Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Puntari: No nyt se sitten alkoi...

...nimittäin meidän perheen arki ihan oikeasti. Viimeisetkin harrastukset pyörähtävät tällä viikolla käyntiin ja tuo sitten omia aikatauluja jokaiselle perheenjäsenelle.






Tällä hetkellä viikkokalenterimme näyttää tältä:

Maanantai
Tytöillä Street dance Kangasalla klo 16.00-17.15. Vanhemmat sillä aikaa lenkillä.
Tanssin jälkeen koko perhe uimahalliin.

Tiistai
Ei aikataulutettua harrastamisohjelmaa.

Keskiviikko
Mairella pianotunti Sahalahdella 15.30-16.00.
Tyttöjen liikuntakerho Kuhmalahdella klo 17.00-18.00, tytöt osallistuu, Tiina ohjaa 2xkk.
Palokuntanuorten harjoitukset klo 18.00-19.30, molemmat tytöt osallistuvat joka toinen viikko.

Torstai
Saiman sähly Kuhmalahdella klo 17.00-18.00
Tiinalla kuoroharkat Kuhmalahdella 18.00-20.00

Perjantai
Tytöillä WAU-liikuntakerho koulun jälkeen klo 13.00-14.00
Kahvakuulailu Kuhmalahdella klo 18.30-19.30, Tiina ohjaa, Sakke osallistuu.

Lauantai
Ei aikataulutettuja harrastuksia.

Sunnuntai
Ei aikataulutettuja harrastuksia.

Tänä vuonna muutosta on jonkin verran aikaisempiin vuosiin. Tytöt saivat pitkään haluamansa paikat tanssitunneilta, jolloin maanantaiksi se tietää reissua Kangasalle heti työpäivän jälkeen.
Mairen toive pianotunneista toteutui myös, onneksi saimme paikan kansalaisopiston soittoryhmästä tuosta naapurikylästä. Saima aloitti into piukassa sählyn ja Mairekin harkitsee mukaan liittymistä.  Palokunta ja tyttöjen liikuntakerho pysyvät keskiviikon tutuilla paikoilla.
Kahvakuulailu siirtyi perjantai-iltaan, mikä tietää sitä, että mulla on ekaa kertaa vapaat viikonloput sitten vuoden 2010. Nyt sunnuntaille uskaltaa suunnitella vähän pidempiä liikuntahommia ja kisareissujakin, kun ei tarvi olla tikissä vielä illalla kuulaa heiluttamassa.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikki saavat harrastaa omien mieltymysten mukaan, eikä vanhempien kyytitaakka ole liian iso.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Halkomäki: Reissukirjaston aarteet


Hilirimpsis ja terveiset Ylläkseltä!

Tiinan kanssa otettiin melkein läpystä vaihto kun sen porukka tuli pois pohjoisesta niin meidän sakki suuntasi tänne hankien keskelle.

Ensimmäinen vuorokausi on kulunut taloksi asettuessa ja arjen perusaskareiden parissa, ja kyllähän sitä ladullekin oli jo pakko iltapäivästä suunnistaa. Pojat ovat pörränneet porukalla moottorikelkan kimpussa ja rakennelleet Legoja antaumuksella. Kaikenlaista epäolennaista tuntuu taas unohtuneen kotiin, kuten suksivoiteet, sukat ja HIUSPOMPULAT! On muuten meikäläiselle pieni kriisin paikka jos en saa hiuksiani kiinni! Koko mökistä ei löytynyt edes kumilenksua hätävaraksi, vaan lopulta jouduin ottamaan pätkän villalankaa jolla sain palmikon kiinni hiihtolenkin ajaksi. Onneksi tuli kutimet mukaan. Ja onneksi Jounin kaupalta saa kaikkea maan ja taivaan väliltä...ja onneksi otin muuten mun molemmat sukseni tänne mukaan. Ostin viime keväänä alesta uudet sukset, kun noi Peltoset ovat palvelleet jo kivasti sen 12 vuotta. Ovat ehkä jo vähän löystyneet, mutta niin on kai hiihtäjäkin, että sinänsä me ollaan kyllä oikein toimiva kombinaatio. Vanhoissa suksissa kun on ne kolme-neljä vuotta vanhat pitoteipit, niin niillä kelpasi suunnata tänään ladulle. Loistava pito ja luistikin hyvin.  Uusissa suksissa on vain perusvoitelut pohjassa eikä mitään pitoja paikoillaan. Ehkä pakko mennä ostamaan purkki jotain tatinaa että pääsen uusiakin sivakoita tällä reissulla kokeilemaan!

Mutta jotain ennennäkemätöntä tälläkin reissulla on jo koettu. Purin nimittäin matkakassistani nipun kirjoja. Ja siis todellakin jotain muuta kuin niitä perinteisiä keittokirjoja, joita olen viimeiset neljä vuotta lomilla lueskellut. Tästä kirjapinosta löytyy sopivassa suhteessa romantiikkaa, realismia ja ihmiskehon ihmeellisyyksiä. Ja toki se yksi perinteinen keittokirjakin, jepjep! Havaittavissa on myös Sibeliusteemaa. Niin että lukemista piisaa tämän loman iltoihin, kun käkikellot ovat hiljentyneet unille. Ja on mulla vähän kisajuomaakin kirjojen kaveriksi, pakotin itseni pitkäripaiseen ostoksille.

Aika moni mun kavereistani aloitti vuoden vaihtuessa jonkin sortin paremman elämän, osa tipattomalla tammikuulla, osa aikoi olla 100 päivää selvänä. Tai pitäisikö sanoa ilman alkoholia, sillä selviä niistä muutamista ei saa tekemälläkään. Mä päätin ensin, että en lupaa tälle vuodelle mitään, mutta sitten päätinkin, että tänä vuonna aion kyllä nauttia alkoholia enemmän kuin aikaisempina vuosina. Suoraan sanoen juoda rutkasti enemmän. Käytännössä tavoitteena oli yksi viinilasillinen viikossa, mutta kuukauteenkin yksi lasillinen olisi jo mainio suoritus. Että semmoista. Muistaakseni olen tämän vuoden puolella nauttinutkin punkkua jo yhden lasillisen, mutta petrattavaa riittäisi siis vaikka kuinka. Silloin harvoin kun sitä viiniä tulee se lasillinen maisteltua, niin aina jään ihmettelemään miksi en tee sitä useammin. Mutta en kai vaan muista. Kai mulla on sitten jotain muuta tärkeämpää muistettavaa meneillään.

