Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Halkomäki: Kun kone ja nainen hajoilee

Viime joulukuussa kirjoitin edellisen plokitekstin ja mietin innoissani, että nyt olisi taas mukavasti aikaa tehdä tätäkin juttua vähän enemmän. Joulua ja hiljaista sydäntalvea luvassa. Juu. Todella hiljaista. Niin hiljaista että tietokonekin hiljeni. Ja se teki sen niin totaalisesti, että siitä ei ollut enää mihinkään. Todellisuudessa yhtenä pimeänä yönä se päivitti itsensä hengiltä! Olin tietenkin ehtinyt juuri siirtää puhelimelta koneelle kaikki joulutervehdyksiä varten nasuista otetut valokuvat ja kaikki muutkin kuvat viimeisen vuoden ajalta. Tietenkin. Ja sitten kuulin, että kovalevy oli menetetty peli. Eihän siellä ollutkaan kuin ...kaikki tärkeä. Joistakin kuvista varmuuskopioita, mutta hyvin vähän. Vietin pari unetonta yötä verenpaineet korvissa suhisten, ja lopulta tuska lieveni siedettäväksi kun ymmärsin, ettei tämä tappio nyt henkeä uhkaa. Mutta kyllä se kirveli!  Ihmeitä onneksi tapahtuu, meikäläiselle harvoin, mutta nyt oikeassa paikassa. Onnea on avulias ihminen, joka tekee ihmeitä!i! Kovalevyltä saatiinkin lopulta kaikki tarpeellinen talteen! Uusi kone piti tietysti hankkia ja kaikki se hässäkkä siinä ohella vei aikaa, mutta nyt Maitolaiturilla on taas yhteydet kunnossa! Jes! Tosin toissa iltana meinansin jo repiä peliverkkarini, kun piti kirjautua tänne bloggeriin plokia päivittämään. Sain ilmoituksen, että tältä laitteelta ei ole ennen yritetty kirjautua, joten minun pitää todistaa että se olen todella minä (tai oikeastaan Tiina, jonka tunnuksilla tämä tänne on tehty) eikä kukaan rosmo. Piti tilata googlelta numerokoodivarmistusviestiä Tiinan puhelimeen...no sitä ei ikinä tullut, mutta tuli soitto Mr. Googlelta Washingtonista, johon Tiina ei kylläkään ollut vastannut. Heitin jo toivoni siitä että tämä homma ikinä onnistuisi, kunnes tänään yhtäkkiä pääsin kirjautumaan tänne muitta mutkitta! Tosta noin vaan! En ymmärrä! Välillä kun tökkii niin tökkii tosissaan. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta. Mutta täällä ollaan taas!

Piti silloin viikonlopun kunniaksi laittaa tänne sellaisen pienen herkkupalan ohje, ajatellen vaikka sunnuntaiaamua ja leppoisaa brunssia. Meillä ollaan hurahdettu täysin banaanileipään. Niistä pyörii netissä monenlaisia ohjeita, toiset muistuttavat jo ihan kakkua, mutta tämä ei ole niin makea kuin perus banaanikakku on. Enemmän leipämäinen, mutta sellainen joka maistuu myös teen ja kahvin kaverina. Vähän voita päälle vain! Muksut leipovat leivän jo melkein itsenäisesti, kun toinen osaa lukea ja toinen sekoittaa!!! Äiti sitten siivoaa keittiön...hehhee...

Banaanileipä

4 kypsää banaania
n.1dl intiaanisokeria
1 muna
0,5dl voisulaa tai öljyä
2,5dl kauraleseitä
3,5dl vehnäjauhoja
1tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta 
0,5tl suolaa
korppujauhoja

Mössää banskut haarukalla ja siirrä leivontakulhoon. Lisää sokeri, muna ja rasva. Sekoita. Lisää kuivat aineet kulhoon, huiski niitä ensin keskenään siinä pinnalla vähän sekaisin ja sekoita sitten koko kulhon sisältö tasaiseksi taikinaksi. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan (pituus n. 25cm, pidemmässä leipä jää turhan matalaksi) ja paista 175c n. 1h10min.





Inkkarisokeri toimii tässä loistavasti, mutta tavallinenkin käy. Sitä laittaisin ehkä hiukan vähemmän kun on makeampaa. Seuraavaksi aion kokeilla tätä gluteenittomana, katsotaan mitä tapahtuu!

Alkuperäinen ohje on muuten Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Vahva lukusuositus tälle kirjalle, on yhtä hauskaa luettavaa kuin Härkösen tekstit yleensäkin. Tarinat nivoutuvat resepteihin, aikoihin, matkoihin, ihmisiin ja paikkoihin! Reiluna siskona olen antanut tän kirjan Tiinalle joululahjaksi v. 2002 ja varmaan samantein ominut sen omaan keittokirjahyllyyni. Siellä se köllöttelee edelleen. Pitäisi ehkä palauttaa se jonkinlaisin juhlallisin seremonioin takaisin Kuhmalahdelle, tai sitten vien sen vain vaivihkaa ja hipihiljaa kirjahyllyyn, kuin ei koskaan poissa olisi ollutkaan...tuskin Tiina on mitään huomannut?

Mutta nyt hei unille ja huomisiin! Ja tämä ohje on nyt täällä tallessa, vaikka tietokoneelle kävisi ensi yönä miten tahansa. Vaikka menisi solmuun. Mukavaa maanantain loppua ja alkavaa tiistaita sulle! Aurinkoa!

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Puntari: Yksi passiivisuusranneke, kiitos!


- Mä olen hukannut mun lenkkarit. Ja Garminin, tunnustin sunnuntaina mökillä Hannalle.

Oltiin juuri päätetty juoda aamukahvien sijaan aamukuoharit.

- Universumi yrittää nyt selkeesti sanoa sulle jotakin, Hanna tuumasi.

Ja oikeassa oli.

Oli kulunut nimittäin vasta viikko kesäloman alkamisesta. Sen viikon aikana oli ehditty jo parit yleisurheilukoulut, K-Plussa jalkapallokoulu, pentutreffit Espoossa (kyllä, meillä on koira!), päivä Särkänniemessä, jalkapallomatsi Valkeakoskissa ja niin edelleen. Ehkä olikin siis ihan hyvä, että ne lenkkarit oli hukassa tämän viikon ja lepäsin sen, minkä pystyin.

