Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyöräily. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyöräily. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Tahko mtb 2016

Tahkolla käytiin taas. Perinteinen, jokakesäinen kärsimysnäytelmä oli koettava tänäkin vuonna. Mutta olihan meillä mukavaakin. Tahko mtb ei petä koskaan!

Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.

Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.



Saunan, iltaoluen ja potkupallokisojen seuraamisen jälkeen mentiin yöunille. Seurueessa oli aistittavissa pieniä hermoilun merkkejä, koska edellisvuosina majoituksessamme ollut Jari loisti poissaolollaan. Jonkunhan se teputus oli Jarin puolesta hoidettava.

Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.


120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.


Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!


Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!

Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!

Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D


Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!





Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!




Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
                              Ensi vuonna tavataan taas!





maanantai 11. elokuuta 2014

Puntari: Finlandia mtb 2014

Sunnuntaina tehtiin kesäloman viimeinen fillarikisareissu Hollolan Messilään. Päätös lähtemisestä syntyi aika nopealla aikataululla: viikko takaperin S oli rypenyt keskeytyksen Syötteellä ja mulla oli osallistuminen Suomen tunturisuunnistukseen Pallaksella (hieno reissu iskän parina, kuntosarjassa talsittiin reilut 13 kilometriä tuntureita ylös alas!). Jalat eivät huutaneet mitenkään puhtia muutenkin touhukkaan Lapin viikon jäljiltä.
Koska jälkikasvusta vanhempi oli kesän mittaan ilmaissut toiveensa päästä kokeilemaan ihan oikeita mtb-kisoja, niin se päätettiin kuitenkin nyt toteuttaa. Finlandia mtb:n hobbyluokan matka tuntui varsin kohtuulliselta ollakseen ensimmäinen kisastartti 7- ja 5-vuotiaille tytöille. Siinä sivussa saatiin houkuteltua myös S mukaan skabaan pitkälle, eli 70km matkalle.

Tyttöjen kanssa käytiin polkaisemassa 10 km lenkki kotimaastoissa lauantaina. Yksi kivikkopolku ja yksi helpompi ura vakuuttivat mut siitä, että tytöt kyllä selviävät kisan haasteista.
Aamulla matkaan lähti iloinen ja vähän jännitynytkin joukko kisaajia.
Paikalla Messilän kartanon hulppeissa puitteissa piti olla ajoissa, koska jälki-ilmoittautuminen umpeutui kymmeneltä. Saimme nimet listoille ja osallistumismaksut kuitattua hyvissä ajoin. Siitä S venytteli itsensä kartanoon aamiaiselle ja sen jälkeen pistettiin kisakalusto kuntoon. Mun pyörästä repesi mystisesti sisäkumi kun sitä otettiin pois autosta, mutta onneksi naapuriautosta saatiin uusi sisuri. Kiitos vielä kerran!

Jäbät duunaa kalustoa kuntoon.

Meidän hobbylähtö oli klo 11. Menimme lähtöjoukon (n. 30 kisaajaa) häntäpäähän ja lähdimme sieltä maltilla liikkeelle. Tarkoituksena oli ajaa 2,5km lenkki neljä kertaa tai ainakin siihen asti, kun kilpailun voittaja on tullut maaliin. Sen jälkeen kaikki kisaajat liputettiin maaliin.
Reitti sisälsi mukavasti ylä- ja alamäkeä, uraa, polkua ja siltaylityksiä. Tyttöjen pyöräily meni hyvin ja otettiin aika varman päälle ylä- ja alamäet. Reitin varrella oli mukavasti kannustajia, joista ainakin omat lapset saivat erittäin positiivista puhtia. Mieltä lämmitti myös tapahtuman kuulutus, joka huomioi kuskit aina uudelle kierrokselle lähdettäessä. Yksinkertaisesti sanottuna: paljon mukavampi fiilis ei olisi voinut radalla olla! (Ainoa miinustekijä olivat kilpaluokan kuskit, jotka tulivat ajamaan siihen yhteen ainoaan jyrkempään laskuun samaan aikaan, kun pienet hobbylaiset taluttivat sitä alas - kisan ajaksi reitti olisi pitänyt sulkea muilta ihan turvallisuussyistä).

Viime hetken ohjeet - kerrankin lapset kuuntelee.

Startissa ei hötkyilty.

