Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

lauantai 31. tammikuuta 2015

Puntari: T-A-L-V-I








It's beginning to look a lot like winter... Melkoisen vilkas viikko loppupuolella! 

Viime viikonloppuna saatiin serkut yökylään ja talven riemuista nautittiin pulkkailun ja lumikasakiipeilyn merkeissä. Suloisinta oli serkusten yhteinen siskonpeti, jossa tuhisivat kasassa kuin koiranpennut <3
Viikonloppuna päästiin myös kotiladuille. Hiihtovehkeet päivitettiin sopivaksi ja Mairen synttärilahjaksi saama hiihtopuku pääsi testiin. Oli kuulemma mukava hiihtää kun ei tarvinnut paksussa toppa-asussa hikoilla. 

Tiistaina korkattiin laskettelukausi Sappeen kymppitiistailla. Oltiin ihan naisporukalla rinteessä kun S paranteli itseään vielä kotona. Iltapäivällä väkeä oli rinteissä vielä maltillisesti, mutta kuudelta hissijonot alkoi kasvaa. 
Innostuttiin taas sen verran touhusta, että palattiin mäkeen torstaina, kun Sappeen kanta-asiakasilta mahdollisti edullisen laskettelun. Tytöt alkaa olla kyllä sen verran vauhdikkaita laskijoita, että itsekin saa päästellä tosissaan mäkeä alas. 


Viikkoon on mahtunut myös luistelua. Maanantaina oltiin pari tuntia kaukalolla ja harjoiteltiin vähän pelaamistakin. Eilen Mairen koulu pääsi osallistumaan Iceskating Touriin Sahalahdella. Kävin vilkaisemassa omilla hyppytunneilla touhua, ja siellä näytti olevan mukavaa tekemistä kaikille. 
Tänään on tarkoitus pakata luistimet mukaan Aitooseen ja käydä siellä luistelemassa. 

Toisaalta on aika hämmentävää, että lapset on jo noin omatoimisia ja osaavia, että pystyy touhuamaan kaikkea tällaista yhdessä. Monet laduilla, rinteissä ja kaukalolla vietetyt harjoituskerrat ei ole menneet hukkaan! Talvilajit ovat kyllä ihan parhaita :-)






keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Halkomäki: Vilukissasoppaa

Heipparallaa!

Kulunut viikko on mennyt kuin siivillä Armas -teeman ympärillä. Vieläkin olen aivan onnesta täpinöissäni vaikka pulssi on jo päässytkin hiukan tasaantumaan. Kaikenlaista jännää sitä elämä voi tuoda tullessaan, ikinä ei tiedä mitä!

Nyt kun ei enää tarvitse koko aikaa miettiä sotapoika-Armaksen kohtaloa, niin voi ajatella muitakin tärkeitä asioita, kuten ruokaa. Piti tämän ihanan keiton ohje laittaa tänne jo viikko sitten, mutta suunnitelmat menivät uusiksi. Tykkään keitoista tosi paljon. Ne on helppoja, edullisia, muunneltavia, kevyitäkin usein ja etenkin näin talviaikaan ihanan lämmittäviä!
Tässä bataattikeitossa yhdistyvät bataatin pehmeys, kookosmaidon makeus ja inkiväärin lempeä potku. Aivan täydellistä talviruokaa! Ja tätähän voi siis varioida mielensä mukaan eikä aineita tarvitse olla niin justiinsa, kunhan sinnepäin. Ja jos haluaa tekemistä nopeuttaa entisestään, niin ostaa bataattisoseen valmiina kaupasta. Hiukan se nostaa hintaa, mutta taas säästää aikaa. Valmiin keiton pinnalle sitten vaikka raejuustoa, krutonkeja, yrttiöljyä tai sitten näitä ruisnachoja, joita kokeilin ensimmäistä kertaa. Hurjan hyviä!!!

 
                              Vilukissasoppa

n. 700g bataattia
4 keskikokoista porkkanaa (n. 300g)
1 sipuli
9 dl vettä
2 kasvisliemikuutiota
2-4 rkl raastettua tuoretta inkivääriä (laitoin 2rkl ja mielestäni oli ok)
2-3 tl kardemummaa (laitoin 2tl ja maku pysyi vielä hallinnassa)
ripaus suolaa jos tarvetta
1 tlk kookosmaitoa (400g)
öljyä kuullottamiseen





- kuori ja paloittele kasvikset, kuullota öljyssä muutamassa erässä
- kiehauta vesi, liemikuutiot, mausteet ja kookosmaito
- Lisää kasvikset kiehuvaan nesteeseen ja keitä kunnes ovat pehmeitä
- soseuta keitto sauvasekoittimella ja tarkista maku
 



Ja sitten syömään! Kiitos NAM!

lauantai 24. tammikuuta 2015

Halkomäki: Armas Armas

 
 
Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.

