ennen 16.6. kirmattavaa Venlojen viestiä jäänee omalta osaltani heikohkoksi (tosin meillä on uudet mageet joukkueliivit teetettynä, että ollaan sitten edes näyttäviä jos ei taitavia ja kovakuntoisia!), päätin tänään rykäistä tulta päin ja lähteä A-radalle. Rasteja sillä oli 18 ja ratamestari varoitteli, että vaativa se on.
Terveydentila on sen verran heikko edelleen, että lähdin harjuun kevätretkifiiliksillä ja kävelin. Vaihtelin matkalla taktiikkaa: toisille rasteille menin tiukasti polkuverkostoa noudattamalla, toisille taas läpi ryteikköjen ja puskien kompassisuunnalla. Ilma oli ihana, joten mikäs siellä oli tarpoessa. Muutamia suunnistuksen kannalta oleellisia huomioitakin tuli tehtyä. Esimerkiksi suuntaa ottaessa kannattaa se haarukka, mihin sen neulan pitäis osua, kääntää karttapohjoiseen eikä -etelään. Ja rastilta nro 13 mennään rastille nro 14, eikä nro 18. Ja että suunnistuskenkien nauhat kannattaa teipata maalarinteipillä kiinni, kun ne kuitenkin aina aukeaa.
Maalileimauksen tein ajassa 1 h 28 min ja olin aivan onnesta mykkyrällä, kun kaikki rastit löytyi. Hyvä aloitus kaudelle!

Hannakin availi suunnistuskautensa tänään ja yritti samalla eksyttää anoppiaan sinne metsään. Siinä kävi kuitenkin niin, että anoppi veti edellä maaliin paikallistuntemuksen avulla! Tai sitten se on niin hyvä suunnistaja, että me aletaan ihan tosissamme neuvotella millaisilla summilla sen saisi ostettua meidän Venlat-joukkueeseen.

Hanna voittajana maalissa. Taustalla anoppi,
jota ei tälläkään kertaa saatu eksytettyä :)

Huomenna olisi kiva kevätpyöräily Kangasalla. Olimme viime vuonna ja tykkäsimme. Lauantaina mtb maraton cuppia Valkeakoskella. Omalta osaltani molemmat tapahtumat pyyhkiytyvät yli, sillä huohotin voipuneena Pälkäneen harjussa niin, että Valkeakoskella mitattiin varmaan jo myrskylukemia.
Hissun kissun kohti parempaa vointia. Kyllä täältä vielä noustaan!

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Puntari: Keventäjät

Kirjoittelin joku aika sitten, etten ole koskaan oikein tuntenut painetta laihduttaa. Että paino on ollut aina mikä on ollut, eikä siitä paineita sen enempää. Nyt tilanne on kuitenkin vähän muuttunut...

Pyöräilymaailmassahan paino on kaikki kaikessa. Siis lähinnä pyörän paino. Mitä kevyempi, sen parempi. Viime kesänä mun maastopyörään vaihdettiin vaikka mitä osia (ylijäämiä miehen projekteista), ja sen painosta saatiin viilattua jokunen satku grammoista pois. Ihan niinku se mun tuloksiin mitenkään vaikuttaisi, mutta ei voi sitten ainakaan pyörää syyttää...
Nyt kun meillä molemmilla alkaa olla sellaiset suhteellisen kevyet pyörät, niin olisi vissiin ihan järkevää höylätä jokunen gramma pois myös kuskeista. Se vaan tuntuu olevan paljon vaikeampaa: pyörää saa kevennettyä parilla klikkauksella ChainReactionCyclesissa, mutta rahalla ei tunnu saavan pois ylimääräisiä rasvoja lantiolta (paitsi tietty tekemällä pienen klinikkamatkan Viroon).