Nyt ajattelin että kirjat ja viini sopisi kivasti yhteen. Paljon kivemmin kuin kutominen ja viini. No miten tässä käy, siitä raporttia ehkä sitten myöhemmin. Anna-Leena saa kuitenkin kunnian toimia aloittajana, Sibbe jatkaa sitten huomenna! Tämän reissukirjaston etuna on se, että kirjoja voi lueskella sikin sokin ja aina vähän kerrallaan. Nautiskella pieninä paloina!


"Kun kerran olet jakanut tämän säveltäjänkohtalon minun kanssani, joka olen tuottanut Sinulle niin äärettömän paljon pahaa, mutta en koskaan olisi voinut rakastaa ketään muuta kuin Sinua, meidän pitää auttaa toinen toisiamme! Vaeltaa käsi kädessä oudosti valaistuja, sumuisia ja autioituja polkuja. Ylöspäin -ylös valoon ja avariin näkymiin -kohti suuria linjoja."

                                                                                        Jean Sibelius Aino Sibeliukselle
                                                                                                     Lontoosta keväällä 1909

" Minulla on kuin puoli elämää, kun sinua ei ole. Vaan on se terveellinen kuritus minulle että opin itse toimeen tulemaan, vaan toisinaan olisi niin suloista painaa päänsä sinun olallesi ja saada purkaa kaikki...sataa. Istun pöytäsi ääressä. Täällä on hyvä ja lämmin. Sieluni on rauhaton. Mutta rakkauteni suuri. Ja sinun ympärilläsi elämöi Pariisi."

                                                                                          Aino Sibelius Jean Sibeliukselle
                                                                                                                         syksyllä 1911



Nämä Härkösen novellikokoelmat on vaan niin hulvattomia! Mä olen aina tykännyt hänen kirjoitustyylistään, siitä tulee poikkeuksetta hyvälle tuulelle, saattaa jopa vahingossa vähän nauraakin. Suosittelen!


Tätä anatomiaa on vaan pakko hiukan opiskella, jotta voi perehtyä tuohon seuraavaan kirjaan paremmin! Hyvät ja selkeät kuvat, blondi arvostaa!


Pelottavan koukuttava kirja. Mielenkiintoinen. Olen ahminut tätä muutaman illan.
Ai miksi? Siitä lisää joku toinen kerta! 



Ja tässä sitten se romantiikkapläjäys. En vaan voi sille mitään, että nämä vanhat kirjekokoelmat ovat jotain niin ihanaa luettavaa. Janne ja Aino. Näitä voi ja pitää lukea pieninä annoksina, muutama kirje kerrallaan. Nautiskellen ja fiilistellen. Paketti nessuja tulee tarpeeseen.
Se pakollinen keittokirja. Pukki toi tällaisen, miten osasikaan lukea ajatukseni!
Historiaa ja herkkuja sopivassa suhteessa!

Ja sitten tällä setillä koitetaan vähän petrata sitä mun uuden vuoden lupaustani. Ja oho, onhan tohon yksi siiderikin eksynyt!!! Taisin vähän innostua? Aina pitää kokeilla jotain uuttakin, eikö? ;)

Hyvä kirja ja viini kaipaavat tietenkin seurakseen hyvää musiikkia.
Olkoon se tänään Samulia, jota olen viime viikkoina kuunnellut paljon!


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Puntari: Uutta kohti

Maitolaiturin henkiset vuosikatsaukset jatkuvat... :D
Eikun aikuisten oikeesti mä olen vasta nyt, varsin varttuneeseen ikään päästyäni tajunnut, että peto on irti! Ehkä kiitos tästä kuuluu vähän myös Antti Tuiskulle.

Oikeasti kuvittelin ennen, että elämän pelikortit jaettiin joskus silloin 15-25 ikävuoden välillä, ja että niillä nyt sitten pelataan loppuelämä. Tyhmä minä. Todella tyhmä minä.
Eihän se niin mene. Elämä on ihan jatkuvaa kehittymistä, kasvamista ja uuden oppimista. Joka ikinen päivä. Ja jos ei jaetut kortit miellytä, AINA voi vaatia uutta jakoa.

Ja niin mä olen nyt tehnyt. Päättänyt, että pidetään kädessä ne olemassa olevat hyvät valtit ja nostetaan niiden kaveriksi pakasta vielä vähän lisää hyvää.
Ihan vain koska mä voin.
Ja ihan vain, koska monet elämän haaveet on kiva toteuttaa, ennen kuin kuolee. Tavallaan ainakin helpompi...

Joten...

- Kävin eilen lumilautailemassa. Edellisestä kerrasta on kulunut 14 vuotta. En kaatunut kertaakaan hississä ja pääsin alkeisrinteen alas monta kertaa kaatumatta. Muistin, mistä sanonta että lumilautailijat on märkäperseitä, juontaa juurensa. Mulla oli märkänä myös pikkuhousut.

- Aloitin viikko sitten bassotunnit. Tarkoituksena on ottaa haltuun jollain tasolla kaikki bändisoittimet. Ala-asteella minun, Miian ja Hanna-Leenan suurin haave oli oma bändi, koska Clifters. Haave kariutui, koska Mallasto, urkuharmooni ja maakuntalaulut.

- Toteutan tässä vuoden aikana yhden projektin, joka oikeastaan täyttää kaikki unelmani ihmisenä ja yksilönä. Lisäksi teen sen huipputyyppien kanssa. Projekti on kuitenkin vielä sellaista topgun-henkistä I could tell you but then I'd have to kill you -osastoa.

- Lähden siskon kanssa viikon lomalle kahdestaan. Meillon sangriaa ja kasvomaalit, meillon tequilaa ja festivaalit...tai ainakin hitokseen latuja hiihdettäväksi, hyvää seuraa (eli toisemme)  ja Jullin baarin pizzat!

Tässä on hyvä alku. Turha sitä on jäädä tuleen makaamaan. Tällä motolla kohti kevättä:
 
Kuva: Pinterest



tiistai 5. tammikuuta 2016

Puntari: Pari kirjavinkkiä

Jos paukkupakkaset estävät ulkoilun (tai ainakin typistävät ulkoiluhetket melko lyhyiksi), voi viettää aikaa vaikka kirja kädessä sohvalla loikoillen. Talvipäivä, takkatuli ja hyvä kirja kuuluvat monen suosikkikomboon.
Meillä on Kuhmalahdella älyttömän hyvä kirjasto, jonka vakioasiakkaita ollaan koko perhe. Sieltä kannetaan kotiin kassi kaupalla luettavaa.
Silti olen myös kirjakauppojen vakioasiakas. Marraskuisella Helsingin reissulla koin lähes huumaavaa tunnetta Akteemisessa kirjakaupassa. Olisin voinut ostaa sieltä lähes kaiken. Onneksi pankkitilini oli toista mieltä.
Lapin matkalla meillä on aina tapana poiketa Pyhäsalmen ABC:lle, koska sieltä kirjakaupasta tekee aina hyviä löytöjä. Joulureissulla löytyi taas pientä kivaa niin äidille kuin tyttärillekin. S totesikin, että kirjakauppa on varsinainen karkkikauppa perheen naisille.

