Halkomäki: Pako saareen

Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!

Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.

Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!

Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!

Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!

Halkomäki: Kun Shirley Temple tulppaaniksi muuttui

Kevät tuuttaa nyt täysillä! Tässä on ollut pakko ravistella itsensä jonkinlaisesta keväthorroksesta toimintavalmiuteen, ennen kuin pihamaan työsarka on kokonaan menetetty peli. Jo päivän aikana tapahtuu niin paljon ettei perässä meinaa pysyä! Vielä niiden viileiden kevätpäivien aikaan oli ihana fiilistellä ankeana mullottavaa pihamaata ja ajatella, kuinka kohta on kesä. Sai turvallisesti katsella ikkunasta toukokuista räntasadetta villasukat jalassa ja lisätä puita keittiön takkaan. "Sitten jossain vaiheessa täytyy vähän haravoida" -ajatusta hiljalleen herätellen. Ja sitten yhtäkkiä jostain takavasemmalta tuleekin ne ihmeelliset lämpöaallot ja muutaman päivän aikana pihassa on nurmikko, skillat ja krookukset, ja puut ovat kauniisti hiirenkorvalla. Tänäkin vuonna, varmaan jo neljäs vuosi, myöhästyin kukkapenkkien multauksesta. Se kun putkahtaa mieleen juuri silloin, kun kaikki perennat pilkistävät jo näkyvissä. No ehkä ensi vuonna ostan ne mullat jo maaliskuussa valmiiksi. Tai jopa syksyllä. Täytyy laittaa kännykkään muistutus! Haravan sain vauhtiin aivan viime hetkellä, ja eilen kärräsin pois ne kaksi viikkoa pihalla seisoneet lehtikasat ja mädät omenat. Enkä siis suinkaan haravoinut koko pihaa, kukkapenkit ja vähän pahimmilta kriisialueilta. Kukkapenkeistä poistin voikukat ja kirosin alimpaan lokeroon sen ihmeen violetin kellokasvin joka leviää järkyttävillä juurillaan kaikkialle. Tukehduttaa pionitkin!

Mitään isompia muutoksia meidän pihaan ei ole luvassa tänä kesänä. Ehkä pieni pätkä verkkoaitaa naapurin pihaa vasten. Pappa teki meille jo uuden portinkin lahoamispisteessä olevan vanhan tilalle. Komee on!
Etupihalla olevan kukkapenkin käänsin ja perkasin, koska siihen tuli yksi pionin jakotaimi meidän äidin pionipenkistä. Sielläkin olen vähän jo ehtinyt riehua ja jakaa muurahaisen tuhoamat juurakot terveiksi paloiksi. Kaksi muuta jakopalaa istutin omenapuun alle kaaripengerpenkkiin. Nyt pihassa on 21 pionia. Tosin uhkaa olla kohta 22, kun äiti meinaa kiikuttaa tillipioninsakin tänne mun hoiviini. Tai heitteillejätön uhan alle, jos totta puhutaan. No katsotaan mitä sen kanssa käy. Kaikki pionit näyttävät selvinneen talvesta mainiosti, oli hyvä lumitalvi niiden kannalta. Ei siis miestappioita sillä saralla. Toissa talvena taisi lähteä kolme pionia pionien taivaaseen. Niistä ihmeellisin juttu oli Shirley Temple. Se on tunnetusti aika nirso kasvatettava eikä välttämättä lähde kunnon kasvuun ja kukintaan. Mulla se lähti hienosti vahvistumaan ja lopulta kukki valtoimenaan suurena puskana. Sitten viime keväänä se vain oli kadonnut. Ei noussut ainoatakaan punaista piippaa mullasta. Tosta noin vain. Sen tilalle ilmestyi siisti rivi punaisia tulppaaneja. Magic! Pioniharrastajan elämä on yllätyksiä täynnä.

Tässä oli Shirley Temple, nyt vain nämä punaiset kaunokaiset!