Mies kävi vuosi sitten UKK-instituutin urheilijan kuntotestissä ja siellä suosituspainoksi lääkäri kertoi vähän päälle 90 kiloa. Se on mun mielestä ihan pirun vähän tuon kokoiselle karpaasille, mutta sitä kohti aletaan tässä nyt hitaasti mutta varmasti hissutella. Mitään vinttikoiraa en kyllä miehestäni halua, joten jos ukko alkaa kuihtua liiaksi, alan lorauttelemaan kermaa ja sulattelemaan voita vähän joka ruokaan.
Itselleni mitään ihannepainoa ei olla asetettu, mutta jos tänä kesänä painan suunnilleen saman verran kuin viime kesänä (n. 55 kg) niin se varmaan on ihan hyvä juttu.

Mitä tässä sitten aletaan tehdä keventämisen eteen? Liikuntamäärä pysynee ennallaan, joten yritetään viilata vähän tuota syömistä. Jätetään viikottaiset leivontasessiot väliin ja kasvatetaan salaattien ja sopan osuutta ruokavaliossa. Karkkia ja viinaa meillä ei nautita käytännössä lainkaan (muutamaa punaviinilasillista poropaistin kanssa nautittuna ei lasketa), joten niistä ei pysty yhtään tinkimään. Pikaruokaa ja eineksiä syödään hyvin harvakseltaan.

Keventäjän kirja ja Keventäjän kunto- ja ravintokirja ovat hyviä perusteoksia muistuttamaan, miten ihmisen tulisi syödä. Siis kuinka paljon, millaista ruokaa ja miksi. Jos ihan todenteolla laihduttaisin, niin nämä teokset pitäisivät kyllä jalat tiukasti maassa ja antaisivat hyvää tsemppiä myös tunnesyömisen hallitsemisen puolelle.
Kirjoissa asiat on esitetty selkeästi, mielenkiintoisesti ja innostavasti. Tekstit herättävät ajattelemaan ja pohtimaan syömistä (ja elämää) monelta kantilta. Suosittelen tutustumaan, jos aiha liippaa yhtään läheltä. Nämä kirjathan liittyvät maikkarin netissä olleeseen (nyt jo lopetettuun?) Keventäjät-palveluun, mutta toimivat ihan itsenäisinä opuksinakin.

Panokset kovenee kesää kohti. Ensimmäiset kisailmoittautumiset ja majoitusvaraukset on tehty ja ihan itseähän sinne metsäpoluille lähdetään taas voittamaan. Paikallinen urheiluseura teki jo tunnusteluja Venlojen Viesti -joukkueen suhteenkin, joten 16.6. vietetään varmaan Vantaalla Valio-Jukolan merkeissä.
Tulossa on kaikin puolin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas liikuntakesä!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Puntari: Kenkämania

Eilisen Tampere-päivän tavoitteena oli etsiä ja ostaa itselle gorelenkkarit. Mikään ei ole tympeämpää kuin kävellä maastossa märin sukin. Yhtenä aamunakin löysin sauvakävelylenkillä mielenkiintoisen metsäuran, jonka päätin käydä katsastamassa tulevia maastopyöräretkiä silmällä pitäen. Niinhän siinä kävi, että muutaman metrin talsimisen jälkeen verkkomatskusta tehdyt lenkkarit ja sitä myöten myös sukat olivat läpimärät. Päätin, kuukausibudjetin horjuttamisen uhalla, investoida vettä pitäviin lenkkareihin.
Tällaiset sieltä Koskikeskusen Intersportista sitten löytyi:


Merkki on Brooks ja väritys ihanan 90-lukunen. Hinta oli vähän yli satkun (eli noin 100 euroa enemmän kuin mihin olisi ollut varaa), mutta luotan siihen, että kengät ovat hintansa väärtit. Tänään jo vähän pihassa ja likkojen kanssa pyörälenkillä kävellessä testailin. Ensivaikutelma ei ole hullumpi.

