Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äkäslompolo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äkäslompolo. Näytä kaikki tekstit

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Halkomäki:Radiohiljaisuus selätetty!

Plokitauko. Sehän tästä tuli kuin huomaamatta. Halkomäessä on eletty monenmoisia aikoja sitten viime päivityksen, joka taisi olla huhtikuun alkumetreillä. Mä olen aina ihmetellyt niitä plokkaajia, jotka tuuttaavat sisältöä plokiinsa ihan joka päivä, satoi tai paistoi, tapahtui elämässä mitä tahansa. Vaikka maailma olisi romahtanut, läheisiä kuollut, uupumus tempaissut kouriinsa, masennut musertanut tai mitä tahansa karmeaa, niin silti on pakko esitellä uusimmat kukkavaasit, karvanpoistoaineet ja kuplakoneet. Ihan oikeasti! Minä en kyllä sellaiseen pysty. Ei silti, ei ole kukkavaaseja sun muuta esiteltäväksikään, mutta silti. Elämä ottaa tärkeysjärjestyksensä automaattisesti.


Halkomäen kevät on mennyt henkeä pidätellessä. Monellakin tapaa. Siinä sivussa ollaan yritetty elää normaalia elämää ja pysyä koko porukka järjissä edes jollakin tapaa kaiken myllerryksen keskellä. Suurimpana asiana jännitettiin puolitoista kuukautta meidän perheen Vaaria, joka järjesti melkoisen säikäytyksen koko suvulle sairaalareissulla, jonka tapahtumakäänteistä olisi ainesta vaikka elokuvaksi. Vasta juhannuksen tienoossa saatiin huokaista helpotuksesta. Aikuisilla on taitoja ja tapoja käsitellä tällaisia asioita, mutta lasten kanssa on toisin. Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, jossa lapsen tuntema pelko ja hätä oli sydäntä riipivää. Hiljaa peiton alla luetut iltarukoukset Vaarin puolesta kertoivat kaiken. Verille pureskellut sormenpäät viestivät sisäisestä myllerryksestä ja epävarmuudesta. Ja kun Vaari selvisi, ei sillä riemulla ollut rajaa! Kahden pienen pojan olemus muuttui kuin taikaiskusta toiseksi, kun pääsivät yli kuukauden tauon jälkeen Vaaria halaamaan.


Tähän oheen kun lisätään vielä muutamat todella ikävät uutiset läheisten tuttujen terveyteen tai toipumiseen liittyen, niin siinähän sitä onkin. Sitä taakkaa kantaa sydämessään mukana, halusi tai ei. Huoli ihmisten selviämisestä ja heidän läheistensä jaksamisesta on aina olemassa. Omassakin elossa on vielä ollut omat huolet ja murheensa, niin kuin kaikilla, mutta onneksi myös niitä iloisiakin asioita.


Että niin tämä ploki nyt vaan jäi kuin huomaamatta hiljaiseksi. Ei siksi, ettei olisi ollut aiheita mistä kirjoittaa. Lähinnä vaan siksi, ettei voimat ja keskittyminen olisi siihen enää riittänyt. Puntarin suunnalla on myös ollut hiljaista, ja luulenpa että Tiina on siellä vetänyt henkeä rankan kouluvuoden ja kevään armottoman työjakson jälkeen. Veikkaan että se kyllä tässä palailee linjoille vähintäänkin jonkun Kirkastusjuhlaraportin merkeissä, koska tänä vuonna sillä oli ihan uudenlainen lähestymistapa niihin juhliin. (Tähän voisin laittaa sellaisen irvistävän hymiön...)


Mutta mitä Halkomäessä on siis tapahtunut sitten kevään? Tilastotappioina merkittäköön, että yhdeksästä pelargoniastani talvesta selvisi vain yksi. Kuisti on sekaisin, kuten aina. Kompostori pöhisee. Pioneilla oli ollut rankkaa vähäisen lumen alla, ja ne kasvattivatkin normaalia pienemmät kukat ja ohuehkot varret. Mutta kaikki elossa, jee! Tädin tähtisilmien kanssa kävin risteilemässä pikaisesti alkukesästä. Kesämökki siivoiltiin ajoissa kesäkuntoon, mutta me ollaan yövytty siellä vain VIISI yötä. Sadetta-tuulta-kylmää. Blaah! Perinteiset perennatorit pidettiin taas toukokuussa. Kesäkeittoa olen kokkaillut VAIN kerran. Rankemman puoleista kriisiä aiheuttaa se, että kunnon perunaa, eli siikliä en ole saanut vielä koko kesänä!!! Ruotsin sukulaiset kävivät visiitillä. Uudeksi makkarasuosikiksi on noussut Ripa Grillimakkara. Kirkkarit meni kivasti, mikä tärkeintä. Tahkollakin käytiin perinteisissä maastopyörämittelöissä. Nekin meni kivasti. Paitsi Tiinalla. Kasvimaallani kasvaa tällä hetkellä vain porkkanaa ja perunaa. Jossain siellä rikkaruohojen kätköissä. Lasten kanssa ollaan reenattu pyöräilyä metsäpoluilla. Päärynäpuuhun tulee viisi päärynää. Uimaan en ole vielä uskaltautunut. Viimeisimpänä juttuna Martan päivää juhlittiin Aitoossa pähkähullun idean merkeissä ja kivaa oli sielläkin. Superkivaa! Oikein sellaista Kyllikkien näköistä meininkiä! Siitä ehdottomasti raporttia tulossa kunhan kuvia saadaan koneelle. Kesäreissuja perheen kesken ei olla yhtä 24h risteilyä lukuun ottamatta tehty, paitsi nyt. Kirjoittelen näitä rivejä Äkäslompolon mökissä, seitsemän kuukauden Lappi-ikävästä toipuen.