Oikeasti en ole kaivannut edes Garminia, tuota uskollista ystävää, joka mittaa ranteesta pulssini, laskee askeleeni ja ilmoittaa kuluttamani kalorit. On parempi ilman sitä. Jossain vaiheessa talvea totesinkin, että oikeasti kaipaisin ranteeseeni passiivisuusrannekkeen, joka pakottaa hidastamaan ja pysähtymään ja joka kehuu jokaisesta levätystä hetkestä.
Aktiivisuusranneke oli alkanut nimittäin ahdistaa, niinkuin moni muukin asia.

Se on jännä tunne, kun kovalevy korvien välissä täyttyy. Tavallaanhan sitä ei edes tunnusta itselleen, vaikka kaikki mittarit huutaa hoosiannaa. Sitä alkaa unohdella asioita ja tavaroita, tiuskia itselleen sisäisesti ja kaikki ennen iloa tuottanut alkaa menettää hohtoaan. Asioita tekee robottimaisesti, koska on pakko. Itselleen vakuuttelee koko ajan, että tää nyt on joku vaihe, joka menee pian ohi. Että pysähtyä nyt ei ainakaan kannata, eikä valittaa, sillä mitä musta sitten ajateltaisiin. Luuserin leima koristi omassa mielessä otsaa jo valmiiksi, ilman mitään syytä.

Voin helposti kuvitella, miltä rankasti työuupuneesta tuntuu. Sen on pakko olla todellinen helvetti. Itse uskalsin ja osasin hakea muutosta heti, kun aloin tunnistaa sen, että en enää tunne itseäni. Saimme työpaikalle työnohjausta, jonka yhdessä istunnossa sanoin, että koen olevani enää vain varjo siitä, mitä olen joskus ollut ja mitä voisin olla. Että en riitä kenellekään, en edes itselleni.
Samaan syssyyn sain lähetteen työterveyspsykologille, kun kävin joululomalla valittamassa outoja silmäoireitani työterveyslääkärille. Tällä ihanalla nuorella naislääkärillä oli aikaa kysyä, miten töissä ja elämässä noin muuten menee. Olin odottanut joululoman palauttavaa vaikutusta kuin kuuta taivaalta. Todellisuus oli kuitenkin sitä, että pari päivää ennen joulua kaatunut ja pahasti päänsä lyönyt anoppi taisteli samaan aikaan sairaalassa hengestään ja kannattelin siinä surussa ja epätoivossa koko perhettä koko loman läpi. Eipä siinä juuri voimavaroja kerätty. Ja tuo nuori naislääkäri näki silmistäni myös sen, naputteli lähetteen psykologille ja sanoi: Jos yhtään tuntuu siltä, varaat ajan.

Kaksi kuukautta mietin ja sitten varasin. Minut otti vastaan empaattinen ihana psykologi, jonka kanssa juttelimme tunnin. Ei pelkästään kuormittavista, vaikeista ja negatiivisista asioita, vaan myös niistä, joista koin saavani voimaa. Joissa koin onnistuneeni. Jo ensimmäisen kerran jälkeen lähdin töihin vastaanotolta levollisin mielin. Psykologi voimaannutti mut todellisesti sanomalla, että "sinut on Tiina palkattu työhösi opettamaan lapsia. Sinun tehtäväsi ei ole hoitaa esimerkiksi kuraattorin, poliisin, äidin, psykologin tai ystävän rooleja."
Kahden tapaamiskerran jälkeen totesimme, että meitsin mittaristo on kääntynyt väpättämään varovasti vihreälle. Että kiitos ja heippa!

Vasta toukokuussa tajusin, kuinka järkevä olin ollut. Osasin jopa vähän sisäisesti kehua itseäni. Jos olisin odottanut, että joku muu jossain vaiheessa muuttaa asioita puolestani, olisin varmasi päässyt henkisesti paljon pahempaan jamaan. Sellaiseen, josta ei toivuta parilla psykologikäynnillä ja kesälomalla. Olinkin ollut tajuamattani aika fiksu ja reipas, enkä yhtään luuseri.
Sen tajuamisen jälkeen oli kutkuttavan vapauttava fiilis lähteä kesälomalle (etenkin kun oppilaani muistivat minua ihanalla laululla kevätjuhlassa ja vanhemmat kiittivät yhteistyöstä: olin sittenkin kaiken sen riittämättömyyden keskellä riittänyt ja tehnyt jotain oikein).

Tänä kesänä en aio tehdä mitään (vaikka sitä ei ehkä alkutekstin luettelon perusteella voisi uskoa...). En ainakaan mitään pakollista. Olen raivannut kalenterin tyhjäksi Kirkastusjuhlia lukuunottamatta. Ei Jukolan viestiä, ei Tahko MTB:tä, ei mitään "perinteistä pakollista".
Aion tuulettaa nuppia täysin palkein joutilaisuuden ja suunnittelemattomuuden keskellä. Menen ja teen jos huvittaa. Kumma kyllä, nyt on tuntunut tosi kivalta mennä ja tehdä vähän kaikkea.

Ja ne lenkkaritkin löytyivät. Eilen kävin tekemässä kesän ekan juoksulenkin. Ilman garminia. Vaikka päivän aktiivisuustavoite ei ehkä täyttynytkään, tärkein tapahtui silti: pää ja sydän tuntuivat sen jälkeen hitsin kevyiltä! Askeleissakin oli ihan uudenlaista imua.



keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me
Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 
Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.







maanantai 31. heinäkuuta 2017

Halkomäki:Radiohiljaisuus selätetty!

