Puntari: Reseptejä ja runoja

Jihuu, täällä juhlii yksi tyyppi, joka kahden sairaslomaviikon jälkeen pääsi tänään töihin! Olipa mukavaa saada taas tavallinen arki käyntiin, vaikka kai se myöntää täytyy, ettei ihan helpolta fyysisesti vielä tuntunutkaan. Mutta kivasti meni päivä ja saatiin viime viikon yrittäjänpäiväksi (5.9.) suunnittelemani yrittäjyysprojektikin käyntiin. Tällä hetkellä luokassa perustetaan mm. mekkokauppaa ja suunnitellaan maailman edullisinta autoa, taitaa yksi ufotehdaskin olla suunnitteilla. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.


Sairaslomalla tuli leivottua enemmän kuin pariin vuoteen yhteensä. Muutenkin hääräsin keittiössä, sillä ei sitä Netflixiäkään jaksa koko aikaa tuijottaa.
Ajattelin listata tähän kolme syksyistä suosikkiherkkua, jotta reseptit pysyvät tallessa, ja ehkä joku muukin kokee tällä hetkellä ylitarjontaa syyssadon suhteen ja miettii, mihin marjat, omenat ja juurekset käyttäisi.


Tämä taivaallinen omenahyve löytyy Luopioisten yläasteen oppilaiden tekemästä Maagisia makuja -keittokirjasta. Resepti on rasvamäärän puolesta todellista suonet tukkoon -kamaa, mutta eihän tätä joka päivä tarvitse syödä...

Omenahyve

6 omenaa
sokeria
kanelia
200 g voita
2 dl sokeria
4 dl kaurahiutaleita

Kuori ja viipaloi omenat. Asettele viipaleet voidellun uunivuokan pohjalle ja ripottele pinnalle kanelia ja sokeria.
Sulata voi, sekoita voin joukkoon sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä muruseos omenoiden päälle. Kypsennä 200 asteessa 30 minuuttia. Tarjoile vanilijajätskin kanssa.


Sitten toinen syysklassikko, eli porkkanatuorejuustopiirakka. Tämä Dansukkerin sivuilta kopsattu ja vähän muuteltu resepti on niin helppo, että tekeminen onnistuu perheen juniorileipureiltakin.

Porkkanatuorejuustokakku

2 ½ dl sokeria
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
½ tl suolaa
¾ tl kanelia
4 dl (n. 240 g) porkkanaa hienoksi raastettuna 
1 dl öljyä
2 kananmunaa

Kuorrutus
200 g maustamatonta tuorejuustoa
¾ dl tomusokeria
¼ tl vaniljasokeria

Pane uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Vuoraa leivinpaperilla 20 x 30 cm kokoinen uunivuoka. Sekoita kuivat aineet kulhossa. Sekoita porkkanaraaste ja öljy joukkoon. Vatkaa kananmunat yksitellen sähkövatkaimella taikinaseokseen. Jatka vatkaamista keskinopeudella pari minuuttia. Kaada taikina vuokaan ja paista noin 40 minuuttia. Jäähdytä.

Vatkaa kuorrutuksen aineet keskenään ja sivele seos kakun pinnalle. Anna kakun mielellään mehevöityä jääkaapissa 1–2 vuorokautta ennen tarjoilua. Koristele sitruunamelissalla tai pähkinärouheella.

Kolmas resepti meneekin sitten puolukkapuolelle. Niin kerta kaikkiaan tylsää oli pahimmassa sairasteluvaiheessa, että aloitin jo joulun suunnittelun...Joo, kyllä! Kaivoin Teresa Välimäen tekemän Hyvää joulua! -kirjan ja aloin jo tunnelmoida lanttulaatikon maulla...
Kirjassa on monia hyviä joulusesongin ulkopuolellakin käytettäviä ruokaohjeita. Tämä on yksi niistä.

Puolukkatuorepuuro (neljälle)

5 dl maustamatonta jogurttia
2 dl kaurahiutaleita
1dl (yhteensä) mantelilastuja ja auringonkukansiemeniä
200g puolukoita
3 rkl hunajaa
0,5 tl kardemummaa

Sekoita ainekset kulhossa ja peitä kulho kelmulla. Anna puuron turvota jääkaapissa yön yli. Jos puuro on aamulla liian paksua, notkista sopivaksi maidolla, jogurtilla tai mehulla.