Ehdimme ajella kaksi kierrosta ajassa 38 minuuttia. Maalissa kaikille pujotettiin kaulaan osallistumismitalit ja käteen sai voimapatukkaa ja urheilujuomaa. Mukavat mitalitytöt jaksoivat vielä kysellä osallistujilta kisan sujumisesta ja pyöräilyharrastuksesta ylipäänsä. Tästä tapahtumasta oli erittäin hyvä aloittaa pienten tyttöjen mtb-harrastus!

Maalisuoralla.

Mitalit palkinnoksi maalissa!

Kuvassa Suomen maastopyöräilylupaukset. Ja Vastarannat. ;-)


Kisastarttia päästiin seuraamaan aitopaikalle ja S lähti hyvissä asemissa maastoon optimistisena tavoitteena neljän tunnin alitus. Teemu-setä starttasi puolikkaalle matkalle (35 km). Kun miehet oli saatu maastoon, päästiin me tytöt pesulle ja uimaan. Sen jälkeen herkullinen lihakeitto kartanolla maistuikin kaikille.
Kisan seuraaminen oli mukavaa hyvän kelin ja hulppeiden maisemien ansiosta. Teemu polki oman sarjansa sijalle 20 ja oli tyytyväinen (syystäkin) suoritukseensa. Pitkällä matkalla Vastarannan veljekset pitivät tahtipuikkoa käsissään ja lähtivät toiselle kierrokselle melko ylivoimaisessa johdossa, minkä pitivätkin sitten loppuun asti.
Sakke oli mennyt oman reittinsä aika äärirajoilla (väsyneet jalat) mutta pääsi silti hienosti kisassa sijalle 23 ja neljän tunnin aikakin alittui helposti.

Kisasarjan startissa oli kierrokset koholla.

Sakke tarkkailuasemissa takavasemmalla.

Veljekset vastamäessä.

Hellekeli vaati tankkaamaan tarpeeksi nestettä.

"Aion tulla ton verran Mikkoa edellä maaliin".



Kesäloman viimeinen viikonloppu sujui siis kaikin puolin liikunnallisissa mutta kuitenkin rennoissa merkeissä. Kotiin ajeli erittäin iloinen nelikko, taas yhtä yhteistä kokemusta rikkaampana!

Kiitos Finlandia mtb - tullaan toistekin!














lauantai 9. elokuuta 2014

Puntari: Unelmia

Meillä kaikilla on kai unelmia. Itse ainakin koen, että elämä olisi äärimmäisen tylsää jos ei unelmoisi mistään. Unelmat voivat olla isoja tai pieniä. 

Meidän perheen unelmat konkretisoituvat tänään Prisman lehtihyllyllä. Toinen unelmoi kaksipyöräisistä, toinen kiireettömistä päivistä Välimeren rannalla. Onneksi nämä unelmat voi yhdistää menemällä lomalle, joka sisältää sopivassa suhteessa etelää ja pyöräilyä. Uutta reissua ei ole kuitenkaan varattu, sillä ensin täytyy säästää ja suunnitella. 

Ja jos puhutaan Oikein Isoista unelmista, niin mulla on yksi: muutto Etelä-Ranskaan johonkin mukavaan kylään.
Joo. 
Nizzakin kelpaisi. Samaan unelmaan liittyy täpötäysi mun nimellä varustettu pankkiholvi ja täydellinen ranskankielen taito ;)


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Halkomäki: HÄN on täällä tänään!



Kona-Kaunokainen on herätetty talviunilta.  Niin virkeästi taittui taival ensimmäistä kertaa tänä keväänä että ihan mieltä lämmitti! Hitsi että mä olen kaivannut pyöräilyä, tai no, liikuntaa yleensäkin. Jotain muuta kuin puuduttavia vaunulenkkejä, jotka ovat olleet tämän omituisen talven ainoana vaihtoehtona. On ihanaa kun tulee oikeasti hiki ja olemattomissa lihaksissa tuntuu mukavaa poltetta, jeejeejee! No ei tässä kyllä vielä voi kauheasti reteillä, tänään oli vaan sellainen tunnusteleva tutustumisajo, näyttäydyttiin kylillä ja otettiin vähän mutaroiskeita runkoon lähimetsän kangaspoluilta. Raikas illan tuoksuinen metsä, hakkualueilla tuoreen puun tuoksu, kolme teertä polun reunan männyssä ja viileä viima kypärän alla. Vaan mää ja mun Kona! 




