Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste resepti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste resepti. Näytä kaikki tekstit

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Halkomäki: Kun kone ja nainen hajoilee

Viime joulukuussa kirjoitin edellisen plokitekstin ja mietin innoissani, että nyt olisi taas mukavasti aikaa tehdä tätäkin juttua vähän enemmän. Joulua ja hiljaista sydäntalvea luvassa. Juu. Todella hiljaista. Niin hiljaista että tietokonekin hiljeni. Ja se teki sen niin totaalisesti, että siitä ei ollut enää mihinkään. Todellisuudessa yhtenä pimeänä yönä se päivitti itsensä hengiltä! Olin tietenkin ehtinyt juuri siirtää puhelimelta koneelle kaikki joulutervehdyksiä varten nasuista otetut valokuvat ja kaikki muutkin kuvat viimeisen vuoden ajalta. Tietenkin. Ja sitten kuulin, että kovalevy oli menetetty peli. Eihän siellä ollutkaan kuin ...kaikki tärkeä. Joistakin kuvista varmuuskopioita, mutta hyvin vähän. Vietin pari unetonta yötä verenpaineet korvissa suhisten, ja lopulta tuska lieveni siedettäväksi kun ymmärsin, ettei tämä tappio nyt henkeä uhkaa. Mutta kyllä se kirveli!  Ihmeitä onneksi tapahtuu, meikäläiselle harvoin, mutta nyt oikeassa paikassa. Onnea on avulias ihminen, joka tekee ihmeitä!i! Kovalevyltä saatiinkin lopulta kaikki tarpeellinen talteen! Uusi kone piti tietysti hankkia ja kaikki se hässäkkä siinä ohella vei aikaa, mutta nyt Maitolaiturilla on taas yhteydet kunnossa! Jes! Tosin toissa iltana meinansin jo repiä peliverkkarini, kun piti kirjautua tänne bloggeriin plokia päivittämään. Sain ilmoituksen, että tältä laitteelta ei ole ennen yritetty kirjautua, joten minun pitää todistaa että se olen todella minä (tai oikeastaan Tiina, jonka tunnuksilla tämä tänne on tehty) eikä kukaan rosmo. Piti tilata googlelta numerokoodivarmistusviestiä Tiinan puhelimeen...no sitä ei ikinä tullut, mutta tuli soitto Mr. Googlelta Washingtonista, johon Tiina ei kylläkään ollut vastannut. Heitin jo toivoni siitä että tämä homma ikinä onnistuisi, kunnes tänään yhtäkkiä pääsin kirjautumaan tänne muitta mutkitta! Tosta noin vaan! En ymmärrä! Välillä kun tökkii niin tökkii tosissaan. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta. Mutta täällä ollaan taas!

Piti silloin viikonlopun kunniaksi laittaa tänne sellaisen pienen herkkupalan ohje, ajatellen vaikka sunnuntaiaamua ja leppoisaa brunssia. Meillä ollaan hurahdettu täysin banaanileipään. Niistä pyörii netissä monenlaisia ohjeita, toiset muistuttavat jo ihan kakkua, mutta tämä ei ole niin makea kuin perus banaanikakku on. Enemmän leipämäinen, mutta sellainen joka maistuu myös teen ja kahvin kaverina. Vähän voita päälle vain! Muksut leipovat leivän jo melkein itsenäisesti, kun toinen osaa lukea ja toinen sekoittaa!!! Äiti sitten siivoaa keittiön...hehhee...

Banaanileipä

4 kypsää banaania
n.1dl intiaanisokeria
1 muna
0,5dl voisulaa tai öljyä
2,5dl kauraleseitä
3,5dl vehnäjauhoja
1tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta 
0,5tl suolaa
korppujauhoja

Mössää banskut haarukalla ja siirrä leivontakulhoon. Lisää sokeri, muna ja rasva. Sekoita. Lisää kuivat aineet kulhoon, huiski niitä ensin keskenään siinä pinnalla vähän sekaisin ja sekoita sitten koko kulhon sisältö tasaiseksi taikinaksi. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan (pituus n. 25cm, pidemmässä leipä jää turhan matalaksi) ja paista 175c n. 1h10min.