Plokitauko. Sehän tästä tuli kuin huomaamatta. Halkomäessä on eletty monenmoisia aikoja sitten viime päivityksen, joka taisi olla huhtikuun alkumetreillä. Mä olen aina ihmetellyt niitä plokkaajia, jotka tuuttaavat sisältöä plokiinsa ihan joka päivä, satoi tai paistoi, tapahtui elämässä mitä tahansa. Vaikka maailma olisi romahtanut, läheisiä kuollut, uupumus tempaissut kouriinsa, masennut musertanut tai mitä tahansa karmeaa, niin silti on pakko esitellä uusimmat kukkavaasit, karvanpoistoaineet ja kuplakoneet. Ihan oikeasti! Minä en kyllä sellaiseen pysty. Ei silti, ei ole kukkavaaseja sun muuta esiteltäväksikään, mutta silti. Elämä ottaa tärkeysjärjestyksensä automaattisesti.


Halkomäen kevät on mennyt henkeä pidätellessä. Monellakin tapaa. Siinä sivussa ollaan yritetty elää normaalia elämää ja pysyä koko porukka järjissä edes jollakin tapaa kaiken myllerryksen keskellä. Suurimpana asiana jännitettiin puolitoista kuukautta meidän perheen Vaaria, joka järjesti melkoisen säikäytyksen koko suvulle sairaalareissulla, jonka tapahtumakäänteistä olisi ainesta vaikka elokuvaksi. Vasta juhannuksen tienoossa saatiin huokaista helpotuksesta. Aikuisilla on taitoja ja tapoja käsitellä tällaisia asioita, mutta lasten kanssa on toisin. Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, jossa lapsen tuntema pelko ja hätä oli sydäntä riipivää. Hiljaa peiton alla luetut iltarukoukset Vaarin puolesta kertoivat kaiken. Verille pureskellut sormenpäät viestivät sisäisestä myllerryksestä ja epävarmuudesta. Ja kun Vaari selvisi, ei sillä riemulla ollut rajaa! Kahden pienen pojan olemus muuttui kuin taikaiskusta toiseksi, kun pääsivät yli kuukauden tauon jälkeen Vaaria halaamaan.


Tähän oheen kun lisätään vielä muutamat todella ikävät uutiset läheisten tuttujen terveyteen tai toipumiseen liittyen, niin siinähän sitä onkin. Sitä taakkaa kantaa sydämessään mukana, halusi tai ei. Huoli ihmisten selviämisestä ja heidän läheistensä jaksamisesta on aina olemassa. Omassakin elossa on vielä ollut omat huolet ja murheensa, niin kuin kaikilla, mutta onneksi myös niitä iloisiakin asioita.


Että niin tämä ploki nyt vaan jäi kuin huomaamatta hiljaiseksi. Ei siksi, ettei olisi ollut aiheita mistä kirjoittaa. Lähinnä vaan siksi, ettei voimat ja keskittyminen olisi siihen enää riittänyt. Puntarin suunnalla on myös ollut hiljaista, ja luulenpa että Tiina on siellä vetänyt henkeä rankan kouluvuoden ja kevään armottoman työjakson jälkeen. Veikkaan että se kyllä tässä palailee linjoille vähintäänkin jonkun Kirkastusjuhlaraportin merkeissä, koska tänä vuonna sillä oli ihan uudenlainen lähestymistapa niihin juhliin. (Tähän voisin laittaa sellaisen irvistävän hymiön...)


Mutta mitä Halkomäessä on siis tapahtunut sitten kevään? Tilastotappioina merkittäköön, että yhdeksästä pelargoniastani talvesta selvisi vain yksi. Kuisti on sekaisin, kuten aina. Kompostori pöhisee. Pioneilla oli ollut rankkaa vähäisen lumen alla, ja ne kasvattivatkin normaalia pienemmät kukat ja ohuehkot varret. Mutta kaikki elossa, jee! Tädin tähtisilmien kanssa kävin risteilemässä pikaisesti alkukesästä. Kesämökki siivoiltiin ajoissa kesäkuntoon, mutta me ollaan yövytty siellä vain VIISI yötä. Sadetta-tuulta-kylmää. Blaah! Perinteiset perennatorit pidettiin taas toukokuussa. Kesäkeittoa olen kokkaillut VAIN kerran. Rankemman puoleista kriisiä aiheuttaa se, että kunnon perunaa, eli siikliä en ole saanut vielä koko kesänä!!! Ruotsin sukulaiset kävivät visiitillä. Uudeksi makkarasuosikiksi on noussut Ripa Grillimakkara. Kirkkarit meni kivasti, mikä tärkeintä. Tahkollakin käytiin perinteisissä maastopyörämittelöissä. Nekin meni kivasti. Paitsi Tiinalla. Kasvimaallani kasvaa tällä hetkellä vain porkkanaa ja perunaa. Jossain siellä rikkaruohojen kätköissä. Lasten kanssa ollaan reenattu pyöräilyä metsäpoluilla. Päärynäpuuhun tulee viisi päärynää. Uimaan en ole vielä uskaltautunut. Viimeisimpänä juttuna Martan päivää juhlittiin Aitoossa pähkähullun idean merkeissä ja kivaa oli sielläkin. Superkivaa! Oikein sellaista Kyllikkien näköistä meininkiä! Siitä ehdottomasti raporttia tulossa kunhan kuvia saadaan koneelle. Kesäreissuja perheen kesken ei olla yhtä 24h risteilyä lukuun ottamatta tehty, paitsi nyt. Kirjoittelen näitä rivejä Äkäslompolon mökissä, seitsemän kuukauden Lappi-ikävästä toipuen.


Juuri nyt Lappi tekee erityisen hyvää ihmiselle!










keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Puntari: Ponvojaats?!


Tasan neljä vuotta sitten istuskelin Provencessa oman (vuokra)talon pihassa ja join aamukahvia nenä kohti aurinkoa. Horisontissa kimmelsi Välimeri ja laivat lipuivat uneliaasti kohti Nizzan satamaa. Kevät oli ympärillä kauneimmassa loistossaan.

Unelma pidemmästä jaksosta ulkomailla heräsi joskus viitisen vuotta sitten. Totesimme, että nyt on pakko lähteä, jos aikoo vielä hyvällä omallatunnolla mennä. Kumpikaan tytöistä ei ollut vielä koulussa ja mullakaan ei ollut vakituista työpaikkaa, josta irtaantuminen olisi saattanut olla vaikeaa. S sen sijaan oli suunnitellut jo pidemmän aikaa vuorotteluvapaata.