Että sellainen kolmen suora tähän maanantaihin. Nyt taidan ulkoistaa itseni ja lähteä nauttimaan syksyn auringosta terassille runokirja toisessa kädessä ja teekuppi toisessa. Viime päivinä, totaalisen kyllästyneenä tähän paskaan fiilikseeni, oon lukenut paljon runoja ja muuta diippiä kamaa. On toi Tabermannin Tommy aina ja yhä vaan yhtä ihana.

Tienviitta

Toisessa tienviitassa

lukee suurin kirjaimin: Sitten

Toiseen on lapsen

horjuvalla käsialalla kirjoitettu: Elämä!

Kumman tien

sinä valitset?

Halkomäki: Illan varjoon himmeään...

Just nyt ja näillä säillä en ehkä tiedä mahtavampaa puuhaa iltasella kuin mennä metsään pienelle kävelylenkille. Siellä odottava kokonaisuus on tyrmäävän ihana! Vihreän sävyt eri muodoissaan, kuusien tumma yksinpuhelu ja mustikanlehtien hillitön kirpeys istuvat kaikessa sopusoinnussa luonnon omassa väripaletissa. Siellä täällä viime vuoden kesä näkyy vielä ruskean ja harmaan sävyissä, mutta kohta vehreys peittää kaiken sen alleen.

Hämärässä kuusikossa käenkaali kukkii valkoisina helminä, mättäillä mustikka avaa kukkalyhtyjään kohti valoa. Muurahaiset vaeltavat poluillaan, tikka hakkaa vanhaa haapaa ja linnut pitävät iltakonserttiaan. Polku mutkittelee läpi kylmien ja lämpöisten kohtien, tuoksut vaihtuvat metsätyypin mukaan ja tyynessä kevätillassa aika tuntuu pysähtyvän täysin. Ja se valo! Illan alas painuva aurinko horisontissa, keltainen kulta maalaa männynrungot loistaviksi ja siivilöityy oksiston läpi valojuoviksi puiden sekaan. Ja ne hyttyset kans. Ihanaa...
Ei siihen sitten muuta enää tarvita. Tässäkin setissä meinaa olla liikaa aistinautintoa ihmismiellelle.
Parasta ruumiin- ja sielunhoitoa! Ainakin mulle. Just nyt. Ja näillä säillä. Tai no, kysykää vaikka elokuussa, ihan yhtä ihanaa siellä on...tää on niin mun laji!

Edit.
Tänään vedin pienen iltakävelyn umpimetsämeiningeillä. Jumaleissön että mustikka kukkii, oletteko huomanneet? En varmasti koskaan ole nähnyt tuollaista kukintaa kuin nyt!!! Voin jo sieluni korvin kuulla niiden lukuisten äkäisten mummojen onnesta kiihkeät huokaukset kun ne katselevat sitä kukkamerta ja kiiruhtavat koteihinsa vaihtamaan punaiseen nissanmicraansa öljyt että varmasti heinäkuun lopussa saavat nopean startin ja pääsevät ajamaan hiihtoladunpohjaa pitkin keskelle metsää ja ensimmäisenä parkkeeraamaan just siihen parhaan rinteen juurelle missä mustikat kypsyvät ensimmäisinä ja poimimaan sieltä ne puoliraakaiset marjat sankoihin ettei kukaan muu varmasti kerkiä ensin.

Palaan tähän tunnelmaan sitten heinäkuussa.

Halkomäki: Täällä mikään pimeä syksy ole!