Inkkarisokeri toimii tässä loistavasti, mutta tavallinenkin käy. Sitä laittaisin ehkä hiukan vähemmän kun on makeampaa. Seuraavaksi aion kokeilla tätä gluteenittomana, katsotaan mitä tapahtuu!

Alkuperäinen ohje on muuten Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Vahva lukusuositus tälle kirjalle, on yhtä hauskaa luettavaa kuin Härkösen tekstit yleensäkin. Tarinat nivoutuvat resepteihin, aikoihin, matkoihin, ihmisiin ja paikkoihin! Reiluna siskona olen antanut tän kirjan Tiinalle joululahjaksi v. 2002 ja varmaan samantein ominut sen omaan keittokirjahyllyyni. Siellä se köllöttelee edelleen. Pitäisi ehkä palauttaa se jonkinlaisin juhlallisin seremonioin takaisin Kuhmalahdelle, tai sitten vien sen vain vaivihkaa ja hipihiljaa kirjahyllyyn, kuin ei koskaan poissa olisi ollutkaan...tuskin Tiina on mitään huomannut?

Mutta nyt hei unille ja huomisiin! Ja tämä ohje on nyt täällä tallessa, vaikka tietokoneelle kävisi ensi yönä miten tahansa. Vaikka menisi solmuun. Mukavaa maanantain loppua ja alkavaa tiistaita sulle! Aurinkoa!

torstai 24. toukokuuta 2018

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 
(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."
 
Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 
 
Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 
No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.


Banaanipannarit



4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 
Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.


Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 
Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Kanaa ja makaronia

Mulla on täällä pyörinyt hihassa yksi resepti, jonka ajattelin jo aikapäivää sitten jakaa teidän kanssanne. Kysymyksessä ei ole mikään kulinaristinen piperrys, vaan rehellistä arkisapuskaa lasten toiveesta. Meidän viimeisimmällä Lapin reissulla kysyin yhtenä päivänä lapsilta ohimennen: Mitäs haluaisitte että huomenna syödään? Hetken mietiskeltyään esikoinen esitti toiveen: Kanaa ja simpukkamakaronia! Kyllä mulla äitinä ja marttana ihan sydänalassa läikähti, kun lapseni osasi toivoa noinkin monipuolista ja maukasta yhdistelmää! Kuvittelin mielessäni lautasella ne valkoiset gnocchi -pastat ja kalpeat, maustamattomat kanafilesuikaleet. Mikä makujen ilotulitus! Varovaisesti kyselin, saisinko tähän kaksikkoon lisätä mahdollisesti jotain muutakin, ja saisinko valmistaa sen haluamallani tavalla. Myöntävän vastaksen saatuani suunnistinkin sitten Jouni kaupalle tarvikkeita hakemaan.

 
Tästä annoksesta tulee reilu satsi, tein sen isoon neliskulmaiseen Arabian Uunikokki -vuokaan. Pienempää satsia on turha tehdä, sillä ainakin meillä tämä hupeni nopeasti ja seuraavana päivänä lämmitetyt jämät ne vasta nopeasti katosivatkin! Tätähän voi tuunata mieleisekseen lisäämällä sekaan vaikka suolakurkkukuutioita, maissia, porkkanaraastetta ym. Ja tämän keralle sitten jotain värikästä tarjottavaa, kuten vaikka uunipunajuurilohkoja tai uunijuuressekoitus, valmistuvat siellä uunissa samalla kun kanalaatikkokin! Me syötiin lisänä myös kattilassa valmistettua pataleipää.
Seuraavan kerran tätä tehtiin sitten kotona, taas lasten toiveesta, kun niillä oli vähän kurjat fiilikset ja reissussa olevaa iskää kova ikävä. Niin että kai tätä jonkin sortin lohturuoaksikin voisi kutsua.






