Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Puntari: Ponvojaats?!


Tasan neljä vuotta sitten istuskelin Provencessa oman (vuokra)talon pihassa ja join aamukahvia nenä kohti aurinkoa. Horisontissa kimmelsi Välimeri ja laivat lipuivat uneliaasti kohti Nizzan satamaa. Kevät oli ympärillä kauneimmassa loistossaan.

Unelma pidemmästä jaksosta ulkomailla heräsi joskus viitisen vuotta sitten. Totesimme, että nyt on pakko lähteä, jos aikoo vielä hyvällä omallatunnolla mennä. Kumpikaan tytöistä ei ollut vielä koulussa ja mullakaan ei ollut vakituista työpaikkaa, josta irtaantuminen olisi saattanut olla vaikeaa. S sen sijaan oli suunnitellut jo pidemmän aikaa vuorotteluvapaata.

Ranska ja Nizza valikoitui kohteeksi melko randomisti. Olin käynyt kerran siellä mestoilla, todennut kaupungin varsin viehättäväksi ja markkinoin kotona sitä maantiepyöräilyn paratiisina. S tarttui syöttiin ja niin me alettiin tosissamme tehdä matkasuunnitelmia joskus kesällä 2012.
Majoitus Nizzasta varattiin Interhomen kautta kuudeksi viikoksi. Kolme viikkoa otettiin ns. Meri-Alpeilta 70 km päästä Nizzasta, jossa tuttumme työkaverilla oli vuoristotalo. Yhteensä matkan pituus oli siis 10 viikkoa, kun automatkat sinne ja takaisin lasketaan mukaan.
Majoitusvaraukset tehtiin syksyllä 2012, mutta reitti- ja matkustustapa vasta paljon myöhemmin. Laivayhteys Saksaan on melko kallis normaalilla hinnalla ja tässä tapauksessa odottelu kannatti: Matkamessutarjouksesta saimme menomatkan -50% alella normaalihintaan verrattuna. Takaisin päätettiin tulla Tanskan ja Ruotsin kautta, sillä halpismatkoja ei myyty enää kesän lomasesonkiviikoille.

Menomatkalla mentiin siis Helsiki-Travemunde-laivamatka. Travemundessa olimme illalla kymmenen aikaan ja siitä starttasimme yötä myöten kohti Pariisia. Ajomatka meni ihan hyvin, koska liikenne oli rauhallista ja tytöt nukkuivat takapenkillä. Pariisissa oltiin kaksi päivää (toinen kaupungilla, toinen Disneylandissa) ja sitten ajelimmekin yhden päivän aikana Ranskan halki kohti Välimeren rannikkoa.

Talo Nizzassa oli buukattu melko epäselvien kuvien perusteella, eikä oikeastaan tiedetty yhtään, mitä on vastassa. Yllätys oli positiivinen, kun löysimme perinteisen provencelaisen kivitalon patioineen, puutarhoineen ja ranskalaisine parvekkeineen. Talo oli juuri rempattu sisältä, joten meitä todella onnisti. Sijainti oli 6 km keskustasta, mutta hyvien kulkuyhteyksien päässä. Bussilla ja ratikalla cityssa oli kymmenessä minuutissa.
Siellä me sitten asustelimme ja kulutimme aikaamme leväten, liikkuen, pelaten, leikkien, herkutellen ja ihmetellen. Pidettiin kotipäiviä ja kaupunkipäiviä, tutkittiin lähiympäristöä autolla ja pyörillä, shoppailtiin paikallisessa supermarketissa ja käytiin piknikeillä ja puistoissa paikallisten tapaan. Noin pitkän oleskelun hyvä puoli on juuri se, että pääsee sisään vähän siihen kulttuuriin ja elämään, johon on mennyt. Viikon lomallahan sitä yleensä kiertää vain turistinähtävyydet ja imee itseensä pintapuolisesti paikan vaikutteita. Itse koin, että meidän matkat ratikalla ja bussilla olivat kaikkein antoisimpia: yleensä aina joku paikallinen (mummo) alkoi jutulle ja siinä sitten keskusteltiin sujuvasti toistemme kieltä osaamatta... Bussissa tyttöjä huvitti paikallinen poskisuudelmakulttuuri: koulusta palaavat nuoret kun tervehtivät meidän paikallislinjalla aina toisiaan suikkaamalla suukot poskille.

