Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Halkomäki: Paras!

 
Onko mitään ihanampaa kuin elokuinen ilta?  
 
Korkean sininen taivas, hiljalleen alas painuva aurinko, raikas tuulenvire ja kypsän kesän tuoksu, pellolla tasaiseen humiseva leikkuupuimuri...eilinen, ihana eilinen!
 
 


Olen aina rakastanut elokuuta, aina! Siihen tiivistyy melkein kaikki ihanuus mitä Suomen luonto voi  ihmiselle  antaa. Paitsi lumi, onneksi...ja sinivuokot. Joka kerta itkettää kun ensimmäiset muuttolinnut lentävät aurassa kotimme yli. Joka kerta maasta nostettujen porkkanoiden makea tuoksu huumaa yhtä ihanasti. Joka kerta sienimetsällä on yhtä kutkuttava etsimisen ja löytämisen  riemu. Elokuussa on aina jonkin uuden alun tuntu. Tänä vuonna se on ollut todellisempi tunne kuin koskaan aikaisemmin. Ja vaikka tänä vuonna elokuun tutut jutut ja tekemiset ovatkin jääneet vähemmälle niin se ei himmennä tämän ajan hohtoa. Ne pienet hetket tuntuvat entistäkin suloisemmilta! Pienestä ihmisestä puhumattakaan!

Maailma ei kaadu leikkaamattomiin vattupuskiin eikä pesemättömiin ikkunoihin. Ainakaan Halkomäessä. Eikä kyllä Puntarissakaan, veikkaan...
 
 
 
Ja nyt kun herttuatar Catherine on karistanut ennätysnopeasti pois kaikki vauvakilonsa, niin maailmassa on muutenkin kaikki mallillaan!

torstai 22. elokuuta 2013

Halkomäki: Mission Completed

 

Meitä on täällä Halkomäessä nyt neljä. Minä ja mun ihanat miähet. Uusin ja pikkuruisin  liittyi  tiimiimme yllättäen viime viikon torstaina. Arvioitu laskeutumisaika oli vasta syyskuun puolella, mutta nyt sitten toistamiseen olosuhteet pakottivat aikaisempaan esiinmarssiin ja veljensä tapaan tämäkin nukkaposki nostettiin päivänvaloon kattoikkunan kautta. Kaikki sujui kuitenkin hienosti ja ilman kiirettä, joten täällä ollaan jo aivan hyvissä voimissa ja henkeä täynnä, vaikka vielä vähän kahtiasahattu olotila onkin.

Se, että uusin tulokas oli poika, ei ollut mikään yllätys. Sukupuolta emme halunneet etukäteen kysyä eikä se ahkerasta ultrauksesta huolimatta vilahtanut näkyviin missään vaiheessa, mutta silti alusta saakka minulle oli päivän selvää että poika on tulossa. Tytön mahdollisuus ei käynyt edes mielessä. Viime jouluna Pikku-Kiiski laittoi pukille toivomuskirjeen, että pikkuveli olisi kiva, ja ilmeisesti kirje on mennyt perille. Toimitus vaan tapahtui nopeammin kuin pukkikaan ehkä osasi odottaa! Uunituore isoveli on niin tohkeissaan vauvasta ettei meinaa nahoissaan pysyä. Valitettavasti voimanhallinta suhteessa halimiseen ja silittelyyn ei vielä ihan pelaa, vaan kaksikkoa on pidettävä tiukasti silmällä. Kaikki leikkiautot on jo esitelty pikkuveljelle, samoin lähisuvun menopelit ja iiii-paa-autovideo, eli Palomies Sami. Myös Muumi-rusinoita on koitettu tarjota aina tilaisuuden tullen.

Kotiuduimme sairaalasta maanantaina ja arki on lähtenyt mukavasti rullaamaan apujoukkojen turvin. Vauva on rauhallinen ja leppoisa tapaus, ainakin toistaiseksi. Sairaalassakin kätilö ja kätilöharjoittelija ihmettelivät pienen miehen rauhallisuutta:

- Pojalla on kyllä suorastaan Gandhimainen olemus!
- Niin on, sellaista  buddhalaista tyyneyttä...