Muutama kirjavinkki on pakko jakaa täällä blogissakin.

Huumeriippuvaisen Jamesin ja hänen seuraansa lyöttäytyvän katukissa Bobin seikkailut ovat sydänalassa tuntuvaa luettavaa. Tositapahtumiin perustuvan kirjasarjan ensimmäisessä osassa Katukatti Bob - kissa joka muutti elämäni kuvaillaan Jamesin ja kissan syvenevää ystävyyttä ja sitä, miten pieni eläin voi vaikuttaa positiivisesti jonkun sellaisen elämään, jolla ei ole toivoa juurikaan jäljellä.
Tätä sarjan toista osaa Bobin maailma en ole vielä ehtinyt lukea, mutta otan sen työn alle heti tänään. Sen verran kaksikon seikkailut ovat vedonneet maailmanlaajuiseen yleisöön, että kirjasta ollaan kuvaamassa elokuvaa ja Bobilla on omat fb ja twitter -tilit sekä suomalaisetkin kotisivut.



Harvoin on tullut tirautettua kirjan parissa kyyneliä, mutta englantilaisen Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää sai kyynelkanavien tukkeumat tehokkaasti avattua. Kirja on upeasti kirjoitettu rakkaustarina, joka liikuttaa monella tavalla. Ehdottomasti lukemisen arvoinen! Ja tästäkin on tulossa elokuva (tosin aina itse suosin kirjan lukemista - on se vaan niin eri asia kuin leffa!).

No myönnetään, itkin myös tätä viimeistä suosittelemaan kirjaa lukiessani. Kyseessä on vuosi sitten ilmestynyt toimittaja Jenni Pääskysaaren kirjoittama Tyttö sinä olet... jonka varsinaiseen kohdeyleisöön en ikäni puolesta kuulu, mutta joka maagisesti kutsui minut luokseen Helsingin akateemisessa.
Ostin kirjan, ahmin sitä hotellihuoneen sängyllä ja räpyttelin silmiini kihoavia kyyneleitä pois. Kirjassa on sanottu monia sellaisia asioita, jotka itse olisin kaivannut kuulla teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Kirja yksinkertaisesti kertoo sen, kuinka arvokas ja mahdollisuuksia täynnä jokaisen tytön elämä on, ja että on täysin OK elää omannäköistään elämää.
Olen aina tykännyt Jenni Pääskysaaresta ja pitänyt häntä fiksuna, empaattisena ja upena naisena, mutta hitto vie - tämän kirjan ansiosta olisin valmis antamaan hänelle kirjallisuuden Nobelin!
Jos lähipiirissäsi on nuoria naisia, osta tämä kirja ja vie se heille.
(En muuten ole fanittamiseni kanssa yksin, opuksesta on otettu jo 6 painosta)

Olen sitä mieltä, että kirjojen parissa vietetty aika ei mene koskaan hukkaan. Joulupukki taisi olla kanssani hyvin samaa mieltä, sillä lahjapaketeista paljastui monta mukavaa kirjaa. Erityisen kivaa on  se, kun lapset edelleen pyytävät (omasta hyvästä lukutaidostaan huolimatta) äitiä lukemaan heille. Joululomalla seikkailtiin yhdessä mm. Me Rosvoloiden kanssa ja lähdettiin Eppu-ponin kanssa Siltakulman tallille. Huikean jännää ja ihanaa yhdessä olemista!

tiistai 6. lokakuuta 2015

Halkomäki: Geenivirhe?

 
Voi siunattu hulluus! Tämänpäiväisen ylitsevuotavan itseanalyysin jälkeen totesin yksimielisesti, että kyllä se taitaa olla jo rasitteen puolella syntyä tällaiseen nysvääjien sukuun. Tai paremminkin kahden nysvääjäsuvun yhdistelmästä, ikään kuin supernysvääjäksi.

 
Tiedättehän nysvääjän? Tyyppi joka on koko ajan tekemässä jotain. Eikä aina riitä yksi homma kerrallaan, vaan ohessa pyörii kaikkia oheisnysväyksiä.
Nysvääjää on turha houkutella sohvalle kainaloon makoilemaan. Tai jos sen saa houkuteltua, sillä on vähintäänkin naistenlehti luettavana, vasemmalla kädellä se virkkaa ja oikealla kutoo. Ohessa hauduttelee teetä, viikkaa pyykkiä ja odottaa pyykkikoneen pyörimistä valmiiksi. Nysvääjä tekee kaiken mahdollisen itte. Nysvääjä kutoo sukat ja tumput, halkoo polttopuut, leipoo leivät, virkkaa tiskirätit, vääntää kranssit oveen jokaisena vuodenaikana jokaiseen juhlapyhään. Ompelee itte joulukuusen alusmaton ja askartelee koristeet oksille. Pipertää joulukortit ja urakoi kaneliässiä. Nysvääjä tekee vanhasta uutta ja entisöi huonekalut tuunausmeiningillä, nikkaroi uuden halkovaraston perunannoston oheispuuhana ja repii keräämistään kananmunakennoista steariiniruusuja pukin pakettiin. Nysvääjä kaivaa ylös tervaskantoja, kuivattaa ne ja pilkkoo sytykkeiksi. Lintulauta ja halkoteline ovat nysvääjän itte tekemiä. Nysvääjä myös kerää itte marjat, perkaa ja pakastaa. Hän hilloaa, mehustaa, säilöö ja kuivattaa. Nysvääjän keittiöstä löytyy suppilovahveroita ainakin viiden sukupolven tarpeiksi, ehkä jopa kuudennellekin jää jotakin. Jos nysvääjä ei leivo, hän lukee keittokirjoja ja suunnittelee tulevia leipomuksiaan. Nysvääjä lukee päivän lehden samalla kun kutoo säärytimiä ja kuuntelee merisäätä radiosta. Nysvääjä paukuttaa mattoa kangaspuilla itte leikkaamistaan kuteista ja hörppää välillä kylmennyttä maitokahvia keramiikkakurssilla itte tekemästään mukista. Nysvääjä vääntää rautalangasta sipulikoria, pujottelee helmiä nauhaan rannekoruksi ja polkee saumurilla collegepuseroita lapsilleen onnellinen kiilto silmissä. Nysvääjä nysvää kaikkialla ja kaiken aikaa; niin kotona kuin kylässäkin, lomalla, luennolla, välitunnilla, ruokakurssilla kuin kahvilassakin. Nysvää seminaarissa, autossa, junassa, lentokoneessa, saunaillassa ja sairaalassa. Nysvääjä on se vieras, jonka juhlissa löytää keittiöstä tiskaamasta ja se asiakas, joka seisoo kirpputorilla lajittelemassa nappeja pieniin muovipusseihin. Nysvääjällä on kaikki mahdollinen arsenaali höyläpenkistä höyryrautaan, konvehtimuoteista koristesahaan, saumurista sukkapuikkoihin ja sienikuivuriin, veitsisetistä vuolupuukkoon ja verenpainelääkkeisiin. Nysvääjälle on kauhistus ostaa rahalla kaupasta tai jonkun muun tekemänä jotakin, mitä voisi tehdä itte.


