Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 26. lokakuuta 2015

Kyllikit: Kevyttä tuss..eikun tossua


Piti se tämäkin nähdä, Kyllikit rinta rottingilla juoksutapahtuman lähtöviivalla. Kuka olis osannut vielä muutama vuosi sitten ennustaa??? Tokihan me jo silloin hilpaistiin paikallinen Kaukkalan ympärijuoksu kylätapahtumaa tukien, mutta että ihan oikein oikea juoksutapahtuma...
Ja uskokaa tai älkää, tämä sama tapahtui tänä kesänä vieläpä kahdesti! Juoksukautemme avauskisa elokuussa hölköteltiin Kangasalla mukavassa Liikuntai-tapahtumassa, jossa Hansu sipaisi kympin ja minä puolimaratonin. Tässä välissä kävin vielä rypemässä Jämi XC-runin (kahvakuulailukauden aloitus ja juoksutapahtuma eivät sovi saman viikon sisälle, kirjoita muistiin!). Ja täytyihän tämä nousujohteinen kausi paketoida arvonsa mukaisesti, joten ilmoittauduttiin mukaan Tuusulan suuntaveikkojen järjestämään Tuusula Trail runiin, joka kisattiin viime sunnuntaina.

Tuusulaan oli helppo mennä, kun tapahtuma vaikutti sopivan pieneltä ja sympaattiselta, niinkuin suunnistusseuran järjestämät tapahtumat yleensä on. Kisanumerot roikkuivat nipuissa pyykkinarulla ja kisakeskus sijaitsi nurmikentän kaistaleella: kaikki massatapahtuman väkisin väännetyt kotkotukset loistivat mukavasti poissaolollaan. Kyllikkien oli heti alkumetreiltä asti hyvä olla (paitsi se pahuksen viima pisti säärikarvat lepattamaan ja ihon kananlihalle).
Ennen starttia luotiin katsaus kuntopohjaan. Itselleni se oli suurehko arvoitus, juoksulenkillä kun oli tullut käytyä suht laiskasti viime viikkoina. Hanna taas totesi, että kunto ei ole arvoitus, sitä kuntoa kun ei ylipäänsä ole. Yhteistuumin todettiin tankkaus kuitenkin onnistuneeksi. Olisi ihme, jos ei Nizzassa suoritetulla viikon kestäneellä croisantti- ja vuohenjuustopiirakkamarinoinnilla lihas liikkuisi ja tulosta syntyisi.


Tiesimme reitistä hyvin vähän. Vain sen, että luvassa olisi minimalistisesti tietä ja paljon polkua. Tuusulan reitti ylitti kaikki odotukset. Se kiemurteli 10,6 kilometrin mittaisen lenkin verran hyvin erilaisissa suomalaisissa maastoissa. Mukaan mahtui suota, avokalliota, hakkuu-uraa, kangasmetsää, hiekkatietä, ulkoilureitinpohjaa ja vaikka mitä. Osa matkasta taitettiin singletrackilla tiiviissä letkassa, ja polun vieressä kasvavat näreet pitivät huolen siitä, että ohittamaan ei päässyt. Suolla hypittiin märimpien kohtien yli ja avokalliolla yritettiin kaikin mahdollisin tavoin pysyä pystyssä. Suunnistusnastarit olivat muuten ihan ykkösvalinta jalkineeksi tuohon reissuun.
Lähdettiin molemmat samalla taktiikalla liikkeelle: hyvällä fiiliksellä ja koko matka juosten. Ja homma meni ihan käsikirjoituksen mukaan. Itse etenin loppua kohti kiihtyvää vauhtia ja meno tuntui koko ajan mukavalta. Hanna oli ottanut taktiikaksi tappavan tasaisen vauhdinjaon, mikä onnistui täydellisesti. Maalisuoralla Hannalta irtosi vielä näyttävä kiri, joka päätyi suoraan Petteri Muukkosen (rogainingin maailmanmestari ja kohtuullisen pätevä suunnistaja noin niinkuin muutenkin) kainaloon. Myönnän, olin kade.





