Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Halkomäki: Sohvanvaltaajat

 
 
Talvi tuli ja sen myötä meidän olkkariin muutti kaksi suloista eläinystävää. Toisin kuin Tiinan huushollissa, näistä ei tarvitse huolehtia vuorokauden ympäri, eivät pure niskaan eivätkä edes varista karvojaan. Meidän pirttiin siis just passelit kaverit, koska siivooja on laiska.


 
Kettu ja orava ovat viimeisimmän Ylläksen reissun hankinta. Jounin kauppakeskukseen on avannut sisustusmyymälä Seita Shop, jonka isompi toimipiste löytyy Pellon Vihreältä pysäkiltä. Siinä ollaan usein pysähdytty jos sopivaan aikaan ollaan kurvailtu ohi. Tähän tyynynpäällissarjaan kuuluu muitakin otuksia, mutta pikkupojat valitsivat nämä itselleen sohvakavereiksi. Eiväthän ne söpöydessään Sulo-murua voita, mutta onpahan edes joku pehmoinen kainalossa. Suloa pääsee sitten silittelemään livenä aina Puntarin visiiteillä, ja se onkin eittämättä tätiläreissun kohokohta.



sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Puntari: Se puuttuva palanen


Sen jälkeen, kun meidän perheen Veera-kissa siirtyi autuaammille hiirestysmaille 17 vuoden ikäisenä talvella 2014, on taloutemme ollut ilman lemmikkiä. Se on ollut helppoa ja huoletonta aikaa: ei karvoja nurkissa, kuraisia tassunjälkiä lattialla ja hoitopaikkojen/hoitajien etsimistä ennen reissuja.
Aikaisemmin meillä oli kissan lisäksi myös koira, joten arki oli senkin puolesta aikataulutettua. Lenkille piti mennä, vaikka ei olisi kelien tai yleisen laiskuuden puolesta huvittanutkaan.

Vaihdos kahden lemmikin kodista nollaan lemmikkiin oli oikeastaan aika kivaa. En ensin isommin kaivannut elukoita, riittihän noissa kahdessa ihmislapsessakin ihan tarpeeksi huolehdittavaa ja sotkujen siivoamista. Reilu vuosi meni ilman karvakaveria mukavasti.
Sitten tytöt kuitenkin kasvoivat kouluikäisiksi kuin varkain tämän kesän aikana. Ja alkoi myös varovaiset kinuamiset ja ihmettelyt, miksei meilläkin voisi olla jotain eläintä.

Koiraihminen oon ollut aina, ja säännöllisin väliajoin ollaan mietitty uuden koiran ottamista. Pentusirkus ei kuitenkaan vielä houkutellut ja sitoohan koira aina omistajansa tiettyyn rytmiin ja aikatauluihin, vaikka onnistuisi saamaan aikuisen, hyvän yksilön jostain ja vältyisi pentuajan työläydeltä.
Niinpä täytyi miettiä jotain muuta vaihtoehtoa. Ja tässä tapauksessa tulimme siihen tulokseen, että pitäähän maalaistalossa kissa olla...!

Tytöille ei kerrottu mitään suunnitelmista. Aloin kesän lopussa varovasti katsella ilmoituksia netissä ja bongasin sieltä pentueen, jonka luovutusaika osui kesäloman loppupuolelle. Lisäksi pennut luovutettiin eläinlääkärin tarkistamina, rokottamina ja madottamina, joten mikään navetantakaa kiinniotettu villipentue ei olisi kyseessä.
Yhteydenotto johti siihen, että pääsimme pentuja luovutusikäisinä katsomaan. Tytöt olivat ihmeissään, kun maastopyöräkisoihin lähtiessä autoon pakattiin myös kissankuljetushäkki. Vasta siinä vaiheessa kerrottiin, että kisareissusta olisi tarkoitus tulla myös kissareissu.
Kotimatkalla poikettiin sitten Hämeenlinnassa pentueen luona ja sieltä mukaamme valikoitui mustavalkoinen (hämmästyttävän paljon entistä kissaamme muistuttava) kollipoika, joka kotimatkalla sai nimen Sulo Eetvartti.

Sulo kotiutui meille hämmästyttävän nopeasti. Se oli kasvattajakodissa oppinut sisäsiistiksi ja ulkoillut emonsa seurassa. Meillä pari ekaa päivää vietettiin sisätiloissa ja sitten opeteltiin varovaisesti ulkoilemaan. Pian pihapiiri ja sen isot puut tulivat tutuiksi.
Sulo on erittäin ihmisrakas ja hellyyden kipeä. Se on välittömästi sylissä kehräämässä, kun tilaisuus tarjoutuu. Tytöt saavat temuta kissan kanssa melkein miten vaan: kynnet pysyvät piilossa ja kehrääminen vaan lisääntyy, kun sitä siirrellään sylistä toiseen. Yöt Sulo nukkuu lähes poikkeuksetta mun vieressä ja rasittavista alkuaikojen aamuherätyksistäkin (hampaat iskettiin niskaan) ollaan päästy eroon.