 Jonnekin kisoihinkin sitä pitäisi kai ilmoittautua. Että olisi oikein  jokin tavoite tälle kaudelle. Tahko mtb:lle lähden joka tapauksessa, ajoin tai en, jonkunhan ne tankkausmuonat on väännettävä. Tahkon rynkytysreitti ei tosin houkuttele, mutta siinä on oma kiero viehätyksensä. Mulle se ilo ei niinkään tule ajamisesta, koska mulla ei ole vaadittavaa kuntoa/tekniikkaa, vaan ilo tulee siitä, että selviää siitä reitin aiheuttamasta **tutuksesta! Kyllä. Sellainen henkinen masokisti asuu mun kypärän alla. Tiedän, että jos menen sinne ajamaan niin jo lähtöviivalla **tuttaa ankarasti. Merkillistä!
Syöte mtb taas tarjoaa sitä henkistä euforiaa, pumppaamo-osuutta ja loppunousua lukuunottamatta, ja siellä varmaan jokainen voi tuntea itsensä ihanasti oman elämänsä pyöräilykunkuksi. Syötteelle olisi vähän niin kuin pakko päästä!


Koska meikäläisen urheilijauralla ei tunneta käsitteitä peruskuntokausi, voimaharjoittelu, herkistely tai intervellitreeni, tarkoittaa se sitä että kunto on aina melko arvoituksellinen. Usein lähes olematon. Panostankin eniten siihen liikunnan riemuun.  Jotain tekniikkareeniä pitäisi kyllä ihan oikeasti päästä joskus vetämään. Mä olen sellainen vellihousukuski. Todella. Kun reitillä tulee vastaan joku haastava lutakko-kivikko -yhdistelmä, niin mä jo kaukaa katson että iiiik, mä en selviä tosta! Sitten mä valmistaudun kaatumaan ja sitten mä ajan siihen lutakko-kivikko -hässäkkään ja kaadun. Noin vain. Pitäisi osata ottaa enempi semmoinen yli että heilahtaa -asenne. Joskus se on onnistunut, usein miten ei. Ja sitten kun mulla on vielä tämä asentohuimausvika päässäni, monien muiden pikkuvikojen ohella, niin se ei ollenkaan helpota ajamista vähänkään haastavammissa olosuhteissa. On karmiva tunne, kun yrität itse kääntyä pyörällä oikealle mutta silti käännytkin vaan vasemmalle ihan väkisin. Se on OIKEASTI tosi kamalaa. Arvatkaa pystynkö ajamaan pitkospuita? Juu en. Vähänkö kypsyttää! Toistaiseksi en ole saanut tasapainotettua päätäni vielä sellaisiin asetuksiin ettei huimaus haittaisi ajamista. Ideoita?

Täältä kahden nasun ja yhden yrittäjämiehen pyörittämästä karusellista ei niin vain heittäydytä systemaattiseksi treenaajaksi, vaan silloin hikoillaan kun siihen on aikaa. Ja intoa. Viime aikoina into on ollut vaihteleva, tosin nousujohteinen, mutta aika melko olematonta. Yritänkin taas saada aikaiseksi jonkinlaisen parempi ihminen projektin, jolla laitan arkeni sellaiseen järjestykseen että homma toimisi vähän tehokkaammin. Että voisin ehtiä satulaan muutaman kerran viikossa, heilutella kahvakuulaa ja vaikka yrittää joskus hölkkäillä.  Jotain sellaista. Pienikin lisä liikuntaa olisi pala taivasta!

Tässä tekstiä naputellessani olen jo vetänyt kaksi palauttavaa sämpylää ja litran vihreää teetä. Okei, ja pari lakua. Palauttavaa. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva fiilis! Mä tykkään kyllä kotiarjesta, mutta vielä enemmän mä tykkään kun saan siihen palasen jotain itsellenikin.
 
Mää, metsä ja maastopyörä. Mää oon niin liekeissä!!!
 
 

perjantai 27. syyskuuta 2013

Puntari: Bye bye love

Kai se on nyt sitten myönnettävä. Ero. Kivulias ja tuskaisa, kylmät väreet vaan vilistävät ihmisessä.