Lupasin muistaa nämä sanat kun se sitten kotona aamuyöstä huutaa kolmatta tuntia naama punaisena. Toistaiseksi olemme tältä välttyneet. Veljensä kanssa ovat näin alkumetreillä jo erottuneet toisistaan, lähinnä unenlahjoiltaan. Yhdistäviä tekijöitä ovat ilmeisen komeuden lisäksi mainio ruokahalu, käsi posken alla nukkuminen, hassut Nakke Nakuttaja -äänet sekä  juurikin tuo rauhallisuus. Ensi viikolla kaikki voi olla jo toisin, mutta katsotaan sitä sitten. Nyt yritän sopeutua ajatukseen, että vauva voi/saattaa ihan oikeasti nukkua neljäkin tuntia putkeen sen pikaisen viidentoista minuutin sijasta. Varmaan pakko tilata joku naistenlehti että voin tappaa aikaa juomalla päiväkahveja valtakunnan juorujen parissa, se kun on se päivän paras hetki niin kuin mulle jo esikoisen aikaan mainostettiin. Ehkä jonakin päivänä sekin tulee testattua, mutta jo tällä yhden lapsen kokemuksella rohkenen olla aivan eri mieltä sen parhaan hetken ilmenemismuodosta...

Mutta tällaiset pikaiset terveiset täältä Halkomäestä.
Elokuu on aurinkoa, kypsiä omenoita, sienikeittoa ja vauvan ihmettelyä tulvillaan.
 
 Ihana elokuu!!!
 

tiistai 20. elokuuta 2013

Puntari: Rotinatorttua

Lauantaina iski akuutti tarve leipoa. Ekaa kertaa piitkään piiiiiiitkääään aikaan. Satoi, koti oli edellisenä päivänä siivottu, lapset leikkivät rauhassa ja tunnelma oli kotoisa. Täydellinen leivontapäivä siis. Lisäksi olin iltapäivällä lähdössä sairaalaan moikkaamaan uutta Kyllikki-tiimin jäsentä, pientä poikaa. Pitihän sen pojan äidille jotain syötävää viedä mukana, ettei näänny nälkään siellä sairaalan leivissä.
Onnistuin ensin epäonnistumaan, eli pilaamaan maailman "helpoimman leivonnaisen". Marenkirullan marenkiosuus näytti uunissa hyvältä mutta lätsähti sitten ulos uunista päästyään ja tarttui leivinpaperiin. Moniko tässäkin onnistuu epäonnistumaan, kysyn vaan.

Tein pikaisen muutoksen suunnitelmiin ja leivoin kääretorttupohjan. Se onnistuikin ihan ok. Väliin ängin sitten vadelmia, punaherukoita, vispattua kermaa ja rouhittuja Omar-karkkeja. Päälle vähän tomusokeria, ja se oli siinä.
Maistui toki leivontapäivänäkin, mutta etenkin yön yli kostuttuaan torttu oli täydellinen.

Pentikin omenakuppeja aloin kerätä 15 (herranjestas!) vuotta sitten, ylioppilaslahjaksi saaduilla lahjakorteilla. Vieläkin tykkään kupeista ja astiaston muista osista. Sopivat etenkin tähän omena-aikaan täydellisesti!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Puntari: Tiinan elämysmatkat järjestää...

...retki iltarasteille Aivujärvelle!
Jotkut harrastuksethan on ihan kivoja. Niinku vaikka shoppailu tai postimerkkien keräily. Pyhäkoulu. Sellaisia sisäsiistejä pikkutöitä. Pitsin nyplääminen ja kotityöt.

Sitten on niitä harrastuksia, joissa aina välillä vähän roiskuu kun rapataan. Maastopyöräily. Suunnistus...

Keskiviikkona saatiin lapset kummien luo kyläilemään Sydän-Hämeen iltarastien ajaksi. Lastenhoitojärjestely on nykyään lähes välttämätön, sillä myös S on tullut järkiinsä ja alkanut suunnistaa. Ilta venyy aika pitkäksi, jos vuorotellen käydään metsässä. Hienoa siis, että silloin tällöin pääsemme starttaamaan pusikoihin samaan aikaan.

No, keskiviikkona vettä satoi ja ilma oli viileä, +13. Lähtöpaikalla arvoin, että lähdenkö vitosen vai kolmosen radalle. S kommentoi, että kun kerran lastenhoito on järjestetty ja ensi vuonna pitäisi selviytyä Jukolassa maaliin, niin tietty vitoselle. Jep, nastakenkää jalkaa ja ilmoittautumaan.