Tässä yli 3 kuukautta kissaperhe-elämää vietettyä ei voi kuin miettiä, miten paljosta olisimme jääneet paitsi ilman lemmikkiä. Se on todellinen koko perheen ilontuottaja. Kun esikoisen rautoja kiristettiin ja hammassärky sai ihan uudet mittasuhteet, helpotti kipua kummasti se, kun sai lämpöisen ja pehmeän kaverin syliin paijattavaksi. Koulusta ja töistä on mukava tulla kotiin, kun joku on täällä tervehtimässä ja ottamassa vastaan. Niin monta, monta positiivista ja ihanaa asiaa olisi jo jäänyt kokematta ilman Suloa.
Samalla on tullut nähtyä lemmikin hyvä vaikutus lapsiin: vastuuntunto lisääntyy, kun ruokakupit pitää pestä ja ruokia lisätä, kissanpelletit vaihtaa pissa-astiasta ja kissa huolehtia illalla sisälle. Pieniä, mutta tärkeitä juttuja.

Ihmeellisintä tässä on se, että musta on kuin vahingossa tullut kissaihminen! En olis ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kissaan voi näin lyhyessä ajassa kiintyä näin paljon.
Tuntuu, että jokin pieni, elämästä puuttunut palanen, on täyttynyt suloisella kehräyksellä!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Puntari: Onks se väärin, jos ostaa itselleen kukkia?



Ehkä sustakin tuntuu siltä, että kirjoittaminen kukista tällaisena päivänä, kun viattomia ihmisiä on taas teurastettu Euroopassa, tuntuu mielettömältä. Niin vähän mustakin.
Kirjoitan silti, koska kukat ovat kauneutta, rakkautta ja herkkyyttä ja niitä tämä maailma tuntuu kaipaavan yhä vaan enemmän ja enemmän.

Oli jo toinen kerta tänä vuonna, kun ostin itse itselleni kukkia. Edelliskerran pääsiäisenä ja nyt heti taas. Aina sitä miettii, että miksei useammin. Se kukkiin menevä raha kun hupenee varmasti moneen paljon turhempaankin juttuun. Vaikka kukat eivät oman taloudellisen mittapuuni mukaan ole todellakaan ilmaisia, niin niiden viihdyttävyysarvo on huikea. Kimppu kauniita kukkia piristää päivän kuin päivän. Tällaisenkin, kun maailma muuten näyttää niin mustalta.

Ennen mulla oli vakiokukkakauppa Kangasalla, mutta kerran kun hain kimppua lasten muskariopelle, se kauppa olikin kiinni. Täytyi tehdä nopea vaihdos suunnitelmaan b, ja lähteä toiseen lähellä olevaan kauppaan. Ja niin siinä kävi, että meitsi vaihtoi lennosta. Vanha vakiokauppa sai jäädä ja uusi tuli tilalle.
Tämä Kangasalan Pikkolassa oleva kukkakauppa ei ole ainoastaan kukkakauppa. Siellä myydään toki kukkia ja pieniä koriste-esineitä ja sisutustavaraa. Että siinä mielessä sellainen perinteinen kukkakauppa. Mutta kaiken floristisen ammattitaidon ja osaamisen lisäksi tuolta kaupasta saa perhanan hyvää palvelua. Käyminen siellä on vähän kuin terapeutilla kävisi. Ensinnäkin: ympäristö on kaunis. Toisekseen: henkilökunta hymyilee, vaikka olisi hirveä hoppu ja tilanne vaatisi panikoitumista kun kahdeksan ihmistä vartoilee kukkapuskiaan kiireisen näköisenä kelloaan vilkuilleen. Kolmanneksi: työntekijät ovat ajatustenlukijoita (anna kevyt vihje siitä, mitä haluat ja he tekevät sinulle juuri sellaisen kimpun).

Hain torstaina kauppareissun jälkeen kukkia meidän perjantaiseen tapas-iltaan. Heitin vihjesanat Espanja ja tyttöjen ilta ja hintahaarukan sinne 20-30 euron väliin. Johan alkoi tapahtua. Siinä samalla sai kiireisen työpäivän ja iltapäivän harmauden keskelle piristystä, kun rupattelimme niitä näitä mm. tyttöjen iltojen ohjelmasta ja tulevasta pikkujoulusesongista. Vartin asiointi kukkakaupassa vastasi takuulla puolen vuoden terapiakäyntejä tai jotain naurujoogaa.