No sitten on toi meidän kasvimaa. Riutuneet vadelmapenkit ilman satoa, kuollut mansikkamaa ja kaksi lahonnutta kasvatuslaatikkoa. Sen kimppuun ajattelin hyökätä isosti nyt lähipäivinä ja tehdä siitä meidän käyttöön toimivan. Eli ei avomaapenkkejä, ei. Kasvatuslaatikoihin mansikkaa ja hernettä, salaattia ja sen semmoista helppoa. Yhteen lahoon vielä laitoimme porkkanan kasvamaan, ja toisen lahon raunioille tulee kurpitsakumpu. Jos intoa ja aitatolppia riittää, siirrän vadelmapenkit vanhan mansikkamaan tilalle. Josta siis olen jo repinyt vanhat mansikkakankaat pois. Ja sijoitan kaiken niin, että pääsen ruohonleikkurilla ajamaan väleistä. Naapurin miestä ja sen kahdehdittavaa puutarhajyrsintä täytyy ensin vähän hätyytellä asian tiimoilta...
Marjapensaisiinkin pitäisi laittaa vielä tukikehikot. Paitsi siihen yhteen karviaiseen, joka löytyi elottomana kuivan heinän seasta. Ja kasvimaata ympäröineen piikkilanka-aidan tilalle pitäisi laittaa aita. Aitaverkko on muhinut ulkovarastossa jo muutaman vuoden. Kun vielä maltan muutaman odottaa, ehkä se hipsii paikoilleen ihan itsekseen?

Taustalla siintää oletettu kasvimaa. Etualalla varvaa vadelmakasvustoa.

Tänään iltapäivän viimeisinä tunteina kypsähdin meidän parkkipaikan keskeneräiseen aitaprojektiin. Siinä muutamia vuosia odotelleet heinäseiväspylväät lähtivät vauhdilla irti. Kun en vaan saanut poikkipuihin lisää seipäitä mistään, niin ei hän siitä valmista tullut. Nyt pari oli jo tyvestä lahonnutkin. Suurensin rautakangella aukkoja ja tein muutaman reijän lisää, sitten hain ulkovaraston kätköistä näppäriä kestopuutolppia ja junttasin ne maahan. Rautakankea vähän näytin niille olkapäätasolta, niin johan pysyivät. Yhden naisen ja rautakangen tehokas puolituntinen. Perjantaina rautakauppaan lautaostoksille! Pienet hommamiehet olivat innoissaan kun kuulivat, että niitä odottaa viikonloppuna sahahommat, ruuvaamishommat ja lopulta maalaushomma.

Tämmöistä tämä pientilallisen elämä on täällä Halkomäessä. Kun yrittää leikkiä puutarhuria ja kotiäitiä samaan aikaan, niin eihän se kovin tehokasta ole. Minipuutarhuri kaivaa porkkanansiemennauhat penkistä heti kun ne on peitetty ja kiskoo harsot pois päältä juuri kun ne on saatu paikoilleen. Syö kuution multaa ja pari muumio-omenaa siinä ohessa, ja silmän välttäessä karkaa aina liiteriin istumaan mönkijän päälle. Kun minulla on hommia etupihalla, hän painattaa tukka putkella takapihalle ja kasvimaalle. Kun minä menisin kasvimaalle hommiin, hän kipittää vinhaa vauhtia etupihalle. Vähän hakala yhtälö! Haaveilenkin yksinäisestä puutarhatyöpäivästä. Muun muassa. Ja jostain taimistoreissusta myös, sillä mulla ei ole ainoatakaan pelargoniaa. Pakko saada joku söpö, kesä ei tule ilman!

Pieni puutarhamartta aina valmiina auttamaan!

Halkomäki: Koska? Kumpi?

Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi

hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!

Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.

Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.

Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!

Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.

Halkomäki: Muu niin kuin mummula!