Nuori tyttö ja sotapoika.
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.
Kenttäpostikirjeitä.
Ajatuksia, haaveita, unelmia.
Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.
Rakkautta paperilla.
 
Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.

Armas, mitä sinulle tapahtui?



Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.
Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.
Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.
Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.
 
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.
Armas löytyy.



Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!


Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!

Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.

Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.

Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.
Rakkaus ei koskaan kuole.


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Halkomäki: Lauteilla tuumailtua


Tämän vuoden keväällä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä kun muutimme tänne punaiseen tupaan. Tuntuu kuin olisimme asuneet täällä jo paljon kauemmin. Puolen vuoden remontti meni hujauksessa, palikat asettuivat kohdilleen ja pääsiäisenä 2010 saunottiin jo uudessa omassa saunassa. Eilen istuskelin löylyissä ja muistelin talon alkuperäistä saunaosastoa. Pata ja puukiuas. Lauteet ja pari pesupenkkiä. Vähän sellaista mummolameininkiä.




Nykyinen sauna on miehisen suunnittelun tulos, kaksi kiuastakin. Sähkökiukaassa on yllättävän hyvät löylyt, mutta puukiuas se vasta jotakin on! Valtavasta kivikasasta irtoaa muhkean pehmeät ja jämäkät löylyt, viimeinen saunoja saa parhaimmillaan nauttia lähes savusaunamaisesta löylytunnelmasta, tosin ilman sitä savun tuoksua. Puukiuas lämpiää lähinnä viikonloppuisin kun on aikaa fiilistellä puitten kantamisen ja tulitikkuleikkien parissa, viikolla saunotaan sähkön turvin.
Paitsi että pesuhuoneeseen tulee nykymuodossaan juokseva vesi, löytyy sieltä myös vessanpytty, joka sijoitettiin vesipadan paikalle kulmaukseen. Puukiuas pysyi entisellä paikallaan ja saunan ja pesuhuoneen välillä sijainnut ikkuna poistettiin. Lasiväliovesta valo kulkee sopivasti saunaan.


 
 





tiistai 20. tammikuuta 2015

Puntari: Muheva kanapastavuoka


Viikko alkoi eilen tosi kivasti: puolentoistatunnin kävelylenkki lähes umpihangessa pisti veren kiertämään. Ja tuli nälkä! Mulla on maanantait ja tiistait myöhäisiä aamuja töiden suhteen, joten ehtii hyvin hoitamaan kuntoaan ennen töihin lähtemistä.

Lenkin jälkeen piti sketsata joku ruoka uuniin. En ollut koskaan tehnyt mitään pastavuokaa uunissa, ja nytkin piti tehdä riisipohjainen uunivuoka. Mutta kun riisi oli loppu, niin kaivoin kaapista makaroni- ja rakettispakettipussit ja vaihdoin lennosta suunnitelmaa.
Vuokaan tuli:

5 dl makaronia/rakettispakettia (pussin jämät molemmista)
500 g broilersuikaleita
1 paprika
2 dl ruokakermaa (makukerma, esim. 3 juustoa toimisi varmasti hyvin)
1 tlk tomaattimurskaa
juustoa
suolaa
paprikamaustetta
sitruunapippuria
pitsamaustetta


Keitä makaronit (puoli)kypsiksi. Kypsennä broilerit pannulla, lisää loppuvaiheessa pieneksi kuutioitu paprika mukaan pannulle pehmenemään. Mausta sitruunapippurilla, paprikajauheella, pitsamausteella ja suolalla.
Kaada makaroneista vesi pois. Sekoita kattilassa makaronit, maustetut kanat, ruokakerma ja tomaattimurska. Sekoita joukkoon juustoa oman maun mukaan. Voitele uunivuoka ja kaada seos siihen, raasta päälle juustoa. Sujauta vuoka uuniin: 175 astetta n. 1/2 tuntia.
Tarjoa fetasalaatin kera.


lauantai 17. tammikuuta 2015

Puntari: Jotain rajaa

Oikeastaan lähdin kirjoittamaan tätä vertaistuki mielessä...jos ruudun takaa löytyisi toisia äitejä/isejä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia tai vinkkejä.

Meillä on nimittäin tänä syksynä ollut ajankohtainen aihe rajat. Niin kotona kuin koulussakin.
Lapsen maailma näyttää avartuvan aika paljon koulun aloituksen myötä. Ennen niin kiltin ja "näpeissä pysyvän" lapsen maailmaan astuu vaikutteita, jotka kaikki eivät ole välttämättä hyviä.