Nykyään, kun ihmisillä on aika paljon (lue: hemmetisti) kaikkea tavaraa, niin tuoreiden leikkokukkien vieminen tuliaisiksi on aina hyvä idea (kynttilät ja suklaa eivät petä myöskään koskaan). Itsekin mieluusti poikkean tuolla Kukkivien liikkeessä hakemassa pienen kimpun tuliaisviemisiksi.
Kukkia saa ja voi kyllä ostaa jokainen nainen ihan itselleenkin, eikös niin?! Vaikka sitten vaan sen Pirkka-ruusupuketin tai S-marketin tulppaanit kiireessä kauppareissun lomassa. Ne kun asettelee maljakkoon, hakee ulkoa pari oksaa tai muuta koristetta kaveriksi, niin johan alkaa näyttää oma pikkuinen koti ihan Forresterien residenssiltä!

Ps. En tunne Kukkivat-liikkeen omistajia/työntekijöitä eikä mulle ole maksettu / mua ole painostettu tämän kirjoittamiseen. Mutta jotkut hetket ja asiakaspalvelukohtaamiset ovat vaan mainitsemisen arvoisia...

torstai 12. marraskuuta 2015

Puntari: Sinulle on (ihanaa) postia

Joskus aikaisemminkin oon hehkuttanut sitä, kuinka toivon että olisin syntynyt sata vuotta sitten (miinus se kulkutautiepidemia, Venäjän vallan alla oleminen ja sotavuodet ;-) )

Lähiaikoina oon havahtunut taas siihen, että monet vanhanaikaiset tavat, keksinnöt ja jutskat ovat mulle äärimmäisen mieluisia. Niinkuin puulämmitys, maakellari ja pitkät kalsarit.
Niin, ja ihan perinteisesti maanteitse liikkuva posti.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun bongasin meidän postista tosi kauniita kortteja. Niissä oli syvällinen (ja tietyllä tapaa kepeä) sanoma, nätti kuva ja kiva neliön mallinen muoto. Heti siinä korttihyllyllä keksin, että mikä niistä korteista mun oli kenellekin lähetettävä.
Pieni, postilaatikkoon kolahtava muistutus/ohjeistus esimerkiksi suklaameditaatiosta ei menisi varmastikaan hukkaan näin marraskuussa!




No, sitten eksyin blogikollegani Elliksen blogiin. Siellä äärimmäisen kätevä, näppärä ja taiteellisen visuaalista silmää omaava Ellis (terkkuja!) oli laittanut myyntiin itse tekemiään ja painattamiaan joulukalentereita ja pakettikortteja.
Hullaannuin.
Suklaameditaatiokortin saajalle piti tietysti tilata ja lähettää yksi joulukalenteri, itselle ja siskolle myös. Pakettikortteja tilasin nipun jouluksi. Ja sitten kuumeisesti odottamaan tilauksen saapumista...
Ja mikä riemu yhtenä päivänä, kun postilaatikossa oli laskujen ja mainosten seassa ihan oikea kirje just mulle. Lapsetkin olivat ihan täpinöissään, että mitä sä äiti oikein olet saanut.
Ja millainen kirje! Kalenterit ja pakettikortit oli kääritty kauniiseen silkkipaperiin, joka oli teipattu kiinni päädyistä ihanalla teipillä. Kirjekuoreen oli kauniilla käsialalla, hyvin harkiten, kirjoitettu saajan nimi ja osoite.
Katsellessamme saapunutta lähetystä vanhempi tytöistä huokaisi: "Voi miten ihanasti tähän on tää osoitekin kirjoitettu!". Samaa mieltä, huokaili meitsikin (ja mielessään harmitteli sitä, ettei nää diginatiivit enää saa käsialaopetusta koulussa).
Elliksen "pieni paperikauppa" on muuten tulevana viikonloppuna mukana Kädentaitomessuilla Tampereella, poiketkaa ihmeessä ostoksille!


Kuten tuossa Kyllikkien aikaisemmassa Helsinki-raportissa luki, niin illan aikana tuli biletyksen ohessa tutustuttua uusiin mukaviin ihmisiin. Itse en koe olevani mitenkään hyvä hyppäämään vieraisiin sosiaalisiin ympyröihin, mutta ihmisiin tulee näköjään tutustuttua monella tavalla. Itse kiinnitin huomiota baarissa hienoon t-paidan rintalogoon ja siitä paidan omistajalle ohimennen mainitsin, kun odottelimme vieretysten juomia baaritiskillä. Juttu alkoi luistaa ja vaikka olemme peräisin hyvin erilaisista ympyröistä, niin se ei tuntunut haittaavan.
Ja arvatkaa mitä. Tänään posti toi mulle samanlaisen hienon paidan! Joo-o! Jotkut ne vaan osaa yllättää ja olla sanojensa mittaisia miehiä!