Tänä vuonna oon tehnyt parit muutkin hyvät kenkäkaupat. Mies tolkutti kuukausikaupalla, että kyllä myös mun täytyisi pyörään ne lukkopolkimet hankkia. Ja minä jankutin vastaan, että sellaisiin helvetinkoneisiin en jalkojani tule pistämään. Kunnes lopulta annoin periksi, hankin pyöräilykengät ja pyörään laitettiin ne polkimet. Muutaman viikon pannuttelun jälkeen homma alkoi sujua, enkä nyt niitä vaihtaisi enää pois.
Kengät ostin R-Techistä Tampereelta ja olen ollut niihin tyytyväinen. Istuvat jalkaan ja ovat kyllä ilo silmällekin.

Lupasin itselleni, että jos Venlojen viesti menee oman osuuteni suhteen putkeen, ostan Jukolan ostosparatiisista itselleni ihan oikeat suunnistuskengät. Siihen asti olin sinnitellyt metsässä lenkkareilla ja ajatellut, että suunnistuskengät kuuluvat vain pro-tason menijöille. Virhe.
Ensimmäisillä rasteilla, kun uudet menopelit olivat käytössä, totesin lykänneeni ostopäätöstä ihan liian kauan. Ei enää nuljuneet nilkat tai lipsuneet lenkkarit, vaan menossa oli mukana pitoa ja vauhtia. Maastoon sai ihan erilaisen tuntuman noilla nastareilla.


Summa summarum. Kaapeissa alkaa olla aika paljon kenkiä. Pieni yhteenveto osoittaa, että pelkästään liikunnan harrastamiseen varastoistamme löytyy:
- tavalliset lenkkarit
- gorelenkkarit
- nastalenkkarit
- suunnistuskengät
- pyöräilykengät
- kahdet murtsikkamonot
- telemark-monot
- goretex-maiharit

ja tässä on siis vain mun osuus. Kun mukaan lasketaan vielä miehet vermeet (pyöräilykenkiäkin on ainakin kolmet...) niin uskotte varmaan, että kaapit alkavat olla pullollaan (salaa toivon, että lapsistamme kasvaa tietokoneen ja pleikkarin edessä istuvia pullamössöjä, jotka eivät tarvitse mitään harrastusvälineitä).

Mutta kyllä se vaan niin on, että nautinnolliseen harrastamiseen tarvitaan hyvät vehkeet!

perjantai 12. elokuuta 2011

Puntari: Kukkia ja käsiä






Vielä on kesää jäljellä? Lupailivat Iltalehdessä, että saataisiin vielä jopa hellettä, mutta saas nyt katsoa, mitä tuleman pitää. Meidän puutarhassa on paras kukkaloisto ollut jo ajat sitten takana päin. Ottaisin mielelläni vinkkejä loppukesästä/alkusyksystä kukkivista perennoista (mielellään helppohoitoisista)!
Tällä hetkellä väriä tuovat krassit, jotka näyttivät miellyttävän myös mehiläisiä. Samettikukka viihtyi tänä vuonna meillä paljon paremmin ja on jaksanut kukkia koko kesän. Keväällä suoraan maahan kylvämäni ruusupapu virittelee nyt ensimmäisiä kukkiaan. Niin ikään siemenestä kasvattamani mustasilmäsusanna on nyt alkanut kukkia. Mielestäni MSS:n kukat ovat yksinkertaisen kauniita. Ja orvokit ne on aina yhtä ihania!

Tämä perjantai on tuntunut sikäli epäuskoiselta, että rintamalinjat ovat pysyneet. Lasten lelut ovat olleet kiltisti lastenhuoneessa, niinpä ei tarvinnut aloittaa viikonloppua perinteisellä raivauksella. Innostuin tästä "ylimääräisestä" ajasta niin, että leivoin sämpylöitä. Pitkästä aikaa. Ehkä vielä illalla pyöräytän marjapiirakan tai pullaa, katsotaan nyt. Toisaalta nyt on niin hieno keli, että voisi mennä pienelle kävelylenkille tyttöjen kanssakin.