Ranska ja Nizza valikoitui kohteeksi melko randomisti. Olin käynyt kerran siellä mestoilla, todennut kaupungin varsin viehättäväksi ja markkinoin kotona sitä maantiepyöräilyn paratiisina. S tarttui syöttiin ja niin me alettiin tosissamme tehdä matkasuunnitelmia joskus kesällä 2012.
Majoitus Nizzasta varattiin Interhomen kautta kuudeksi viikoksi. Kolme viikkoa otettiin ns. Meri-Alpeilta 70 km päästä Nizzasta, jossa tuttumme työkaverilla oli vuoristotalo. Yhteensä matkan pituus oli siis 10 viikkoa, kun automatkat sinne ja takaisin lasketaan mukaan.
Majoitusvaraukset tehtiin syksyllä 2012, mutta reitti- ja matkustustapa vasta paljon myöhemmin. Laivayhteys Saksaan on melko kallis normaalilla hinnalla ja tässä tapauksessa odottelu kannatti: Matkamessutarjouksesta saimme menomatkan -50% alella normaalihintaan verrattuna. Takaisin päätettiin tulla Tanskan ja Ruotsin kautta, sillä halpismatkoja ei myyty enää kesän lomasesonkiviikoille.

Menomatkalla mentiin siis Helsiki-Travemunde-laivamatka. Travemundessa olimme illalla kymmenen aikaan ja siitä starttasimme yötä myöten kohti Pariisia. Ajomatka meni ihan hyvin, koska liikenne oli rauhallista ja tytöt nukkuivat takapenkillä. Pariisissa oltiin kaksi päivää (toinen kaupungilla, toinen Disneylandissa) ja sitten ajelimmekin yhden päivän aikana Ranskan halki kohti Välimeren rannikkoa.

Talo Nizzassa oli buukattu melko epäselvien kuvien perusteella, eikä oikeastaan tiedetty yhtään, mitä on vastassa. Yllätys oli positiivinen, kun löysimme perinteisen provencelaisen kivitalon patioineen, puutarhoineen ja ranskalaisine parvekkeineen. Talo oli juuri rempattu sisältä, joten meitä todella onnisti. Sijainti oli 6 km keskustasta, mutta hyvien kulkuyhteyksien päässä. Bussilla ja ratikalla cityssa oli kymmenessä minuutissa.
Siellä me sitten asustelimme ja kulutimme aikaamme leväten, liikkuen, pelaten, leikkien, herkutellen ja ihmetellen. Pidettiin kotipäiviä ja kaupunkipäiviä, tutkittiin lähiympäristöä autolla ja pyörillä, shoppailtiin paikallisessa supermarketissa ja käytiin piknikeillä ja puistoissa paikallisten tapaan. Noin pitkän oleskelun hyvä puoli on juuri se, että pääsee sisään vähän siihen kulttuuriin ja elämään, johon on mennyt. Viikon lomallahan sitä yleensä kiertää vain turistinähtävyydet ja imee itseensä pintapuolisesti paikan vaikutteita. Itse koin, että meidän matkat ratikalla ja bussilla olivat kaikkein antoisimpia: yleensä aina joku paikallinen (mummo) alkoi jutulle ja siinä sitten keskusteltiin sujuvasti toistemme kieltä osaamatta... Bussissa tyttöjä huvitti paikallinen poskisuudelmakulttuuri: koulusta palaavat nuoret kun tervehtivät meidän paikallislinjalla aina toisiaan suikkaamalla suukot poskille.

Vuoristossa näimme toisenlaista Ranskaa. Upeita maisemia, puhdasta luontoa, pieniä postikorttimaisia kyliä, korkeuseroja ja säänvaihteluja. Oli kylä kuinka pieni tahansa, sieltä löytyi aina leipomo, josta ostimme jumalaiset eväät retkillemme ihan pilkkahintaan. Pieni St. Martinin kylä vei ihan täysin sydämeni ja sinne täytyy kyllä päästä vielä uudestaan. Kapeat kadut, pienet puodit ja vehreä ympäristö olivat kerta kaikkiaan hurmaavat.

Kotimatka halki Euroopan ja Skandinavian ajeltiin isommin pysähtelemättä. Olimme yhden yön Saksassa Mannheimissa viihtyisässä vanhassa gasthausissa. Toisen yön majoituimme Tanskassa Köpiksen ulkopuolella olevassa muurarimestari Jaakobin perheen B&B:ssa. Molemmat majoitukset valitsin hinnan mukaan internetin hotellivaraamoista ja olivat erittäin hyvät ja siistit. Kolmas yö nukuttiinkin jo Silja Linen lakanoilla Tukholman ja Turun välillä. (Vinkkinä muuten, että jos sattuu eksymään autolla Tukholmaan neljän jälkeen, niin kannnattaa varata PALJON aikaa ruuhkissa jonotteluun. Me ehdittiin juuri ja juuri laivaan...).

Jälkikäteen ajateltuna reissu ei olisi voinut olla yhtään parempi kokemus! Nautimme siitä ihan koko perhe ja jonkinlainen kaipuu takaisin jäi sydämeen.
Yksi tuttavamme sanoi kerran, että kadehtii meitä, koska osaamme tehdä unelmistamme totta. Itse en ole asiaa koskaan ajatellut sen tarkemmin, mutta onhan se totta, että toiset käyttävät koko elämänsä jostain asiasta unelmoimiseen, mutta eivät tee asian eteen mitään. Meillä taas on ollut taipumus muuttaa puoliksi leikillään heitetyt ideat todeksi.
Tämän unelman toteuttaminen vaati ennen kaikkea päätöksen, että nyt tämä toteutetaan. Sitten alkoi armoton ja kurinalainen säästäminen. En ole luonteeltani mikään materiaan tuhlaava tyyppi, joten aika helposti sukan varteen sai jäämään ylimääräistä. Eikä tämän kymmenen viikon matkat ja majoitukset maksaneet loppujen lopuksi enempää, kuin kahden viikon Thaimaa-matka meidän perheeltä.