Hyvästi kesä.

Tällä viikolla on tuullut ja ollut pakkasta ja satanut räntää. Se ei tunnu pienestä ihmisestä yhtään kivalta. Olisin ihan valmis kuin Muumilaakson asukit kaivautumaan vällyjen väliin ja nukkumaan läpi koko pitkän ja pimeän talven.

Monta vuotta uskottelin itselleni, että talvi on kiva juttu. Mutta ei se ole. Kuka nauttii pimeydestä ja kylmyydestä, puiden raahaamisesta sisälle, lumitöistä, jäätyvistä varpaista ja Polon ovista, toppatakkeihin sulloutuneista ihmisvartaloista? En minä ainakaan.
Olisin paljon mielummin avojaloin bikinit päällä lämmittämässä mökkisaunaa samalla, kun siiderit viilenevät jääkaapissa. Ja ei, en kyllästyisi vaikka kesä olisi 12 kuukautta (kuka ylipäänsä on keksinyt sellaisen lässytyksen, että vuodenajat tuovat kaivattua vaihtelua ihmisen elämään, täh?)

Sanokaa, että kesä tulee pian ja aikaisin. Tai että Suomeen on joskus aikojen alussa osunut ihan väärä ilmasto ja se korjataan nyt? Vaikka tiedän kyllä, ettei meillä olisi edes näin lämmintä ilman erästä golfvirtaa...

Selväjärkisenä pysyäkseni voin vain muistella mennyttä kesää. Yhtä elämäni parhaista. Koin riemastuttavia hetkiä vaikka kuinka paljon: kotiutuminen Ranskasta, sukulaisen tunnelmalliset häät, juhannus mökillä, Tahko mtb -viikonloppu ihanien pyöräily-ystävien kanssa, Once in the lifetime-Kirkkarit, Jämin triplan läpäisy ja viikko Lapin upeissa pyöräily- ja patikointimaastoissa.
Niistä ammennan voimaa ja valoa näihin pimeneviin syysiltoihin.
Ja jos se ei satu riittämään, niin kaiken varalta käyn myös ostamassa otsalamppuihin uudet paristot.






tiistai 17. syyskuuta 2013

Puntari: Pyörällä Nizzassa

Talvella, kun kerrottiin meidän Ranska-suunnitelmista kavereille, multa kysyttiin miten sain Saken suostuteltua tuollaiseen reissuun. Että miksi juuri Etelä-Ranskaan? Suostuttelu oli itse asiassa helppoa: kerroin sille, että siellä on toooosi paljon maantiepyöräilijöitä. (Hannan kans kesällä -11 Nizzassa ihmeteltiin sitä väkimäärää, mikä suhasi rantateitä maantiepyörillään ja tietysti raportoitiin siitä kotijoukoille).

Reissun lähtökohtana oli siis se, että meidän ja kahden kuukauden vaatteiden lisäksi mukaan pitää pakata mahdollisimman paljon pyöriä. Lentokone suljettiin kulkuneuvona pois heti kättelyssä ja todettiin, että helpoin tapa saavuttaa kohde on ajella autolla halki Euroopan. Niinpä meidän Transportterille varattiin paikka Finnlinesilta  Helsinki-Travemunde välille.
Pakkaamisessa täytyi tietysti olla tarkkana: kaikki turha ylimääräinen jätettiin kotiin, mutta toki matkaan pakattiin mm. pilatesrulla, 3 kahvakuulaa ja viisi polkupyörää. Lähtöä tehtäessä tilanne oli hyvä: takakontissa oli tilaa vielä n. 50 cm katonrajassa, mikä tarkoitti sitä, että tuliaisiakin voitaisiin hankkia.


Minä ja likat tyydyttiin yhteen pyörään per naama, mutta Saken täytyi toki saada oma menopeli niin maantielle kuin maastoonkin. Mulla oli vanha Konani varustettuna kapeammilla renkailla, Sakella joku santakrutsi ja kupe. Tytöillä tietty normipyörät, millä kotonakin ajelevat.