 

 

Sanomalehti kertoi tänään, että kulunut lokakuu oli poikkeuksellisen aurinkoinen. Aurinko paistoi täällä etelässä tuplasti sen mitä normaalisti, eikä vastaavaa ole koskaan ennen tapahtunut. Ilmankos syksyn fiilis on ollut ihmeellisen kirkas kaikista mutkistaan huolimatta. Tosin minä luulin että tähän valaistuneeseen olotilaan ovat vaikuttaneet mun keittiöni uudet verhot! Keltaiset! Niin pitkään kun nyt tällä varhaisdementialla muistan, olen haaveillut keltaisista verhoista keittiöön. Lopulta kun planeetat asettuivat uomiinsa niin marssin Hämeenkadun Eurokankaaseen ja ostin tuollaista edullista puuvillakangasta, nauhakujan ja ommella surautin verhot kuosiinsa. Ja mä olen niihin suorastaan rakastunut! Ovat tuoneet mukanaan keittiöön vähän muutakin pientä keltaista. Ja niin aurinkoisen ja kivan fiiliksen!

Kesällä kävin asuntomessuilla ja huokailin ihastuksesta talossa, jossa keittiön ja olohuoneen seinät oli rohkeasti maalattu auringonkeltaisiksi. Mulle kans! No tällaiseen vanhaan hirsitaloon sellainen sopisi kuin hajuvesi lihapulliin, mutta verhoissahan se menee oikein mukavasti. Tosin en ole koskaan ennen nähnyt yhdessäkään sisustuslehdessä keltaiseksi maalattuja hirsiä, että voisinhan ehkä ajatella olevani edelläkävijä? Eri asia sitten on, seuraisiko kukaan perässä...

Mutta kukin hakekoon aurinkonsa mistä haluaa.

Verhoista, seinistä, taivaalta, ystävistä, vaatteista, lautaselta, luonnosta...pääasia että paistaa!

 

 

Halkomäki: Näin se kesä(loma) toimii!

Heippandeeros!  

Kyllä, elossa ollaan!

Ei, en ole unohtanut plokia!

Joo, kyllä kirjoitan heti kun kerkiän! 

On tullut tiedusteluja...kun on ollut hiljaiseloa täällä plokin puolella. Osittain tarkoituksella, osittain ihan tahtomattakin. Nimittäin näiden kahden käkikellon kanssa painiessa päivät menevät aamusta alkaen niin hujauksessa, että yhtäkkiä onkin ilta ja kello lähestyy yhtätoista, eikä siinä enää plokia paljon päivitellä. Usein arki menee kuin juna kiskoillaan niin, ettei päivisin tapahdu oikein mitään mistä kirjoittaa, vaikka joskus olisikin hetki aikaa. Sitten kun olisi jotain ajatuksentynkää mistä kirjoittaa, niin aikaa ei tietenkään ole. Näin se homma etenee, mutta eihän tätä kai ikuisuuksia kestä?

Ihanan taviselämän keskelle on mahtunut muutama kohokohta, jotka jäävät erityisen mukavina muistoina  mieleen tältä kesältä.

Ylläksen kevätmaisemia Kesänkijärveltä.

 

Sade ei haittaa!

 

Toukokuussa tehtiin Anoppi-Armaan ja poikasten kanssa reissu Ylläkselle ihmettelemään Lapin kevättä. Pienoinen turnausväsymys lähti viikossa, iloisesti pulputtavat purot, lumilaikut patikkareittien varrella, päiväkahviseura, sauvakävelylenkit ja pyöräily&kantorinkkaretket poikasten ja Anopin kera virkistivät mieltä kummasti. Saatiin nauttia monenlaisesta säästä, auringosta ja sateesta, lämpömittarin heiluessa +6c-+30c välimaastossa. Lappi teki taas hyvää ihmiselle!

Puutarhamartat kotimäellä, kova kokoonpano!

 

Suloiset pionit jaksoivat taas kukkia!