Vuosien aikana reissua on muisteltu useaan otteeseen ja viinikellarikin ammottaa tyhjyyttään. Olisko taas jo aika lähteä?

lauantai 4. helmikuuta 2017

Puntari: Tavallista talvielämää

Tammikuu oli ja meni! Ja nopeasti! Muistan, kun pari vuotta sitten työkaverini Niinan kanssa tuskailtiin, että tammikuu on oikea kitukuukausi, joka kestää ja kestää...
No ei kestänyt tänä vuonna. Oli ensimmäinen ja oli viimeinen päivä ja sen välissä joku aikahyppy. Toisaalta ihan hyvä näin: yhtäkkiä huomaa, että on helmikuu ja hiihtolomaan enää 3 viikkoa.

Touhukasta on ollut.
Vastapainoa hektiselle työelämälle ja lasten asioiden hoitamiselle oon hakenut aktiivisesti liikunnan parista. Aluksi lenkkipolulle tai kuntopyörän selkään piti lähes pakottaa, nyt tilanne on jo toinen. Mieli kaipaa päivittäistä liikuntaa ja ajatustasolla täytyy välillä lyödä jarruja pohjaan, ettei mene ylirasituksen puolelle. Aika nollista syksyisen keuhkoklamydian ja keuhkokuumeen jälkeen tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Liikunnasta seuraa mielenkiintoisia sivuvaikutuksia. Kun perheen mamma sporttaa illat, niin kotityöt seisoo aika tehokkaasti. Toki Sakari hoitaa urheasti tiski- ja pyykkikoneen täyttöä ja tyhjennystä, mutta silti moni homma (sellainen arkielämän sivutuotteena tapahtuva raivaus ja tavaroiden järjestely) jää vähän huonommalle huomiolle. Ehkä tähänkin tottuu :D
Ruokajuttuja oon viilannut siten, että nyt yritän ennakoida ns. ruuhkapäivät (lähdetään heti töiden jälkeen harrastuksiin) ja tehnyt jo edellisenä päivänä sellaista ruokaa, joka riittää useammalle päivälle. Se on tuonut positiivista muutosta.
Etsin tätä varten myös uusia ruokakokeiluja ja tuli testattua ensimmäistä kertaa mm. jauhelihaperunasoselaatikon tekemistä itse. Ja tuli meinaan hyvää (hyvästi Saarioisten valmislaatikko!).
K-ruoka-lehdestä nappasin siemenillä kuorrutetun uunilohen ohjeen ja se singahti heti suosikkiruokien joukkoon.
Ohje on yksinkertainen:
- Mausta lohifile suolalla ja pippurilla. Sivele pintaan reilu kerron tulista (Pirkka) sinappia. Levitä päälle puoli pussillista salaattisiemensekoitusta. Paista 200 asteessa n. 30 minuuttia.
Tee kaveriksi perunamuusia ja kermaviilikastiketta ja raikas salaatti.

Töissä kokeilin tämän viikon ajan oppilaiden kanssa pulpetitonta viikkoa. Lapset opiskelivat lattialla jumppapatjoilla, tyynyillä ja jumppapalloilla. Välissä pidettiin taukojumppaa, käytiin juoksemassa rappusissa ja lisättiin liikuntaa muutenkin. Oli ihan mukava kokeilu, josta oppilaatkin tykkäsivät. Tällaiset uudet jutut tuo omaankin työhön aina voimavirtaa.
Voimavirtaa haen myös 4 kuukauden "itsetutkiskelujaksosta", jota varten ostin netistä Unelma itsestä -työkirjan. Sen avulla kartoitetaan oman elämän vahvuuksia ja toisaalta niitä kehittymiskohteita. Erityisesti tykkään siitä, että kirjassa pohditaan myös menneisyyden vaikutusta tähän päivään ja kaivellaan esimerkiksi lapsuuden ruokailutottumuksia.
Katsotaan, millainen tulos neljän kuukauden päästä on nähtävillä, vai porskutetaanko täällä samalla mallilla kuin aina ennenkin.

Nyt lähden ottamaan kakkua uunista. Uusi resepti kokeilussa, joka täytyy jakaa tännekin, jos on onnistunut. Kyseessä on sellainen "kaikki aineet sekaisin"-kakku, jonka leipominen onnistuu perheen junioriosastoltakin.



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Puntari: Mikä mua vaivaa?

Eilen purin ahdistuneena tuntemuksiani miehelleni.
Mikä mua oikein vaivaa? 
Syksy ja alkutalvi on ollut outo, siis kirjallisuusmielessä. Siinä missä aikaisempina syksyinä luen kirjoja liukuhihnalta, tänä vuonna ei ole oikein mikään kolahtanut. Koskaan aiemmin en oo jättänyt näin montaa kirjaa kesken kuin nyt. Ja vieläpä suosikkikirjailijoilta! Sori vaan Juha Itkonen, et saanut mua syttymään. Kiitti ja hei Cecilia Ahern, kerrontasi ei tällä kertaa kolahtanut. Tack onh adjö. Kirja kiinni ja takaisin kirjastoon.
Nyt jo vähän ahdistaa avata uutta kirjaa tai käydä edes kirjastossa. Mitä jos taas parin ensimmäisen luvun jälkeen totean, että kiitti mutta ei kiitti?
Jotain valonpilkahduksiakin sentään on. Helena Liikanen-Regnerin Maman Finlandaise -kirjan ahmin parissa päivässä, Jenni Pääskysaaren ja Mikko Kuustosen Isän tyttö - Tytön isä vanheni lukemattomien listalla vain jouluaaton ja päivän. Olisko tästä vedettävissä se johtopäätös, että tällainen realistisempi kirjallisuus nyt vaan iskee paremmin. Pää ei kestä kertomakirjallisuutta? Kovalevy täyttynyt tarinoista?