Syksyllä oman lapseni sanavarasto laajeni kattamaan kaiken maailman homottelut ja kirosanat. Kotona näyteltiin käsimerkkejä ja puhuttiin lyhenteillä, joiden tarkoituksesta ei ollut lapsella mitään hajua.
Eroahdistusta pikkusiskosta, joka nyt on päivisin eri paikassa kuin esikoinen, purettiin näyttävillä riidoilla ja lähes käsikähyillä sitten kotona, kun pitkän päivän jälkeen sisarukset taas kohtasivat.

Oli pakko tehdä jotain. Viheltää peli poikki.

Lasten ollessa pienempiä meillä sovellettiin moneen asiaan Ben Furmanin Muksuoppia. Siinähän lapselle opetetaan jokin taito, jota hänellä ei vielä ole. Taidon oppimisen merkiksi kerätään esim. tarroja ja kun kasassa on sovittu tarramäärä ja homma sujuu, seuraa siitä jokin isompi palkinto. Meillä tämä toimi loistavasti esimerkiksi silloin, kun iltatoimet meinasivat mennä yleiseksi hulinoinniksi tai ulos pukeminen oli showta. Tarrat motivoivat ja niskurointi pääsi siinä sivussa unohtumaan.

Tänä syksynä näytti kuitenkin siltä, että Muksuoppi on liian lälly. Sanaa pitää uskoa ilman palkintoakin. Otimme lauman koolle ja neuvottelimme yhteiset pelisäännöt. Ne kirjattiin ylös ja näyttävät tältä:


Käytännössä siis sovimme, mitkä asiat aiheuttaisivat rastin perhekalenteriin ja jos rasteja oli kertynyt viikon aikana liian paljon (4 tai 6), siitä seurasi rangaistus. Rastittomasta viikosta oli luvassa extrapalkinto, euro lisää viikkorahaan.
Homma alkoi toimia oikein hyvin ja on toiminut tähän päivään saakka (vasta tällä viikolla koettiin eka karkkipäivän menetys ja eka extrapalkinto). Temperamenttinen esikoinen on oppinut hiukan säätelemään räjähdyksiään ja sitä, mitä ympäristöstä kannattaa omaan käyttäytymiseen imuroida. Uppiniskainen juniori sen sijaan on päässyt lähes tavaksi tulleesta jumpittelustaan.
Lisäksi ollaan esikoiselle ilmoitettu, että jos koulusta tulee viestiä että siellä on hölmöilty, niin se tietää automaattisesti ainakin karkkipäivän menetystä. 

Sitten aiheeseen viikkoraha. Kuinka paljon on sopivasti? Meillä lapset saavat 2 euroa viikossa. Mutta viikkorahan saaminen edellyttää, että kotona pitää tehdä sovitut kotityöt. Lapsethan pystyvät jo vaikka mihin, ja kummasti helpottaa omiakin hommia, kun joku toinen tyhjentää tiskikoneen, kattaa pöydän tai vie roskat. Nuorempi sai itse päättää tuleeko mukaan viikkorahasysteemiin nyt vai vasta ensi syksynä. Halusi mukaan nyt. 
Yllättävän hyvin ovat hommat sujuneet, vaikka välillä kuuluukin vanhemman lapsen suusta, että "sen ja sen ei tarvi tehdä kotona mitään ja silti se saa viikkorahan".
Samaa asioiden vertailua kuulee lähes päivittäin erilaisten tavaroiden suhteen. Pitäisi olla kosketusnäyttöpuhelimet ja tabletit ja päästä nettiin tekemään sitä sun tätä.
Tässä on välillä äitinä sellainen olo, että omia rintamalinjojaan saa puolustella kuin Kollaassa konsanaan. 
Toisaalta olen ajatellut sen niin, että helpompi on asettaa rajat nyt kuin viiden vuoden päästä...silloin vastassa on kaksi murkkutyttöä, enkä usko homman siitä paljoa helpottavan!? Vai onko jollain kokemuksia? Mitä on odotettavissa? Ja jos nyt saa maata telkkarin edessä pehva homeessa ja "hotelli" pyörii ympärillä 24/7, niin en usko että niihin kotitöihin motivoituu yhtään sen paremmin vähän vanhempana.

Materiaalilla hankittuun onnellisuuteen en ole uskonut koskaan ja mieluusti olen se paskamutsi, joka pistää lapsensa leikkimään ennemmin käpylehmillä kuin pelaamaan jotain virtuaalimaailmapeliä netissä kaiken maailman häröjen keskellä. 