Ja sitten viimeaikaisiin autoepisodeihin. Viime viikolla mentiin mökille. Lapset olivat jo ulkona pakettiautosta, kun minä vielä otin kassejani apukuskin puolelta. Olin ihan siinä uskossa, että tenavat ovat jo mökin pihassa ja paiskasin etuoven kiinni oikein voimieni tunnossa. Ovi olisi mennytkin kiinni, ellei Mairen käsi olisi ollut oven välissä. Jos kuulitte oudon äänen eteläisen Suomen alueella viime tiistaina, se oli luultavasti meidän Mairen huuto. Tuskaa! Ei muuta kuin järvivettä ämpäriin ja händy sinne, sitten tutkimaan vamman laatua. Käsi näytti aivan eriskummalliselta mutkalta, joten terveyskeskusreissuhan siitä tuli. Röntgenkuvat osoittivat, että murtumaa ei ole, mutta melkoinen mutaatiokäsi se edelleen oudon mutkan ja patin kanssa on.
No, keskiviikkona olimme koko sakki Vehoniemessä Kangasalla iltarasteilla. Metsästä päästyämme lapset pakattiin turvaistuimiin takaosastoon ja minä vedin liukuoven kiinni. Kuului naps, naps, naps ja ovet menivät lukkoon. Avaimet tietysti sisällä autossa rinkan sivutaskussa. Lapset turvaistuimissa. Näin sitä meidän perheessä osataan. Onneksi Maire osasi vapauttaa turvavyönsä, kun opastimme ikkunan takaa, löysi avaimet rinkan sivutaskusta, painoi oikeaa nappia ja olimme pelastuneet!


Mairen käden tilanne tänään, yli viikko episodin jälkeen.
 Ihaninta lapsissa on se vilpitön ilo, jonka oikeisiin röntgenkuviin pääseminen aiheutti...


Viikonloppu edessä, eikä kalenterissa mitään pakollista menoa! Tuntuu oikein oikein kivalta!

torstai 4. elokuuta 2011

Puntari: Rasteilla ja Suttisella

Kolmen viikon tauko suunnistuksessa tuntuu ikuisuudelta. Eilen kuitenkin päätin,
että nyt lähden maastoon ja annan kaikkeni.
Rastit pidettiin Laitikkalan Unnaanmäessä, jossa maasto oli suunnistajien lisäksi autuasta myös marjastajille. Mättäät notkuivat mustikoita, mikä vaikeutti suunnistamiseen keskittymistä jonkin verran...


Tällä kertaa suunnistus tuntui todella, todella mukavalta. Rata oli reilut 4 kilsaa, mutta mittari tallensi reilun kuuden kilometrin taipaleen. Se johtui siitä, että hyödynsin oikeastaan kaikki polku/tievaihtoehdot, eli en mennyt todellakaan suorinta reittiä rastilta rastille. Nopeinta ehkä.

Sain Tahkon jälkeen sellaisen inspiraation, että harjoitteluuni täytyisi nyt saada ulkopuolista näkökulmaa. Mitään personal traineria en tähän hätään ja tällä tilipussilla saa hankittua, mutta kiikutin harjoituspäiväkirjani yhdelle tutulle maratoonarille (joka on tullut järkiinsä ja alkanut juoksemisen lisäksi harrastaa myös maastopyöräilyä). Hän lukaisi muistiinpanoni ja antoi ohjeita. Pääsääntöinen viesti oli se, että harjoitusten täytyy olla a) pitkiä ja rauhallisia tai b) lyhyempiä ja kovia. Eli ei tasaisella sykkeellä töhöttämistä, vaan vaihtelua ja koko sykealue käyttöön.
Minna Kauppi, idolini, kirjoittaa kotisivuillaan motokseen sen, että hiljaiset harjoitukset tehdään todella hiljaa ja kovat harjoitukset todella kovaa. Olkoon se omalta kohdaltani tämän syksyn motto!