Tänään oli mukava hetki päivällä kahvikupin ääressä. Aurinko paistoi ulkona ja hehkutti syksyn värejä, tuli rätisi takassa ja pieni liekki pöydällä tuoksukynttilässä. Kahvi maistui pullan kaverina. Mulla oli jotenkin yltiömukava olo, sellainen jota ei ole ollut piiiitkäääään aikaan. Ihmettelin itsekseni mistä kaikki johtuu, ja keksinkin sen kyllä. Neljä vuotta olen elänyt sellaista mun mittapuullani kädetöntä elämää. Lähes ainoana käsityönä on ollut kaksi vauvaa ja sittemmin taaperoikäiset hulivilit. Tekemistä on ollut putkeen aamu seitsemästä puolille öin. Tekemistä, joka ei näy oikein missään. Ei ainakaan kovin pitkää aikaa, jos nyt miettii vaikka siivouksia. En juuri ole ehtinyt lempipuuhieni pariin, käsityöt ja kaikenlainen oheistekeminen ovat jääneet paitsioon. Joulukranssit on vääntänyt joku muu äiti/sisko, pääsiäiskranssit on puuhaillut joku muu äiti, hillot on keittänyt joku muu äiti/sisko, leipomiset on jääneet leipomatta, kokkailukokeilut kokeilematta. Mehut sain sentään itse keitettyä ja juhannusvihdat tehtyä, että hurraa! 
 
 
Tällaisen nysvääjän sielu ihan näivettyy kun ei saa/ehdi tehdä mitään, mitä ihan itte haluaa. Niin että kun mä nyt parin viikon sisällä olen saanut itte kunnostaa yhden lasten sängyn, keittää hillot päärynöistä, ommella itte keittiöön keltaiset verhot, vääntää ruusunmarjoista ja aronioista itte ittelle ja siskolle ovikranssit ja leikata itte vadelmapuskat ja luumupuupöheiköt kasvimaalta ja aloittaa itte neulomaan uusia säärystimiä ittelle niin onhan se jo ihan hitokseen jotain! Ihmiselle joka on elänyt imurin ja maitoauton risteytyksenä viimeiset neljä vuotta. Että ihmekös olo on ihan sfääreissä!


Kaikesta päätellen nysvääjägeeni uhkaa periytyä jälkipolvellekin, etenkin kaksivuotiaalle kuopukselle. Banaania kuoriessa jokaisen suikaleen kohdalla hän sanoo ITTE! Alakertaan mentäessä jokaisen rappusen kohdalla hän sanoo ITTE. Eli kymmenen kertaa. ITTE pesee hampaat ja ITTE laittaa kukat maljakkoon. ITTE leipoo pullat, voitelee leivät ja kuorii porkkanat. Kun on valmista, toteaa käsiään taputtaen, kirkkaalla äänellä iloisesti NOIN!
Ilmiselvää nysvääjäainesta!





torstai 25. kesäkuuta 2015

Kyllikit: Kammet pyörii ja kura lentää!



Se olisi kesä taas sillä mallilla että huomenna Kyllikit suuntaavat jo tutuksi tulleeseen tapaan kohti Nilsiää ja Tahko MTBtä. Rinta kaarella ja voitto mielessä, kuten aina! Tai lähinnä kylläkin sellaisella eloonjäämiskamppailumeiningillä tänä vuonna. Tilanne on nimittäin sellainen, että Tiina on päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja osallistua 60km YÖpyöräilyyn. Ja vielä ihan ilman siskoaan! Ja vieläpä ilman mitään kuntohuiputuksia! Hanna jää ylläpitämään ruokahuoltopäällikön virkaa, koska aneemisille ei lukuisista pyynnöistä huolimatta tänäkään vuonna ole omaa sarjaa. Niinpä nyt on tyytyminen leipomispuuhiin ja tankkausruokien valmistukseen kuravellirallin sijasta. Kivaa se on sekin, saa päästää oman sisäisen Aunensa valloilleen!



Kisaraporttia siis luvassa kunhan kotiudutaan.
 
Pitäkää peukkuja!!!




keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Halkomäki: Poroja ja puroja ja polttiaisia



 
 
Täällä ollaan taas, pohjoisessa. Porojen, purojen ja polttiaisten keskellä. Vähän hengähtämässä.  Riittää että raahautuu tänne sen vaivaiset 850 kilometriä, ja sen jälkeen ei sitten  tarvitsekaan lähteä minnekään. Täällä on hyvä.


Matka tänne on jo eräänlainen siirtymäriitti lomafiiliksiin. Kauhunsekaisin tuntein pakataan eväät ja ipanat autoon ja odotetaan koska alkaa kauhea huuto ja kitinä. Toistaiseksi olemme siltä välttyneet ja päässeet aina hyvillä mielin perille. Lapset ovat kai tottuneet istumaan pitkät pätkät autossa kun vauvasta saakka täällä ovat käyneet. Riittävä määrä taukoja, leluja ja evästä takaa mukavan matkan. Perillä takapenkki näyttää kyllä sitten siltä, kuin hunnilauma olisi hyökännyt, tai jotain. Rusinapaketinraatojen, puoliksi syötyjen omenoiden ja sämpylänpalasten seassa pyörii juomapulloja, matkakirjoja ja kattava kokoelma pikkuautoja. Ensimmäinen päivä menee meikäläisellä aina matkasta toipuessa, sen verran kova rutistus se on.