Niin, että jos haluat piristää jotain ihmistä, lähetä vaikka postikortti. Oon saletisti varma, että vastaanottava osapuoli kokee huippuja fiiliksiä huomatessaan, että on enemmänkin kuin satunnaisten facebook-tykkäämisten arvoinen.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Halkomäki: Operaatio Joulun Lapsi


Sade ropisee sen verran tunteita herättävästi tuohon ikkunaruutuun että tässähän pukkaa suorastaan autenttista joulufiilistä! Eihän tätä vielä näin marraskuussa varmaan saisi sanoa ääneen, mutta täällä Halkomäessä noi jouluvalmistelut on jo polkaistu hyvän aikaa sitten käyntiin. Tarkoittaa muutakin kuin sitä, että mä olen syönyt jo KOLME rasiallista Annas Pepparkakoreita tuossa aivan kuin ohimennen. Pari silloin tällöin ja kahvin kanssa ja iltateellä ja...siis sellaisen yhden pötkylän vetäisee ihan kuin huomaamattaan. Niihin tulee järkyttävä himo! Pitäis varmaan vieroittautua, muuten ei mahdu enää ne viimeisetkään farkut kohta kiinni. Alkaa kelit olla vähän turhan kylmät ilman housuja kulkemiseen.

No, mutta muutakin on tapahtunut kuin piparin mässäämistä ja glögihörppyjä. Nimittäin Operaatio Joulun Lapsi -keräys on taas menossa. Osallistuttiin siihen viime vuonna ensimmäistä kertaa, joten tänä vuonna kai voidaan puhua jo perinteestä? Tosin sillä erotuksella, että viime vuonna vietiin paketteihin tulevia tavaroita seurikselle pakettitalkoisiin, ja tänä vuonna väkerrettiin paketit itse. Kaksi pakettia. Toinen 2-vuotiaalle tytölle, toinen 4-vuotiaalle pojalle. Pakettien kasaamispäivää odotettiin muksujen keskuudessa kuin kuuta nousevaksi, ja oli oikeasti niin liikuttavaa nähdä miten noin pienet ihmiset jo ymmärsivät asian hyvän tarkoituksen!
Pitkin vuotta olin haalinut paketteihin listattuja tavaroita alennusmyynneistä ja tarjouskoreista aina kun kohdalle osui, ja molemmat lasten Mummut tulivat myös mukaan talkoisiin villasukkien, vaatteiden, pipojen sun muiden kanssa. Pikkupojista vanhempi halusi laittaa pojan pakettiin yhden syntymäpäivälahjaksi saamansa lelun, koska hänellä itsellään sellainen oli jo entuudestaan. Oli varma että joku poika jossain kaukana ilahtuisi siitä.


 

 
Viime viikolle sovittiin paketointipäivä ja saatiin Ritva-Mummo avuksi. Kenkälaatikot päällystettiin joulupaperilla ja sitten käytiin lahjatavaralistaa läpi. Tavarat pakattiin laatikoihin ja päälle kirjoitettiin kortti, jossa oli lähettäjien kuva sekä hyvän joulun toivotus. Eilen ne vietiin seurakunnan kerhotädeille edelleen toimitettaviksi.

 
 
Lahjapakettien kasaaminen oli oikeasti todella pieni homma, eikä niihin paljoa rahaa kulunut kun hankinnat teki huolella. Mutta kuinka hyvä mieli siitä tuli kaikille!  Ajatus siitä, että joku lapsi saa siitä joulunsa ainoan paketin oloissa, joissa joulua ei välttämättä ole varaa viettää millään tavalla, on kyllä koskettava. Viime vuonna menin katsomaan netissä kyseisen keräyskampanjan videon  ja pillitin silmät päästäni. Useampana päivänä. Oli se hurjaa katsottavaa. Mutavellin keskellä asuneet suuren perheen nuhanenäiset nappisilmäiset lapset eivät unohdu ikinä.

Jostain syystä suhtaudun kaikenlaisiin keräyskampanjoihin aina jotenkin varauksella. Etenkin jos ne menevät ulkomaille. Olen ollut itse järjestämässä keräyksiä ja käynyt viemässä apua Venäjälle lastensairaalaan sekä synnytyssairaalaan. Antanut tavarat suoraan käteen niitä tarvitseville ja nähnyt ihan oikeasti sen, miten suuri merkitys pienilläkin jutuilla voi olla. Tämän Joulun Lapsi -keräyksen tunsin tosi tärkeäksi, ja luotan siihen että apu menee todella perille.  Keräys on menossa juuri nyt ja siihen ehtii vielä hyvin osallistua. Mikäli haluat tässä vaiheessa marraskuuta viritellä joulutunnelmaa muutoinkin kuin vain piparkakkuja ahmimalla, niin tässäpä mukava vinkki.