Koska rastit olivat eilen Laitikkalassa, päätin metsässä kirmailun jälkeen pistäytyä Suttisen marjatilalla. En ole koskaan aiemmin käynyt, mutta kyllä nyt kannatti pistäytyä. Haisin hieltä ja olin puolikuolleen näköinen, joten en kehdannut käyskennellä myymälätiloissa kovin kauan, mutta nappasin mukaani muun muassa pullolliset Suttisen omaa limonaadia, sekä mansikkaa että vadelmaa. Niitä sitten kotona grillatun kanan ja salaatin kanssa maisteltiin, ja täytyy sanoa että niin hyvää limpparia en ole sitten
Pyynikin Helmen juomisen jälkeen saanut!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Puntari: Pari blogivinkkiä

Sadepäivinä voi käydä lukemassa YLE-urheilun sivuilla muutamaa kivaa suunnistus- ja maastopyöräilyblogia, jotka löysin ihan sattumalta, eli siis Rastipisteessä ja Polku Lontooseen

Blogeissa seurataa oman lajinsa huippujen elämää ja valmistautumista kilpailuihin.



Ehkä tulevaisuudessa meidänkin tytöt kirjoittelevat YLE-urheilun sivuille omista kilpailukokemuksistaan ja harjoittelustaan. Kesän yleisurheilukausi avattiin eilen Puntarin urheilukentällä Kesäkisojen muodossa, ja hienosti meni kolmiottelu molemmilta tytöiltä!

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kyllikit Jukolassa

Lauantaina starttasimme Pian kanssa Kuhmalahdelta kello seitsemältä kohti Rautajärveä, josta Transportterin kyytiin hyppäsivät ankkurimme Pauliina ja huoltaja-manageri-kuski-Hanna. Ajelimme läpi Päijät-Hämeen vehreiden maisemien vesisateen kiihtyessä. Koko ajan taivaalla näkyi mielestämme "kaistale selkeämpää" ja uskoimme vahvasti, että Virolahdella paistaa aurinko ja on helle. Olin pakannut oikein sandaalitkin mukaan, ettei varpaiden tarvitse hikoilla kuumuudessa. Turhaan.
Sadetta jatkui ja jatkui. Kiittelimme, että olimme liikkeellä autolla, joka pystyi tarvittaessa täyttämään myös pukuhuoneen, ravintolan ja hotellin tehtävät. Parin huoltoasemapysähdyksen ja reilun kolmen tunnin ajamisen jälkeen saavuimme Ravijoelle, Suomen suunnistuksen senhetkiseen polttopisteeseen.

Olimme ajoissa paikalla ja automme ohjattiin lähes eturiviin leirintäalueen läheisyyteen. Ensimmäisenä tietysti syötiin ja ihmeteltiin kisaoppaasta, millainen alue eteemme levittäytyy. Tankkauksen jälkeen lähdimme tutkimaan aluetta ja hakemaan kisamateriaalit toimistolta.
Salpa-Jukolassa kaikki tuntui toimivan hyvin. Kisakeskuksena toimi Harjun oppimiskeskus, jossa majailee myös 200 hevosta. Jukolan ajaksi hepat oli kärrätty muualle, ja maneeseihin ja muihin rakennuksiin oli sijoitettu mm. kauppoja, toimistoja ja ravintoloita.

Shoppailemassa ja sateensuojassa ennen kisaa...

