Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Puntari: Se puuttuva palanen


Sen jälkeen, kun meidän perheen Veera-kissa siirtyi autuaammille hiirestysmaille 17 vuoden ikäisenä talvella 2014, on taloutemme ollut ilman lemmikkiä. Se on ollut helppoa ja huoletonta aikaa: ei karvoja nurkissa, kuraisia tassunjälkiä lattialla ja hoitopaikkojen/hoitajien etsimistä ennen reissuja.
Aikaisemmin meillä oli kissan lisäksi myös koira, joten arki oli senkin puolesta aikataulutettua. Lenkille piti mennä, vaikka ei olisi kelien tai yleisen laiskuuden puolesta huvittanutkaan.

Vaihdos kahden lemmikin kodista nollaan lemmikkiin oli oikeastaan aika kivaa. En ensin isommin kaivannut elukoita, riittihän noissa kahdessa ihmislapsessakin ihan tarpeeksi huolehdittavaa ja sotkujen siivoamista. Reilu vuosi meni ilman karvakaveria mukavasti.
Sitten tytöt kuitenkin kasvoivat kouluikäisiksi kuin varkain tämän kesän aikana. Ja alkoi myös varovaiset kinuamiset ja ihmettelyt, miksei meilläkin voisi olla jotain eläintä.

Koiraihminen oon ollut aina, ja säännöllisin väliajoin ollaan mietitty uuden koiran ottamista. Pentusirkus ei kuitenkaan vielä houkutellut ja sitoohan koira aina omistajansa tiettyyn rytmiin ja aikatauluihin, vaikka onnistuisi saamaan aikuisen, hyvän yksilön jostain ja vältyisi pentuajan työläydeltä.
Niinpä täytyi miettiä jotain muuta vaihtoehtoa. Ja tässä tapauksessa tulimme siihen tulokseen, että pitäähän maalaistalossa kissa olla...!

Tytöille ei kerrottu mitään suunnitelmista. Aloin kesän lopussa varovasti katsella ilmoituksia netissä ja bongasin sieltä pentueen, jonka luovutusaika osui kesäloman loppupuolelle. Lisäksi pennut luovutettiin eläinlääkärin tarkistamina, rokottamina ja madottamina, joten mikään navetantakaa kiinniotettu villipentue ei olisi kyseessä.
Yhteydenotto johti siihen, että pääsimme pentuja luovutusikäisinä katsomaan. Tytöt olivat ihmeissään, kun maastopyöräkisoihin lähtiessä autoon pakattiin myös kissankuljetushäkki. Vasta siinä vaiheessa kerrottiin, että kisareissusta olisi tarkoitus tulla myös kissareissu.
Kotimatkalla poikettiin sitten Hämeenlinnassa pentueen luona ja sieltä mukaamme valikoitui mustavalkoinen (hämmästyttävän paljon entistä kissaamme muistuttava) kollipoika, joka kotimatkalla sai nimen Sulo Eetvartti.

Sulo kotiutui meille hämmästyttävän nopeasti. Se oli kasvattajakodissa oppinut sisäsiistiksi ja ulkoillut emonsa seurassa. Meillä pari ekaa päivää vietettiin sisätiloissa ja sitten opeteltiin varovaisesti ulkoilemaan. Pian pihapiiri ja sen isot puut tulivat tutuiksi.
Sulo on erittäin ihmisrakas ja hellyyden kipeä. Se on välittömästi sylissä kehräämässä, kun tilaisuus tarjoutuu. Tytöt saavat temuta kissan kanssa melkein miten vaan: kynnet pysyvät piilossa ja kehrääminen vaan lisääntyy, kun sitä siirrellään sylistä toiseen. Yöt Sulo nukkuu lähes poikkeuksetta mun vieressä ja rasittavista alkuaikojen aamuherätyksistäkin (hampaat iskettiin niskaan) ollaan päästy eroon.