Juuri nyt Lappi tekee erityisen hyvää ihmiselle!










perjantai 23. joulukuuta 2016

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.


Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.


Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.


Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.


Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!


Rauhallista Joulua jokaiselle!
Oli lunta tai ei.



sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Puntari: Pikaheipat pohjoisesta

Etelän vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi pakkasimme tavaraa Caddyn takakontin turvoksiin ja otimme suunnaksi pohjoisen. 

Tiheä lumisade saatteli viime yönä meidät tänne Äkäslompolon winter wonderlandiin. Lumi ja kunnon talvi avautuivat ikkunasta näkyvästä maisemasta, kun tänään kömmimme keittiöön aamupalalle. 

Päivä on kulunut mukavasti kauppareissun ja lumileikkien, hiihtämisen ja lenkkeilyn merkeissä. 
Syvä rauha ja hiljaisuus on itselle parasta terveydenhoitoa just nyt! Niistä iltapäivän juoksulenkillä nautin samalla kun ihailin lenkkeilyreitin varrelle osuneita kauniita mökkejä jouluvaloineen lumisessa maisemassa. 










keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kyllikit maailmalla: Naisten loma

Nyt tulee asiaa haaveista ja haaveilusta! Ja pieni esimerkki siitä miten ne toteutuvat! Joskus haaveitaan saa elätellä ja ruokkia vuosi tolkulla, mutta ei pidä lannistua, sillä ainakin kyllikkien elämänfilosofiassa haaveilu kannattaa aina.  Siitä on matkassa monta hyvää esimerkkiä!

Meillä on Tiinan kanssa ollut salaisena haaveena päästä joskus yhdessä, ihan kaksistaan lomalle Lappiin. Muistaakseni vuodesta 2007 sitä on tasaisesti huokailtu, että voi kun joskus...
No siinä tuli lapsia ja vähän lisää lapsia ja remonttia ja rakentamista ja lapsia ja mitä näitä nyt onkaan. Elämä oli vaan sellaisessa jamassa että eipä siinä paljoa viikoksi irrottauduttu pois kotoa. Monesti meikäläinenkin palasi pohjoisen perhelomalta väsyneempänä kuin sinne lähti, ja etenkin silloin tuli pienessä mielessään pyöriteltyä tätä euforisen ihanaa ajatusta ja haavetta...että olla siellä Lapissa oikeasti LOMALLA! Ei kaurapuuroa aamulla, ei toppahaalareita, pottaa, irronneita suksia, niistettäviä neniä, ei Pipsa Possua, pikalöylyjä, tuikituikitähtöstä eikä tappelua potkukelkoista. Ei. Aivan jotain muuta! Totaalista relaksoitumista!

No melkein kymmenen vuotta siinä meni, kunnes Tiina laittoi talvella pikaista puhelua Halkomäen suuntaan: mökki vapaana vko 17, nyt lähdetään kaksin LOMALLE! Ooooh! Mieletön ajatus, mieletön idea! Voitaisko me oikeasti? Lupasin lähteä jos saan lastenhoitokuviot järjestymään. Jotenkin musta jopa tuntui, että me oltais aika ansaittu se loma! Kaikki järjestyikin yllättävän kivuttomasti ja yhtäkkiä  vaan huomattiin, että me ollaan ihan oikeasti lähdössä sinne kaksistaan. Eikä vähiten mun synttärijuhlavuoden kunniaksi! Kaikenlaista suunnitelmaa siinä pistettiin tulille, jo itse matkanteko oli osa nautintoa. Haaparanta here we come!  Ja kun sitten eräänä aamuna starttasimme kuuden aikaan Puntarista kohti pohjoista, niin kyllä oli tunnelma katossa. Eväät oli huippuluokkaa ja tiimipipot matkaa varten hankittuna. Siitä alkoi yksi kyllikkien ikimuistoisista reissuista! Seuraksi Lappiin, ihan siihen naapurimökkiin, saatiin vähän myöhemmin myös adoptioisosiskomme Satu, joka täydensi hulvattoman meiningin huippuunsa.
Oliko loma rai-rai? Tavallaan. Meininkiä riitti. Oheiset riistakameran kuvat olohuoneesta kertovat paljon hurjasta mökkielämästä, joka sisälsi kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä, Okinawa -venytyksiä, syömistä ja kevyehköä tissuttelua lihashuollon ohessa. Ja tietysti oli luokattoman huonoa teeveeohjelmatarjontaa sekä Tommy Tabermannia. Aika hurjaa!