Perillä odottaa kuitenkin niin mukavaa aikaa yhdessä koko perheen, ja välillä puolen suvunkin voimin, että se on kaiken matkanteon arvoista. Itse odotan aina kaikkein eniten retkeilyä, yksin tai lasten kanssa. Ja on toi miäskin välillä mukana. Täällä on hyvät merkityt reitit, kivoja tulistelupaikkoja ja vapaata luontoa kirmata ihan oman mielen mukaan. Eväät reppuun ja menoksi! Kolmen kilometrin reitti menee 2v9kk vanhan kanssa jo aika leppoisasti kävellen, potkupyörällä hurahtaa viisikin kilometriä hujauksessa. Vuoden ikäinen matkustelee rinkassa tai rattaissa tyytyväisenä. Satoi tai paistoi, me ulkoillaan paljon. Pukeutumiskysymys.


Tällä lomalla ollaan saatu nauttia paitsi vähän sateista, niin viime päivinä myös aivan huikean hienoista aurinkokeleistä. Alkava ruska on kruunannut maisemat. Mahdottoman makeat mustikan mollukat ovat pitäneet retkeläisten suut sinisinä ja polttiaiset tikanneet ranteet, nilkat ja hiusrajan paukamille. Kesänkijärvi, Aurinkotupa, Varkaankuru ja jopa Pallastunturikin valloitettu.


Lappi tekee hyvää ihmiselle!
 



lauantai 21. syyskuuta 2013

Puntari: Runotyttö

15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin "mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin".
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.

Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin  kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.

Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.
Kunnes...tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.

Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.

En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.

Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.

Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!

"Sinä olit sade

ja minä maa

imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"
                 (Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Halkomäki: Iltaa.

 
 
Yksi päivän parhaista hetkistä on tässä kuvassa.
 
Ilta. Kotimetsä.
 
Kun pääsee lähtemään iltalenkille metsään, juuri siihen aikaan kun aurinko hilaa itseään alas kohti puiden latvoja. Näin keväällä ilma on jo tyyni mutta vielä kylmän kirpeä, kesällä illan viileys on jo laskeutunut ja metsän tuoksut valloillaan. Ja ne männyt! Vuodenajasta riippumatta ne hehkuvat kultaisen oranssissa asussa.  Tänään sain nauttia tästä väri- ja valoterapiasta tunnin verran, tuulettaa mieltä ja ajatuksia. Ihanaa.

                                 Kyllä maalla on mukavaa!

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Halkomäki: Elämäni inventaario, osa II...


No niin, inventointi täällä Halkomäessä sen kun vaan jatkuu! Koti on kokenut myllerrystä huone kerrallaan ja tavarainventaario alkaa olla loppusuoralla. Hitsi miten rakastan edelleenkin sitä mielenrauhaa jota vähenevä tavaramäärä ja siistiytyvät nurkat saavatkaa aikaan! Ainakin hetkellisesti... Ja vielä näin keväällä tulee auringosta uutta virtaa toteuttaa kaikkia suunnitelmia joita tämän projektin osalta on mielessä. Jes!
Mutta karsimista olen harrastanut myös ei materialistisella puolella. Olen nimittäin karsinut elämästäni pois asioita ja juttuja, jotka eivät ole niin kovin tärkeitä mutta kummasti nakertavat ajankäyttöäni. Myös muutaman ison ja tärkeän jutun olen pudottanut pois kelkasta.
Ehkä kaikkein suurin päätös oli jättää kunnallispolitiikassa pois kaikkein eniten aikaa vievä puulaaki, elikkäs kunnanhallitus. Vuosi aikataulujen sumplimista ja jatkuvaa kokouksissa istumista huonolla omallatunnolla, joskus jopa viisi kokousta viikossa, riitti meikäläiselle. Ennen Pikku-Kiiskin olemassaoloa kokousruljanssi hoitui vielä hienosti ja sille jäi rutkasti aikaa/energiaa, mutta nyt...sovittele siinä sitten lastenhoitoaikatauluja ja yrittäjän työaikoja yhteen! Kyllä nyt on niin paljon helpompaa, vaikka myöntää täytyy, että luopumisen tuska oli aluksi kova!
Toinen suuri päätös koskee liikuntaa. Olin juuri ennen lapsen tuloa päässyt kiinni koukuttavaan liikuntaputkeen, eli liikuin aktiivisesti joka päivä, oli tavoitteita ja hiki päässä piti viilettää menemään paremman kunnon toivossa. Vielä kesällä yritin vimmatusti järjestää aikaa päivittäiselle kunnon liikuntatuokiolle, huonolla menestyksellä, ja siitäkös tuli joku ihmeen ressi. Syksyllä päätin, että tästä eteenpäin liikun sen ajan mitä milloinkin sattuu minulle järjestymään. Vaunulenkit eivät oikein kuntoa nostata, mutta jonkinlaista hyötyliikuntaa nekin, ja parempia kuin ei mitään. Ehkä pitäisi laittaa hiekkasäkki tavarakoriin vähän pulssia nostattamaan! Nykyään kerkiän hiihtolenkille tai hölkälle pari kertaa viikossa. Se on kovin vähän, mutta näillä mennään. Joskus sitten taas tässä elämässä on aikaa hikoilla vähän useammin. Toivon.

Näiden kahden minulle ison asian lisäksi olen opetellut sanomaan ei kaikille ylimääräisille hommille. En lähde mukaan ylimääräisiin luottamustoimiin, en tapahtumajärjestäjäksi, en toimihenkilöksi. Edelleenkin vastaan kieltävästi kaikenlaisiin kotikutsuihin kippojen, kynttilöiden ja korsettien osalta, lastenvaatteista puhumattakaan. Myös ihmissuhderintamalla tein karsintaa. Miksi käyttäisin aikaani yhteydenpitoon sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät itse ikinä vaivaudu olemaan kontaktissa vastavuoroisesti. Pitäköön tunkkinsa! Vain oikeasti minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset saavat viedä omat palansa aikakakustani. Hirveän huojentava päätös sekin, miksi pyöritellä jotain joojoo -ihmisiä elämässään!

Marttojen kaksivuotinen kampanja Hidastamalla hyvinvointiin liputtaa etenkin kahden teesin puolesta:

KARSI KAIKKI TURHA

KESKITY OLENNAISEEN


Mihinkä tässä nyt sitten keskittyisi? Jäljelle jäävät asiat ovat sydämen asioita, ja osasta niistäkin nipistän tarpeen tullen.