Keräyksen voi myös tempaista pystyyn vaikka omalla työpaikalla, oppilaitoksissa, yhdistyksissä tai niin kuin täällä Pälkäneellä, Seurakunnan kautta. Paketteja viedään yli sataan maahan ympäri maailmaa köyhyydessä eläville lapsille. Suomessa keräyksen organisoi Patmos lähetyssäätiö ja maailmanlaajuisesti sitä johtaa Samaritan´s Purse -järjestö. Suomalaisten tekemät paketit lähetetään Romaniaan ja Moldovaan. Keräystä on täällä toteutettu jo vuodesta 1995.
Keräykseen voi osallistua myös lahjoittamalla rahaa tai pakata netissä virtuaalipaketin omien toiveiden mukaan. Lisätietoja keräyksestä  löydät www.joulunlapsi.fi


 
PAKETTIIN LAHJAKSI:
 
*LELU tai kaksi
*PIPO, HANSKAT JA SUKAT, OHUT PITKÄHIHAINEN PAITA
*VIHKO, LYIJY- JA VÄRIKYNIÄ, TEROITIN JA PENAALI
*HAMMASHARJA, HAMMASTAHNA, PALASAIPPUA
*HEDELMÄKARKKIPUSSI
*JOTAIN MUITA LASTA ILAHDUTTAVIA TAVAROITA (värityskirja, tarroja, koulutarvikkeita,pinnejä, pompuloita, askartelujuttuja, kirjepaperia tms.)

Pakettiin ei saa laittaa:
Käytettyjä tai vaurioituneita tavaroita tai vaatteita. Sotaan tai taikuuteen viittaavia tavaroita, suklaata, salmiakkia, irtokarkkeja, ruokaa, nesteitä, voiteita, särkyviä tavaroita, rahaa, puukkoja tai linkkuveitsiä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kyllikit: Helsingin yössä

Tällä tarinalla voisi olla monta ja monisäikeistä alkua. Ollaan kuitenkin ytimekkäitä ja lyhennetään se vaikka näin: 15 vuotta sitten aurinkoranta, alkoholijuomia ja uusia tuttavuuksia, joiden kanssa hengattiin reissun jälkeen sinä ja parina seuraavana kesänä sitten muissakin merkeissä. Kuluu 12 vuotta ettei nähdä, kunnes postilaatikkoon kolahtaa kutsu nelikymppisille Helsinkiin. Ja mehän mentiin!

Harvoin tulee lähdettyä niin randomeilla suunnitelmilla liikkeelle kuin viime perjantaina. Hätäisesti survottiin kasseihin bilemekot ja meikit ja lähdettiin ajamaan kohti Hämeenlinnaa sillä ajatuksella, että hypätään siellä bussiin jolla hurautetaan Helsinkiin.
Matkalla vaihdettiin kuitenkin lennossa suunnitelmaa ja päätettiin ajaa ihan ite omalla autolla kohteeseen. Me hätyyteltiin tässä vaiheessa jo henkilökohtaisia rajojamme, sillä edellisen ja ainoan kerran oltiin antauduttu omalla autolla Helsingin liikenteen sykkeeseen vuonna 2005. Silloin Hanna kurvasi Mersulla olympiastadionille ja Tiina tähysti repsikanpaikalta kaikki lähestyvät raitiovaunut.
Tällä kertaa Tiina ajoi ja Hanna tähysti. Kyllä me siinä vaiheessa meinattiin pissata housuumme, kun naapuriauton kuski katteli meitä liikennevaloissa: Hanna istui molemmissa käsissä puhelimet joiden karttasovellukset ja kaikki mahdolliset navigointinäytöt oli auki. Ai miten niin maalta? Nähtiin muuten kolme ratikkaakin, mutta selvittiin kuitenkin ehjinä perille.

Hotellimme ei huokunut luksusta, mutta oli siisti ja halpa. Oltiin ajateltu ehtivämme syömään ja ottamaan lasilliset etkoille, mutta niinhän siinä kävi, että aika sujahti ohi armottomassa paklaamisessa, puunaamisessa ja sukkahousujen kanssa sekoillessa. Seiskan aikaan päätettiin, että enempään ei pystytä ja näillä mennään ja lähdettiin navigoimaan kohti juhlapaikkaa (tällä kertaa ihan paperikartta kädessä...).