Onko sulla ollut omaa mummulaa? Sellaista paikkaa, joka on ihan oma maailmansa. Jossa on ihan oma tunnelmansa, ajan kulku, tuoksut, äänet ja lämpö. Ihmiset. Meillä on Tiinan kanssa ollut niitä kaksi, molemmat aivan omanlaisiaan ja erilaisia. Ihania kumpikin. Niissä vietettiin lapsena paljon aikaa.
Helenamummu asui yksin. Muistan hyvin mummun keittiön tuoksun ja vintin rappusten viileän houkutuksen. Kesäiset leikkimökkileikit ja pihasaunan betonilattian karheuden paljaan jalan alla. Mummun läskisoosi ja perunat oli parasta mitä saattoi, ja perunariävä ja siirappilimppu veivät kielen mennessään. Unikot kukkivat tien reunassa ja ulkohuussissa käynti oli aina vähän jännä paikka.

Toinen mummula oli lähempänä kotia. Sieltä ajettiin kesäisin pyörillä kaksi päällä Ahtelaan mato-ongelle. Kaivettiin tunkiosta iso purkillinen kastematoja mukaan. Mummulan kuistin oven rullasalvan kolahduksen muistan vieläkin, ja yleensä heti sisältä kuului Hilkkamummun huikkaus: Ketäs tirriäisiä sieltä tulee? Pappa istui aina keittiössä omassa tuolissaan ja arkipäivinä Mummu oli aina hellan ääressä. Jääkaapista löytyi sipuliteemakkaraa ja keittiön alalaatikosta kuivia leivänkantoja järsittäväksi, meidän suurinta herkkua!

Molempien mummuloiden tunnelma oli rauhallinen ja jotenkin irti kaikesta muusta. Niissä vietettyjä hetkiä on ihana muistella vuosi toisensa jälkeen. Ne ovat arvokkaita muistoja ja tuovat aina väistämättä ikävän tullessaan...miten kiva olisi saada vielä tällä iällä jutella oman mummun tai papan kanssa. Se olisi erilaista rikkautta nyt kuin silloin lapsena.

Meidän lapsillamme on myös molemmat mummulat olemassa. Samalla tavalla turvalliset ja ihanat kuin meilläkin. Mutta isovanhemmat ovat toisenlaisia. He ovat nuorekkaita ja meneviä, harrastavat ja reissaavat. Mummulat ovat suurempia ja ne on sisustettu aikaa vastaavasti. Silti sukkia kudotaan ja hiivaleipää leivotaan ihan niin kuin ennenkin. Nikkaroidaan linnunpönttöjä ja tehdään vesurihommia, ajetaan mönkijällä. Aina on aikaa lapsenlapsille.

Pääsiäistohinoita Leenamummun kanssa muutaman vuoden takaa.

Ja sitten meillä on vielä Hiljatäti. Jokaisella pitäisi olla oma Hiljatäti! Hän on minun isotätini isän puolelta. Täyttää juhannuksena 93 vuotta. Asuu yksin omassa asunnossaan ja on oman elämänsä teräsnainen. Mahtavalla huumorintajulla varustettu velmu! Hän kävelee päivittäin ulkona pitkän lenkin rollaattorinsa kanssa ja huolehtii itsenäisesti arkiaskareistaan. Hiljatädin koti on kuin aikakapseli. Kun laitat eteisen oven perässäsi kiinni, aika pysähtyy. On vain nyt. Jutellaan kuulumiset, F1 -kisojen tulokset, naapurin rakennustyömaan edistyminen ja uusimmat valtakunnan uutiset. Katsellaan telkkarista lumilautailua. Keitellään kahvit ja pöytään pitää kattaa ainakin kolmea sorttia kastettavaa. Lapsille on tietenkin suklaata ja pipperiä. Seinäkello raksuttaa rauhoittavasti. Hiljatädin koti on hänen arkensa näköinen, yksinkertainen ja mutkaton, mitään turhaa ei ole. Koti on kaukana nykyaikojen tavaranpaljoudesta. Mua suuresti viehättää se yksinkertaisuus, jolla ihminen voi tulla toimeen. Yksi käsilaukku, kahdet kengät. Yksi kauppakassi. Kaksi takkia kesään, kaksi talveen. Arkikahvikupit ja juhliin sitten Myrnaa. Televisio, radio ja kirjahyllyssä Kalle Päätalon tuotanto. Terveyden kulmakivenä on riittävä suklaakonvehtien ja päivittäisten pulla-annosten turvaaminen. Jääkaapissa on punaista maitoa, kahvikermaa, leipäpaketti, voita, lihaa ja perunoita. Seinällä Hämeen vaakunaryijy. Jokaisella pöydällä on silitetty pöytäliina ja sohvatyynyt on aseteltu millilleen. Hiljatäti herää aamulla puoli viisi ja keittelee kahvit. Illalla hän kömpii petiin viiden jälkeen lukemaan ja täyttämään ristikoita, siitä sitten unille.