Lasten ollessa pieniä ajattelin, että kunpa ne nyt kasvaisivat oikein pian ja sitten olisi niin helppoa. Voi kuinka tyhmä olin silloin! Kyllä kai ne vanhempien murheet pysyvät vakiona, muuttavat vain muotoaan. Nyt tuntuu siltä, että käsivarsilla köllötellyt käärö oli aika paljon helpompi tapaus kuin oikeuksistaan räyhäävä ekaluokkalainen...

ps. Samasta aihepiiristä ovat kirjoittaneet myös ihanat blogikollegani 
Ellis: http://ellishandmade.blogspot.fi/2014/11/being-mother.html
ja
Eija:  http://melskelanlapset.blogspot.fi/2015/01/makin-haluun.html



torstai 15. tammikuuta 2015

Halkomäki: Piikkikuoren alla


Meitä on aika monia just nyt. Meitä, joita väsyttää. Kolottaa. Särkee. Jomottaa. Pukkaa näppylää, jatkuvaa tulehduskierrettä, flunssakierrettä, migreeniä ja turvonneita niveliä. Kaikenlaiset vaivat kärjistyvät näin talviaikaan. Meikäläisellä on jo vuosia ollut vaivana kroonisen oloiseksi ärtynyt polvinivelen tulehdus. Ei kestä oikein mitään liikuntarasitusta. Sama vaiva hyppäsi kesällä oikean käden keskisormen niveleen. Lääkäreillä on ollut tarjota vain kortisonipiikkiä. Kahden pienen lapsen kanssa elämä on kuitenkin sellaista hötäkkää, ettei omia vaivojaan liiemmin ehdi eikä jaksa ravata selvittelemässä ympäri maakuntaa. Loppusyksystä kävi kuitenkin niin, että sippasin aika totaalisesti. Ihan sairaalloiseksi muuttunut väsymyksen tunne, tonnin painoinen möhkäle rintakehän päällä, hurjat rytmihäiriöt  ja totaalinen voimattomuus ottivat yliotteen. Onneksi vanhasta muistista tunnistin oireet ja osasin höllätä ja karsia jo ennestään yksinkertaista arkea edelleen yksinkertaisemmaksi ja kevyemmäksi. Se ei kuitenkaan auttanut kuin sen, etteivät oireet tästä enää pahentuneet. Se oli marraskuun loppua. Nyt eletään tammikuun puolta väliä ja minä olen täällä ruudun toisella puolella ihan kivassa kuosissa. Viime kerralla toipumiseen tarvittiin kolmen kuukauden sairasloma, nyt aivan jotain muuta. Neuloja, neuloja, enemmän neuloja.





Ystäväni Satu tuli apuun. Hoitolan pöydällä pötkötellessä haihtuivat niin väsymys, nivelvaivat kuin rytmihäiriötkin. Kolme hoitokertaa. Kasa neuloja ja vähän jäsenkorjaustakin siinä sivussa. Kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä hämäläisen sympaattisesti. Siinä kai se resepti.
Minulla oli aikaisempaakin kokemusta akupunktiosta, lähinnä migreenin hoidossa. Tiesin, että monenlaisia vaivoja neuloilla voidaan hoitaa, mutta IKINÄ en olisi tuosta noin vaan uskonut, että tämmöinen paketti. Ja siis ihan tuosta noin vaan!


Että ihan vaan vinkkinä, jos vitamiineista, särkylääkkeistä, kortisonista sun muusta purkkitavarasta ei oikein ole oman voinnin kohentajaksi, niin tässä olisi nyt tällainen ihmisystävällinen vaihtoehto. Neuloja kauhisteleville voin kertoa, etteivät ne tunnu oikeastaan yhtään miltään. Joskus pieni nipistyksen tapainen, mutta ei muuta. Ne ovat hiuksenhienon ohuita ja laitetaan nippa nappa ihosta läpi, ei suinkaan kairata mihinkään reisiluuhun asti.



Ja jos nyt joku sattuukin ajattelemaan tämän olevan jotain hörhöjen hommia, niin huoli pois. Ei siellä hoitolan nurkassa ole mitään kynttilöiden ja uhrilahjojen täyttämää kultaista Buddha-alttaria jossa keltapukuisten munkkien kuoro hymisee jotain pyhää mantraa sinisen suitsukesauhun keskellä. Ehei. Siellä on ihan tavallinen takkinaulakko ja kenkäteline. Ja toisessa nurkassa Satu. Sieltä mä sitten käyn aina kipaisemassa uuden elämän kun vanha rupeaa reistailemaan.


 
 
Oletko koskaan kokeillut?
Tuntuisko mahdottomalta ajatukselta?

tiistai 13. tammikuuta 2015

Halkomäki: Sitä piti sanomani...

