Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 20. marraskuuta 2017

Kyllikit maailmalla: Taas Helsinki!

Tässä kuukausi takaperin löysimme itsemme Helsingistä! Ihan kaksin. Vaikka alituiseen siellä rampataankin, kun edellisestä kerrasta oli kulunut vasta puolitoista vuotta, niin aikas hurmokselliset tunnelmat olivat kun pikavuoro sukelsi Kampin linja-autoaseman laituriin. Oli melkein vaikea uskoa, että keskellä melkoista arjenpyöritysrumbaa olimmekin yhtäkkiä ja varsin pikaisella aikataululla onnistuneet sumplimaan itsemme pienelle lomalle. Eikä mikään pikaloma ollut kyseessä, meille oli varattuna hotellihuone kahdeksi yöksi! Tämä tarkoitti siis kolmea päivää pääkaupungin humua! Jeejeejee!

Helsinkiä oltiin puhuttu näiden puolentoista vuoden aikana moneen otteeseen, mutta aina tuli jotain muuta eteen. Perinteisiä Kyllikkien puolivuotiskatsauksia ei oltu sitten huhtikuun 2016 pidetty lainkaan. No nyt pidettiinkin sitten totaalinen tilannechekki. Samoin Babyshowerit. Ja Pikkujoulut. Yksi työ- ja kotielämän uuvuttama ja toinen mahansa uuvuttama olivatkin kaiken tämän tarpeessa. Oli aika nousta hetkeksi arjen yläpuolelle!



Majoituimme Hotelli Tornin Kyllikki-siipeen, historiaa huokuvaan ihanaan huoneeseen, jonka seinillä putoilivat tammenterhot ja ikkunasta avautui näkymä sisäpihan puutarhamaiselle terassille. Hetken köllön ja huilin jälkeen suuntasimme kaupungille pörräämään. Lampsimme pitkin Espaa, hilluimme akateemisen hyllyväliköissä ja huokailimme näyteikkunoiden ihanuuksille. Iltapäivähuilien jälkeen suuntasimme syömään Belgeen; Kyllikkien suosikkimestaan! Sitten loppuilta hotellivuoteessa seurana karkkia ja naistenlehtiä.



Seuraava päivä toi tullessaan pitkän herkkuaamiaisen, joka veti Hannan pariksi tunniksi petiin pulssin hakatessa tärykalvoja. Aamiaiselta tarttui mukaan myös Hesarin musamenovikki illaksi. Aamupäiväköllöjen jälkeen kevyt tuunaus ja Kampin ostarille. Odd Mollyssä oli meitä ilmeisesti jo osattu odottaa, sillä neuletakit olivat hurjassa tarjouksessa. Tiinalle löytyikin kaksi ihanuutta miltei yhden hinnalla! Uuuuh!




Matkalla Waynes Coffeen lounasbageleille poikettiin hetken mielijohteesta Kampin aukion Kappelissa, kun meistä ei kumpikaan ollut siellä koskaan ennen käynyt. Todella kaunis, tunnelmallinen ja vaikuttava paikka kaikessa yksinkertaisuudessaan.


 Kaupunkikierroksen iltapäivän kohokohtana oli englantilainen iltapäivätee Hotelli Kämpissä. Pitkään siitä ollaan haaveiltu! Ja sekin oli tarjouksessa! Miltei ilmaista... Voi meitä onnekkaita! Niissä puitteissa tunsi todellakin nousevansa hetkeksi arjen ja jauhelihakastikkeiden yläpuolelle. Ihana palvelu ja kaikki ne kauniissa astioissa pöytään kannetut herkut! Nautiskelimme silmin ja nautiskelimme vatsoin. Pitkään!










 Välikuolema hotellilla ja uuteen nousuun kohti illan pikavalintakeikkaa. Läheisellä klubilla Jukka Eskola ja HOS Big Band. Sekä Jay Kortehisto. Aikainen keikka ja edulliset liput. Todella hauska ilta hyvän musiikin parissa. Torvia piisasi!




 Ja sieltä sitten pienen iltapalan ja sporttibaarin lätkäkattauksen kautta unille. On muuten erittäin haastavaa yrittää syödä siipiä samaan aikaan kun seuraa kahdelta ruudulta kahta eri peliä...kyllä siinä lensi kastikkeet rinnuksille moneen otteeseen.


Kolmas päivä toi tullessaan paitsi kulttuuria myös Tiinan tähtisilmäiset tytöt sekä Saken pääkaupungin humuun. Kävimme Ateneumin Ankkanäyttelyssä ja ihastelimme jälleen taulujen lisäksi itse rakennuksen arkkitehtuuria ja ehdottomasti Suomen kauneinta lattiaa. Lounastimme porukalla ja vähän ostoksiakin tehtiin vielä ennen kotiin lähtöä.