Tässä yli 3 kuukautta kissaperhe-elämää vietettyä ei voi kuin miettiä, miten paljosta olisimme jääneet paitsi ilman lemmikkiä. Se on todellinen koko perheen ilontuottaja. Kun esikoisen rautoja kiristettiin ja hammassärky sai ihan uudet mittasuhteet, helpotti kipua kummasti se, kun sai lämpöisen ja pehmeän kaverin syliin paijattavaksi. Koulusta ja töistä on mukava tulla kotiin, kun joku on täällä tervehtimässä ja ottamassa vastaan. Niin monta, monta positiivista ja ihanaa asiaa olisi jo jäänyt kokematta ilman Suloa.
Samalla on tullut nähtyä lemmikin hyvä vaikutus lapsiin: vastuuntunto lisääntyy, kun ruokakupit pitää pestä ja ruokia lisätä, kissanpelletit vaihtaa pissa-astiasta ja kissa huolehtia illalla sisälle. Pieniä, mutta tärkeitä juttuja.

Ihmeellisintä tässä on se, että musta on kuin vahingossa tullut kissaihminen! En olis ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kissaan voi näin lyhyessä ajassa kiintyä näin paljon.
Tuntuu, että jokin pieni, elämästä puuttunut palanen, on täyttynyt suloisella kehräyksellä!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kyllikki maailmalla: Ei Ymmärrä Ei...

Olikohan se torstaita kun oltiin Tiinan kanssa ladulla. Tiina kertoi, että Sakke oli omalla hiihtolenkillään nähnyt ladun vieressä suuren valkoisen koiran. KUOLLEENA! Olivat jonkun koiranulkoiluttajan kanssa sitä siinä ihmetelleet ja todenneet sen todellakin hengettömäksi. Tiinan kanssa siinä sitten kerallamme myös ihmeteltiin, että mikä on koiralle tullut, joku sairaskohtausko? Mietittiin että kuinkahan sen omistaja löytää sen jos se on vaikka karkureissullaan kuollut. No, uusin Ylläksen paikallislehti KUUKKELI valotti nyt karmeaa tapausta:



Kyseinen URHO -koira  rodultaan Owczarek Podhalanski oli karannut Ylläskaltion viereiseltä mökiltä aamuyöllä 6.3. ja se löytyi vielä samana aamuna Nililahden rannan ladun vierestä. Vieressä oli moottorilkelkan U-käännöksen jäljet. Ruumiinavauksessa koirasta löytyi selvät merkit myrkytyksestä sekä takajaloista selittämättömät hiertymähaavat. Löydettäessä suusta ja raajoista valui verta, mutta löytöpaikalle ei johtanut minkäänlaisia verijälkiä. Koira oli perusterve ja kiltti. Omistaja kaipaa havaintoja, sillä ilmiselvästi kysymyksessä on rikos.

En voi ymmärtää. En mitenkään. Miten TÄÄLLÄ joku voi tehdä tuollaista, tai ylipäätään, kukaan missään?!? Hirveää, törkeää ja anteeksiantamatonta!!! Meidän ajokoira Riku meinasi aikanaan kuolla rotanmyrkkyyn, kun oli sitä saanut karkureissullaan varmaan jonkun avotunkion antimista. Sellaisia tunkioita/komposteja on edelleenkin maaseudulla, mutta onneksi koirat pidetään hyvin kiinni. Nippanappa ehdittiin lääkäriin ajoissa, mutta karmeaa se oli ja toipuminen kesti kauan. Sitä kohtaloa ei toivoisi kenellekään koirankuonolaiselle!