Uuteen vuoteen lähden muutenkin omituisin fiiliksin. Aikaisemmin tammikuun eka päivä on tuonut sellaisen raikkaan tuulahduksen henkisesti: Nyt kaikki on mahdollista! Pöytä on puhdas! Edessä on vaikka mitä kivaa ja ihmeellistä!
Tänä vuonna vuosi vaihtui, minä ja ajatukseni pysyimme samana. Ei kutkuttavaa jännitystä uuden kalenterivuoden kohdalla. Ei odotuksia, suunnitelmia, tavoitteita. Oikeastaan en edes tajunnut, että vuosi vaihtui.
Mitähän tää sitten mahtaa tarkoittaa, mene ja tiedä. Kaikki tämän vuoden 2017 suhteen vaikuttaa  täysin avoimelta ja merkityksettömältä. Tavallaan sillai aika kivassakin mielessä.
Nyt kun aattelee taaksepäin viimeistä kymmentä vuotta, niin onhan tässä ollut omat pyörityksensä. Remontti ja kaksi lasta noin päällimmäisenä. Olisko tässä nyt kyseessä vähän sellainen olotila, kuin olisi kymmenen vuotta pyörinyt hurrikaanin silmäkkeessä ja tullut lopulta roiskaistuksi jonkun texasilaisen pellon laitaan?




tiistai 22. marraskuuta 2016

Halkomäki: Vuoden aikoja

Join aamukahvia ja katselin keittiön ikkunasta lintujen tohinaa ruokintapaikalla. Ilmassa leijaili samea sumu, päivä oli vielä kymmeneltäkin pimeyden värittämä ja taivasta peitti paksu harmaa pilvikatto. Näytti siltä kuin maisema olisi kutistunut, vetäytynyt kasaan. Jännä hetki ja fiilis.

Kahvi maistui ihanalta. Pöydällä paloi kynttilä, takassa hiillos haki viimeistä hehkuaan. Minä ja marraskuu. Me tullaan hyvin toimeen! On aina tultu.

Tässä ajassa kuluneen vuoden tapahtumat saavat aivan erityistä hohtoa. Miten kevään värit olivatkaan niin hentoisen kauniita, miten kesän aurinko hehkuikaan ihanasti, ja kuinka syksyn syvät sävyt löivät silmille mielettömän loistonsa. Marraskuussa tuntuu helposti, että elämä on aina tätä. Aina sataa ja on harmaata. Mustaa. Pimeää. Voi tätä suomalaisen osaa ja arpaa elämässä!






















Selailin kuvia puhelimesta. Pienet hetket, niistä onni koostuu.

Halkomäessä odotellaan joulukuuta saapuvaksi. Lisää valoja ja värejä, ensimmäinen adventtikin lähestyy. Marraskuu saa olla harmaa ja hissuksiin, mutta siitä noustaan joulukuuhun uusin voimin. Jaksetaan viikko vielä, eiks joo!




lauantai 22. lokakuuta 2016

Puntari: Elämä on varjoja ja valoa

Syyslomaa on vietetty kulunut viikko. Kyllä tätä lomaa odotettiinkin. Syksyn työrupeama oli super rankka, kun piti puolikuntoisena jatkaa ja jaksaa päivästä toiseen. Nyt näkyy tunnelin päässä jo vähän valoa, kun työterveyslääkärin määräämä kuukauden lääkekokeilu tuntuisi tehoavan. Yskä kiusaa enää aamupäivisin ja yleisvointi alkaa olla ok.

Kesällä jo päätettiin, ettei lähdetä syyslomalla minnekään pidemmälle reissuun. Olisihan se Nizza taas houkutellut, vuosi sitten vietettiin niin ihana ja akkuja lataava viikko siellä "kotimaisemissa". Nyt kun Sakarin pyöräkisat osuivat jo viikkoa aikaisempaan ajankohtaan, todettiin, että isukin on viisainta matkata Rivieralle yksin pyörälaukkuineen.
Kotimaan matkailu sen sijaan kiinnosti, ja heinäkuun lopussa varattiin Vierumäeltä kolmen päivän sporttiloma. Oltiin samanlaisella lomalla 2 vuotta sitten, ja tykättiin ihan mielettömästi. Tänäkin vuonna ohjelma oli houkutteleva: dancemixia, parkouria, crossfittiä, luistelua, foamrollausta, saunajoogaa jne.
Tarkoituksena oli, että menomatkalla poikkeamme Hennalassa Apulandiassa ja siitä sitten menemme hyvissä ajoin Vierumäelle, että ennen kurssin virallista alkamista käymme maastopyöräilemässä alueen reiteillä.
No, kaikki jäi vain tarkoitukseksi. Mairella nousi torstain ja perjantain välisenä yönä kuume. Voi sitä harmituksen määrää. Vaikka tytöt olivat vahvasti sitä mieltä, että silti lähdetään reissuun, oli meidän vanhempien tehtävä se ainoa oikea ratkaisu: peruutettava sporttiloma. Ei ollut mitään mieltä lähteä perhesporttikurssille niin, että yksi joutuisi makaamaan hotellihuoneessa koko viikonlopun. Siinä olisi paha mieli potilaalla, mutta myös meillä muilla. Onneksi saamme rahat kurssista takaisin terveydenhoitajan todistusta vastaan, mutta eihän se harmitusta poistanut. Koko perjantaiaamu meni tyttöjen itkua katsellessa ja kuunnellessa ja omiakin pettymyksen tunteita käsitellessä.

Tällaista se elämä on, varjoja ja valoa. Onneksi kotiin jäämisessä on hyviäkin puolia: olimme just käyneet hakemassa kirjastosta kasan elokuvia ja kirjoja, joten nyt niitä ehtii katsella ja lukea viikonlopun ajan. Eilen paistettiin lättyjä ja syötiin niiden kanssa mansikoita ja jätskiä (tosin potilaalle ei oikein maistu...). Serkkupoikien vierailu piristi myös kummasti. Lautapelien ääressä vietettiin mukava hetki perheen kesken. Illalla jo kaikkia ihan hymyilytti, vaikka joku aina välillä sanoikin "mua sitten harmittaa, ettei päästy sinne Vierumäelle".

Syysloma on ollut muuten kaikkinensa mukava. On käyty juhlimassa kummipojan 12-v synttäreitä, vierailtu ystävien uudella mökkitontilla, paisteltu makkaraa nuotiopaikalla, käyty shoppailemassa ja huvittelemassa Ideaparkissa, lämmitetty savusauna, syöty hyvin...
Mieltä kutkuttaa jo lähestyvä marraskuu ja ensimmäinen adventti. Ekat joululahjahankinnat on jo tehty ja katseet kohti vuoden ihaninta aikaa siirretty.
Vaikka illat pimenevät, toivon että mielen valtaa vähitellen ilo ja valo.
Savusauna lämmitettiin loman alussa.