Bilepaikka Ääniwalli oli vielä suhteellisen väljä, kun me purjehdittiin paikalle. Vaan sepä ei meitä haitannut: päästiin kunnolla käsiksi juhlakaluun ja tutustuttiin muutamaan ihan mukavan oloiseen heppuun myös. Illan yksi odotetuimmista kohtaamisista koettiin veljestrio Jukka/Ilkka/Pekka kanssa, joista paikalla oli tällä kertaa vain duo Ilkka+Pekka. Pekka tunnettiin jo entuudestaan, mutta Ilkkaan ei oltu törmätty takavuosien pitkinä kuumina kesinä (silloin ajateltiin, että koska kundi on palomies, niin sillä oli vissiin kiire öljytessään yläkroppaansa ja tehdessään hauiskääntöjä).
No, ei siinä vielä kaikki. Kuohuviinit meinasivat mennä väärään kurkkuun, kun saatiin kuulla illan bändistä. Inis! Tuo legendaarisen Sami Yli-Pihlajan legendaarinen bändi, jonka kanssa aikanaan kuvattiin musavideota Aitoossa! Mitähän tästä vielä tulisi...välillä meinasi ihan hirvittää.


 
 
Ilta kuitenkin soljui eteenpäin kuin vesi Vantaankoskessa ja meillä oli varsin lystiä. Otettiin perinteinen siideri puoliksi, kun sellainen meille oikein tarjottiin. Vähän kyllä ehkä kummeksuen...mutta mitäs me tavoillemme voidaan! Oli vinkeää olla porukassa, josta ennestään tunsi kaksi-kolme ihmistä. Ei silti tarvinnut ypöillä. Myös duo Pekka ja Ilkka pitivät meistä hyvää huolta ja tarjosivat ihastuttavaa seuraansa aina, jos satuttiin vähän orvoilta näyttämään siellä baaritiskin liepeillä.
Illan yksi absoluuttinen kohokohta oli gourmet-rekka, joka kurvasi pihaan currywursti-hapankaaliannoksineen ja vastasi kurnivien vatsojemme kutsuun. Nälkä se on mikä vetää naisen heikoksi! Makkarajonossa saimme takanamme odottelevilta tytöiltä vilpittömän hämmästyneet ihastukset siitä, miten hienoa oli, että me näin siskoksina voitiin tilailla currywurstia niin että toinen maksoi toisenkin ruuat. Joo-o. Olihan se, todellista ja täydellistä sisaruusrakkautta! Ja myös makkararakkautta oli, ensi silmäyksellä! Hirveen hyvää! Täysillä vatsoilla jaksoi jatkaa kohti musiikillista taidenautintoa.


 
 
Illan juhlaohjelmisto oli lyhyen viihdyttävä ja ytimekäs. Se jatkui meidän osaltamme vielä tanssilattialla, jossa mieskuoron seilorit vastasivat paitsi melkoisesta laitamyötäisestä, myös näyttävistä tanssituksista. Siinä ei Hämeen tytöillä meinannut tanhutossu pysyä perässä kun askelkuviot vaihtuivat sen verran vilkkaasti ja ankkurinapit viistivät lattiaa (jos HalooHelsingin Pulp Fiction biisiä ei olisi olemassa, tämän illan jälkeen se olisi tehty...). Jossain vaiheessa oli parempi paeta paikalta ja purjehtia illan aikana tehtyjen uusien tuttavuuksien seuraan. Opettajat kun tuppaavat vaikka ihan vahingossa löytämään opettajahenkistä seuraa, niin tämäkään ilta ei tehnyt poikkeusta. Siinä karttakeppi viuhui ja sijaisaikojen kultaisimmat muistot jaettiin vedet silmissä nauraen. Tiinan skeittailut oppilaiden kanssa yläasteen käytävillä saivat ehkä eniten rispektiä porukassa, sattuneesta syystä.
Loppuiltaa kohti ja yleisen promillemäärän noustessa mukavasti saimme osaksemme oikein mairittelevia lähestymisiä kaiken kivan merkeissä (mä olishin shulle ihan täydellishtä yhdenillanshuhdesheuraa kun lupaan ettei shun enää koshkaan tän jälkeen tarvish nähdä mua). Tyypeiltä, jotka eivät olleet koskaan kuulleetkaan paikoista AITOO tai PÄLKÄNE. Olihan se järkyttävää tajuta, ettei joku ole koskaan ajanut Pälkäneeltä Aapiskukon ohi tai käynyt Aitoossa Kirkastusjuhlilla! Aikamoinen aukko sivistyksessä! (Lienee parasta suunnata seuraavat Kirkkarimainokset pelkästään kehä kolmosen sisäpuolelle ja Radio Helsingin taajuuksille.) 