Fiilikset oli maalissa molemmilla korkealla. Just sopiva irtiotto kahdelle valeurheilijalle. Niin meidän näköinen tapahtuma. Kisaruokailu tarjottiin soppatykistä ja kahvin kanssa oli tarjolla nisua. Tänne on tultava uudestaan!
Tuusulassa kun oltiin, oli pakko hyödyntää mahdollisuus visiteerata siskollamme Miialla, joka asuu töttöröö-miehensä kanssa ihan kivenheiton päässä kisakeskuksesta. Miia oli lämmittänyt meille saunan ja laittanut ruokaa. Siellä me sitten huuhdottiin kisahiet pinnasta ja parannettiin maailmaa lauteilla Iittalan kivituikkujen luodessa romanttista tunnelmaa. Jauhelihakeiton ja lattemukien äärellä vaihdettiin kuulumiset ja suunniteltiin tulevia seikkailuja. Kerrassaan kiva päivä!


ps. Pahoittelut paskoista kuvista. Meistä nyt ei muutenkaan kummoisia saa, mutta syytän vähän myös tuota mun ikivanhaa kännykkää.



perjantai 23. lokakuuta 2015

Halkomäki: Kun rakastuu ihan melkein vahingossa...

 
"Elämä on arvaamatonta.
Koska tahansa voi tapahtua jotain ihanaa."
 



 
 
 


Nyt plokiin mätkähtää sellainen historiallis-matkailullinen setti. Näistä maisemista on ennenkin kuultu ja tullaa vieläkin kuulemaan. Kaikilla matkoilla on kuitenkin alkunsa:

Marraskuussa 2003 lähdin koulumme Comenius-projektin merkeissä vierailulle Nizzaan, missä sijaitsi yksi kolmesta ystävyyskoulustamme. Kukaan muu opettajista ei oikein halunnut lähteä, joten minä uhrauduin, hehheh.  En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Ranskassa, saatikka Nizzassa, joka kuulosti minun silmissäni vähän sellaiselta jetset -paikalta. Jostain kumman syystä en sitten paneutunut tulevaan matkakohteeseeni koulun projektitöitä lukuun ottamatta oikeastaan ollenkaan, ja muistankin sen ällistyksen ryöpyn, kun lentokoneen ikkunasta näkyi huojuvia palmuja. PALMUJA! Ranskassa kasvaa palmuja!
No, maalaistytölle selvisi aika monta muutakin ällistyttävää asiaa Nizzasta ja elämänmenosta siellä. Muutaman päivän mittaisen ja tiukasti ohjelmoidun vierailun aikana ehdin rakastua marraskuiseen +25c lämpötilaan, paikalliseen ruokaan ja viiniin, historiallisiin tarinoihin, arkkitehtuuriin, mereen ja sen kiviseen rantaan, huviloihin, Alppien jylhään profiiliin, kahviloihin, keskiaikaisiin mukulakivikatuihin, laventelin ja rosmariinin tuoksuun, valkoisiin pitsipäivänvarjoihin, oliiveihin, kenkäkauppoihin, saippuakauppoihin, kukkatoriin ja antiikkimarkkinoihin ja...ja...ja. Rakastuin. Todella. Ja myös siihen vieraanvaraisuuteen, jota kollegat meille sydämestään tarjosivat.

 
Toukokuussa 2006 pääsin taas työreissulle Nizzaan, saman projektin päätöstapaamiseen. Pääsin Alpeille nauttimaan lounasta hulppeissa maisemissa, pääsin Monacoon katsomaan formulasirkuksen rakentumista, ajamaan katuradan ympäri ja ihmettelemään kilpa-autoja suurten rekkojen uumenissa. Cannesin elokuvajuhlilla kävimme ihmettelemässä punaisia mattoja, valtavia fanilaumoja, turvamiesten volyymiä ja hulppeita puitteita rannalle rakennetuissa olohuoneissa. Pääsin myös kokemaan palasen tavallista nizzalaista arkea, kun majoituin hotellin sijasta erään opettajapariskunnan luona heidän kodissaan. Rakastuin Nizzaan yhä syvemmin.