Oli vaan pakko tulla kertomaan, että kyllä täällä maalla on mukavaa! Isoilla kylillä on piristävää käydä aina välillä hakemassa kontrastia koivuhalkojen ja kotitöiden värittämään elämään, mutta miten ihanaa onkaan tulla kotiin!
Baronan tunnemyrskyä olen tasaillut maltillisesti. Sunnuntaina karvalakki päässä, pakkasta kaksikymmentä, klapeja liiteristä ja tulet uuneihin. Talossa hiljaista, teevesikattila porisee hellalla. Ihan yksin kotona.

Silti onnellinen.



sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Halkomäki: Pala Siitä

Elämä yllättää. Niin ihanaa!

Löysin itseni eilen illalla klo 19 Espoon Barona-areenalta. Ja yllätys yllätys, Apulannan keikalta.
Oli paljon tuttuja, vielä enemmän tuntemattomia. Hetken olin aivan puulla päähän lyöty koko tilanteesta, mutta siitä se sitten lähti!
                                                                             Huh.

On vaikea kirjoittaa mitään setistä, joka veti oikeasti aivan sanattomaksi. Kaikki mitä nyt kirjoitan, ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään. Kirjoitan silti. Ihan Pakko!




Minä ja meidän kylän miehiä Baronan permannolla. Baronan lavalla olivat samaan aikaan Heinolan maalaispojat, isot starat, toistensa hyvät ystävät. Näyttävä show pyöri ympärillä, biisit seurasivat toisiaan ja tunnelma oli kotoisan lämmin. Showmiehiltä osattiin odottaa showta, mutta spektaakkeli yllätti silti. Mikä hienoa, se kaikkein tärkein ei hukkunut shown alle. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui hitti jos toinenkin, hienoja biisejä ja tunnelmapaloja vuosien varrelta. Tunteikasta oli. Monta kertaa oli kyynel silmässä. Jos Tiina olisi ollut mukana niin varmaan oltaisiin pillitetty ihan huolella siellä! Varsinkin sitten siinä kohtaa kun Tuukka asteli lavalle bassonsa kanssa, tuntui että mun sydän halkeaa onnesta! Se niin kuului sinne. Ympyrä sulkeutui. Miehen ilme lavalla kertoi kaiken.




Apulanta on ollut pitkän pätkän mukana Kyllikkien elämässä. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Muistoja on paljon. Tiinan ja mun yhteisiin seikkailuihin liittyy biisi jos toinenkin. Pitkä matka on kuljettu siitä, kun vuonna 1997 Kirkastusjuhlille ilmestyi kolmikko, josta tunnistin vain sen rastapäisen tyypin. Kun kysyin, oletteko te niitä Apulannan jätkiä, sain vastaukseksi jostain rastapehkon uumenista: Riippuu kuka kysyy! Pojat halusivat syödäkseen laittilimua ja kasvispitoisia juustovoileipiä. Seuraavana vuonna tulivat uudestaan. Ja sitäkin seuraavana. Ja...ja...ensi kesänä toivottavasti yhdeksättätoista kertaa Apis kinkeää itsensä Rokkiliiterin lauteille. Kirkkareiden Housebändi! Aitoo rakastaa Apulantaa, sitä on turha vähätellä. Ehkä myös hiukan toisinkin päin...




Paitsi että oli ihmeellistä olla yhtäkkiä keskellä valtavia bileitä, hyppiä hiki päässä, taputtaa kämmenensä kipeiksi ja huutaa äänensä seksipuhelimarjatta -tasolle, niin erikoista oli kerrankin kuunnella koko Apulannan setti alusta loppuun asti! Ihan rauhassa. Se oli hienoa! Yleensä olen nähnyt jostain kohtaa keikkaa muutaman biisin ja lopusta perinteiset lattialankkujen irroituskipaleet, muun ajan olen suhannut erinnäisissä Kirkkaritehtävissä. Viime kesänä kävi niin, etten nähnyt koko bändistä vilaustakaan. Paitsi nopeasti Sipen, joka ihan sattumalta saapui alueelle juuri kun oli piipahtamassa nitojanhakureissulla alalavalla. Siinä ei ehditty vaihtaa kuin pikaisen häkeltyneet heipat.




Me ei olla Tiinan kanssa koskaan fanitettu ketään tai mitään. Jos Dingoa ei lasketa. Eikä Kimmo Timosta. Koskaan ei olla otettu nimmarin nimmaria tai yhteiskuvaa musa-alan ihmisten kanssa. Mulla on vaan se Juha Mieto -kuva! Kun kahdeksanvuotiaana istuin ensimmäistä kertaa Dingon Neumannin sylissä Honkalan ylälavan bäkkärillä, tajusin, että sehän on ihan tavallinen ihminen. Siis vaikka meinasikin tuhkehtua niihin sifonkihuiveihinsa. Tiinan kanssa jaettiin tämä ahaa -elämys, joka on meitä johdattanut siitä eteenpäin. Mikkien, rumpupatteristojen, kitaroiden, bassojen ja urkuharmonien takana on ihan tavallisia ihmisiä. Niin kuin noi Apiksen pojat. Maalaispoikien ja maalaistyttöjen aallonpituus on aika sama.