 
 
Lopulta valomerkki kertoi meille, että olimme urheasti jaksaneet koko kahdeksan tunnin synttärikivan läpi ja oli aika lähteä hotellille. Ja koska patukanpiilotusleikki ei meitä yltiöpäisesti kiinnostanut, hyvästelimme iki-ihanan synttärisankarin sekä illan aikana syntyneet uudet kivat tuttavuudet. Narikassa saatiin vielä viimeiset naurut, kun Hanna oli hakemassa takkiaan. Siinä vaatteita pukiessaan sai paikalle tulleelta naisihmiseltä vielä viime hetken palautteena mukavasti sammaltavan kommentin: Säkin siinä näytät ihan joltain sotaa paenneelta!!! Olisi pitänyt varmaan vastata, että sehän on nykyään muotia, etkö tiennyt? Tai myöntää ihan reilusti, että mä oonkin maalta. Sen sijaan lähdimme kikatellen pois paikalta herrasmiesseuran saattelemana.

Osattiin ilman karttaa takaisin hotellille laskemaan jalkoihin ilmestyneitä rakkoja. Rankkaa oli! Hehkuvin varpain unten maille puoli neljältä ja muutaman hikisesti pyörityn tunnin jälkeen yhdeksän aikoihin pirteinä uuteen päivään.  Illan aikana tavatut hahmot irroittivat vielä monet naurut ja loistava fiilis jatkui väsymyksestä ja jomottavasta pääkopasta huolimatta vielä pitkään. Roolit vaihtuivat ja Hanna ajoi kotiin Tiinan imitoidessa navigaattoria viereisellä penkillä. Hyvin selvittiin!

Viimeisimmästä Helsingin baarikeikasta oli kulunut kymmenen vuotta. Silloin oli kaikenlaista Rytsölä -kuviota ja katkenneita saapikkaan korkoja, vankilakeikkaa ja Peltsikin tanssilattialla. Siihen nähden tämä keikka vaikutti suorastaan sivistyneeltä! Ehkä voitaisiin tulla vähän useamminkin?




maanantai 2. marraskuuta 2015

Halkomäki: Täällä mikään pimeä syksy ole!

 
 
Sanomalehti kertoi tänään, että kulunut lokakuu oli poikkeuksellisen aurinkoinen. Aurinko paistoi täällä etelässä tuplasti sen mitä normaalisti, eikä vastaavaa ole koskaan ennen tapahtunut. Ilmankos syksyn fiilis on ollut ihmeellisen kirkas kaikista mutkistaan huolimatta. Tosin minä luulin että tähän valaistuneeseen olotilaan ovat vaikuttaneet mun keittiöni uudet verhot! Keltaiset! Niin pitkään kun nyt tällä varhaisdementialla muistan, olen haaveillut keltaisista verhoista keittiöön. Lopulta kun planeetat asettuivat uomiinsa niin marssin Hämeenkadun Eurokankaaseen ja ostin tuollaista edullista puuvillakangasta, nauhakujan ja ommella surautin verhot kuosiinsa. Ja mä olen niihin suorastaan rakastunut! Ovat tuoneet mukanaan keittiöön vähän muutakin pientä keltaista. Ja niin aurinkoisen ja kivan fiiliksen!




Kesällä kävin asuntomessuilla ja huokailin ihastuksesta talossa, jossa keittiön ja olohuoneen seinät oli rohkeasti maalattu auringonkeltaisiksi. Mulle kans! No tällaiseen vanhaan hirsitaloon sellainen sopisi kuin hajuvesi lihapulliin, mutta verhoissahan se menee oikein mukavasti. Tosin en ole koskaan ennen nähnyt yhdessäkään sisustuslehdessä keltaiseksi maalattuja hirsiä, että voisinhan ehkä ajatella olevani edelläkävijä? Eri asia sitten on, seuraisiko kukaan perässä...



Mutta kukin hakekoon aurinkonsa mistä haluaa.
Verhoista, seinistä, taivaalta, ystävistä, vaatteista, lautaselta, luonnosta...pääasia että paistaa!
 
 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Puntari: Katkaise kierre

Syksy. Ruuhkavuodet. Ura. Perhe. Ystävät. Liikakilot. Repsottavat nurkat. Viikkosiivous.

Kyllä te tiedätte.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Ehkä tunnettekin saman vanteen puristavan päätä, mikä meikeläiselle silloin tällöin ilmestyy?! Tulee tunne, että pulssi ei laske normaalilukemiin koko päivän aikana ja unikin on katkonaista kieriskelyä sängyssä.

Jotkut nauttivat kiireestä, paineesta ja suorittamisesta. Niin minäkin. Tiettyyn rajaan asti. Tunnustan kuitenkin olevani ihminen, joka ei tavoittele täydellisyyttä, ja kun keho alkaa huutaa hoosiannaa, täytyy vetää heittoistuimen kahvasta. Silläkin uhalla, että koti alkaa muistuttaa sisätiloiltaan Tarastejärven kaatopaikkaa ja farkkuja saa tosissaan kiskoa lantiolle kerääntyneiden rasvamakkaroiden yli. Ihan sama, välillä täytyy tsillata ja olla vaan.