Ranska osoittautui pyöräilymaana juuri niin hyväksi kuin oli ajateltukin. Nizzan ympäristö tarjosi sopivasti haastetta korkeuserojen muodossa. Meillä oli onneksi sellainen työnjako, että S kävi ensin tiedustelulenkillä ja kertoi sitten, minne mun kannattaisi / ei kannattaisi mennä. Suosikki lenkiksi mulle muodostui ajo läheiseen Aspremontin kylään. Meiltä oli sinne reilun 10 km yhtäjaksoinen nousu. Onneks maisemat oli niin hienot ja matkalla riitti hulppeita taloja ihailtavaksi, joten tavallaan sitä ylämäen kauheutta ei aina edes tajunnut. Takaisin kotiin tultiinkin sitten jarrut savuten ja pelkokertoimet huipussaan.


Legendaarisella Nizzan Promenadella kävin fillarilla vain kerran. Sinne oli meiltä vajaa 6 km matka, mutta kun sinne piti sukkuloida nopeatahtisen kaupunkiliikenteen seassa, niin meinasi käydä mulle vähän stressaavaksi. Promenadella ajelu olikin sitten ihan leppoissaa, kun siellä oli oma pyöräkaistansa.
Muutenhan Nizzassa pyöräilyväylät ovat aika tuntematon käsite. Kun lähti liikenteeseen, siellä todella oli liikenteessä. ONNEKSI pyöräily tuntui olevan kiinteä ja rakastettu osa paikallista kulttuuria. Kertaakaan en kohdannut vihamiehistä suhtautumista autoilijoiden toimesta, vaan tietä annettiin ja mutkateillä osattiin arvioida ajovauhdit niin, että siellä mahtuivat kaikki tienkäyttäjät kulkemaan. Tiukimmissa ylämäissä autosta saatettiin jopa avata ikkuna ja huutaa "bon courage" tmv. kannustavaa. Ja vaikka mä hinkkasin teitä vanhalla pyörällä enkä näyttänyt yhtään proolta, niin ohitse vilahtaneet tyypit (jotka näyttivät ajoasuineen ja pyörineen kuin suoraan Tour de Francelta eksyneiltä) aina moikkasivat tai näyttivät peukkua.


Sakke kävi ajelemassa maantiellä pitkiä lenkkejä ja testaamassa joitain legendaarisia nousujakin, joissa mm. Armstrong on aikanaan kuntoaan testannut. Lisäksi S röykytti Krutsillansa paikallisia vuorenrinteitä ylös-alas, sillä seurauksella, että kämmenluu murtui toisesta kädestä ja pyöräilyt oli muutamaksi viikoksi jätettävä ohjelmasta pois. Itse totesin sen, että maastopyörä olis ollut aika turha kapine mulla reissussa, sillä reitit olivat tosi haastavia joka puolella.

Tyttöjen kanssa pyöräily jäi vähemmälle kuin oltiin kuviteltu. Koska meidän talo sijaitsi jyrkähkössä rinteessä, olisi sieltä lähtiessä tarvinnut ajaa vaativa alamäki ja kotiin tullessa päästä se sama mäki ylös. Ei niin helppoa hommaa 4- ja 5-vuotiaiden kanssa. Pyöräilyä varten S löysi alueelta pari metsäistä puistoaluetta, joissa paikalliset viettivät viikonloppupiknikkejä ja joista löytyi tasaista aluetta pyöräilyyn ja pelailuun. Niinpä pakkasimme pyörät autoon ja kävimme näillä alueilla likkojen kanssa fillaroimassa.


Parasta reissussa oli tietysti se aikatauluttomuus, joka mahdollisti panostamisen kuntoiluun. Monesti vuoroteltiin lastenhoitoa niin, että toinen meni aamupäivällä liikkumaan ja toinen iltapäivällä. Ja jos haluttiin molemmat hoitaa treeni pois jo aamusta, niin S lähti usein pyöräilemään ja mä tein rankahkon kahvakuula/lihaskuntotreenin kotipihassa. Auringossa Välimerta katsellen sekin oli aika kivaa (myös naapureiden mielestä, jotka luultavasti eivät olleet koskaan kahvakuulaa nähneetkään).


Ai niin, ja oli Nizzassa ehkä maailman ihanin pyöräliikekin. Paikallinen Spessun store oli paitsi iso ja hyvä valikoimiltaan, niin siellä oli myös oma leikkinurkkaus lapsille! Mehän viihdyttiin siellä useampaankin otteeseen koko perheen voimin.