Kartta ei näyttänyt pahalta. Maasto toki oli Se Pahamaineinen Aivujärvi, josta jo mummu meitä aikoinaan varoitteli (joku marjastaja sinne oli kuulemma eksynyt, eikä ruumista koskaan löydetty...). Pienessä tihkusateessa lönköttelin lähtöpaikalle, heilautin emitin sisään ja lähdin suunnalla kohti ykköstä. Homma meni kuin strömsössä, eteen tuli kaikki ne maastomerkit, joita pitikin. Rasti sijaitsi tiheikön jälkeen rinteessä kahden kiven vieressä ja sellainen maisemahan mun eteen ilmestyi, kun tiheiköstä selvisin läpi. Paitsi että rasti ei ollut siinä. Pikainen "mitä v*ttua" päivitys ja katse karttaan. Mahdotonta. Tässähän sen on PAKKO olla! Kuka sen on varastanut? Pyörin rinteessä useita minuutteja ilman selvää suuunnitelmaa, kunnes tajusin alkaa paikallistaa itseäni. Lisäksi S tuli vauhdikkaasti ohitseni ja päättelin, että se oli jo ykkösen löytänyt. Niinpä aloin  intiaanivaistolla jäljittää sen nelikutosen Haglöfsin jälkiä ja löysin ykkösen.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja kohti kakkosta. Se sijaitsi metsäautotien toisella puolella avokalliomaastossa. Kompassi vei mut oikeaan paikkaan tielle ja siitä lähdin hakemaan helpon ja varman rastin. Hakkuiden ansiosta metsässä oli uria, jotka eivät näkyneet kartassa. Sellainen ura lähti viemään mua ja ajattelin, että otan helpon lähestymisen rastille. Jyrkännerastithan on aina helppoja.

Paitsi että joku oli pöllinyt senkin rastin.

Taas päämäärätöntä harhailua suomalaismetsissä ainakin vartti. Ei mitään missään. Siinä vaiheessa, kun edestä pölähti parvi metsäkanalintuja, totesin olevani jossain muualla kuin kaikki muut suunnistajat. Päätin, että nyt otetaan suunta kohti tietä ja takaisin maaliin. Ei tästä mitään tule.
Pääsin takaisin metsäautotielle ja sain kiinni kartasta. Sisuunnuin ja kysyin itseltäni, tultiinko me tänne häviään vai voittaan?! (Tultiin!)
Otin uudestaan suunnan kakkoselle ja menin sinne tieltä ihan suoraan. Enkä ollut kovin kaukana siitä haahuillutkaan...

Etsintöjeni aikana keli oli muuttunut astetta kovemmaksi. Vesisade ryöppysi taivaalta tasaisena massana ja urheilupaita, housut ja kengät olivat läpimärät. Tuuliliivi sentään vielä piti keskivartalon lämpimänä. Kolmonen löytyi helposti kosteikon keskeltä ja neloselle menin kävellen ja rauhassa.
Ennen nelosta törmäsin toiseen suunnistajaan, jolle sää aiheutti ongelmia. Silmälasit päässä ei nähnyt eteensä, koska sade pisaroitui niihin ja muutenkin linssit veti huuruun, toisaalta ilman laseja ei nähnyt kartasta mitään...päivitimme pikaisesti sijaintimme ja menimme hakemaan yhdessä nelosen. Siinä vaiheessa tuuliliivikin oli päästänyt vedet läpi ja totesin palelevani aika paljon. 

Neloselta lähdin vielä kohti vitosta. Mutta siinä vaiheessa, kun kartta putosi kädestä ja totesin käsien olevan turtana kylmyydestä tein pikaisen päätöksen. Nyt nopeasti pois täältä ja johonkin lämpöiseen! Sain "kotimatkalle" seuraa tuosta miehestä, jonka näkökyky oli rajoittunut. Otimme kompassisuunnan lähtöalueelle ja koimme Aivujärven maaston kaikessa ihanuudessaan: polveen asti ulottuvaa mutaa, läpipääsemätöntä kuusikkoa, hakkuualuetta jolla kasvoi naisenkorkuista koivua, avokalliomaasto ja mäkeä. Hurraa suunnistus!

Likosin maastossa melkein 1,5 tuntia. Autossa sormet oli niin jäässä, että en saanut suunnistuskenkien nauhoja auki. Kengissä oli sentin vesikerros, kaikki vaatteet tippuivat vettä. Mieltä lämmitti onneksi paitsi Transportterin Webasto myös se, että S oli kerrankin saanut onnistuneen suorituksen. Mies selvästi nauttii ääriolosuhteista (ilmankos on mun kanssa naimisissa).