Kanaa ja makaronia


n. 400g hunajamarinoituja broilerinsuikaleita
1pss (500g) gnocchi -pastaa

kastikkeeseen
1 litra vettä
1,5 dl vehnäjauhoja
4dl ruokakermaa 
1 kanaliemikuutio
2tl broilerimaustetta tms.
vähän rakuunaa ja curryä
1tl valkosipulijauhetta / valkosipulin kynsi

1. Kypsennä broitsut pannulla ja pilko tasakokoisiksi suikaleiksi lastalla

2. valmista kastike
- sekoita vehnäjauhot veteen ja kiehauta
- lisää ruokakerma ja mausteet
- lisää juustoraaste

3. Sekoita keittämätön pasta ja kypsennetyt kanat uunivuoassa

4. kaada kastike vuokaan niin että kanat ja pasta peittyvät

5. päälle voi ripotella vielä juustoraastetta

6. Vuoka uuniin 200 astetta reilu puoli tuntia

7. Anna vetäytyä rauhassa ennen tarjoilua, jotta neste imeytyy kunnolla ja sisältö muuttuu kiinteämmäksi



torstai 30. maaliskuuta 2017

Halkomäki: Mitähän hyvää vaimo on tänään laittanut perunoista?

Otsikko on lausahdus yhdestä Kummelisketsistä, jossa kaksi miestä jaastelevat joutavia ja lopulta tekevät lähtöä kotiin. No, mitä se vaimo oli laittanut perunoista, se ei selvinnyt, mutta toinen miehistä epäili heillä olevan taas tarjolla iänikuista tillilihaa.

Henkilön Aitoon Martat ry kuva.Tämä sketsi pompahti mieleeni eräänä iltana, kun istuin Tampereella Pirkanmaan Marttojen ketjukoulutustilaisuudessa. Illan aiheena oli peruna.    Peruna.     Mietin, miten nyt yhden perunan ympärille saadaan rakennettua kokonainen ruokakurssi? Ja kiinnostaako ihmisiä ruokakurssi perunasta? Eikö siitä ollut jo kaikki mahdollinen revitty irti?

Aikanaan kun muutin pois kotoa opiskelujen pariin, olin kurkkuani myöten täynnä perunaa. Sitä syötiin meillä paljon, tosi paljon! Kuten myös koulussa. Oli joko perunoita ja kastiketta, perunamuusia ja kastiketta, tai jotakin perunavaltaista keittoa. Oikein hyviä ruokia, mutta jotenkin vaan mittari napsahti punaiselle! Meni vuosia etten juuri syönyt perunaa, jos jotain muuta oli valittavana. Jos otin keitettyjä perunoita, tarkistin ensin että ne oli keitetty tarkasti napakoiksi eivätkä ne maistuneet vetisiltä. Lopulta eräs anoppikokelaani johdatti minut takaisin perunoiden pariin. Hän valmisti erinomaisia perunoita, höyryttämällä. Tarkasti kypsyyttä seuraten. Perunoissa oli makua! Minäkin opin tämän tarkan prosessin ja se on edelleenkin käytössä. Jatkossa meidän ruokapöytään ilmestyi perunamuusin ohella myös uunissa valmistettuja lohkoperunoita. Ylijäämäisiä keitettyjä uusia perunoita jatkojalostettiin grillissä öljyn, suolan ja mausteiden kanssa rapeakuorisiksi suupaloiksi. Peruna oli tehnyt comebackin!

No mitä sieltä Marttojen ruokakurssilta löytyi? Vaikka mitä ja vähän vielä enemmänkin! Monta ihanaa perunasta uudella tavalla valmistettua lisuketta, mutta myös makeita leivonnaisia. Yksi suosikeistani oli perunapizza. Tiedän, ei herätä suuria tunteita. Mutta paistahan ja maistahan! Kokeile vaikka viikonlopun herkuksi! Resepti tulee tässä:



Perunapizza

Taikina:
2 dl vettä
20g hiivaa
0,5tl suolaa
3rkl öljyä
n.5dl vehnäjauhoja

Täyte:
6 keskikokoista perunaa
suolaa
1 punasipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1dl smetanaa tai ranskankermaa
n. 1dl juustoraastetta
n.1rkl tuoretta rosmariinia
rouhittua mustapippuria
1rkl juoksevaa hunajaa

1. Valmista taikina. Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen, sekoita joukkoon suola, öljy ja jauhot. Alusta taikina kimmoisaksi. Anna kohota liinan alla puolisen tuntia.