Hannan lomaterveiset Nizzasta :-)

Pikkupirkot matkalla Ideaparkkiin.

Pressusta ja viltistä syntyi maja metsään.

Saima paistoi nuotiolla lihapullia.

Tommy Hellstenin viisaita sanoja.

Serkkupojat taideterapiassa meillä...


maanantai 19. syyskuuta 2016

Puntari: Yllättäviä kysymyksiä

"Jos sä saisit olla lintu, niin mikä lintu olisit?"
Tällaisen yllättävän kysymyksen esitti yksi oppilas viime viikolla, kun körötteltiin bussilla kohti uimahallia.
Kysymys esitettiin täysin vakavissaan, joten uppouduin hetkeksi miettimään. Niin, mikä sadoista taivaankantta maalaavista siivekkäistä olisin?

Lopulta ratkaisu ja vastaus oli ilmiselvä.

Ei mitään mahtipontista ja suurta. Ei.

Olisin tietysti punatulkku.

Meissä on paljon samaa: Pieni koko ja pyöreät muodot. Tykätään lymytä metsän siimeksessä. Toisaalta jos joku tuo ruokaa tarjolle, olemme heti paikalla. Olemme porukassa ehkä enemmän sellaisia sovittelijoita kuin räyhähenkiä. Punatulkku on myös joululintu, minä jouluihminen.
Kyllä, ehdottomasti olisin punatulkku!

Entäs sinä? Ootko miettinyt?

maanantai 12. syyskuuta 2016

Puntari: Reseptejä ja runoja

Jihuu, täällä juhlii yksi tyyppi, joka kahden sairaslomaviikon jälkeen pääsi tänään töihin! Olipa mukavaa saada taas tavallinen arki käyntiin, vaikka kai se myöntää täytyy, ettei ihan helpolta fyysisesti vielä tuntunutkaan. Mutta kivasti meni päivä ja saatiin viime viikon yrittäjänpäiväksi (5.9.) suunnittelemani yrittäjyysprojektikin käyntiin. Tällä hetkellä luokassa perustetaan mm. mekkokauppaa ja suunnitellaan maailman edullisinta autoa, taitaa yksi ufotehdaskin olla suunnitteilla. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.


Sairaslomalla tuli leivottua enemmän kuin pariin vuoteen yhteensä. Muutenkin hääräsin keittiössä, sillä ei sitä Netflixiäkään jaksa koko aikaa tuijottaa.
Ajattelin listata tähän kolme syksyistä suosikkiherkkua, jotta reseptit pysyvät tallessa, ja ehkä joku muukin kokee tällä hetkellä ylitarjontaa syyssadon suhteen ja miettii, mihin marjat, omenat ja juurekset käyttäisi.


Tämä taivaallinen omenahyve löytyy Luopioisten yläasteen oppilaiden tekemästä Maagisia makuja -keittokirjasta. Resepti on rasvamäärän puolesta todellista suonet tukkoon -kamaa, mutta eihän tätä joka päivä tarvitse syödä...

Omenahyve

6 omenaa
sokeria
kanelia
200 g voita
2 dl sokeria
4 dl kaurahiutaleita

Kuori ja viipaloi omenat. Asettele viipaleet voidellun uunivuokan pohjalle ja ripottele pinnalle kanelia ja sokeria.
Sulata voi, sekoita voin joukkoon sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä muruseos omenoiden päälle. Kypsennä 200 asteessa 30 minuuttia. Tarjoile vanilijajätskin kanssa.


Sitten toinen syysklassikko, eli porkkanatuorejuustopiirakka. Tämä Dansukkerin sivuilta kopsattu ja vähän muuteltu resepti on niin helppo, että tekeminen onnistuu perheen juniorileipureiltakin.

Porkkanatuorejuustokakku

2 ½ dl sokeria
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
½ tl suolaa
¾ tl kanelia
4 dl (n. 240 g) porkkanaa hienoksi raastettuna 
1 dl öljyä
2 kananmunaa

Kuorrutus
200 g maustamatonta tuorejuustoa
¾ dl tomusokeria
¼ tl vaniljasokeria


Pane uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Vuoraa leivinpaperilla 20 x 30 cm kokoinen uunivuoka. Sekoita kuivat aineet kulhossa. Sekoita porkkanaraaste ja öljy joukkoon. Vatkaa kananmunat yksitellen sähkövatkaimella taikinaseokseen. Jatka vatkaamista keskinopeudella pari minuuttia. Kaada taikina vuokaan ja paista noin 40 minuuttia. Jäähdytä.

Vatkaa kuorrutuksen aineet keskenään ja sivele seos kakun pinnalle. Anna kakun mielellään mehevöityä jääkaapissa 1–2 vuorokautta ennen tarjoilua. Koristele sitruunamelissalla tai pähkinärouheella.


Kolmas resepti meneekin sitten puolukkapuolelle. Niin kerta kaikkiaan tylsää oli pahimmassa sairasteluvaiheessa, että aloitin jo joulun suunnittelun...Joo, kyllä! Kaivoin Teresa Välimäen tekemän Hyvää joulua! -kirjan ja aloin jo tunnelmoida lanttulaatikon maulla...
Kirjassa on monia hyviä joulusesongin ulkopuolellakin käytettäviä ruokaohjeita. Tämä on yksi niistä.

Puolukkatuorepuuro (neljälle)

5 dl maustamatonta jogurttia
2 dl kaurahiutaleita
1dl (yhteensä) mantelilastuja ja auringonkukansiemeniä
200g puolukoita
3 rkl hunajaa
0,5 tl kardemummaa

Sekoita ainekset kulhossa ja peitä kulho kelmulla. Anna puuron turvota jääkaapissa yön yli. Jos puuro on aamulla liian paksua, notkista sopivaksi maidolla, jogurtilla tai mehulla.

Että sellainen kolmen suora tähän maanantaihin. Nyt taidan ulkoistaa itseni ja lähteä nauttimaan syksyn auringosta terassille runokirja toisessa kädessä ja teekuppi toisessa. Viime päivinä, totaalisen kyllästyneenä tähän paskaan fiilikseeni, oon lukenut paljon runoja ja muuta diippiä kamaa. On toi Tabermannin Tommy aina ja yhä vaan yhtä ihana.