Lasten kummien luona pääsin lämpimään (kuumaan) suihkuun, sain teetä kitusiini ja kuivat vaatteet päälle. Elämä alkoi vähän voittaa. Sellainen sisäinen kylmyys jatkui kuitenkin vielä seuraavaan päivään, enkä viitsinyt harrastaa edes työmatkapyöräilyä kaatosateessa.

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Nyt tiedän, että vesisateeseen kannattaa laittaa sadetakki päälle. Taskuun kannattaa varata joku energiapatukka hätävaramuonaksi (hätärakettikin olisi ihan perusteltu lisävaruste). Rastille kannattaa mennä suoraan, eikä vartin haahuilun kautta. Kolmosen rata kannattaa valita aina kun mahdollista ja perusteltua. Ei kannata antaa periksi, jostain ne rastit aina kuitenkin löytyy. Suunnistajaa musta ei taida koskaan tulla, tuuriharhailija lienee osuvampi nimitys. Mutta mikä tärkeintä, suunnistus on edelleen ihan kivaa! Keskiviikkona uudestaan!

tiistai 13. elokuuta 2013

Puntari: Arki alkoi


Nämä jalat ovat tepsutelleen onnellisina tämän kesäloman. Pitkän kesäloman. Meillähän se alkoi jo huhtikuussa Välimeren rannalta ja jatkui koti-Suomessa aina eiliseen asti.

Tänään alkoi arki. IHANA arki. Menin intoa puhkuen töihin. Kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva työpaikka. Olin reipas, aloitin työmatkapyöräilyn heti. Jonain aamuna voisi juostakin.
Esikoinen meni tänään eskariin, nuorempi päiväkotiin. Sielläkin on kuulemma aivan vaan ihanaa ja kivaa. "Ja äiti, siellä oli salaatin seassa oikein melooniakin". Ei epäilystäkään, he pärjäävät hoidossa loistavasti tuttujen ja turvallisten hoitotätien ja kavereiden kanssa.

S vielä vuorotteluvapailee ja pyörittää kotiruljanssia. Arkea helpottamaan tein sille sentään eilen ruokaa, josta jäi sitten tälle päivällekin. Se kun on perheestä ainoa, joka ei ole yhteiskunnallisten lihapatojen ääressä. Kantarelli-pekonipasta oli muuten hyvää. Kantarellit löytyi keskeltä kotipihaa!

Viikonloppuna mennään mökille varmaan perjantaista sunnuntaihin. Oon jotenkin ihan hurahtanut mökkeilyyn. Tykkään siellä tiskaamisestakin. Päivä menee kivoja hommia puuhastellessa ja tärkeintä on tietysti hyvä ruokahuolto. Lättyjäkin täytyy paistaa ja uutta kaasugrilliä testata. Eilen oli Ikeasta tarttunut miehen mukaan kaikkia mökiltä vielä puuttuvia keittiövälineitä, joten entistä täyspainoisemmin voi mökillä kokkailla ja nauttia olosta. Muutama leppoisa kirja täytyisi hakea kirjastosta pimenevien iltojen iloksi (ja paristot otsalamppuun kaupasta...).  Olisiko kenelläkään hyviä vinkkejä lukulistalle?

Ai niin, en mä ihan vielä suostu sanomaan, että on syksy. Lakkasin varpaankynnetkin viikonloppuna kirkkaalla punaisella. Vielä tulee kauniita päiviä ja sandaalikelejä!

lauantai 10. elokuuta 2013

Halkomäki: Muurahaisesta mutavelliin

Tiedättehän, toisinaan jotkut hommat vaan lähtevät lapasesta. Viime kesänä meidän pohjakerroksessa olevaan takkahuoneeseen eksyi muurahainen. Muutaman päivän päästä pari sen kaveriakin. Kohta kahden ikkunan välistä panelointia pitkin kulki musta highway. Ikkunalaudoille ilmestyi ihmeellistä pientä valkoista mutua, kuin kiteitä. Myrkytin seinänvierustoja varmaan kolmella eri aineella. Ei vaikutusta. Suihkuttelin sisällä Raidia murkkuihin, ja se aina hetkellisesti vähensi ryysistä sisätiloihin. Syksyn tullen muurahaiset katosivat, mutta vain palatakseen keväällä takaisin.