Kesä täällä kotonurkissa on ollut satunnaista kitkemistä, kastelua, hiekkalaatikkoa, metsäretkiä, nikkarointia, vaunulenkkejä ja leikkikavereita. Alkukesän sateita uhmattiin sadevaatteissa ja sitten siirryttiinkin pakoilemaan helteitä mökille. Näiden kahden säärintaman väliin osuivat sekä pionien kukinta että Kirkastusjuhlat. Ikimuistoiset Kirkkarit, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli supermukavaa olla pitkästä aikaa vähän enemmän mukana järjestelypuolella, vaikkakin sitten vaan se kolme iltaa. Juhlien aikana tapasin taas monta entistä opetuslasta ja kuulin tilannekatsauksia opiskeluista ja työelämästä. Se lämmittää aina mieltä ihan hirmuisesti kun lapsukaisilla on asiat  hyvin ja siivet kantaa!!! Kotiin sain mieluisia yövieraita ja päivisin oli siskosaikaa saunanlauteilla. Juhlilla vallitsi erityisen leppoisa tunnelma ja fiilikset olivat kohdillaan. Yleensä Kirkastuksista palautumiseen menee vähintäänkin se viikko, mutta tänä vuonna oli toisin. Juhlien jälkeen meikäläinen oli ihan uudestisyntynyt, tarmoa täynnä ja niin ikionnellinen kolmesta illasta kotimökin ulkopuolella! Suuri kiitos niille ihmisille jotka tämän kaiken mahdollistivat!

Esikoinen joutuu tiskaan, kuopus vaan nautiskelee elämästään. Peruspeliä!

Aamu Kukkialla. Papan kanssa mato-ongella.

Jos kesällä on kuuma, niin silloin meidän mäellä on IHAN SIKAKUUMA! Niin kuuma, ettei lasten kanssa pysty tuossa ulkosalla olemaan. Ei ole varjopaikkaa, eikä tuulikaan osu juuri näille nurkille. Käytiin aluksi päiväreissuilla mökillä, mutta matkalaukkuelämään nopeasti kyllästyneinä pakkasimme matkaan reippaan viikon kamppeet ja asettauduimme taloksi Puutikkalaan. Tähänastisen kesän varmasti ihanin viikko. Mökkielämä, mikä ihana sana! Elämää vain perusasioiden äärellä, siihen oheen uimista, saunomista, hyvää ruokaa ja hyväntuuliset puuhalapset, jotka nukkuvat megapitkiä päiväunia. Tai ainakin toinen niistä nukkui! AH! On auttavia käsipareja ja seuraa. Ja sellainen harvinaisuus kuin aamupäiväkahvit. Ja naistenlehti. Ja äitin leipoma korvapuusti. Mä niin nautin!!!

Sappeen Bikeparkki on suosikkipaikka, tässä vielä potkupyörällä.

Helteiden vika tai ei, mutta meidän Pikku-Kiiskinäkin tunnettu esikoisemme oppi ajamaan pyörällä. Ahkeran potkupyöräilyn tuloksena hyvä tasapaino ja palava into koko touhuun. Rohkeutta kun vielä kasvattaa niin pyörän hallintakin luonnistuu paremmin. En olisi ikinä uskonut, että poika joka tuntuu olevan koko ajan rähmällään jossain näreessä ja kaatuilee jopa ihan paikallaan seistessäänkin, oppisi ajamaan pyörällä reilusti alle kolmevuotiaana. Mummulan pihatiellä koettiin pitkin kesää riemukkaita hetkiä kun pyörä kulki vinhaa vauhtia, ja lopulta lähti tärkeä puhelu Mummulle: Mummu mä pööräilin ihan ite!      Anpiliivipöl!

Ennen kisaa...

Henkilökohtaisesti kesän varmasti sykähdyttävin päivä oli viime viikon lauantai Jämillä. Mukana ihania ystäviä ja huikea fiilis! Maastopyöräkisat, matkana puolikas, n. 42 kilometriä. Viides kerta maastopyörällä tänä kesänä, eli huolellinen pohjatyö tehtynä, heh heh. Alla kolme alle 15 kilometrin lenkkiä ja yksi 24 km edellisellä viikolla. Lähdinkin kisaan ihan silkasta hurmoksesta ajamiseen, nauttimaan nopeasta reitistä ja omasta ajasta. Ja hienoa se oli! Päätin vetää heti alusta alkaen hyvällä sykkeellä ja antaa palaa niin kauan kuin paukkuja riittää. Niitä riittikin ihan kivasti, aina sinne 35 kilometriin asti. Sitten alkoi reisiä poltella mukavasti ja ylämäet tökkiä. Kaksi viimeistä kinkamaa piti taluttaa, vasemman jalan varpaat olivat jo tunnottomina, samoin oikean käden ranne. Eikä ne etureidet totelleet enää mitään. Niin paljon kuin Konasta ja naisesta sai siinä tilanteessa puserrettua irti, niin lujaa mentiin maaliin saakka. Sen jälkeen pystyin ensimmäisen tunnin ajan hokemaan vain Ai s***ana, ai s***ana...mutta soppalautasen ääresssä, jääkylmän suihkun jälkeen, irtosi jo palauttava tsiiiiisus! Niin hyvä mieli ja niin todella liekehtivät reidet!!! Koko loppupäivän! Seuraavat kaksi päivää ja yötä otinkin sitten särkylääkettä. Ei ehkä ihan fiksuin veto, mutta mitään en kadu! Mä sydän maastopyöräily!