 
 
 
 
 
 
Kun kevällä 2011 meille tarjoutui Tiinan kanssa mahdollisuus lähteä kaksistaan hummailemaan jonnekin pikku lomalle, halusin ehdottomasti viedä Tiinan Nizzaan. Tiesin, että sekin viihtyisi siellä! Ja viihtyihän se. Missään muualla kun ei pysty juomaan kannullista talon viiniä ilman hitaita silmiä!!! Nyt Tiina perheineen hinkuu sinne alvariinsa. Minä olin siellä juurikin syyslomalla perinteiseen tapaan Maijan ja Liisin kanssa. Kaksi ystävääni, entistä työkaveria. Oltiin hoodeilla samaan aikaan kun Tiinankin perhe. Meidän porukalla reissu oli neljäs, tosin minä olen ollut yhdeltä reissulta pois pienimmän käkikellon syntymän vuoksi. Tämä kotiäidin lakisääteinen vuosiloma pitää ihmisen järjissään ja takaa edullisemmat ryppyrasvaostokset. Ja kummilapsille ihanat kuusenkoristeet joululahjaksi. Aurinkoinen fiilis lomalta säilyy pitkälle talveen!



 
 
 
 
 
 
Aina Nizzaan on vaan yhtä ihana mennä! Minulla visiittejä on takana seitsemän. Tiedän, kuulostaa ihan perinteiseltä suomijunttituristilta matkustaa kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, mutta Nizza tarjoaa aina jotain uutta. Ja kyllä mä muuallakin olen tässä välissä käynyt... Se on jotenkin ihanalla tavalla aivan jotain muuta kuin rakas Suomi. Tai Helsinki. Tampere. Turku. Siitä on helppoa ja edullista matkustaa päiväreissuja ympäriinsä, ja sinne voi mennä samaan aikaan sekä kaupunki-, ranta- ja vuoristolomalle. Siellä syö ja juo edullisesti kun tietää missä kannattaa käydä. Siellä on ihanaa vaan istua kahvilassa ja nauttia auringosta ja ihmisvilinästä tai kävellä vanhan kaupungin torilla ja kujilla. No, mitäpä sitä selittelemään, se pitää itse kokea!









Kuvat ovat syysloman reissulta Villa Ephrussista Nizzan kupeesta.
Aivan uskomattoman hieno paikka, kannattaa käydä jos hoodeilla liikkuu!



 Enpä olisi uskonut, että yksi sattumalta kohdalle osunut työmatka voi tuoda elämääni jotain noin ihanaa. Paitsi Nizzan, myös ikuisia ystäviä sieltä.
Elämä on arvaamatonta!

PIN BON!













tiistai 6. lokakuuta 2015

Halkomäki: Geenivirhe?

 
Voi siunattu hulluus! Tämänpäiväisen ylitsevuotavan itseanalyysin jälkeen totesin yksimielisesti, että kyllä se taitaa olla jo rasitteen puolella syntyä tällaiseen nysvääjien sukuun. Tai paremminkin kahden nysvääjäsuvun yhdistelmästä, ikään kuin supernysvääjäksi.