Jälleennäkeminen ei ollut mitenkään riemuisa hetki. Raidiksi taisi mennä. Lopulta tein perusteellisen analyysin siitä, että murkut olivat keksineet tehdä pesänsä perustuksessa olevan halkeaman kautta sinne betonin sisään. Ilmoitin miähelle, että nyt pitää kaivaa se seinän vierustan hiekka auki ja katsoa mitä sieltä löytyy, samalla myrkyttää betonipinta ankaralla kädellä.  Muutaman kerran ehdin tätä kainoa toivomusta esittää kunnes meni hermo. Yhtenä kauniina päivänä pari viikkoa sitten otin lapion käteeni ja kaivoin koko takkahuoneen seinustan auki reilun puolen metrin syvyydeltä. Löysin öbaut tsiljardi muurahaispesää, lajivalikoimaa oli aina kusiaisista lentomurkkuihin. Löysin siis asian ytimen. Miäs oli kauhuissaan, mitä sä nyt ton mahas kanssa menit tollain riehumaan! Hah, lapion kanssahan mä riehuin! Eikä tehnyt tiukkaakaan! Kun tarpeeksi ketuttaa niin siitä tunteesta suorastaan nauttii...
Tämä pienimuotoinen protestiliikkeeni aikaansai sen, että seuraavana päivänä mies kaivoi lisää, syvemmältä, ja totesi että koko seinusta olisi hyvä avata koneella anturaan asti että pesistä varmasti päästään eroon ja laittaa samalla vaivalla sinne sokkelilevyt ja lisäeristestyroksit. No, sopi mulle. Se tiesi kauneimmassa kukassa olevan liljapenkkini menoa, mutta mitäs pienistä! Muurahaisista oli päästävä eroon!


Eräs nautti kaivuutöistä koko rahan edestä
 
 
Lopputuloksena tästä kaikesta on se, että koko talo on nyt kaivettu ympäriinsä auki, ainakin metrin leveydeltä, parin metrin syvyydeltä, anturaan asti. Mennyttä ovat kivetty kivituhkakulkukäytävä, suuri pionipenkki, yksi alppiruusu, yksi köynnösruusu, seinänvierustan saniaiset, kellarin ovenpielen tuoksuköynnöskuusama, kukkapenkkien kivetysreunat, pari ruusupuskaa, etupihan nurmikko ja meikäläisen mielenrauha. Ja ne muurahaispesät. Tilalle on tullut vesisateiden myötä hirveä mutavelli, mutta myös jotain hyvääkin: uutta kosteuseristystä, lämpöeristystä, salaojaputkea, sadevesikaivoa, uutta sorapatjaa, kivimursketta ja hirveän tyytyväinen miäs. Se ei tosin ole uusi!


Ennen ja jälkeen...
 

No, näinkin voi käydä. Onneksi kohta sataa jo lunta ja kaikki peittyy valkoiseen vaippaan. Sitä odotellessa...pidän vaikka verhot kiinni!
 
 
Keittiön seinustan täyttö tehty...

 

Takkahuoneen seinusta, mistä kaikki alkoi...tämäkin jo puoliksi täytetty...

 

...ainoa, joka nauttii tästä mutavellistä...tulevaa endurokuskiainesta? Kumisaappaathan on ihan turha keksintö!

 
 

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Puntari: Mökkeilyä







Kolmen päivän miniloma mökillä takana. Paljon aurinkoa ja uintia, löhöilyä, lukemista, Radio Suomea, saunaa, kynttilöitä, juoksulenkkeilyä, sienestystä ja soutelua. Siivoamista viime kesänä tehdyn remontin jäljiltä. Puhtaat ikkunat ja vihdoinkin valkoiseksi jynssätty lankkulattia. Kaappien järjestelyä ja tavaroiden kartoitusta.
Kylässä ystäväperhe. Ihmettelyä, kuinka kahdeksanvuotiaasta ripakintusta on kasvanut kohta autokoulun aloittava nuori nainen. Eikä pikkuvelikään ole varsinaisesti enää kovin pieni. Aika kuluu hurjan nopeasti. Jokaisesta hetkestä olisi hyvä nauttia, edes semisti.

Puntari: Jämi 84 mtb

Tämän kesän toinen kisastartti sijoittui elokuun ekaan viikonloppuun Jämi 84 MTB tapahtumaan. Sinne piti lähteä vaikka ei olisi huvittanutkaan, sillä tapahtuma on osa Jämi 147 triplaa, johon sekä minä että S ollaan ilmoittauduttu. Siitä käytiin kuittaamassa hiihto-osuus jo helmikuussa ihan onnistuneesti.