Kivaa oli ja turnauskestävyys riitti juuri oikeanlaisella toiminnan ja levon rytmityksellä. Reissun ajoituskin oli täydellinen, sillä Hannan mahan kanssa tuli lopulta taas aikainen purku pian kotiutumisen jälkeen. Kyllikkien akut latautuivat vihreälle ja edessä oli vielä mukavasti syyslomaa jäljellä.
Takaisin mennään taas kun silmäpussit sitä vaativat ja uudet hotellitarjoukset huutaa meidän nimee!

Ps. Se Kämpin iltapäivätee on oivallinen lahjavinkki jouluksi tai vaikka synttäreille!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Halkomäki: Koska? Kumpi?


Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi
hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!


Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.


Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.


Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!


Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.









tiistai 12. syyskuuta 2017

Puntari: (Liian) hyvä soppa



Soppa syksyn väreissä

öljyä
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
kokonainen paprika pilkottuna
kaksi porkkanaa ohuiksi suikaleiksi pilkottuna
pussillinen pakastekasviksia (käytin kruunukasviksia)
kasvisliemikuutio
mustapippuria
5 dl tomaattimehua (tomaattimurskakin käy, lisää silloin veden osuutta)
5 dl vettä
5 dl värikästä kierrepastaa
1/2 prk Koskenlaskija ruoka (chili) -versiota

 Paista jauheliha ja sipulit öljyssä. Lisää kasvikset, vesi, tomaattimehu, kasvisliemikuutio ja mustapippuri. Anna kiehua jonkin aikaa. Lisää pastat, keitä ne kypsäksi ja keittämisen loppuvaiheilla lisää Koskenlaskija. 
   Tarjoa keiton kanssa rejuustoa ja vaaleaa leipää. 
   Kasvisversion saat, kun korvaat jauhelihan esim. soijalla tai mifulla.

Jos mä oisin sä, tekisin heti tuplana tämän ohjeen. Tuntuu uppoavan sen verran hyvin niin aikuisille kuin lapsillekin!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Puntari: Äitiyden mysteerit

Yllätin kesällä itseni yhtenä päivänä itkemästä kodinhoitohuoneesta keskellä kirkasta päivää.
Jostain vintiltä löytyneen kesäkassin pohjalta oli ilmestynyt vihreä muumikuvioinen huivi, jota ripustin pesun jäljiltä kuivumaan pyykkitelineelle.

Huivin näkeminen nostatti tekojärven kokoisia kyyneleitä silmiini. Mieleeni lipuivat yhtäkkiä ne loputtoman pitkiltä tuntuneet kesäpäivät, kun tytöt olivat pieniä. Ne päivät, kun oli hirmuinen helle, levitin nöpönenärasvaa (Mairen nimitys aurinkorasvalle) pienille pullelle poskille ja kietaisin muumihuivin lapsen päähän suojaamaan auringolta. Ne päivät, jotka tuoksuivat vesimeloonille ja apilankukille, ne jotka täyttyivät uimakouluista, käsivarsikellukkeista ja rantaeväistä. Ne päivät, jotka hitaasti muuttuivat illaksi ja sain peitellä kaksi uupunutta lasta omiin sänkyihinsä.

Ja kaipaus, joka tuossa hetkessä noita elettyjä päiviä kohtaan nousi, tuntui pohjattomalta.

Lasten kasvaminen on yksi oman äitiyteni suurimmista mysteereistä.
Oikeasti noihin muistoihin nousseisiin kesäpäiviin on kuulunut myös raivareita, pissaisia pikkuhousuja, kutisevia hyttysenpuremia, ruvella olevia polvia ja yksi väsynyt äiti.
Jos jotain olen oppinut niin sen, että aika todellakin kultaa muistot.
Kun paneudun tarkemmin tuohon aikaan kun lapset olivat pieniä, muistan toki senkin, että joinain päivinä sitä vain toivoi selviytyvänsä seuraavaan päivään hengissä. Muistan toivoneeni, että lapset kasvaisivat ja minä pääsisin vähemmällä.
Ja nyt kun niin on käynyt, nyt kun ne osaavat tehdä itselleen voileivän jääkaapista, käydä itsenäisesti uimahallissa ja puhua kieliä, minä yhtäkkiä löydän itseni vetistelemästä ja kaipaamasta menneitä.

Oikeasti. Mitä hittoa?!