Eilinen setti sai aikaan huikean olon. Leijuin jossain selittämättömässä olotilassa, leijun vieläkin. Oli kunnia saada olla todistamassa Apulannan historian suurinta vetoa. Bändi on kulkenut pitkän, kivisenkin tiensä omin päin.

Hitto, siellä yleisömeren keskellä olin niistä pojista niin sanomattoman ylpeä!
 

 
 
Olitko mukana?
 
 

lauantai 10. tammikuuta 2015

Puntari: Ei se mennytkään pieleen

Jatketaan ruokateemalla...

Edellisessä Puntarin raportissa manasin epäonnistunutta kinkkukiusausta. Tulos oli nimittäin se, että uunista otetussa vuokassa lillui hirveä kermameri, eikä tekele muistuttanut yhtään mehevää kinkkukiusausta. Lapoin litkua perunasuikaleineen ja kinkkuineen vähän lautaselle ja söin. Maku oli ihan hyvä ja perunat kyllä kypsiä.
Sitten hetken mielijohteesta lykkäsin ruuan vielä takaisin uuniin hautumaan. Tunnin päästä uunista pullahti ulos täydellinen kiusaus. Elämän iloisia yllätyksiä!

Maailman parhaaseen kinkkukiusaukseen tuli:

2 pussia valmista perunasipulisekoitusta
1 pussi kinkkukuutioita
jokunen siivu valkosipulimetvurstia pilkottuna
4 dl ruokakermaa
1 tl suolaa
mustapippurirouhetta
paprikajauhetta
pizzamaustetta
Koskenlaskija (paprika) sulatejuustoa
Juustoraastetta

Mausteet sekoitin ja Koskenlaskijan paloittelin kermaan, jonka hulautin keskenään sekoitettujen perunoiden, kinkun ja viipailoidun metvurstin päälle. Juustoraasteella päällystettiin sitten koko komeus.
Uunissa (225C) ruoka hautui siis reippaasti yli 2 tuntia.

Rinnalleen tämä sapuska kelpuuttaa esimerkiksi punajuuria tai raikkaan vihreän salaatin. Helppoa ja hyvää perusruokaa, kunhan malttaa vartoilla...

tiistai 6. tammikuuta 2015

Halkomäki: Niukkuudesta nautintoon?


Eikös tämän loppiaisen perimmäinen ajatus ole siivota joulu pois nurkista ja ruokakomeroista? Kohta kaksi viikkoa vanhat kinkut kyllä varmaan jo kävelevät omin jaloin pois jääkaapista ja rosollia koristaa homeen harsoinen huntu, jos siis jollakin niitä vielä on jäljellä.  Meillä täällä Halkomäessä loppiaista on toteutettu oikein kirjaimellisesti, oikeastaan jopa ihan ennakkoonkin. Ahkera napostelu ja rötväily joulunpyhien ja vuodenvaihteen aikaan mahdollisti sen, että tänään on saanut ihailla tyhjiä komeroita; ei suklaata, ei juustoja, ei salmiakkia, ei punaviiniä, eikä etenkään vilaustakaan jouluruuista. Lapset rohmusivat viimeiset piparinmuruset purkinpohjilta parempiin suihin ja glögitölkin puolikas lämmitettiin puolihailuksi iltahuikaksi appivanhemmille. Ja kun kuusikin sai häädön jo sunnuntaina, niin mikäs tässä oli loppiaista vietellessä. Farkunnappi kiristäen kotisohvalla!

Kun niitä jouluruokajämiä ei ollut ruokamyrkytyksenkään uhalla mahdollista tarjoilla viime päivinä, piti tietenkin toteuttaa loppiaisen sanomaa muutoin vaan syömällä jääkaappia tyhjäksi. Tätä missiota toteuttaessani koin taas sellaisen VUODEN KEITTIÖIHME -hetken ettei paremmasta väliä.
Eilen olimme viettämässä lomapäivää lasten ehdoilla, käytiin oikein isoilla kylillä  HopLopissa hulinoimassa ja Hesessä syömässä toivottuja ranskalaisia. Illansuussa kaupan kautta kotiin. Kotona tajusin, että jumantsuikkelis nythän on ruoka-aika! Onkos meillä mitään syötävää? Kaupassahan juuri kävin, mutta en tajunnut ottaa mitään valmista mukaan heti lämmitettäväksi. Jaahas, katsaus jääkaapin uumeniin.
Ja sieltähän se sitten kuoriutui,
tällä hetkellä VUODEN 2015  POHJANOTEERAUSPÄIVÄLLINEN -kisan ykkössijaa kantava kattaus.