Kävimme vähän shoppailemassa ja sade jatkui, jatkui, jatkui... Mietin, miten tarkenen odotella lähtöalueella ainakin puolituntia ennen starttia, jos vettä sataa ja ilma on kolea. Ostin Intersportista varmuuden vuoksi pitkähihaisen urheilupaidan, jonka pistin virallisen kisapaidan alle.
Sotilassoittokunta heitti hyvää settiä päälavalla ja joukkueemme tunnelma tiivistyi! Pari yhteisfotoa otettiin vielä ennen mun lähtöä emit-sisäänleimaukseen. Jaettiin viime hetken vinkkejä (kuten: "Jos edessä on iso hakkuuaukko, olet matkalla Venäjälle", tai "Ei ne rastit sieltä eteen juokse, jokainen täytyy itse löytää").
Sitten olikin mun aika kuoriutua sadevaatteista, pistää lenkkarit jalkaa ja huivi päähän ja kirmata verryttelemään. Ja kas, sadekin oli juuri sopivasti loppunut!

...Venlat valmiina lähtöön...
...ja starttipyssy paukkui...
...alussa hurja ylämäki ja siitä stadionin kautta kohti metsää...

Täytyy sanoa, että niin suurta liikunnan riemua tulee harvoin koettua, mitä lauantaina koin. Jännitys loppui siinä vaiheessa, kun asetuin lähtöön oman kartan alle. Ja kun juoksin viitoitettua reittiä kohti K-pistettä sanoin itselleni samat sanat, jotka Pia viime vuonna ekassa Jukolassa minulle sanoi: NAUTI!
Ja niin nautinkin. Keli oli tosi hyvä juoksemiseen ja rastit löytyivät helposti. Yhtään pummia ei tullut ja televisiorasteilla muistin vilkuttaa (varmuuden vuoksi). Maasto oli mukavaa ja hyvässä seurassa vaihdettiin kokemuksia aikaisemmista viesteistä, varusteista ja mokista.
Kolmanneksi viimeisellä rastilla päätin, että nyt hanat auki ja loppu niin kovaa kuin pääsee. Maalisuoralla jalat huusivat hoosiannaa, mutta sen ihanampaa tunnetta ei voi ollakaan! Sitten kartta eteenpäin Pialle, joka lähti viemään viestiä kakkososuudelle.

...Tiina ennen kisaa, oman osuuden jälkeen ja lopulta saunan raikkaana Lumenen Pikakaunistajat naamassa...
Maalialueella Hanna odotti kisajuoman kanssa. Riemuitsimme yhdessä siitä, että Äimälä-kokemus ei osunut tänne, vaan homma meni odotettua paljon paremmin. Hannan kanssa spekuloimme viestin mahdollista voittajaa, meidän sijoitusta, Pian loppuaikaa ja kaikkea muutakin. Ja syötiin salmiakkiaakkosia.
Tunnin päästä Pia saapui omalta reitiltään ja vapautti Pirkon radalle. Pirkko on meidän joukkueen raumalaisvahvistus, joka viime vuonna Kytäjän jälkeen sanoi legendaariset sanat "ei koskaan enää". Mutta niin vain saatiin taas Pirkko joukkueeseen!

...Tiina maalissa, Pauliina vasta haki kaupasta glukoosipastilleja omaa osuuttaan varten...

Sillä aikaa kun Pirkko hikoili radalla, minä ja Pia käytiin saunomassa mahtavassa telttasaunassa (jossa oli 5 kiuasta) ja peseytymässä.
Sitten pikaisen tankkauksen jälkeen palattiin vaihtoalueen kupeeseen seuraamaan, millaiselta tilanne joukkueemme kannalta vaikuttaa. Siinä vaiheessa Pauliina oli jo radalla ja toi meidät lopulta maaliin sijoituksella 765!!!

...Pauliina maalissa, Pia onnittelee ja Pirkko korkkaa jo kuoharia...
Pirkko kaivoi hilpeälle joukkueellemme kuohuviinilasit ja pullon, ja ilta-auringon valaistessa taivaan skoolasimme reippaalle joukkueellemme ja hyville huoltajillemme. Erittäin tärkeä lenkki meidän tiimissä oli Pirkon mies Pekka, joka hoiti paitsi video- ja valokuvauksen, osasi kellontarkasti laskea, koska kukakin meistä tulee vaihtoon!