Samana päivänä oli lehdissä uutisointia vanhemmista, jotka saivat tuomiot lastensa pahoinpitelystä. Televisiossa raportoitiin lasten pahoinpitelyn yleisyydestä. Samoin lehdessä oli otsikot siitä, miten jotkut Suomen eturivin muusikot olivat käyttäneet jotain 15-vuotiasta tyttöä seksuaalisesti hyväkseen. Hemmetti että mulla keitti sinä iltana hiihtoladulla! Pisti niin vihaksi että ihan kihisin, onneksi ei ketään tullut vastaan niin myöhään! Siinä sinkoili perkeleet jänkällä, ja lujaa! Kuinkahan paljon kusta pitää ihmisellä olla päässään että se tekee jotain tuollaisia tekoja eläimelle, lapselle, nuorelle, tai nyt kenelle vaan elolliselle olennolle??? Koira on kuollut, sille ei enää voida mitään, toivottavasti tekijä saadaan kiinni! Mutta miten käy niille lapsille ja nuorille, jotka elävät koko elämänsä noiden asioiden kanssa? Ja kuinka paljon niitä onkaan! Niidenkin muusikoiden nimet pitäisi ehdottomasti julkistaa isoin otsikoin eikä hyssytellä salassa. Ja rangaistukset tuollaisista teoista todella ankariksi! Tuntuu että noita julkisuuden henkilöitä, radiojuontajia, musiikkialan ihmisiä, opettajia ym. on napsahdellut alaikäisiin sekaantumisesta vähän väliä. Ihan normaalit ja mukavan oloiset ihmiset paljastuvatkin perversseiksi sekopäiksi ja pullantuoksuinen kotiäiti voi mätkiä lapsiaan ja olla kuin mikäkin anneliauer. Pelottavaa!!! Puistattavaa!!! YÄK!!!

Mutta tämä tästä. Taas nousee verenpaineet joten lienee syytä pistää kone kiinni. 
Sairas maailma.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Halkomäki : Karmea pudotus todellisuuteen!

Melkein tekisi mieli sanoa, että JOULU ON PERUTTU. Mutta en sano ihan vielä, yritän tässä kehitellä jotain pelastusta tai odotan, että herään pian tästä painajaisesta.

Kaikki kurjuus alkoi Kangasalan Alkosta. Melko harvoin tällaisen laiskan loppasuun siellä tulee käytyä, mutta nyt oikein silmät kiiluen, myönnettäköön. Kipitin myymälän ympäri moneen kertaan ja pyörin hyllyjen välissä kuin väkkärä. Lopulta ystävällinen myyjä tuli kysäisemään mitä etsin. Sitten se jysähti!

EI OLE. 
EI TÄNÄ VUONNA VALMISTETA.
EI YHTÄÄN PULLOA.
EIKÄ KORVAAVAA TUOTETTAKAAN OLE.

Mitä on Joulu ilman sitä? Pienen hyperventilaatiokohtauksen partaalla poistun kaupasta. Sen kerran kun minä jotakin sellaista ostaisin, mistä tulee yhden kuuman tsaikkamukillisen jälkeen ihanasti hitaat silmät ja mukavan lämmin fiilis, niin sitä ei sitten saa ollenkaan. Saako enää ikinä? Istunko tänä Jouluna sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja tihrustan itkua? Tässä on rapia viikko aikaa päästä yli pettymyksestä. Minä olen kauhean huono sellaisessa. Ja hidas.



Ehkä ensi Jouluksi kerään pitkän adressin kaikkien meidän fanien puolesta ja marssin kumpparit kipinöiden Alkon pääjohtajan puheille: TUIKE -GLÖGI TAKAISIN HYLLYYN! 
Se mustaherukan makuinen!


Ja maailma pelastuu...tai ainakin yhden ihmisen Joulu.

(Toisaalta kyllä mietin, että olenko sittenkin Jouluni suhteen liian vaativa? Jonne Aaronkin kertoi Aamulehdessä viettäneensä viime Joulua siten,että lämmitti sytkärillä kaupan maksalaatikkoa ja lähti sitten tissibaariin. Ja ihan hyvä Joulu kuulemma oli!)



Miten ihanasti tuota juomaa glögi.fi -sivuilla jaksetaankaan kehua:


TUIKE KUULUU JOULUUN
Hämärässä talvi-illassa kulkijan taivalta valaisevat kirkkaana tuikkivat tähdet. Kodeissa syttyvät kynttilät tuikkimaan suloista lämpöä. Öisessä kuutamossa puhdas hanki tuikkii kuin taivaan tuhannet tähdet. Ne kaikki on maalattu satoja ja taas satoja kertoja perinteisiin suomalaisiin joulumaisemiin. Ne ovat erottamaton osa suomalaista sielunmaisemaa ja talvista luontoa.
     Kun uudistimme tuttujen Wanhan Ajan Mustaherukkaglögin ja Mustikka Glögin pullojen ulkoasun, mietimme samalla, mikä nimi kuvaisi parhaiten glögiemme persoonaa. Molemmat ovat valmistettu vanhan suomalaisen reseptin mukaisesti, höystetty perinteisin maustein ja aidoin suomalaisin marjoin. Ne ovat tulleet osaksi monen suomalaisen jouluperinteitä. Tuike. Se kuuluu jouluun. Se kuuluu talveen. Se kertoo kaiken.
Ja niin, suomalaisia jouluperinteitä kunnioittaen, Wanhan Ajan Mustaherukkaglögistä ja Mustikka Glögistä tuli Tuike. Makuina vanhat tutut Mustaherukka ja Mustikka.



                      Tuike Mustaherukka Glögi - täyteläisempi maku marjoista

Tuike Mustaherukka Glögi on perinteinen suomalainen syvän tummanpunainen glögi, joka valmistetaan runsaista raaka-aineista tutun, Wanhan Ajan Mustaherukkaglögin reseptin mukaan. Sen täyteläisessä, pehmeässä maussa yhdistyvät kotoinen isoäidin mustaherukkamehu ja joulun perinteiset glögimausteet - kaneli, kardemumma ja neilikka. Makean makunsa ja täyteläisen mustaherukkaisen tuoksunsa se saa aidoista marjoista.
Tuike Mustaherukka Glögi on valmista nautittavaksi sellaisenaan, mutta sen raikas, persoonallinen maku kestää erinomaisesti myös omissa glögisekoituksissasi.

Kuva: mtv3.fi

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Halkomäki: Kantturoita kerrakseen

Koti otti väsyneen matkaajan iloisesti vastaan: lotkassa riippuvat viherkasvit heiluttelivat huojentuneina lehtiään, kukkamaljakko karisti viimeiset terälehdet pöydälle ja jääkaapin ovella ilkkuivat innokkaina jo parisenttiset perunanidut. (Varma kevään merkki, muuten!) Ihanaa olla kotona! Pistää pyykkikone laulamaan ja plärätä postipinosta rakkauskirjeet (joita ei taaskaan ollut yhtä ainutta...), purkaa tavarat paikoilleen ja viettää kaksi seuraavaa päivää migreenissä.

Tänään olo oli heti aamusta kuin uudesti syntynyt. Heitin siivoussuunnitelmat romukoppaan ja päätin tehdä mitä huvittaa. Kun ei siis huvittanut siivota. (Aika radikaali päätös meikäläiseltä!) Kaivoin pensselit pöydälle ja aloin maalata. Menossa on kova kantturabuumi, lehmiä jolkottaa jonoksi asti pitkin pöytiä ja lisää tulee. Ilmeisesti yritän jotenkin täyttää sitä lapsuudessani syntynyttä tyhjiötä, joka muodostui lehmättömässä perheessä. Vietin kahdeksasta ensimmäisestä ikävuodestani lehmän osan naapurin navetassa. En tiennyt mitään ihanampaa kuin lehmät ja niiden vasikat. Olin varsinainen "vasikkapastori", sillä kastoin tuona aikana kymmeniä uusia ripakinttuja. Näistä vesseleistä parhaiten mieleeni jäivät Seiska ja Antti. Talon isäntä haki minut kotoa melkein yömyöhälläkin kun uusi vasikka oli syntynyt, pitihän sille nimi saada! Vanhemmilleni olin kovasti katkera siitä, ettei meillä ollut omia lehmiä. Kunnan vuokrarivitalokaksion asukeilla ei siis voinut olla edes yhtä lehmää takapihalla, olihan se nyt kohtuutonta!!! Lehmien tilalle tulivat myöhemmin hevoset, mutta silti rakkaus näitä kosteaturpaisia ja suurisilmäisiä ihanuuksia kohtaan ei ole koskaan hiipunut. 

Myöhemmin, joskus melkein parikymppisenä, olin käymässä poikaystäväni serkun luona. Heillä oli lehmiä ja navetassa oli juuri syntynyt uusi, pieni ja ruskea vasikka. Voi sitä hillitöntä riemua kun pääsin antamaan sille nimen!!! RUSINA! Rusinasta kehittyi kuulemma aika pienikokoinen ja kuivakka, joten nimi oli kai enne?