Vuoristossa näimme toisenlaista Ranskaa. Upeita maisemia, puhdasta luontoa, pieniä postikorttimaisia kyliä, korkeuseroja ja säänvaihteluja. Oli kylä kuinka pieni tahansa, sieltä löytyi aina leipomo, josta ostimme jumalaiset eväät retkillemme ihan pilkkahintaan. Pieni St. Martinin kylä vei ihan täysin sydämeni ja sinne täytyy kyllä päästä vielä uudestaan. Kapeat kadut, pienet puodit ja vehreä ympäristö olivat kerta kaikkiaan hurmaavat.

Kotimatka halki Euroopan ja Skandinavian ajeltiin isommin pysähtelemättä. Olimme yhden yön Saksassa Mannheimissa viihtyisässä vanhassa gasthausissa. Toisen yön majoituimme Tanskassa Köpiksen ulkopuolella olevassa muurarimestari Jaakobin perheen B&B:ssa. Molemmat majoitukset valitsin hinnan mukaan internetin hotellivaraamoista ja olivat erittäin hyvät ja siistit. Kolmas yö nukuttiinkin jo Silja Linen lakanoilla Tukholman ja Turun välillä. (Vinkkinä muuten, että jos sattuu eksymään autolla Tukholmaan neljän jälkeen, niin kannnattaa varata PALJON aikaa ruuhkissa jonotteluun. Me ehdittiin juuri ja juuri laivaan...).

Jälkikäteen ajateltuna reissu ei olisi voinut olla yhtään parempi kokemus! Nautimme siitä ihan koko perhe ja jonkinlainen kaipuu takaisin jäi sydämeen.
Yksi tuttavamme sanoi kerran, että kadehtii meitä, koska osaamme tehdä unelmistamme totta. Itse en ole asiaa koskaan ajatellut sen tarkemmin, mutta onhan se totta, että toiset käyttävät koko elämänsä jostain asiasta unelmoimiseen, mutta eivät tee asian eteen mitään. Meillä taas on ollut taipumus muuttaa puoliksi leikillään heitetyt ideat todeksi.
Tämän unelman toteuttaminen vaati ennen kaikkea päätöksen, että nyt tämä toteutetaan. Sitten alkoi armoton ja kurinalainen säästäminen. En ole luonteeltani mikään materiaan tuhlaava tyyppi, joten aika helposti sukan varteen sai jäämään ylimääräistä. Eikä tämän kymmenen viikon matkat ja majoitukset maksaneet loppujen lopuksi enempää, kuin kahden viikon Thaimaa-matka meidän perheeltä.

Vuosien aikana reissua on muisteltu useaan otteeseen ja viinikellarikin ammottaa tyhjyyttään. Olisko taas jo aika lähteä?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Halkomäki: Muu niin kuin mummula!

Onko sulla ollut omaa mummulaa? Sellaista paikkaa, joka on ihan oma maailmansa. Jossa on ihan oma tunnelmansa, ajan kulku, tuoksut, äänet ja lämpö. Ihmiset. Meillä on Tiinan kanssa ollut niitä kaksi, molemmat aivan omanlaisiaan ja erilaisia. Ihania kumpikin. Niissä vietettiin lapsena paljon aikaa.
Helenamummu asui yksin. Muistan hyvin mummun keittiön tuoksun ja vintin rappusten viileän houkutuksen. Kesäiset leikkimökkileikit ja pihasaunan betonilattian karheuden paljaan jalan alla. Mummun läskisoosi ja perunat oli parasta mitä saattoi, ja perunariävä ja siirappilimppu veivät kielen mennessään. Unikot kukkivat tien reunassa ja ulkohuussissa käynti oli aina vähän jännä paikka.

Toinen mummula oli lähempänä kotia. Sieltä ajettiin kesäisin pyörillä kaksi päällä Ahtelaan mato-ongelle. Kaivettiin tunkiosta iso purkillinen kastematoja mukaan. Mummulan kuistin oven rullasalvan kolahduksen muistan vieläkin, ja yleensä heti sisältä kuului Hilkkamummun huikkaus: Ketäs tirriäisiä sieltä tulee? Pappa istui aina keittiössä omassa tuolissaan ja arkipäivinä Mummu oli aina hellan ääressä. Jääkaapista löytyi sipuliteemakkaraa ja keittiön alalaatikosta kuivia leivänkantoja järsittäväksi, meidän suurinta herkkua!

Molempien mummuloiden tunnelma oli rauhallinen ja jotenkin irti kaikesta muusta. Niissä vietettyjä hetkiä on ihana muistella vuosi toisensa jälkeen. Ne ovat arvokkaita muistoja ja tuovat aina väistämättä ikävän tullessaan...miten kiva olisi saada vielä tällä iällä jutella oman mummun tai papan kanssa. Se olisi erilaista rikkautta nyt kuin silloin lapsena.