2. Kauli tai taputtele taikinasta leivinpaperin päällä ohut, uunipellin kokoinen levy tai kaksi pitkänomasita pizzaa. Anna kohota liinan alla n. 20 minuuttia. Valmista sillä aikaa täyte.

3. Kuori ja viipailoi perunat todella ohuiksi millin-kahden viipaleiksi, mieluiten sillä sellaisella "mandoliinilla", jolla tulee kuin juustohöylällä vedettyjä tasalaatuisia siivuja. Tämä siksi että ehtivät kypsyä paistettaessa. Voit käyttää myös valmiiksi kypsiä perunoita, siivutat vain nekin ohuesti. Kuori ja viipaloi punasipuli, hienonna valkosipuli.

4. Levitä pohjan päälle smetana ja juustoraaste. Asettele päälle perunaviipaleet, ripottele päälle suolaa. Levitä perunoiden päälle sipulirenkaat ja valkosipulisilppu. Ripottele päälle rosmariinia ja mustapippuria, valuta päälle hunajaa.

5. Paista pizza 225-asteisessa uunissa n. 15 minuuttia, kunnes pizzan reunat ja pinta saavat kaunista ruskeaa väriä.

Henkilön Aitoon Martat ry kuva.
Tässä pizza odottaa uuniin pääsyä!

Ai niin, että kiinnostiko Perunakurssi ihmisiä? No kyllä kiinnosti! Aitoon Marttojen kurssilla oli oikeastaan enemmän ihmisiä kuin nykyiseen kotitalousluokkaan mahtuu kunnolla kokkailemaan! Saimme vielä illan yhteistyökumppaniksi paikallisen Penttilän Pottufarmin, sieltä illan kurssiperunat sekä maistiaisiksi järjettömän hyvät perunarieskat! Peruna on pop! Se on edullista, kotimaista, ympäristöystävällistä ja ainakin täällä meidän seudulla lähellä tuotettua. Se tulee ilman suurempia välikäsiä tai prosessoimista pellolta pöytään. Siinä on paljon hyviä vitamiineja sekä kivennäisaineita. Hyväksi myös sydämelle!

Laitaskin tästä kokeillen uusi kiva resepti!
Mukavaa viikonloppua Maitolaiturilta!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Halkomäki: Listaykkösenä sikahyvä soppa

Moiskis!

Vähänkö on ollut hiljaista täällä Maitolaiturilla! Joo, kaikenlaista arjen kiemuraa ja toisaalta sellaista elämää, ettei tapahdu mitään ihmeellistä. Kotona ollaan ja aika lentää kuin siivillä, nyt jo mennään hyvää vauhtia helmikuuta.
Ajattelin tulla pikaisesti laittamaan tänne mielettömän mainion soppaohjeen! Kuvaa siitä en innostuneisuuteni vallassa muistanut ottaa. Tämä on taas niitä uusien ruokien kokeiluja ja tällä kertaa myös uusien raaka-aineiden kokeiluja. Fenkoli, tuo mysteerinen mötikkä. Oletko maistanut? Tähän soppaan se istuu kuin valettu ja tuo oman ihanan erikoisen vivahteen. Vähän etukäteen mietin, että miten muutenkin omituisella rakenteella varustettu sosekeittopohjainen soppa uppoaa mukuloihin, mutta Saku ilmoitti saman tien, että tässä on hänen uusi lempisuosikkisoppansa! Että kertaheitolla listaykköseksi!