Tänä vuonna juhlimme hääpäivää, joka oli 14. Siinä samalla tulin paljastaneeksi Sakarille, että oikeastaan en tiedä yhtään, mitä meidän elämä on sitten, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ja se voi tapahtua jopa jo kuuden vuoden päästä, jos täältä maalta lähtee johonkin erikoislukioon. Sillä en ole osannut luoda tuolle ajalle vielä ajatustakaan.
Enkä todellakaan ole valmis siihen.
Ja on ihan turha tulla sanomaan, että mitä sitä vielä murehtia.
Ettäs tiedätte.
Sillä minä kyllä murehdin.
Sanotaan, että lapsen kotoa muuttaminen on äidille surutyön paikka, kuin pieni kuolema.

Miten tuohon hetkeen sitten valmistautua?
Tärkeää on tietysti se klassinen hetkessä eläminen ja nauttiminen siitä, mitä on tässä ja nyt.
Mutta ehkä tärkeintä on se, että äidilläkin on pikkulapsivuosien jälkeen taas luotuna ihan oma elämä. Jokin, joka toimii turvatyynynä silloin, kun lapset pakkaavat tavaroitaan muuttolaatikoihin ja sulkevat kotioven perässään.

Tässä kesän aikana asioita on tullut prosessoitua paljon.
Kaipaus pikkulapsiajan idyllisiin kesäpäiviin on asettunut oikeisiin mittasuhteisiin, eikä tulevaisuus jonain muuna kuin 24/7 äitinä enää tunnu ihan niin pelottavalta kuin ennen.

Oikeastaan se tuntuu aika kutkuttavan kivaltakin ajatukselta. Ihan uudelta elämänvaiheelta.
Ja kun se aika koittaa ja olen (nykäsmatin sanoin) hyppyrinnokalla ihan up yours, minä aion hitto vie ponnistaa.
Pitkälle.



tiistai 29. elokuuta 2017

Puntari: Saariselkä MTB Stages - kivusta nautintoon?!

Tämä vuosi 2017 on ollut jollain tavalla pyöräilylle omistettu vuosi, eli suunnistus ja juoksentelu on jäänyt vähemmälle. Ihan hyvä näin.
Jo kahtena aikaisempana vuonna on tehnyt mieli sinetöidä mtb-kausi jollain kivalla tapahtumalla, mutta se on sitten jäänyt oman saamattomuuden vuoksi vain suunnitteluasteelle. Siitä opiksi ottaneena laitoin jo heinäkuussa ilmoittautumiset sisään Saariselkä MTB Stagesiin yhdessä Sakarin kanssa.
S oli käynyt jo 2 kertaa kyseisen etappiajon polkemassa ja sitä kovasti hehkuttanut. Sen verran haasteellisen kuvan sain reiteistä, että laitoin ilmoittautumisen kuntosarjaan, jossa matkojen piti olla jotain 10-40km välillä.

Saariselälle startattiin torstaina heti mun työpäivän jälkeen puolilta päivin. Seurueessa oli mun ja Sakarin lisäksi Kari, joten kolmen hengen tiimillä lähdettiin puskemaan kohti Suomen pohjoisinta osaa. Ennakkotietojen mukaan syksy oli todellakin saapunut Lappiin, eivätkä kelit luvanneet hyvää. Caddyn tavaratila huusikin hoosiannaa, kun mukaan oli pakattu pyöräilykamojen lisäksi kaikki muu tarpeelliseksi koettu pelastusliiveistä pitkiin kalsareihin.
Matkan aikana kuultiin kaiken maailman katastrofiennustuksia tulvivasta Tolosjoesta ja ensilumesta Lapin tunturialueille. Hurrikaani sentään tajusi iskeytyä eri mantereelle. Myös muutaman pyöräilykaverin "kannustavat" puhelut pitivät seurueen seikkailuhenkeä yllä!


Saavuttiin majoitukseen keskiyöllä ja uni maistui yllättävän hyvin. Aamu valkeni säätiedotusten mukaisesti, eli vettä satoi kaatamalla ja lämmintä oli muutama aste. Ei muuta kuin psyykkaamaan itseään päivän koitokseen.
Poikien sarjan startti oli puolen päivän aikaan, vartti ennen meitä kuntosarjalaisia. Mulle iski heti henkinen ahdistus, kun kuulin, että lähtöpaukusta painetaan parin kilometrin nousu Kaunispään huipulle. Meitsi sattuu aika vahvasti inhoamaan ylämäkiä (ja vähän pelkään alamäkiä), joten tiesin pääseväni pois mukavuusalueelta.