Silvuplee vaan:

Lapsille lämmitin kaksi päivää vanhat perunamuusin jämät ja siihen keralle pilkoin kaapin perältä löytyneen yksinäisen Camping-lenkkimakkaran söpöiksi kuutioiksi. Annosta piristämään puolikkaat luumutomaatit.

Aikuisille keitin pussin pikanuudeleita ja paistoin pannulla jääkaapista yllärinä löytyneet possunfilepihvit, joissa päiväys oli umpeutunut edellisenä päivänä. Eli okei, vähän sitä ruokamyrkytysjännitystä sitten kuitenkin. Siihen keralle sinappikurkkusalaattia ja pari luumutomaattia.

Siinä oli makujen sinfoniat kohdillaan ja kulinaarinen ilotulitus huipussaan. Tuli itsellekin niin luuserifiilikset, että ihan äkkiä en lähde vastaavaa uudestaan loihtimaan. Haen mieluummin vaikka pikaisesti Siwasta sen tutun maksalaatikon.



Tänään paikkasin henkistä kolaustani edelleenkin tyhjentämällä jääkaappia. Rosollin ylijäämäraaka-aineet päätyivät uunipellille palsternakkapalojen kaveriksi, päälle vähän öljyä, yrttisuolaa, mustapippuria, timjamia ja hunajaa. Uuniin hautumaan puoleksitoista tunniksi yhdessä possun ulkofilepalan kanssa. Että oli hyvää! Yksinkertainen on hyvää! Yleensä ja usein miten. Ei kuitenkaan aina. Poikkeus vahvistanee tämänkin säännön.

 
 
Että parempaa loppua ruokavuotta 2015 mulle sitten vaan!

maanantai 5. tammikuuta 2015

Puntari: Päivän asu -kuvaukset

Kyllä on leppoisaa tämä bloggarin elämä. Tärkeintä on tietysti omistaa pari tyttölasta ja niille näyttäviä rytkyjä. Sitten vaan vähän kiharaa tukkaan ja tytöt poseeraamaan kameralle. Äitykkä voi sen jälkeen kirjoittaa jonkun suloisia adjektiiveja tursuavan päivityksen lapsille haalituista pompeista ja pampeista.

Niin sitä meilläkin tehtäis, jos vaan...tehtäis.

Ihan aikuisten oikeesti mun piti kirjoittaa Villervallan vaatteista, kun ovat niin hemmetin hyviä. Suunnittelin oikein jumpsuit-kuvaukset ja sellaista. Että tässä on sitten tulos.





Tämä bloggariäiti lähteekin tästä kohti keittiötä, epäonnistuneen kinkkukiusauksen (miten siinäkin muka voi epäonnistua?!?) äärelle.

Täydellistä iltaa teille kaikille muillekin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Puntari: Joulun grande finale

Meillä on eilen ja tänään vähän siivoiltu joulua pois. Haikein mielin. Tänä vuonna oli sellainen olo, että joulu(loma) olisi saanut kestää vaikka kuinka pitkään.
Työsyksy oli aika rankka, uuteen työyhteisöön ja työmuotoon sopeutuminen vei selvästi voimia. Lisäksi oli kaikkee tylsää pientä ja isompaa lenssua, joista viimeisin puhkesi tossa pari päivää sitten. Lepo ja lorvailu on tullut enemmän kuin tarpeeseen.
Ulkoiltukin silti ollaan, ja tänään mentiin pihalle heti aamusta lumitöihin.

Siihen jouluun sitten...pyhät oli ja meni nopeasti. Melko vanhalla kaavalla vedettiin. Aattona tosin saatiin kylään molempien vanhemmat, joten sikäli tuli muutosta. Kalat näytteli entistä isompaa roolia jouluruokailussa, mutta kyllä se viiden kilon kinkkukin saatiin tuhottua porukalla. Lapsilla oli totaalilakko laatikoiden suhteen (ennen on kyllä kelvannut), mutta saivat sitten syödä kokoperunoita senkin edestä. Tapaninpäivän iltana leivottiinkin jo pitsaa...

Yksi ainoa uusi ruokakokeilu tuli tehtyä. Sahtia en vieläkään saanu aikaseks, ehkä täksi jouluksi sitten sekin ihme nähdään.
Mutta jostain joululehdestä bongasin sairaan hyvän jouluhalon ohjeen, joka kyllä kelpaa pöytään ihan minä pyhänä tahansa.