 
Tiedättehän nysvääjän? Tyyppi joka on koko ajan tekemässä jotain. Eikä aina riitä yksi homma kerrallaan, vaan ohessa pyörii kaikkia oheisnysväyksiä.
Nysvääjää on turha houkutella sohvalle kainaloon makoilemaan. Tai jos sen saa houkuteltua, sillä on vähintäänkin naistenlehti luettavana, vasemmalla kädellä se virkkaa ja oikealla kutoo. Ohessa hauduttelee teetä, viikkaa pyykkiä ja odottaa pyykkikoneen pyörimistä valmiiksi. Nysvääjä tekee kaiken mahdollisen itte. Nysvääjä kutoo sukat ja tumput, halkoo polttopuut, leipoo leivät, virkkaa tiskirätit, vääntää kranssit oveen jokaisena vuodenaikana jokaiseen juhlapyhään. Ompelee itte joulukuusen alusmaton ja askartelee koristeet oksille. Pipertää joulukortit ja urakoi kaneliässiä. Nysvääjä tekee vanhasta uutta ja entisöi huonekalut tuunausmeiningillä, nikkaroi uuden halkovaraston perunannoston oheispuuhana ja repii keräämistään kananmunakennoista steariiniruusuja pukin pakettiin. Nysvääjä kaivaa ylös tervaskantoja, kuivattaa ne ja pilkkoo sytykkeiksi. Lintulauta ja halkoteline ovat nysvääjän itte tekemiä. Nysvääjä myös kerää itte marjat, perkaa ja pakastaa. Hän hilloaa, mehustaa, säilöö ja kuivattaa. Nysvääjän keittiöstä löytyy suppilovahveroita ainakin viiden sukupolven tarpeiksi, ehkä jopa kuudennellekin jää jotakin. Jos nysvääjä ei leivo, hän lukee keittokirjoja ja suunnittelee tulevia leipomuksiaan. Nysvääjä lukee päivän lehden samalla kun kutoo säärytimiä ja kuuntelee merisäätä radiosta. Nysvääjä paukuttaa mattoa kangaspuilla itte leikkaamistaan kuteista ja hörppää välillä kylmennyttä maitokahvia keramiikkakurssilla itte tekemästään mukista. Nysvääjä vääntää rautalangasta sipulikoria, pujottelee helmiä nauhaan rannekoruksi ja polkee saumurilla collegepuseroita lapsilleen onnellinen kiilto silmissä. Nysvääjä nysvää kaikkialla ja kaiken aikaa; niin kotona kuin kylässäkin, lomalla, luennolla, välitunnilla, ruokakurssilla kuin kahvilassakin. Nysvää seminaarissa, autossa, junassa, lentokoneessa, saunaillassa ja sairaalassa. Nysvääjä on se vieras, jonka juhlissa löytää keittiöstä tiskaamasta ja se asiakas, joka seisoo kirpputorilla lajittelemassa nappeja pieniin muovipusseihin. Nysvääjällä on kaikki mahdollinen arsenaali höyläpenkistä höyryrautaan, konvehtimuoteista koristesahaan, saumurista sukkapuikkoihin ja sienikuivuriin, veitsisetistä vuolupuukkoon ja verenpainelääkkeisiin. Nysvääjälle on kauhistus ostaa rahalla kaupasta tai jonkun muun tekemänä jotakin, mitä voisi tehdä itte.


Tänään oli mukava hetki päivällä kahvikupin ääressä. Aurinko paistoi ulkona ja hehkutti syksyn värejä, tuli rätisi takassa ja pieni liekki pöydällä tuoksukynttilässä. Kahvi maistui pullan kaverina. Mulla oli jotenkin yltiömukava olo, sellainen jota ei ole ollut piiiitkäääään aikaan. Ihmettelin itsekseni mistä kaikki johtuu, ja keksinkin sen kyllä. Neljä vuotta olen elänyt sellaista mun mittapuullani kädetöntä elämää. Lähes ainoana käsityönä on ollut kaksi vauvaa ja sittemmin taaperoikäiset hulivilit. Tekemistä on ollut putkeen aamu seitsemästä puolille öin. Tekemistä, joka ei näy oikein missään. Ei ainakaan kovin pitkää aikaa, jos nyt miettii vaikka siivouksia. En juuri ole ehtinyt lempipuuhieni pariin, käsityöt ja kaikenlainen oheistekeminen ovat jääneet paitsioon. Joulukranssit on vääntänyt joku muu äiti/sisko, pääsiäiskranssit on puuhaillut joku muu äiti, hillot on keittänyt joku muu äiti/sisko, leipomiset on jääneet leipomatta, kokkailukokeilut kokeilematta. Mehut sain sentään itse keitettyä ja juhannusvihdat tehtyä, että hurraa! 
 
 
Tällaisen nysvääjän sielu ihan näivettyy kun ei saa/ehdi tehdä mitään, mitä ihan itte haluaa. Niin että kun mä nyt parin viikon sisällä olen saanut itte kunnostaa yhden lasten sängyn, keittää hillot päärynöistä, ommella itte keittiöön keltaiset verhot, vääntää ruusunmarjoista ja aronioista itte ittelle ja siskolle ovikranssit ja leikata itte vadelmapuskat ja luumupuupöheiköt kasvimaalta ja aloittaa itte neulomaan uusia säärystimiä ittelle niin onhan se jo ihan hitokseen jotain! Ihmiselle joka on elänyt imurin ja maitoauton risteytyksenä viimeiset neljä vuotta. Että ihmekös olo on ihan sfääreissä!