Itse ajo meni hyvin ja 11 km reitin poljin omasta mielestäni yllättävän sujuvasti. Huurustuneet ajolasit takasivat sen, ettei reittiä nähnyt kunnolla, joten laskuissa uskalsi päästellä melko rennolla otteella kun ei tiennyt mitä edessä oli. Heti reitin alkupuolella järkyn isoissa lammikoissa kastellut varpaat vetivät jäähän ja maalissa pakarat olivat tunnottomat, mutta mökillä pääsi onneksi saunaan ja lämmittelemään. Pojilla reissu oli 50km ja reilun kolmen tunnin jälkeen hekin pääsivät siisteihin sisätiloihin. Kamojen puhtaaksi saaminen ja kuivattaminen takasivat riittävän ohjelmanumeron perjantai-illalle. Ei olisi ehkä kannattanut kaatua sellaiseen mutapoteroon.

Lauantai ei paljon parempana valjennut. Edelleen vettä ja kylmää. Pojilla 80 km ja mulla 25 km. Sama Kaunispään huiputus heti alkuun. Se tuntui, ihme kyllä, edellispäivää helpommalta. Reitti kulki kolmen huipun kautta, joten ylämäkiä oli taas riittävästi. Aivot piti heittää tiettyyn moodiin, niin johan niitäkin jaksoi polkea. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka meno tuntuikin tahmeammalta kuin edellisenä päivänä.
Maalissa menin huoltoteltalle nauttimaan lämpimästä mehusta ja muista tarjoiluista. Paikalle saapuneiden toisten kisailijoiden kanssa oli mukava vaihtaa kokemuksia. Huoltoteltalle saapunut oululaismies alkoikin siinä houkutella, että lähtisimme vielä heittämään jonkun verryttelylenkin.   Sovittiin, että käydään vaihtamassa kuivat kamat päälle ja treffataan yhdeltä mestoilla. Niinhän sitten tehtiinkin.

Keitin pikaisesti mökillä kahvit termariin, vaihdoin kuivan väliasun ja sadeasun päälle ja lähdin takaisin pyörän selkään. Poljimme retkeilyreittiä pitkin Iisakkipään kupeeseen kannustamaan pitkän matkan menijöitä. Juuri kun olin saanut päiväkahvit hörpättyä ja 4-5 kuskia kannustettua, soi puhelin ja pyöränsä hajottanut Kari kaipaili kyytiä Kiilopäältä takaisin mökille. Ei muuta kuin rescuepartio matkaan. Mies oli onneksi ehjänä - etuvanne ei.
Sakari nilkutti polvivaivaisena oman reittinsä loppuun ja illalla taas palauduttiin hyvän kisa-aterian ja yleisen oleilun merkeissä. Karille yritettiin etsiä uutta etuvannetta lainaan, mutta ei lykästänyt.


Sunnuntaille luvattiin alunperinkin parasta keliä ja niin siinä kävikin. Lämpöasteita oli muutama enemmän ja sade oli kaikonnut. Kympiltä starttasimme viimeiselle etapille, joka oli meillä kuntosarjalaisilla 13,5km ja täysmatkalaisilla 50km. Tällä kertaa mekin päästiin nousemaan Iisakkipäälle ja ylämäkeä riitti. Jollain kierolla tavalla näistä ylämäistä oli alkanut jopa vähän nauttia, ja fiilis oli jokaisen kukkulan päällä aika hemmetin hyvä. Kivusta nautintoon oli matkaa siis se 3 etappia.
Maalia kohti lasketeltiin laskettelurinnettä pitkin jarrulevyt savuten, noustiin vielä pari ylämäkeä pää höyryten ja survottiin itsemme yhden suon poikki. Hauskaa oli!



Kari jätti kolmosetapin väliin mutta Sakari starttasi ja pääsi maaliinkin.
Oma sijoitus naisten adventure-sarjassa oli toinen ja Sakari omassa sarjassaan kahdestoista. Palkintojenjaon jälkeen päästiin vielä viimeiselle kisalounaalle ja sitten mökille saunaan ja pakkailemaan.

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena. -2 ja maa kuurassa. Satumaisen näköistä kaikkialla. Ehkä vähän kohtalon ivaa, ettei tällaisesta säästä päästy nauttimaan viikonlopun kisakoitoksissa.
Toisaalta mä kyllä tykkäsin näistä ääriolosuhteista...kun muta rahisi hampaiden välissä ja pyörä upposi suohon, sitä tunsi olevansa jotenkin 110% elossa.
Saariselkä MTB stages - rakkautta ensi kokemuksella! Ensi vuonna sitten pidemmille matkoille!


maanantai 28. elokuuta 2017

Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.



Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.


Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.






Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.


Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.


Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.


Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???
Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.


Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!
Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!