Mökin ulkopuolella kävimme lähinnä tunturissa. Aamupäivällä lähdimme, iltapäivällä palasimme. Söimme Nasaruokaa foliosta, upposimme hankeen ja olimme melkein hukassa. Niistä reissuista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta annetaan olla. Ettei kenellekään tule paha mieli! Ja kun ei saatu Tena Ladyä tähän sponsoriksi.









Viimeisenä lomapäivänä pukkasi hellettä terassille. Tiina teki Köyhän Naisen SiljaLinestä oman Lappi -editionin. Se oli valkkarin kanssa aika nannaa. Loistava päätös reissulle!



Mutta pimut sporttaa vielä uudestaan. Joskus. Jossain. Joskus on vielä pakarapäivä ja voi taas vapautuneesti v**tuilla oululaisille jääkiekon ystäville tunturissa. Joskus vielä kuvataan Unelmien Poikamies Äkäslompolossa.
Ja uusia unelmia kehiin, tämä lomaformaatti jäi nyt kestosellaiseksi!!!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Halkomäki: Sieltä tänne




Täällä sitä taas ollaan kotonurkissa! Tuttuakin tutumpi kotimatka pohjoisen maisemista Hämeen sydämeen muodostui tällä kertaa melkoiseksi aikamatkaksi. Metristen pakkashankien kevättalvi vaihtui hujauksessa lempeän lämpöiseksi kevätsääksi, suliksi hiekkateiksi ja pilkistäviksi pioninnupuiksi. Tuntuu ihmeelliseltä! Kun on tottunut pynttäämään päälleen paljon vaatetta ulos lähtiessä, on kummallisen vaikea sopeutua ajatukseen, että pipoa ei välttämättä tarvitse ollenkaan, tai että se ohuehko trikoinen riittää! Isoille kylille voi laittaa karvakenkien sijaan tennarit! Huimaa!



 

Pohjoisen kevättalvi oli taas kattaus aurinkoisia päiviä, sinistä taivasta, hiihtolatuja ja leppoisaa aikaa perheen kesken. Saatiin me tosin nauttia perheen ja suvun seurasta laajemminkin, sillä tuttuja tyyppejä majaili naapurissa. Oli seuraa kauppareissuille ja nuotiomakkaran ääreen!

Tänä keväänä oltiin ensimmäistä kertaa yhdessä ladulla koko sakki, kun pienempikin käkikelloista (2,5v) avasi laturetkeilyuransa hiihtämällä 1,5km reissun Navettagalleriaan mehulle ja pullalle. Myös Konijänkkän kotieläinpihalla käytiin ensimmäistä kertaa. Siellä oli porukkaa minipossuista kameliin ja kalkkunaan, ja vaikka mitä! Sisätiloissa ja ulkona. Alpakoista löysin sielunsiskoni...jotenkin yhtä pihalla olevan tuntuisia, onnellisia hönöjä niin kuin meikäkin. Niiden tukkatyyli oli tosin jäänyt kasarimalliseksi, mutta yleisesti edustivat samaa räjähtänyttä lookkia kuin mä.  Terkkuja vaan sinne jänkkän laidalle!


 
 

Muuten loma meni aika tutulla kaavalla, kun paljon on tekemistä ja ulkoilua niin päivät hujahtavat nopeasti ohi. Salaa haaveilenkin siitä lomasta, kun saan mennä pohjoiseen ihan vaan ottamaan rennosti...ei tarvitse pyörittää kenenkään arkea eikä pyykkikonetta. Ei aikaisia herätyksiä eikä taisteluita toppahaalareiden kanssa. Voi ulkoilla sen minkä huvittaa ja lopun aikaa maata sohvalla karkkipussin ja kirjan kaverina. Kuulostaa törkeän ihanalta!!!! Ja toteuttamiskelpoiselta!!!

 
 
Nyt ollaan totuteltu taas kotielämään ja vietetty pienimuotoista pääsiäistä. Tutut kuviot toistuvat täällä aina kevään tullen. Puupinot mökkirannassa kertovat siitä, että Kari-Pappa on päässyt irti moottorisahan kanssa ja Leena-Mummu saanut olla mielipuuhassaan oksia polttamassa. Linnunpönttöjä laiteltiin puuhun, käytiin pilkillä, paisteltiin lounasmakkarat ja savusaunan terassilla nautiskeltiin auringosta eväsretkimeiningillä. Pääsiäisen aurinkoiset pyhät tuntuivat elämältä keveimmillään. Tänään tuossa pihalla risuja kärrätessäni ajattelin itsekseni, että kyllä maalla on mukavaa. Ja kotona kiva olla! Kevät etenee ja se tietää lisää säpinää meidänkin mäelle. Ehkä minäkin tässä heräilen pikku hiljaa talviuniltani...







 






ILOA JA VALOA MURMELIT! :)