Ainoa miinus tässä keitossa on, että tämä kuuluu oikeastaan niihin kerrasta huiviin -keittoihin, eli ei parane lämmiteltäessä. Pitää tehdä sopiva satsi syöjiin nähden. Nuudelit imevät nesteet ja muuttuvat lötköiksi, ja keitto muuttuu muusiksi kun liemi häviää. Toki tuon pohjan voisi tehdä nuudeleita vaille valmiiksi ja aina lämmittää siitä sitten annoksen aina tarvittaessa ja lisätä nuudelit vasta tuolloin. Näin sitä voisi hyödyntää useammallekin päivälle.
Tästähän toki voi tehdä myös ihan kasvisversion. Sekaan sopisi myös Koskenlaskijajuusto, tai kookosmaito, täytyy niitäkin kokeilla! Ja varmaan myös paprika. Bataattikin. Ja mitä näitä nyt on...


SOPPA

400g maustamattomia broilerisuikaleita
1l vettä
2 kanaliemikuutiota
1 reippaan kokoinen sipuli
4-5 valkosipulinkynttä
1 fenkoli
3-4 isoa porkkanaa
chilijauhetta maun mukaan tai tuoretta chilipaprikaa
ruokaöljyä
3 munanuudelikiekkoa
muutamia kierroksia mustapippuria myllystä

1. Kuori ja paloittele porkkanat, sipuli sekä fenkoli. Kuumenna kattilassa öljyä ja kuullota niitä hetki. Lisää chili.
2. Kaada vesi kattilaan, ja kun se kiehuu niin lisää kanaliemikuutiot. Keitä kasvikset pehmeiksi.
3. Ruskista broitsufileet pannulla öljyssä tai voissa.
4. Soseuta keitto sauvasekoittimella (lisää sulatejuusto ennen sitä jos käytät...) ja lisää broitsusuikaleet keittoon. Mausta mustapippurilla.
5. Lisää nuudelit murusteltuna keittoon ja sekoita. Keitto on valmista syötäväksi noin kolmessa minuutissa!
6. Kattila pöytään ja herkuttelemaan!



Huomenna vietetään Ystävänpäivää ja Puntarin pulkkamäki kutsuu meitä. Odotettavissa siis vauhtia ja naurua, kahvia, pullaa ja rutkasti raitista ilmaa!
Mukavaa päivää myös sulle!!!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Puntari: Tavallista talvielämää

Tammikuu oli ja meni! Ja nopeasti! Muistan, kun pari vuotta sitten työkaverini Niinan kanssa tuskailtiin, että tammikuu on oikea kitukuukausi, joka kestää ja kestää...
No ei kestänyt tänä vuonna. Oli ensimmäinen ja oli viimeinen päivä ja sen välissä joku aikahyppy. Toisaalta ihan hyvä näin: yhtäkkiä huomaa, että on helmikuu ja hiihtolomaan enää 3 viikkoa.

Touhukasta on ollut.
Vastapainoa hektiselle työelämälle ja lasten asioiden hoitamiselle oon hakenut aktiivisesti liikunnan parista. Aluksi lenkkipolulle tai kuntopyörän selkään piti lähes pakottaa, nyt tilanne on jo toinen. Mieli kaipaa päivittäistä liikuntaa ja ajatustasolla täytyy välillä lyödä jarruja pohjaan, ettei mene ylirasituksen puolelle. Aika nollista syksyisen keuhkoklamydian ja keuhkokuumeen jälkeen tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Liikunnasta seuraa mielenkiintoisia sivuvaikutuksia. Kun perheen mamma sporttaa illat, niin kotityöt seisoo aika tehokkaasti. Toki Sakari hoitaa urheasti tiski- ja pyykkikoneen täyttöä ja tyhjennystä, mutta silti moni homma (sellainen arkielämän sivutuotteena tapahtuva raivaus ja tavaroiden järjestely) jää vähän huonommalle huomiolle. Ehkä tähänkin tottuu :D
Ruokajuttuja oon viilannut siten, että nyt yritän ennakoida ns. ruuhkapäivät (lähdetään heti töiden jälkeen harrastuksiin) ja tehnyt jo edellisenä päivänä sellaista ruokaa, joka riittää useammalle päivälle. Se on tuonut positiivista muutosta.
Etsin tätä varten myös uusia ruokakokeiluja ja tuli testattua ensimmäistä kertaa mm. jauhelihaperunasoselaatikon tekemistä itse. Ja tuli meinaan hyvää (hyvästi Saarioisten valmislaatikko!).
K-ruoka-lehdestä nappasin siemenillä kuorrutetun uunilohen ohjeen ja se singahti heti suosikkiruokien joukkoon.
Ohje on yksinkertainen:
- Mausta lohifile suolalla ja pippurilla. Sivele pintaan reilu kerron tulista (Pirkka) sinappia. Levitä päälle puoli pussillista salaattisiemensekoitusta. Paista 200 asteessa n. 30 minuuttia.
Tee kaveriksi perunamuusia ja kermaviilikastiketta ja raikas salaatti.