JOULUHALKO UUDELLA TAPAA

3 munaa
1 1/2 dl sokeria
3/4 dl perunajauhoja
2 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Täyte
2 dl kuohukermaa
2 tl vanilijasokeria
1 prk (n. 300g) lemon curd tahnaa

Kuorrutus
200 g tummaa suklaata
100 g voita
3/4 dl kermaa
sokerihelmiä tai nonparelleja

Vatkaa munat ja sokeri napakaksi vaahdoksi, siiviöi keskenään sekoitetut kuivat aineet vaahtoon. Kaada taikina leivinpaperoidulle uunipellille ja paista 225 asteessa noin 5 minuuttia.
Kumoa levy puhtaalle leivinpaperille, johon on ripoteltu muutama lusikallinen sokeria. Irrota paistopaperi ja anna levyn jäähtyä.
Tee täyte. Vatkaa kermavaahto kovaksi vaahdoksi ja mausta se vanilijasokerilla. Levitä lemon curd kakkulevylle ja lusikoi päälle kermavaahto. Kääri rullalle.
Tee kuorrutus. Sulata paloiteltu suklaa ja rasva teflonkattilassa, lisää kerma. Anna seoksen jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Levitä seos kääretortun sivuille ja pinnalle, koristele halutessasi sokerihelmillä.

Tässä jouluhalossa makea kerma ja suklaa löivät kättä kirpeän sitruunan kanssa. Upposi parempiin suihin jo melkein aaton aikana, tästä tykkäsivät niin lapset kuin aikuisetkin!

Joulupukin tuomalla kahvikoneella kelpasi tehdä erikoiskahvit
kakun kaveriksi. Kakusta ei ole yhtään kuvaa...

Tyttöjen joskus pari vuotta sitten tekemät tontut on meidän
sympaattisimmat joulukoristeet!

Hyasintit tuovat joulun tuoksun ja tunnelman.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Halkomäki: Suomen kauhein kuisti?



"Ihanaa, kuisti!"



Siinä ensimmäisiä ajatuksia kun ensimmäisen kerran astelin tähän nykyiseen kotiimme. Mielessä siintelivät jo tunnelmalliset aamukahvit kesäaamun valjetessa mummun vanhalla rottinkituolilla kuistin suloisessa lämmössä. Ruusuaamutakissa, ruusukuppi kädessä. Viihtyisä lemmikinsininen kuisti,vanhoja pelargonioita ikkunalaudoilla ja räsymatto lattiassa.
Kuisti on kodin käyntikortti, sanottiin jossain sisustuskirjassa, se kertoo yhdellä silmäyksellä talossa asuvan perheen tarinan.

Ei kai vaan oikeesti?






Tai, no, kaitpa se jotakin kertoo. Minun kuistihaaveiluni karahtivat miinaan aika alkumetreillä. Toivoa elättelin pitkään, nyt sekin kai on mennyt. Siivoan kuistin aina keväällä kesää varten, ennen kuin kannan pelargoniat ikkunoille. Siivoan sen juhannukseksi. Siivoan sen syksyllä kun pelargoniat pakenevat kellariin talven viettoon, tuon lyhtyjä ja puukorin. Siivoan sen myös jouluksi jouluasuunsa. Silti kuisti on koko ajan aivan tupaten täynnä tavaraa. Keväästä syksyyn siellä on pyöräilyvälineitä, huoltopakki, pyöränrenkaita, pumppuja, vanteita ja vaikka mitä. Ympäri vuoden kuistilla majailee kenkiä, lastenrattaita, moottorisaha, bensakannut, öljyputilot, metsurin takki, housut, kypärä ja työhanskoja. Usein kaaoksen jatkona ovat akkuporakonepakit, sirkkelit sun muut remonttityökalut, talvella suksiarsenaali sekä puukorit. Ja pisteenä kaikelle, aina täynnä oleva jätteidenlajittelulaatikko laajentaa olemassaoloaan keräyspapereiden, pullojen ja metallitölkkien muodossa sinne tänne, minne ikinä mahtuukaan. Karmea kaaos. Yleensä ulko-ovelta johtaa kapea polku kuistin poikki sisätiloihin. Ai niin, ja se roskapussi. Sehän odottaa päivittäin viejäänsä ulko-oven vieressä.

Välillä on niin turkasen epätoivoinen olo. Onneksi on vertaistukea saatavilla, eräskin aitoolainen perheenäiti, jolla on vielä suurempi kuisti kuin meillä, kertoi heidän kuistinsa nielevän televisioita. Kuistilla on aina televisio poikineen, parhaillaan ollut viisi! Aikamoista.

 Onko sulla kuistiongelma ja ongelmakuisti?
 
 






Ps. Tässä vain pieniä tunnelmapaloja aikojen saatosta, pahimmat hetket ovat jääneet ikuistamatta!