Mulle Hiljatäti on kuin korvikemummu. Mun lapset on Hiljatädille korvikelapsenlapsia, hänestä kun ei koskaan tullut mummua. Kun ikäihmisen ympäriltä lähtee oma perhe ja pikku hiljaa myös ystäväpiiri, jää helposti aivan yksin. Meille Hiljatäti on yksi perheenjäsen. Ainakin kerran viikossa käydään kahvittelemassa, tehdään siivouksia ja kauppareissuja yhdessä. Joskus hurvitellaan ihan Tampereella asti. Neljä sukupolvea yhdessä on melko riemukasta menoa! Pienen Kuohijokelaisen Keinon torpan tyttärellä on kerrottavana juttuja, joista edes minulla ei ole aavistustakaan. Hurjan mielenkiintoista! Meidän pojat ovat luonnollisesti aivan höpsähtäneitä Hiljatätiin ja pitävät huolen, että tädillä piisaa kukkia maljakossa ja suklaata ristikoiden seuraksi. Olen tosi onnellinen, että heillä on mahdollisuus viettää aikaa siellä Hiljatädin pienessä kodissa, lankapuhelimen ja lasitetun parvekkeen ihmeellisessä maailmassa. Se on suuri rikkaus! Ja hei, hissillinen talohan on maalaislapsille aivan taivas!

Todellakin, jokaisella pitäisi aikuisiälläkin olla oma mummola. Tai Hiljatäti. Että olisi paikka minne paeta välillä kaikkea hötäkkää, älypuhelimia ja aaltomaljakkokokoelmaa. Paikka missä elämä saisi aina oikean mittakaavansa ja perspektiivin. Paikka, missä joku pitäisi omana. Ja seinäkello raksuttaisi.

Onko sulla?

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.

Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.

Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.

Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.

Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!

Rauhallista Joulua jokaiselle!

Oli lunta tai ei.

Halkomäki: Vuoden aikoja

Join aamukahvia ja katselin keittiön ikkunasta lintujen tohinaa ruokintapaikalla. Ilmassa leijaili samea sumu, päivä oli vielä kymmeneltäkin pimeyden värittämä ja taivasta peitti paksu harmaa pilvikatto. Näytti siltä kuin maisema olisi kutistunut, vetäytynyt kasaan. Jännä hetki ja fiilis.

Kahvi maistui ihanalta. Pöydällä paloi kynttilä, takassa hiillos haki viimeistä hehkuaan. Minä ja marraskuu. Me tullaan hyvin toimeen! On aina tultu.

Tässä ajassa kuluneen vuoden tapahtumat saavat aivan erityistä hohtoa. Miten kevään värit olivatkaan niin hentoisen kauniita, miten kesän aurinko hehkuikaan ihanasti, ja kuinka syksyn syvät sävyt löivät silmille mielettömän loistonsa. Marraskuussa tuntuu helposti, että elämä on aina tätä. Aina sataa ja on harmaata. Mustaa. Pimeää. Voi tätä suomalaisen osaa ja arpaa elämässä!

Selailin kuvia puhelimesta. Pienet hetket, niistä onni koostuu.

Halkomäessä odotellaan joulukuuta saapuvaksi. Lisää valoja ja värejä, ensimmäinen adventtikin lähestyy. Marraskuu saa olla harmaa ja hissuksiin, mutta siitä noustaan joulukuuhun uusin voimin. Jaksetaan viikko vielä, eiks joo!