Töissä kokeilin tämän viikon ajan oppilaiden kanssa pulpetitonta viikkoa. Lapset opiskelivat lattialla jumppapatjoilla, tyynyillä ja jumppapalloilla. Välissä pidettiin taukojumppaa, käytiin juoksemassa rappusissa ja lisättiin liikuntaa muutenkin. Oli ihan mukava kokeilu, josta oppilaatkin tykkäsivät. Tällaiset uudet jutut tuo omaankin työhön aina voimavirtaa.
Voimavirtaa haen myös 4 kuukauden "itsetutkiskelujaksosta", jota varten ostin netistä Unelma itsestä -työkirjan. Sen avulla kartoitetaan oman elämän vahvuuksia ja toisaalta niitä kehittymiskohteita. Erityisesti tykkään siitä, että kirjassa pohditaan myös menneisyyden vaikutusta tähän päivään ja kaivellaan esimerkiksi lapsuuden ruokailutottumuksia.
Katsotaan, millainen tulos neljän kuukauden päästä on nähtävillä, vai porskutetaanko täällä samalla mallilla kuin aina ennenkin.

Nyt lähden ottamaan kakkua uunista. Uusi resepti kokeilussa, joka täytyy jakaa tännekin, jos on onnistunut. Kyseessä on sellainen "kaikki aineet sekaisin"-kakku, jonka leipominen onnistuu perheen junioriosastoltakin.



tiistai 24. tammikuuta 2017

Halkomäki: Metsästä pöytään


Hirvi, tuo metsiemme kuninkaallinen kruunupää! Meidän ruokapöydässä otus on näytellyt pääosaa jo varhaisista lapsuusvuosista lähtien, ja yhä edelleen se on parasta lihaa mitä tiedän! Luomua ja lähiruokaa. Äidin tekemä hirvisoppa tai -pata, isän valmistamat hirvipihvit kermasipulikastikkeessa. Hirvipaisti. Ja vaikka mitä. Yllättävän monelle hirvi, tai riistalihat yleensäkin, ovat täysin vieraita raaka-aineita keittiössä. Meille taas oli aikanaan eksoottista ostaa lihaa kaupasta, silloin harvoin kun sitä johonkin ruokaan jauhelihana tarvittiin. Pieninä nööseinä oltiin jo Tiinan kanssa metsästysmajalla nylkemässä hirviä isän mukana, eli jollain umpitylsillä puukontapaisilla siellä eroteltiin luita nahkoista ja kalvoista. Lopulta oppi meni pitkälle ja meille karttui siellä sekä kotikeittiössä iän myötä melko kiitettävä lihojenkäsittelytaito.