Voittajien on helppo hymyillä!!! 

Kävimme vielä Hannan kanssa shoppailemassa ja ostin vihdoinkin oikeat suunnistuskengät, jotka pääsevät testaukseen keskiviikkona. Hanna shoppaili pari buffia, urheilujuomaa ja energiapatukoita. Ja pipon.
Sitten alettiin pohtia, pystyttäisimmekö teltat ja jäisimme yöksi Jukolaan, vai ajaisimmeko kotiin. Hannaa houkutti oma sänky ja itselläni tuli niin kova päänsärky, että aloin myös kannattaa kyseistä vaihtoehtoa. Pakkauduimme autoon yhdeksän jälkeen ja taas syötiin.
Alkoikin reissun kinkkisin tilanne, kun auto piti saada pois sateen pehmentämältä heinäpellolta. Viralliset ajourat olivat täyttä kuravelliä ja järjestäjät etsivät vaihtoehtoisia reittejä heinäpellon reunoista. Onneksi Hanna on tottunut kurittamaan autoja vaikeissa maastoissa meidän sienestysreissuilla, eikä transportteri jäänyt kiinni kuin yhden kerran. Siitä selvitittiin liikenteenohjaajien työntöavulla (jotka kertoivat, että siihen mennessä oli tullut työnnettyä n. 70 autoa...sääli heitä!).
Kotimatkalla kuuntelimme radiosta Jukolan viestin lähtöä ja ensimmäisen ja toisen osuuden tunnelmia. Kuusikko suhisi ja radiorasteilla oltiin fiiliksissä!
Kotiin päästiin yhden aikaan yöllä, väsyneinä mutta onnellisina.

Ja ensi vuonna kohti Vantaata ja Valio-Jukolaa!

Teksti: Tiina
Kuvat: Hanna

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Halkomäki : Eväät naiset kartalla pitää!

Myös kinkku sopii tähän pannariin!
Toinen kesälomaviikko taittuu pikku hiljaa kohti viikonloppua täällä Halkomäessä. Aurinko paistelee, pieni tuulenvire puhaltelee ja ihminen alkaa hissukseen palautua elävien kirjoihin. Nizzan loma oli ihana pään nollaus heti kärkeen, rapia kolme päivää jumalaista ruokaa, maisemia, tunnelmaa ja matkaseurana paras mahdollinen Kyllikki. En sitten tiedä söinkö itseni niin tainnoksiin vai mikä jetlaggi iski maanantaina, mutta viikon kolme ensimmäistä päivää olen ollut aivan koomassa. Niin väsynyt ettei mikään onnistu ja päässä liikkuu EI MITÄÄN. No, se nyt ei kauaksi liippaa normipössiksistäkään, mutta kuitenkin. Edes ruoka ei oikein maittanut, ei vaikka kuinka lisäilin kaikkeen oliiviöljyä ja provencen herppekset -mausteseosta. Ja se on jo huolestuttavaa se. Keskiviikkona pakotin itseni takaisin tähän maailmaan, söin iltapäivästä lautasellisen kaurapuuroa mustikkasopan kanssa, lämmitin mikrossa yhden camping -makkaran ja jälkkäriksi tempaisin omenan. Siitä lähti rakettimainen nousu kohti iltarasteja. Pelkäsin rasteille lähtiessäni, etten vaan jaksa sitä itse suunnistusta kun pää ei kerta kaikkiaan pelaa, että kävelen siellä sitten ympäri pusikoita kartta käsissä ja outo tyhjä katse silmissä mollottaen. Lähtöpaikalla sain jostain älyvapaan idean, että mitä jos kokeilisin kerran tuon 5km:n radan, jos nimittäin Jukolassa napsahtaa nakki ja joudun radalle niin olisi edes jotain tuntumaa vaikeampaankin rataan. ONNEKSI ystävämme Pauliina sattui pinkaisemaan puskaan samoihin aikoihin, ja lopulta löimme hynttyyt yhteen ja rymysimme radan läpi muutamalla "missähän me nyt oikein ollaan" ja "kyllä sen rastin ihan tässä pitäisi olla" -pummilla. Teimme myös luontohavaintoja ja vaihdoimme viimeisen kuukauden kuulumisia. Siinä sivussa leimailimme rasteja, ja lopulta kaikki 15 löytyi. Suunnistus voi olla siis myös sosiaalinen urheilulaji! Litimärät lenkkarit painoivat tonnin ja pöksyt valuivat kuraa, mutta mieli oli hyvä ja uusi nousu tähän lomaan/elämään oli alkanut! Tosiasiassa huono kartta ketutti ja muutaman rastin paikka oli vähintäänkin epäilyttävä. Mutta jos jotain hienoa niin se tuoksu sateisessa metsässä!!! Ja miten siloset jalkapohjat oli aamulla!!!