Perhe. Lähimmäiset ja ystävät. Koti. Luonto. Liikunta. Marttailu. Akvarellimaalaus. Kokkailu. Puutarhanhoito. Kotikylä. Kunnallispolitiikka.

Onhan siinäkin jo. Mukavaa puuhaa ripoteltuna pitkin poikin. Ei liikaa ettei tule turhaa ressiä, mutta ei liian vähääkään, ettei kaadu seinät päälle ja erakkoelämä iske. Näillä mennään nyt ja muutoksia tulee sitten kun muutoksia tulee.


Hirrrrrveen harmooni olo jo nyt! ;)

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Puntari: Pause

Yhtäkkiä mulla on lapset, joiden kanssa voi harrastaa kaikenlaista mukavaa. Viime kesän jälkeen on menty eteenpäin sellaisilla harppauksilla monessa asiassa, että hyvä kun tämä kankea äiti pysyy perässä.

Viikonloppuna käytiin luistelemassa isolla kirkolla Pikkolan kentällä. Tiputettiin daddy kyydistä Mäyrävuoressa ja se lähti siitä tutustumaan Kangasalan latuihin. Me mentiin likkaporukalla jäille. Tintti Wegelius, Susanna Pöykiö ja Laura Lepistö, ainakin wannabeet. Aurinko paistaa räkitti siihen kentälle ja me oltiin ainoat luistelijat siellä aika pitkään. Leikittiin hippaa, luistelukoulua, seuraa johtajaa. Aika hurahti siivillä ja molemmat tytöt jaksoi olla luistimilla kaksi tuntia ihan hyvin.
Seuraavana päivänä mentiin mökille, pilkittiin, tehtiin kävelyretki ja pelattiin pelejä. Eilen käytiin luontoretkellä kävellen aika kaukana kotoa.
Uimahallireissut ovat olleet jo pitkään helppoja, vaikka mukana olisi vain toinen vanhemmista (ja riittävästi evästä). Samoin laskettelurinteessä riittää, kun on toinen katsomassa perään.

Muistan, kuinka tyttöjen ollessa pieniä (Maire n. 2 v ja Saima ihan vauva) ajattelin iltaisin, että taas selvisin yhden vuorokauden. Jaksamista pahimman väsymyksen keskellä auttoi tieto, että  joka päivä ollaan vähän lähempänä sitä hetkeä, kun lapseni pystyy jo itse huolehtimaan itsestään jonkin verran ja oppii asioita.
Nyt tuntuu, että ollaan perillä siinä hetkellä. Tähän voisin jäädä.
Painaisiko joku pause-nappulaa?

 





lauantai 2. helmikuuta 2013

Halkomäki: Meinasi lipsahtaa!



Tähän on tultu. Pitäisköhän harkita jo jotain lääkitystä? Jos ihmisellä on mahdollisuus lähteä hiihtämään, vieläpä ilman aikatauluja, niin hän miettii, että jäisikö sittenkin kotiin tekemään viikkosiivousta!!! Siis mitä? Missä vaiheessa ollaan ylitetty joku raja? Huoh. Olen suorastaan jopa vähän pettynyt itseeni!
Koko viikon olen odottanut kuin kuuta nousevaksi pääsyä hiihtoladulle. Koittanut järjestellä aikaa ja mahdollisuuksia, mutta planeetat kai ovat olleet huonossa asennossa. Perjantaina illalla selvisi, että lauantain aamupäivä olisi passeli ajankohta lähteä ladulle. Katselin kamppeetkin valmiiksi ja tein reittisuunnitelmaa; Kaukkalaan ja takaisin. Sitten tänä aamuna poitsut keksivätkin lähteä kahdestaan vähän liikenteeseen ja nostivat kytkintä hätäisesti. Jäin yksin kotiin. Katselin villakoiria ja pölymattoja olohuoneessa, keittiön tiskivuorta ja makuuhuoneen pyykkikoreja silmät kiiluen: mikä jumalainen mahdollisuus SIIVOTA!!! YKSIN!!! Jos en menekään hiihtämään vaan SIIVOAN! NAUTIN ja SIIVOAN! Hiihtämään ehdin sitten myöhemminkin! Hetken olin jo mielikuvissani pölyhuiskan varressa, kunnes järki, tai mikä se nyt onkaan, otti voiton. Ladulle ja äkkiä!!!

Luisto oli mieletön ja ladut hyvässä kunnossa. Lentokeli! Kuntoradan lenkiltä suunnistin Kaukkalaan, latu-ura kapeni, ajatukset laajeni. Hiljainen luminen metsä. Eläinten jälkiä, tuulen heittämiä lumipaakkuja. Miten siitä voikaan nauttia, oijoi!
Puolitoista tuntia suksilla, hikinen ja onnellinen, akkunsa ladannut mimmi ponkaisi kotiin metsän siimeksestä. Pyhästi lupasin itselleni,etten IKINÄ enää aio suoda edes puolikasta ajatusta Tolun tuoksuiselle lattiamopille jos vaihtoehtona on mahdollisuus nauttia elämästä sukset jalassa!



Meidän omalla yhdysladulla on näköjään nelijalkaisiakin käyttäjiä!

perjantai 4. tammikuuta 2013

Puntari: Kuinka juoksijaksi tullaan?

Noin seitsemän vuotta sitten minä ja kaverini Mirva saatiin eräillä kosteilla riistaillallisilla loistava idea: Me aloitetaan juoksuharrastus. Ihan niinku oikeasti.

Oli vaan yksi perustavanlaatuinen ongelma. Me molemmat vihattiin juoksemista eikä oltu koskaan juostu. Kävelylenkit koirien kanssa saattoi venyä tuntien mittaiseksi ja tarvottiin huoletta lenkkimme vaikka suossa , mutta että juoksuaskeleita - no way!

Mirva keksi sitten aika nopeasti, että lähestytään harrastusta materialistista kautta. Ihan ekaks ostetaan itsellemme jotkut mageet juoksutrikoot. Sykemittarit, sporttirintsikat ja hikinauhat jajajaja... Ja ilmoittautumislomake Helsinki City maratonille (kai sellaisen jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen läpäisee?!).
Valmentajaongelmaa meillä ei ollut, sillä kaveripiiristämme löytyi parikin maratoonaria, jotka juoksuharrastus oli näännyttänyt siihen kuntoon, että he pääsivät näyttelemään sisällissodasta kertovaan elokuvaan nälkiintyneitä sotilaita.
Me Mirvan kanssa niin haluttiin samaa!