Hirvi tykkää hauduttamisesta ja lempeästä lämmöstä. Se suorastaan rakastaa leivinuunia ja sen jälkilämpöä! Meillä kun on keittiössä tuollainen takkaleivinuuni, niin sinne on helppo laittaa lihat tai vallan pata-ainekset hautumaan. Kovassa lämmössä äkkipikaisesti valmistettu palapaisti menee helposti kategoriaan PURUKUMILIHA, kokeiltu on. Myös liian kuumassa tai kauan paistettu hirvipaisti on kuivaa ja valjua. Moni yrittää liotella hirvestä sitä voimakasta riistan makua pois erilaisten marinadien avulla, mutta minusta se on jotenkin pöljää. Metsän elävän pitää maistua metsän elävältä. Nautaa saa lähisiwastakin! Riistaruuista suosikkejani ovat myös peura ja villisika. Jäniksiin en niin ole saanut makua, vaikka niitäkin meillä on silloin tällöin syöty. Tämä johtunee ehkä siitä, että jänikset ovat liian suloisia syötäviksi...


Riistaruoka on yksinkertaista ja liha kaipaa kaverikseen puhtaita suomalaisia perusmakuja. Peruna, porkkana, punajuuri, sipuli ja valkosipuli. Suola, pippuri, laakerinlehti. Sen metsäisiä ystäviä ovat katajanmarja, puolukka, karpalo, suppilovahvero ja mustat torvisienet. Lisäksi voita ja kermaa. Ei oikein voi epäonnistua! Keralle pataleipää tai ruisleipää, juomaksi hyvä punaviini tai olut vesilasin vierelle. Ai nam!



Näissä kuvissa valmistui jostain reseptistä sovellettu hirvi-punajuuri-suppilovahvero-omenapata, joka loppuhuipennukseksi sai sekaansa fetakuutioita. Toimi!

torstai 19. tammikuuta 2017

Halkomäki: Keittokirjan lisälehdillä


Viime päivinä ollaan äidin kanssa vietetty sellaista arkistonhoitajaelämää. Istuttu meidän keittiön pöydän ääressä tutkimassa vanhoja keittokirjoja ja reseptejä. Edessä kahvimuki ja pinoissa ruskealla voimapaperilla päällystettyjä isomummuni keittokirjoja. Samaisen Hilman, pitokokin, josta kirjoitin aikaisemmin Martta-asiaa. (Klik!) Pinon suurimmat kirjat ovat tutut Keittotaito sekä Kotiruoka, mutta muutama pienempikin mahtuu joukkoon.


Kotiruoka vuodelta 1913, kun Hilma oli juuri avioitunut Fransin kanssa ja sukunimeltään Sivula.

Muistiin on kirjoitettu myös Kyllikin kakku. Pitääkin kokeilla!


Hilman keittokirjojen avaaminen on aina sukellus historiaan. Ei pelkästään siksi, että ruoka- ja leivontaohjeet ovat vuosien saatossa muuttuneet, vaan myös kaiken kirjoihin talletetun oheismateriaalin vuoksi. Sivujen välissä ja ruskean voimapaperin taitteissa ovat säilyneet niin kahvikutsukortit, hääkutsut, kuolinilmoitukset, postikortit, joulutervehdykset, lauluvihkot, lehtileikkeet kuin kokouskutsutkin. Kirjojen kansilehtiin on liimailtu mietelauseita ja kirjattu ylös lääkkeiden nimiä aina pukamavoiteista hevosen hiertymiin, sian lääkkeeseen (etikkaa maidon sekaan, sama lääke sopii angiinaan), niveltulehduksiin ja lasten ihottumiin.
Kirjojen kieliasu on nostalgisen hurmaava, pidetään kahvikekkereitä ja leivotaan kaakkuja joihin tulee suudaa ja kristallisokeria. Toisaalta sieltä löytyy ruhojen paloitteluojeet niin kanalle, lampaalle kuin naudallekin.
Tarkoituksenamme on ollut selailla sopivia ohjeita kesän Sadan sortin päiväkahveille, mutta todellisuudessa suurin osa ajasta on mennyt näihin kirjojen välissä piileviin aarteisiin tutustuessa.




Haapamäen Kartanon vaarin hautajaisten muistovärssykin on pysynyt tallessa!

Isoisomummulle Ruotsista lähetetty kortti!

Sukulaismies tämä herrastuomari.