Suurin haaveeni aikanaan oli jonakin päivänä olla maatilan emäntä. Eikä suinkaan minkä tahansa maatilan, vaan oikein kunnon lypsytilan. Joo, tiedän, sehän on ihan karmean raskasta hommaa! Töitä painetaan aamuyöstä alkaen iltamyöhään ja vapaapäivät ovat kortilla. Silti jotenkin vielä edelleen haaveilen siitä! (Voisihan minulla olla sitten piika joka kävisi aamulypsyllä, jos en itse aina jaksaisi herätä? Tai se lypsyrobotti ja kovin itsenäiset lehmät?) Omasta mielestäni olen ihan synnynnäinen emäntä! Silti kaveripiirissäni olen melkein ainoa,jolla ei ole maatilaa, ja ne joilla se on, eivät todellakaan sitä alunperin halunneet. Että näin, tasan ei käy nallekarkit! Katkerahan en ole...en en...

Kuvataiteilija ja ärhäkkä lehmäihminen Miina Äkkijyrkkä on nykyisin suuri idolini. Siinä on nainen joka tekee arvokasta työtä kyyttöjensä parissa pienen suomalaisrodun säilymiseksi. Kauhuissani olen seurannut uutisointia Miinan ja kyyttöjen häädöstä Skatan tilalta, ja unelmoinut siitä, että tuo ihastuttava lehmälauma laiduntaisi jonakin päivänä siinä entisen rivitalokotini naapurissa (jossa minä tietysti olisin emäntänä). Ja ehdotin kyllä siskollenikin, että hän voisi ottaa kyytöt Kuhmalahdelle tyhjänä olevaan navettaansa. Eikä siinä isännälle kannattaisi sen kummempaa infoa asiasta pitää (se kun osti omin lupineen helvetillisen kalliin metsäkoneen), jonakin päivänä sitä vaan pihaan kaartaisi karja-auto ja toisi mukanaan lauman kosteita silmiä ja uhkeita utareita. (Metsäkone vastaan kyytöt ja puntit olisi tasan!) Siinä olisi ihana maalaisidylli valmiina, kyytöt ja vanha hirsinavetta, kuin Koiramäen talossa! No, sisko ei lämmennyt idealle lopullisesti, vaikka me asialla mässäilimmekin useat kerrat makeiden naurujen kera!

Vohveli
Kello lähestyy kuutta, eli vähän niin kuin iltalypsyn aikaa. Minun kantturalaumani laiduntaa kuitenkin kiltisti paperilla ja navettavuoron sijaan lähden hakemaan puita liiteristä. Illalla vielä ehkä yksi lehmä..kyllä niitä maailmaan mahtuu!

Volga
Joku Dianan kaveri










Pitää kai nyt vielä tunnustaa, että oli kotona sentään jotain ihanaakin silloin lauantaina kun tulin reissusta...se mies, joka asuu samassa osoitteessa meikäläisen kanssa, oli jättänyt pöydälle upeasti kukkivan hortensian ja suklaata...(ja karannut itse pohjoiseen) mutta ei siitä sen enempää, ettei mene liian imeläksi!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Kyllikit maailmalla: Hiihtäjiä ja Wannabe -hiihtäjiä

Lapissa jänikset eivät hiihdä,
ne lumikenkäilevät!
Jotain outoa taikaa tässä Lapinmaassa on. Täällä törmää vain leppoisiin ja hyväntuulisiin ihmisiin, oli sitten kaupassa tai ladulla. Siis ihan selvistäpäin.  Etelän kurttuotsaiset ihmiset (eli niin kuin me) ajavat tänne citymaastureillaan ressiä pakoon, napsauttavat sukset jalkaan ja painuvat latuverkoston syleilyyn. Siellä huikataan iloisesti heipat tai ainakin hymyillään kaikille vastaantulijoille. Ollaan kuin yhtä suurta perhettä pitovoiteiden ja nuotiomakkaroiden maailmassa. Se on vaan täällä jotenkin niin helppoa! Viikko tätä pohjoisen terapiaa niin johan kelpaa taas mennä takaisin kotimaisemiin. Jaksaa taas vetää niskan kyyryyn ja tönöttää kehäkolmosen aamuruuhkassa perushappamalla naamalla.