Tienviitta

Toisessa tienviitassa
lukee suurin kirjaimin: Sitten
Toiseen on lapsen
horjuvalla käsialalla kirjoitettu: Elämä!
Kumman tien
sinä valitset?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Halkomäki: Terveysherkkua ja parempaa elämää!


Nyt ei sitten ihan täsmää tämän jutun kuvat ja sisältö, mutta ei anneta sen haitata! Tarkoitus on vinkata teille, armaat lukijat, oivallinen kahvihetken herkku syyspäivien ratoksi.
Nyt on siis syksy ja valo vähenee hiljaksiin. Mun mieleni halajaa automaattisesti jotain makeaa. Toki se tekee sitä kesät ja talvetkin, eikä taida edes kevät jäädä välistä...
Olen vähän pakon sanelemana joutunut viimeisen vuoden aikana tutustumaan sokerittomaan leivontaan. Kaikkihan sen tietää, ettei sokeri tee ihmisen elimistölle eikä mielelle hyvää. Valheellisesti ehkä hetken, mutta siihen se sitten jääkin. Sokerikoukussa killuminen on kamalaa. Onneksi nyt on saatavilla tosi mukavasti erilaisia ohjeita, joissa valkoinen sokeri on korvattu terveellisemmillä vaihtoehdoilla.

Lähdin ehkä hiukan epäillen sokerittoman leivonnan pariin, mutta lopputulos on ollut poikkeuksetta ihan syötävä. Jopa aika hyvä usein miten. Ja mitä vähemmän varsinaista sokeria syö, niin sitä makeammilta nämä sokerittomat herkut maistuvat. Vielä en ole rohkaistunut kokeilujani ihan perus kahvipöytään lataamaan, koska äkkisiltään eivät välttämättä irroita mitään yleisöaaltoja. Vaikka siis syötäviä ovatkin. Ja ihan hyviä. Ja terveellisiä.

Ajattelin laittaa tähän jakoon yhden muffinssiohjeen, vinkiksi jos joku muukin innostuisi kokeilemaan. Näiden raaka-aineet saa ihan tavallisestakin maalaiskaupasta, ei tarvita mitään kaakaonibsihifistelyä. Nämä pallerot olivat tuoreeltaan herkullisia. Lapset tykkäsivät tosi paljon. Pakastuksen jälkeen maku lätsähti yksitoikkoiseksi. Samoin rakenne. Eli leivo suoraan syötäväksi, ei pakastukseen! Yhtään kuvaahan en ole koskaan näistä huomannut ottaa, mutta ihan tavallisilta muffinsseilta näyttävät!


Näillä muffinsseilla voi ottaa sellaisen terveellisen startin syksyyn. Miettiä vaikka vähän muitakin syömistottumuksia samalla. Mitä voisi muuttaa? Miten saisi vaikka vähän virkeämmän ja paremman olon. Pysyvästi. En tarkoita että miten saisi lisää kierroksia irti koneesta, vaan hyvää oloa itselle. Omaa jaksamista. Itse olen huomannut ruokavalion ja säännöllisen syömisen suuren merkityksen päivän vireystilassa. Kun jättää sen perunat ja kastike -linjan, makaroonilaatikot ja muut hiilaripommit vähemmälle, niin kappas kun ei haukotutakaan enää iltapäivällä! Punaista lihaa voi vaihtaa kanaan ja kalaan ja pitää aluksi vaikka yhden kasvisruokapäivän viikossa. Siitä se lähtee! Aluksi oli olevinaan tosi vaikea keksiä, että mitä sitten söisi jos ei syö sitä mitä aina on syönyt. Mutta reseptejä löytyy niin netistä kuin kirjoistakin. Minä aloitin yksinkertaisella "juureslohkoja uunissa, lihaa/kanaa/kalaa pannulla" -teemalla. Kyytipojaksi kermaviilistä tehty kastike. Siitä se lähti pikku hiljaa. Nyt metsästän innolla ihan puhtaita kasvisruokaohjeita, sillä haluaisin lisätä vielä niiden osuutta meidän perheen ruokapöydässä.
Ja samalla kun remontoi perusruokavaliotaan, voi siis rempata helposti sitä herkuttelupuolta ja kaikkea siinä ympärillä. Pienin askelin, yksi muutos kerrallaan. Esimerkiksi sitten kun onnistuu vähentämään sokeria, niin seuraavaksi vähentää valkoisia viljoja. Lisää kasviksia. Paljon vihreää ja punaista. Juo enemmän vettä. Käy vaikka pienellä kävelylenkillä joka päivä. Menee ajoissa nukkumaan. Kutsuu hyvän ystävän päiväkahville tai iltateelle vaihtamaan kuulumisia. Sillain jännästi ihan livetilassa. Ja samalla voi sitten syödä näitä muffinsseja! Ja miettiä vaikka yhteistä sieniretkeä ensi viikolle.
Hyvä olo rakentuu pienistä valinnoista, jokaisen pitää vaan itse löytää ne omansa. Mä olen viime päivinä piirrellyt paperille omia käppyröitäni parempaa oloa ja arkea ajatellen. Katsotaan syntyykö tulosta. Siitä ehkä täällä sitten joskus lisää...



Vadelmamuffinssit n. 10kpl

1dl mantelijauhoja
1,5dl kookoshiutaleita
1dl tattarijauhoja
1tl leivinjauhetta
3 ruskeapilkullista banaania
2 munaa
2-3dl vadelmia vähän palasteltuna
0,5tl vaniljajauhetta tai vähän siemeniä vaniljatangon sisältä
öljyä vuokiin

1. sekoita kuivat aineet keskenään
2. lisää mössätyt banaanit ja kananmunat joukkoon
3. sekoita taikina sileäksi ja kääntele vadelmat varovasti joukkoon
4. jaa taikina muffinivuokiin, joita saa olla kaksi päällekkäin
5. paista uunin keskiosassa 200 astetta noin 15 minuuttia


Leppoisaa viikonloppua!