Yhden Sivulan kaupan keskeneräisen rätinkivihkon sivuille Hilma on kirjoittanut reseptejä, mutta ainakin käsialan perusteella myös joku toinen on vihkoa täyttänyt. Vihkon loppupuolen resepteihin Hilma on tarkkaan kirjannut lähteet; mistä resepti on saatu, keneltä, millainen historia sillä on jne. Monia eri leivontakilpailujen voittajareseptejä vihkosta löytyy myös.






Kirjoja selatessa ei tarvitse ihmetellä, mihin ennen vanhaan ihmisten aika kului. Kaikki piti tehdä itse, alkaen voista, jauhoista, kermasta, perunajauhoista, korppujauhoista ja hienosta sokerista. On siinä ollut askaretta Hilmallakin pitokokkina! Ja sitten puulämmitteisissä uuneissa paistaa kaikki. Kun ei ollut kylmäsäilytystiloja, niin kotileivonnaisissa suosittiin hyvin säilyviä sortteja, eli korppuja ja pikkuleipiä. Äidin kertoman mukaan Hilmallakin oli komerossaan suuri peltirasia, jossa hän pikkuleipiä säilytti.



Erään keittokirjan välistä löytyi pieni taitettu paperi, joka paljastui kutsuksi. Naisylioppilaiden kristillinen yhdistys kutsui koolle maamme oppikoulujen tyttöjä yhdenteentoista kesäkokoukseensa Oriveden kansanopistolle kesäkuussa 1919. Siis melkein sata vuotta sitten! Tervetulleita olivat 14 vuotta täyttäneet oppikoulujen tytöt, ja osallistumismaksu oli 40 markkaa.
Kokouksen tarkoituksen kuvaus herätti meissä suurta hilpeyttä. Me tällä 2010 -luvulla elävät ihmiset kun valittelemme ainaista ja kasvavaa kiirettä pirstaleisessa maailmassa ja etsimme sen vastapainoksi sopusointua ja eheyttä mitä erilaisemmin tavoin. Mitä tekivät nuoret naiset viime vuosituhannen alussa? Elivät suuren rikkinäisyyden ja kuumeisen kiireen aikaa, kaivaten sisäistä sopusointua ja eheyttä!





Keittokirjan lisälehdiltä löytyi siis meitä kaikkia helpottava tieto. Oli aika mikä tahansa, niin kiire on  ja ihmismielet rikkinäisiä. Jokaisen aikakauden ihmisillä kuitenkin melko lailla samat murheet, mittakaava ja asiayhteydet vain vaihtelevat. Nelipäiväisessä kokouksessa vaikutti olleen niin tiukka päiväohjelma, että kiirettä sielläkin piti.  Toki väliin mahtui myös asiaan kuuluvia hartauksia.
Sitä, oliko Hilma kokouksessa, emme tiedä. Edellisenä vuonna hän oli juuri menettänyt sekä miehensä Fransin että molemmat pienet lapsensa, Taiston ja Helenen. Aikansa edistyksellisenä naisena ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä hän saattoi hyvinkin olla osallistujana.


Vanhoissa keittokirjoissa on paitsi näitä hauskoja yllätyksiä, myös todella paljon tietoa ja oppia kotitalouksien hyödyksi. Mitä niistä ei löydy, sitä ei tarvitse osata! Onko sulla hyllyssäsi vastaavia aarteita menneiltä sukupolvilta? Pidä tallessa!

Tähän loppuun laitan vielä hiukan helpotusta kaikille perheenemännille, jotka painivat ikuisen ruokalistaongelman kanssa. Joku on miettinyt valmiiksi listan juuri talviajan ruokavaliota ajatellen! Myös potilaille löytyy omia ruokavinkkejä tällaisen tautisen ajan avuksi. Hiiteen pitsa ja purilaiset, vanhassa vara parempi! Satavuotiaan Suomen alkutaipaleella syötiin yksinkertaisesti mutta hyvin!

Siitä sitten vain kokkailemaan viikonlopuksi talvisia herkkuja!