...ja kisan jälkeen. Elossa silti.

No siinä se nyt oli, kesän kohoviisikko.

 

Ja hei, kesähän jatkuu vielä! Vaikka mitä kivaa voi olla vielä tulossa! Tässä kuitenkin kirsikat kakusta ja sen myötä helteiset terveiset kaikille plokiin eksyneille, elossa ollaan ja lujaa.

Lapset ja rikkaruohot kasvaa kilpaa meidän mäellä ja tää yrittää selviytyä siinä keskellä.

 Kuullaan taas kun keretään, toivottavasti pian!

Halkomäki: Oloa

Mikä lie talvi tämä tällainen. Istuskelen kirkasvalolampun ääressä keittiössä ja hörpin iltapäiväteetäni katsellen omenapuussa riekkuvia oravaveljeksiä. Toinen on ruskea, toinen harmaa. Tuntuu ettei itsekään oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa käyttöön omat talviasetukset vai ei. Ei oikein tiedä kuinka paljon takkaan viitsii heittää klapeja tai montako talipalloa laittaa lintulaudalle. Eikä oikein tiedä mitä ruokaa söisi, kun yleensä tähän aikaan vuodesta tulee tehtyä pitkään haudutettuja lihapatoja, kunnon uunimakkaraherkkuja tai reteemmänpuoleisia soppakokeiluja. Salaattikaan ei uppoa. Ei oikein mitään tee mieli. Joulu tyhjensi pajatson.

Tämä mikälie -talvi ei suuremmin herätä tunteita. Se vaan on. Nyt on näin.

Tässä harmaudessa on jotenkin turvallista olla ja ajelehtia.

Herään aamulla ikkunan takana putoileviin hiutaleisiin.

Keittiöön kynttilöitä aamupalaseuraksi, viimeiset siirappipiparit teemukin viereen.

Se iskee lujaa takavasemmalta. Joulufiilis...



 

Puntari: Vuoden fiilis

En tehnyt mitään lupauksia tälle vuodelle, enkä luo katseita isommin menneisyyteen. Se kyllä miehen kanssa todettiin, että vuosi 2013 oli kaikkinensa aika lyömätön. Lähipiirissä tapahtui paljon isoja kivoja asioita.

Jos oma vuoden huippuhetki pitää kiteyttää yhteen kuvaan, niin se olisi tuo alla oleva.
Siinä oon just polkaissut itseni maaliin Tahkolla 60km reitiltä yli puoli tuntia nopeammalla ajalla kuin koskaan ennen. Koko lenkki siellä oli ehkä elämäni parasta maastopyöräilyä ja vieläkin tulee sellainen WOW-fiilis, kun sitä ajattelen.

Tahkon reissu on kuitenkin ollut mulle aina muutakin kuin pyöräilyä. Se on ollut yksi vuoden harvoista parisuhdereissuista, jolloin lapset jäävät kotiin ja me päästään Saken kanssa humeltamaan täysin vapaana. Ja vaikka me ryvetäänkin suurin osa päivästä omilla reiteillämme, kisaan valmistautuminen, siitä palautuminen ja kokemusten jakaminen on sitä mukavaa yhteistä aikaa.

Parhautta reissulla koetaan silloin, kun molemmat onnistuvat vielä "kisasuorituksissaankin" ja voi iloita paitsi omasta myös toisen onnistumisesta. Viime kesän Tahko oli juuri sellainen.