Viime vuonna Jämi näyttäytyi mulle varsinaisena ihmemaana. Takana oli Tahkon mutaralli ja Jämin tasaiset kangaspolut saivat suun väkisinkin hymyyn. Tai eihän siellä voi poluista puhua, enemmän tai vähemmän ne on uria ja teitä, mitä ajellaan. No, joka tapauksessa mukavaa ja vauhdikasta baanaa riittää.

Kävin perjantai-iltana vetämässä reilun parin tunnin kahvakuulailusession tässä lähitienoilla, eikä viikko mennyt muutenkaan varsinaisesti voimia keräillessä. Lauantaina tunsin heti aamusta, että reidet ja pakarat suunnistaisi mielummin mökille aurinkotuoliin kuin Jämille. Onneksi tulostavoite on mulla aina yhtä kova: pyörä ja nainen ehjänä maaliin. Jos vielä reissusta sattuu jollain tavalla nauttimaan, niin se on pelkkää plussaa.

Matkalla huoltoasemalla syöty aamupala heitti vatsan oudosti sekaisin. Kärvistelin Jämiareenalla aamupäivän miettien, paraneeko maastoon lähteä ollenkaan. Olo oli huono ja voimaton eikä hellekeli tekisi pyöräilystä  kovin helppoa. Käväisin pikaisesti katsomassa kilpasarjan lähdön ja ekan huoltopisteen ja kirimaalinkin tohinat kerkisin bongata. Sakke ajeli siellä varsin maltillista vauhtia, suunnitelmissa kiristää loppua kohti.

Meidät kuntosarjalaiset lähetettiin matkaan läheiseltä pesäpallo/koira/mikälie kentältä. Viime vuoteen verrattuna väkimäärä oli ainakin tuplaantunut. Heti lähdön jälkeen tiesin, että it's not my day. Siinä missä viime vuonna pyörä kulki kuin itsestään, tänä vuonna jouduin pyörittämään kampia ihan urakalla. Tiputtelin vauhdit alas ja annoin hätäisempien mennä ohi, toiveena että loppupäässä muutama oman sarjan selkä tulisi edes vastaan.

Outo vatsakivistys iski ekan kympin jälkeen, mutta häipyi onneksi seuraavan kympin aikana. Olo korjaantui muutenkin sen verran, ettei tarvinnut pelätä, että jarrutusjälkiä löytyy kisan jälkeen muualtakin kuin Jämin maastourilta. Areenan ohittamisen jälkeen sain pistettyä uuden vaihteen silmään ja pyörä alkoi kulkea vähän kovempaa. Oman sarjan selkiä tulikin ohitettua viimeisen parinkympin aikana muutama ja sijoitus oli maalissa lopulta 11. Aika huononi viime vuoden ajasta 2 minuttia, mutta olosuhteisiin nähden 2.14 on ihan ok. Onpahan siinä ensi vuonna sitten kirittävää. Erot kuntosarjan kähinöissä oli muutenkin mun mielestä aika pienet ja hyvänä päivänä sijoitus olisi voinus olla jotain muuta. Siis jos ja jos...

Tapahtumasta jäi taas kerran positiivinen maku. Iloitsin Saken hyvästä ajosta (kymppi pois viime vuoden ajasta), hienosta kesäsäästä (viime vuonna jäätävä kylmyys ja tuuli), mukavista järjestäjistä, erinomaisesta kasviskeitosta ja palkintosijoituksesta, jonka seurueemme juniori Iida nappasi minimaratonilla (tytön eka maastopyöräkisa ja heti palkinnon kanssa kotiin!).
Ensi vuonna Jämi tulee olemaan taas meidän kisakalenterissa. Täyspitkä matka ei vieläkään mua hirveästi houkuttele, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sen huomasin kyllä itsestäni, että sellainen teknisempi polku sopii mulle paremmin kuin tuollainen ränni, jossa pitää vaan luukuttaa aivot narikassa niin kovaa kuin pääsee. Mutta silti Jämin reitti on sairaan kiva ja kun ne ei vielä yritäkään tehdä siitä mitään Suomen suurimmat ylämäet -tyyppistä tapahtumaa, niin kelpaa mulle oikein hyvin!