Kyllikit hikoilivat tänään ladulla MM-kisojen mitalihuumatunnelmissa. Jos hiihtokisojen katseleminen televiissiosta on hienoa, niin vielä hienompaa on hiihtää itse! Meillä tämän päivän taktiikka myötäili Heikkisen Matin eilistä voitokasta kaavaa: nousujohteisesti mentiin. Ensin tavoitteena ihan vaan Kesänkijärvi ja siitä EHKÄ Latvamajalle, jos jaksetaan. Luisto oli kohdillaan ja meno kevyttä kun alamäkiä loiloteltiin menemään tasatyönnöillä. Latvamajan lähestyessä mieleen hiipi, josko sittenkin Hangaskurun laavulle? Ja siitä kyllä sitten suorinta tietä Äkäslompoloon! Vaan kuinkas kävikään. Ladut olivat oudon autiot, ei oikeastaan ketään muita kuin me. Missä kaikki muut? Tiina epäili, että alueelle on varmaan annettu radiossa joku karhuvaroitus, mutta me ei sitä tietenkään kuultu. Heräsihän Palle-Jooseppi eilen (siis se karhu Ranualta) ja se on hyvinkin saattanut jo ehtiä tekstaamaan kavereilleen, että olis niinku kevät ja vois jo niinku nousta ylös. Siinä me sitten hiihdeltiin menemään ja kikateltiin melkein pissat housussa sitä hetkeä, kun se joku paikallinen pallejooseppi ilmestyy ladulle ja me joudutaan antamaan sille eväänä olevat välipalakeksit ja hätävarapähkinät syömisiksi. Meillä itsellämmehän ei olisi ollut mitään hätää, ei olisi tarvinnut edes näytellä kuollutta,koska se karhunkuvatus ei olisi saanut meidän hiihdon kiinteyttämistä pakaroista itselleen mitään irti. Ei edes pienintä iltapalaa! Niin eikä maitohapot varmaan maistu edes kovin hyvältä? No, tyhjä latuhan oli kaikessa omituisuudessaan meidän etu, saatiin hiihtää kaksissanaisin oikein rinta rinnan. Kaikki wannabe-hiihtäjät olivat ilmeisesti mökeissään töllöttämässä hiihtokisoja?

Hangaskurun laavulla otettiin pikaiset hörpyt kisajuomaa, ja kun siihen saakka oltiin päästy niinkin sulavasti, valittiin kotimatkalle tietysti se pidempi reitti Karilan kautta. Hurjia!!! Hiihtoreissun huipentumana saatiin ihailla upean oranssia auringonlaskua joka kultasi tykkylumisen metsän latvustoa. Loppumatkasta tosin tuuli yltyi niin kovaksi, että välillä ladulle tuli lumipaakkuja kuin rypälepommeja. Niitä siinä sitten James Bond -henkisesti väisteltiin, koska osumat ottivat kipeästi päähän. Kirjaimellisesti. Äkäshotellin kohdalla voimat alkoivat olla vähissä ja mielessä pyöri hallusinaatioita minttukaakaosta ja saunan lämpimästä syleilystä, kaikki se ihanuus odotti meitä mökissä! Jaksaa jaksaa! Pakarat ja alaselät liekehtien sivakoimme viimeiset kilometrit ylämäkeä ja pääsimme kuin pääsimmekin perille. Tiinan "tutkapanta" näytti kriittiset lukemat: matka 23km ja aika 2h35min. Keskisyke 148 ja poltettuja kaloreita 648 (NIIN VÄHÄN?!?). Mökissä saimme kuulla, että naiset olivat ottaneet parisprinttiviestissä hopeaa, MAHTAVAA, naisten päivä! Ilmankos meilläkin hiihto kulki kuin unelma! Tämä lupaa hyvää huomista Kyllikkien Jullin Baari -hiihtoa ajatellen! Näihin kuviin ja tunnelmiin!