Meidän lapsillamme on myös molemmat mummulat olemassa. Samalla tavalla turvalliset ja ihanat kuin meilläkin. Mutta isovanhemmat ovat toisenlaisia. He ovat nuorekkaita ja meneviä, harrastavat ja reissaavat. Mummulat ovat suurempia ja ne on sisustettu aikaa vastaavasti. Silti sukkia kudotaan ja hiivaleipää leivotaan ihan niin kuin ennenkin. Nikkaroidaan linnunpönttöjä ja tehdään vesurihommia, ajetaan mönkijällä. Aina on aikaa lapsenlapsille.

Pääsiäistohinoita Leenamummun kanssa muutaman vuoden takaa.

Ja sitten meillä on vielä Hiljatäti. Jokaisella pitäisi olla oma Hiljatäti! Hän on minun isotätini isän puolelta. Täyttää juhannuksena 93 vuotta. Asuu yksin omassa asunnossaan ja on oman elämänsä teräsnainen. Mahtavalla huumorintajulla varustettu velmu! Hän kävelee päivittäin ulkona pitkän lenkin rollaattorinsa kanssa ja huolehtii itsenäisesti arkiaskareistaan. Hiljatädin koti on kuin aikakapseli. Kun laitat eteisen oven perässäsi kiinni, aika pysähtyy. On vain nyt. Jutellaan kuulumiset, F1 -kisojen tulokset, naapurin rakennustyömaan edistyminen ja uusimmat valtakunnan uutiset. Katsellaan telkkarista lumilautailua. Keitellään kahvit ja pöytään pitää kattaa ainakin kolmea sorttia kastettavaa. Lapsille on tietenkin suklaata ja pipperiä. Seinäkello raksuttaa rauhoittavasti. Hiljatädin koti on hänen arkensa näköinen, yksinkertainen ja mutkaton, mitään turhaa ei ole. Koti on kaukana nykyaikojen tavaranpaljoudesta. Mua suuresti viehättää se yksinkertaisuus, jolla ihminen voi tulla toimeen. Yksi käsilaukku, kahdet kengät. Yksi kauppakassi. Kaksi takkia kesään, kaksi talveen. Arkikahvikupit ja juhliin sitten Myrnaa. Televisio, radio ja kirjahyllyssä Kalle Päätalon tuotanto. Terveyden kulmakivenä on riittävä suklaakonvehtien ja päivittäisten pulla-annosten turvaaminen. Jääkaapissa on punaista maitoa, kahvikermaa, leipäpaketti, voita, lihaa ja perunoita. Seinällä Hämeen vaakunaryijy. Jokaisella pöydällä on silitetty pöytäliina ja sohvatyynyt on aseteltu millilleen. Hiljatäti herää aamulla puoli viisi ja keittelee kahvit. Illalla hän kömpii petiin viiden jälkeen lukemaan ja täyttämään ristikoita, siitä sitten unille.


Mulle Hiljatäti on kuin korvikemummu. Mun lapset on Hiljatädille korvikelapsenlapsia, hänestä kun ei koskaan tullut mummua. Kun ikäihmisen ympäriltä lähtee oma perhe ja pikku hiljaa myös ystäväpiiri, jää helposti aivan yksin. Meille Hiljatäti on yksi perheenjäsen. Ainakin kerran viikossa käydään kahvittelemassa, tehdään siivouksia ja kauppareissuja yhdessä. Joskus hurvitellaan ihan Tampereella asti. Neljä sukupolvea yhdessä on melko riemukasta menoa! Pienen Kuohijokelaisen Keinon torpan tyttärellä on kerrottavana juttuja, joista edes minulla ei ole aavistustakaan. Hurjan mielenkiintoista! Meidän pojat ovat luonnollisesti aivan höpsähtäneitä Hiljatätiin ja pitävät huolen, että tädillä piisaa kukkia maljakossa ja suklaata ristikoiden seuraksi. Olen tosi onnellinen, että heillä on mahdollisuus viettää aikaa siellä Hiljatädin pienessä kodissa, lankapuhelimen ja lasitetun parvekkeen ihmeellisessä maailmassa. Se on suuri rikkaus! Ja hei, hissillinen talohan on maalaislapsille aivan taivas!

Todellakin, jokaisella pitäisi aikuisiälläkin olla oma mummola. Tai Hiljatäti. Että olisi paikka minne paeta välillä kaikkea hötäkkää, älypuhelimia ja aaltomaljakkokokoelmaa. Paikka missä elämä saisi aina oikean mittakaavansa ja perspektiivin. Paikka, missä joku pitäisi omana. Ja seinäkello raksuttaisi.

Onko sulla?