Tämä pannari on parasta kylmänä!
Sittemmin olen jopa hiukan riehunut tuolla kasvimaalla, taistellut rikkaruohojen kanssa ja nautiskellut päiväköllöistä antaumuksella. Kasvimaalla ei ole vielä tapahtunut mainittavaa, taimet ovat hengissä ja herneistä on itänyt perinteiseen tapaan alle puolet. Koska salaateista ei näy vielä vilaustakaan, saattaa olla että satoa korjataan sitten lokakuun puolella. Tiinan kasvimaa oli kadehdittavan virkeässä kunnossa, eilen Mairen synttäreiden juhlinnan lomassa tein siellä kierrosta. Muistin,että palsternakka ja punajuuri on unohtunut tänä vuonna laittaa kokonaan...uuuh!
Mutta tänään kävimme Tiinan kanssa moikkaamassa adoptiosiskoamme Piiaa ja hänen pesuettaan. Jos on pesue vaikuttava näky, niin kyllä oli kasvimaakin. Tiinan ja mun naamat vihersivät kilpaa kateudesta pinaatinlehtien rinnalla kun taivastelimme reheviä penkkejä ja kasvihuoneen sen seitsemän sortin kasveja. Karmeimmalta tässä tuntuu se, että mulla ei ole edes lapsia hoidettavana ja mun kasvimaani on KAIKKEIN ANEEMISIN!!! Olihan mulla onneksi ne häät työllistämässä keväällä, niiden piikkiin voi laittaa paljon, voihan? Siis tämän kasvimaakilpailun mä häviän niin kympillä. Katotaan vaan niin taas mun kaikki perunatkin on ihan vihreitä....


Banaanikakku kypsyy  pyhje ympärillä!

Evästä reissuun.
Nyt tämän illan ohjelmanumerona yritän valmistautua Virolahdelle Jukolan hulinoihin. Lähden Kuhmalahden Kisan ihanaisen Venlojen viestin joukkueen varajäseneksi (=heikoin lenkki) ja huoltajaksi. Kunnon kisafiiliksen ja pääsyn kärkikymmenikköön takaavat tietysti oikeanlaiset kisaeväät ja onnistunut nestetankkaus. Nopeat ja hyväät eväät saa leipasemalla välimeren pannukakun ja reissusuosikkini banaanikakun. Suolaista ja makeaa. Siihen sitten voikkareita, teetä, mehua ja parit mehukeitot niin eiköhän niillä yhdet kisat pärjätä. Naapurin Marko lupasi meille hyyrypaikan niiden teltta-alueelta, joten täytyy kai sitten ottaa myös vähän kisajuomaa mukaan poikia varten. Kun yön pimeinä tunteina pääsevät metsästä teltoille niin jekkupullo hoitanee palautumisen.

Aamulla kukonlaulun aikaan ylös ja nokka kohti uusia seikkailuja!