Loistavasta alusta ja hyvistä suunnitelmista huolimatta me ei sitten kuitenkaan koskaan alettu juosta (ehkä seuraavana aamuna ja selvin päin idea ei tuntunut enää niin hyvältä?). Trikoot jäi kesportin hyllylle ja liikakilot lantiolle. Helsinki City Marathonia ei menty edes katsomaan.

Kului muutama vuosi ja sain siinä välissä muutaman lapsen. Täällä blogissa olen sitä kertonutkin, kuinka yhtäkkiä aloin juosta. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa yhdellä lenkillä vaan aloin pistää tossua toisen eteen vähän rivakammin. Ranteessa oleva sykemittari ja tietoisuus jostain järkevistä sykerajoista auttoi pitämään maltin mielessä aloituslenkeillä. Matkat oli lyhyitä, mutta jokaisen lenkin jälkeen oli jotenkin voittajafiilis. Viha-suhde juoksemiseen muuttui hitaasti mutta varmasti ei nyt ihan rakkaudeksi, mutta jonkinlaiseksi ystävyydeksi sentään.


Aitoo Trailissa meitsi kirmasti kuntosarjassa reilut 7 km numerolla 208. Kuvat: Sydän-Hämeen Lehti.

Vuosi sitten kesällä juoksin ensimmäisen yli 10 kilometrin lenkin. Harjoituspäiväkirjassa on sen päivän kohdalla monta huutomerkkiä. Se oli iso merkkipaalu mulle silloin ja pidän sitä saavutuksena edelleen. "Pitkien" lenkkien nälkä alkoi kasvaa ja sinä kesänä viihdyin lenkkipolulla paremmin kuin koskaan. Koska mun vartaloa ei ole luotu juoksemiseen (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan liikuntaan - mutta ei kerrota kenellekään) sain jonkun limapussin lantiosta tulehtumaan lenkkeilyn seurauksena.
Sen jälkeen juokseminen on vähentänyt merkitystä ja toiminut sellaisena piristävänä vaihteluna vähemmän kuluttavien liikuntaharrasteiden joukossa. En siis todellakaan haaveile juoksevani maratonia koskaan, puolikas ehkä voisi joskus mennä...Parasta juokseminen on kuitenkin kesäiltana iltarasteilla, kun edessä on selvä reitinvalinta seuraavalle rastille ja saa vaan päästää menemään. Muutenkin metsä- ja polkujuoksu maistuu paremmalta kuin sileällä tiellä höylääminen.

Joululomalla Lapissa kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Ja ekaa kertaa juoksin kaverin kanssa. Ja se kaveri sattui olemaan antijuoksijamieheni! Mies, joka pitää nopeista autoista ja kuumista naisista, mutta on
r-a-u-h-a-l-l-i-n-e-n. En siis ole nähnyt hänen ottavan juurikaan juoksuaskeleita koko 11 vuotisen yhdessäolomme aikana. Kunnes nyt.
Ja mut yllätti täydellisesti se, kuinka kivaa kaverin kanssa lenkkeily on. Olen aina ajatellut, että kaverin kanssa on jotenkin paine juosta kovaa ja sitten se menee sellaiseksi verenmaku suussa -pelleilyksi, mutta meillä oli ihan leppoisaa. Vauhti passasi molemmille ja toisen kannustamana puuskutettiin yhden tolkuttoman vaaran päällekin.
Nyt enää vaan selaillaan mainospostia sillä silmällä, että mistä löydettäis ne samanlaiset tuulipuvut

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Halkomäki: Päivä paloasemalla, jos toinenkin...



Jos pitäisi valita maailman paras harrastus, niin sanoisin että se on VPK!

Vanhana paloaseman kasvattina olen päässyt nauttimaan kyseisestä harrastuksesta täysin elämäntapatasolla. Toista niin monipuolista harrastusta on yhtäkkiä vaikea keksiä. Ja miten tärkeitä taitoja jo pienelle lapsille opetetaan! Aikanaan koin Partionkin ihan turhanpäiväisenä näpertelynä, koska VPK:ssa olin päässyt harjoittelemaan ja kokeilemaan ihan toisen luokan touhuja. Vaikka hyvä harrastus Partiokin on, jos tykkää... Kaiken mukavuutensa lisäksi VPK on varmasti myös yksi halvimmista harrastuksista. Täällä Aitoossa likipitäen kaikki lapset käyvät jossain vaiheessa nuoriso-osaston harjoituksissa, se on jo oikeastaan sellainen perinneharrastus täällä!

Pikkuisen retee pikkumies ratin takana!

Hiljattain vietettiin valtakunnallista Päivä Paloasemalla -teemapäivää, ja Aitoonkin asemalla oli avoimet ovet. Sinnehän mekin sitten suunnistettiin Pikku-Kiiskin kanssa ihmettelemään paloautoja ja kalustoa ihan ensimmäistä kertaa. Asemalla tuli mukavan kotoisa olo ja paljon muistoja kelautui läpi pääkopassa. Hälytysosaston puolella harrastus on muuttunut paljon meikäläisen ajoista, siitä on tullut kaikin tavoin säädeltyä ja valvottua hommaa, ja varustuspuolikin on lisääntynyt hurjasti. Vaikka omista hälytysoastoajoista on jo varmaan se viisitoista vuotta, niin silti palo kyseiseen hommaan ei sammu varmaan koskaan. Yhä edelleen ajattelen, että joskus vielä palaan kuvioihin tavalla tai toisella jos huolitaan...aika näyttää!

Paljon oli autossa tuttuja juttuja, pystyputket ei kai koskaan katoa?

Asemalla tarjoiltiin oikein herkkulounas lihapullien ja salaatin muodossa, paloautoajelut sun muut kivat jutut vetivät ipanoita puoleensa ja kotiin lähdettiin joulukalenteri kädessä silmät lurpsuen. Autoautoauto ännännännääääännääääää -oli loppupäivän puheenaihe. Enää kuusi vuotta odotusta ja sitten pääsee maanantaisin pukemaan haalareita niskaan...

Aitoon VPK:n uljas vanha sotaratsu "Natikka" loistossaan!
Kuvat: Fanni Fanipala

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Halkomäki : Neitsytmatka

Sunnuntainen keväisen kepeä ja kuulas keli sai minut valtaansa ja ottamaan rohkean askeleen  uuden kumppanin kanssa. Edessä oli kauan odotettu neitsytmatka!