Kaikesta päätellen nysvääjägeeni uhkaa periytyä jälkipolvellekin, etenkin kaksivuotiaalle kuopukselle. Banaania kuoriessa jokaisen suikaleen kohdalla hän sanoo ITTE! Alakertaan mentäessä jokaisen rappusen kohdalla hän sanoo ITTE. Eli kymmenen kertaa. ITTE pesee hampaat ja ITTE laittaa kukat maljakkoon. ITTE leipoo pullat, voitelee leivät ja kuorii porkkanat. Kun on valmista, toteaa käsiään taputtaen, kirkkaalla äänellä iloisesti NOIN!
Ilmiselvää nysvääjäainesta!





sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Halkomäki: Neljän sukupolven unet


Mummulan liiterissä Pälkäneellä oli ennen muinoin mystinen lasten sänky. Se oli täynnä kämpyräisiä oksia, halkoja, narukeriä, pokasahoja ja kaikenlaista vuosien saatossa kertynyttä roinaa. Sängystä ei oikeastaan koskaan puhuttu, mutta lapsesta tuntui hassulta, että vanhalla mummulla oli liiterissä vauvan pinnasänky.
Kun mummusta aika jätti, tyhjennettiin talo myyntiä varten pikaisella aikataululla. Pinnasänkykin pääsi pois liiteristä ja jatkoi eloaan vanhempieni ulkovarastossa, ei sitä siinä rytäkässä kukaan halunnut roskalavallekaan heittää. Maalit hilseili mutta muuten sänky oli ihan ehjä. Jos sille joskus jotain käyttöä... Lopulta sänky alkoi olla vain tiellä ja tilaa viemässä. Se oli päätynyt sisävarastoon, siihen oli jo vedetty pohjamaalikin, mutta käyttöä ei vain löytynyt. Häätö uhkasi historiasta huolimatta.

Lastenhuone vielä vanhassa asussaan.

En vain voinut vankasta suunnitelmasta huolimatta viedä sänkyä pakolaisten vastaanottokeskukseen ja hukata sitä sen koomin taivaan tuuliin, vaikka tiedän, että sille olisi siellä ollut tarvetta. En vain voinut. Satavuotias puusepän tekemä sänky. Siinä sängyssä oli nukkunut minun Helena-mummuni vauvana Luopioisten Haapamäen kartanossa. Samassa sängyssä nukkui myöhemmin myös mummun sisko Terttu. Vuosia myöhemmin siinä nukkuivat Tertun lapset aina kesävierailuillaan Suomessa sekä minun Leena-äitini. Nukkuiko äiti siinä vauvana, sitä emme varmuudella tiedä, mutta luultavasti nukkui. Tiina ja minä olemme tipahtaneet välistä tässä sukupolvien ketjussa. Nyt sängyssä nukkuu minun kuopukseni Topi. Nukkuu niin onnellisena ja tyytyväisenä, kun pääsi pois vauvojen pinnasängystä isojen poikien sänkyyn. Tässä pinnasängyssä on nimittäin kiva toiminto: sänkyä saa venytettyä pidemmäksi, jolloin sivujen laitoihin tulee aukot. Siitä pieni poika pääsee ihan ITTE sänkyyn ja sieltä pois. Äitini kertoman mukaan juuri se aukko sängyn laidassa oli se hienoin juttu lasten mielestä jo silloin viisikymmentäluvullakin. Kuka sai nukkua sängyssä, siitä kuulemma käytiin ihan taisteluita! Koska Topi on kova mylläämään ja pyörimään sängyssään öisin, on laidallinen sänky hänelle oiva ratkaisu vielä tässä vaiheessa.

 
Sänky vielä pohjamaalissaan.
 
 
Muutama viikko sitten maalasin sängyn kahteen kertaan hieman harmaaseen taitetulla valkoisella Helmi -kalustemaalilla. Pinnojen maalaaminen oli aikaa vievää, mutta hauskaa. Samalla saatoin ihailla puusepän tarkkaa työnjälkeä. Lopulta vielä kaupasta superlonpatja jonka leikkasin patjapussiin oikean kokoiseksi, ja homma oli valmis!

Uusi sänky paikoillaan, vielä petausta vailla.
 
Isoveli auttoi pikkuveljen uuden sängyn laitossa käyttövalmiiksi.
 
Uskon, että Helena-mummu katselee tyytyväisenä pilven päällä projektin valmistumista, ajatellen niin kuin ajatteli aina ennenkin: vanhaa pitää arvostaa, hyvää tavaraa ei saa heittää hukkaan...

 
 
Kyllä kelpaa pienen pojan nukkua uudessa vanhassa sängyssään sukupolvien mittaisia unia.