Kumppaneitahan vaihdetaan nykyään aika kevyin perustein. Minullakin meni tuon vanhan kanssa "ihan kivasti", mutta jotain kai kuitenkin puuttui. Joustavuutta kaipasin enemmän, ja nyt sitä löytyy vaikka muille jakaa. Samassa rytäkässä sain myös kevyemmän ja hiukan naisellisemmankin parin rinnalleni, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa jalkoväliin. Minulla on nimittäin UUSI PYÖRÄ! Jippii!!!

Koko talvi tätä pientä salaisuutta on varjeltu täällä Maitolaiturin päkstakella, vaikeaa se oli vaikka päätin visusti raottaa salaisuuden verhoa vasta sitten kun pääsen tositoimiin! Tuntui melkein ihan liian ihanalta kaivaa tämä kaunokainen tuolta varaston kätköistä ja ottaa ensipolkaisut kotipihalla. Ihan vatsanpohjaa kutkutti! Neitsytmatka suuntautui Kaukkalan kuraisille ja kuoppaisille sorateille. Ja ajoin kyllä varmasti läpi jokaisen kuopan minkä löysin. Ja niin ihanan pehmeästi se niistä jumpsautteli yli, ei tarvinnut paljoa perssiitä penkistä nostella kun jousitus toimi unelman lailla. Täysjousto, ah!
Eipä voi muuta todeta kuin että kyllä oli ihanaa pyöräillä!!! Oli ihan kevät, varikset lenteli risukasat nokissaan eestaas, linnut lauloi ja ilma oli niin hapekas. Tosin yllättävän kylmä viima vihmoi kypärän aukoista läpi ja sormetkin hyytyivät pieneen kohmeeseen jo heti alkumatkasta.

Trekki vaihtui siis nyt Konaan. Ja Konahan on maastopyörien Lada, kuten eräs ystävämme aikoinaan totesi...onko? Tämä Kona puhuu vielä norjaa. Se on ottanut ensituntumansa maastoon jonkun norjattaren kisapelinä, mutta ulkoisilta puitteiltaan se on kuin uusi. Ja kevyt: 10.3 kg!!! Mulla ei ehkä ole kylän suurinta kypärää mutta kevyin pyörä ainakin! Kiitos Tampereen Pyöräkunkulle Janille, joka antoi menopelistä kuuman vihjeen. Tarvittiin vain yksi visiitti Bike Kingin kioskille ja se oli siinä. Nykyäänhän Suvantokadun liike on ihan virallisesti Kona Store, joten sieltä näitä voi käydä kyselemässä tulevaisuudessakin sitten kun tämän saa hajotettua! Tiinahan on pyörästä tosi kade vaikka ei sitä myönnä, koska se on todellinen Konagirl henkeen ja vereen. Ja nyt sillä on se Spessu.  No, ehkä voin tätä kaunotarta sille joskus lainata jos saan vaihtariksi ajaa sen Pololla!

Tiinalla ja sen Spessulla on jo aika hioutunut tyyli. Tai siis lookki. Etenkin jos se lainaa mun urheilupaitaa joka mätsää ohjaustangon kuminpalasiin. Mulla on edessä vielä armoton tuunaaminen ja yhteisen sävelen löytäminen. Katsotaan pitääkö palkata joku stylisti hoitaan homma, vai löydänkö jotain mikä sopii valkoinen-punainen-oranssi -värimaailmaan. Muutakin kuin vaihtelevasti punavalkoinen naama. Vai olikohan Tiinalla joku oranssi Kona -paita? Ehkä voidaan tehdä vaihtarit? Se mikä taidoissa hävitään se tyylissä voitetaan!

Osittain jäisestä ja lumisesta reitistä huolimatta palasin kotiin ehjin nahoin. Neitsytmatka oli onnistunut ja haaksirikolta vältyttiin! Loppuverryttelyksi kasasin puolisen tuntia halkona pinoon. Parasta kevättä!



Sittemmin eilen satanut puolimetrinen hanki tasasi hiukan pulssia pyöräilyn suhteen, mutta aamupäivällä puhelimeen tupsahtanut kutsu Kuhmalahden pyöräilysessiosta pitkänperjantain kunniaksi nosti taas suupielet hymyyn!

perjantai 13. tammikuuta 2012

Puntari: Työviikko takana

Se on sitten perjantai ja työviikko takana. Tästä tulikin ihan oikea työviikko, sillä virallisen päivätyön lisäksi hyppäsin kahtena päivänä paikallisella alakoululla sijaisena ja siinä sivussa sitten heitin vähän juttukeikkaa paikallislehteenkin. Kaikki virkistävää vaihtelua, mutta aiheuttanut sen, että muu elämä on ollut hitusen jäissä. Ei liikuntaa, ei merkintöjä harjoituspäiväkirjaan.



Äsken tuossa raivasin tiskipöydän puhtaaksi ja sytyttelin kynttilät palamaan.
Yleensä joulun jälkeen ei tee enää mieli polttaa kynttilöitä, vaan sesonkini loppuu siihen. Tänä vuonna on toisin. Oikeastaan kynttiläfiilis on tullut vasta nyt. Outoa. Onkohan biologinen kalenteri ihan totaalisesti sekaisin?



Ikean reissulta tarttui hihaan kynttilälampetit. Se oli pakko-ostos. Muoto on kauniin yksinkertainen ja metallin sävy täysin sama kuin meidän kaakeliuunin luukuissa ja ruokasalin kattolampuissa.
Näin ne heti sieluni silmin tuohon paikalleen. Ja kun ne oli ruuvattu kasaan ja kiinnitetty seinään, meidän talon tunnelma muistutti heti paljon enemmän ruotsalaista herraskartanoa! Ainakin hyvä yritys...



Haaveissa on vielä tänään päästä reippailemaan tuohon mahtavaan talvi-ilmaan. Ehkä kävely- tai sauvakävelylenkille. Kevyet lumileikitkään ei tekisin pahaa.
Ai niin. Olen aloittanut uuden harrastuksen. Se on halpa ja helppo toteuttaa, eikä vie paljon aikaa. Käyn nimittäin jokaisen saunomiskerran yhteydessä pyörimässä lumihangessa. Virkistää!
Ensimmäinen harrastuskerta oli uudenvuodenaattona, kun lunta oli 1 cm. Nyt alkaa olla kelit kohdallaan tähänkin harrastukseen ja ehkä illalla hilpaisen pari kolme kertaa takapihalle kierimään : )

Mukavaa viikonloppua kaikille! Nautitaan talvesta!