Vuosien saatossa oon löytänyt monia hyviä tapoja katkaista suorittamisen kierre.
Feel free to copy!


1. Vietä Älä Tee Mitään -päivää.
Tai älä tee ainakaan mitään sellaista, mikä ei nappaa. Jos nappaa hautautua naistenlehtien ja irtokarkkien kanssa sohvalle viltin alle, hautaudu. Älä missään nimessä pakota itseäsi ulkoilemaan syysviimaan sateeseen, jos ei huvita. Anna itsellesi lupa viettää päivä murmelina. Ja uskokaa pois, tähän EI tarvita syyksi kehkokuumetta, migreeniä, kuukautiskipuja tai muutakaan lamaannuttavaa vammaa (jalka poikki, neliraajahalvaus tmv).


2. Hyvä ruoka, parempi mieli. 
Antaudu keittiön viettelyksille. Kokatessa murheet unohtuu, etenkin jos nauttii ruuanlaiton ohessa lasillisen (tai viisi) viiniä. Kata kivasti (älä ota tästä paineita, bloggaajien keittiökuvissa olevat kattaukset ovat ihan yhtä sotkuisia kuin omasi minuutti sen jälkeen, kun perhe on rynnännyt pöytään)



3. Mene uimahalliin. 
En tiedä rentouttavampaa tapaa työpäivän päälle, kuin mennä uimahalliin. Välillä on kiva uida matkaa, mutta salli itsellesi myös päämäärätön kelluskelu terapia-altaan lämpimässä vedessä. Uimahallissa on sikälikin kivaa, että fitnesspäiväkirjojen ja sporttilehtien lukemisen jälkeen uimahallin saunassa ja pesuhuoneessa maailman realiteetit palaavat takaisin uomiinsa: et olekaan ainoa, joka survoo niitä farkkuja epätoivoisena jalkaansa eikä elä pelkällä rahkalla ja raejuustolla.



4. Liiku. 
Sopivasti. Älä vedä övereitä. Etsi sellaista liikuntaa, joka miellyttää. Liikunnasta tulevilla höyryillä ihminen menee yllättävän pitkälle. Haasta silloin tällöin itsesi. Lähde mukaan liikuntatapahtumaan vaikka kaverin kanssa. Et tule pettymään.



5. Pidä yhteyttä ystäviin. 
Siis jos ne ovat yhteydenpitämisen arvoisia. Karsi turhat tyypit ympäriltä ja keskity olennaisiin. Järjestä Vain elämää -tyyppinen ilta, missä syödään ja juodaan hyvin. Nyyttäriperiaatteella emäntäkään ei näänny ja syksy tarjoaa loistavan syyn sammuttaa valot ja sytyttää kynttilät. Tutkitusti villakoirat kaihtavat kynttilänvaloa.


6. Mene keikalle. 
Musiikki vie sut taivaisiin.



7. Katsele vanhat valokuva-albumit läpi yksin tai perheen kanssa. 
On terapeuttista nähdä itsensä eri elämänvaiheissa. Mukavat ja vähemmän mukavat muistot palaavat mieleen ja pystyt käsittelemään niitä tilanteen vaatimalla tavalla, eli vetämällä kännit.


8. Metsity. 
Lähde luontoon, oli se sitten kaupunki- tai maalaisluontoa. Hakeudu vihreälle alueelle, hengitä syvään ja kuuntele. Erityisen voimaannuttavaa on lähteä ulos pilkkopimeällä ja aistia kaikki magia ympärillä. Pienikin oleskelu poissa älyluurien ja kiljuvien kakaroiden lähipiiristä virkistää.


9. Haahuile kaupungissa. 
Metsittymisen vastapainoksi tarvitaan kaupunki, autot, kahvilat, kaupat ja galleriat. Istu kiireettömästi lattemukin äärelle, avaa kiiltäväkantinen muotilehti ja anna ajatusten ja katseen levätä s**tanan kalliissa merkkilaukuissa ja muotiluomuksissa. Jos verottaja muistaa mukavilla palautuksilla, niin varaa itsellesi ja frendillesi hotellihuone ja vietä kaupungissa aikaa pitkän kaavan mukaan. (Muista, että voit myös ihan vailla omantunnon häivää ja itsekkästi toivoa perheeltäsi vaikka joulu- tai äitienpäivälahjaksi sitä, että pääset heistä yhdeksi yöksi eroon.)



10. Unohda täydellisyys ja anna palaa. 
Välillä kannattaa olla vähän kreisi. Pistää Antti Tuiskua soimaan ja bailata keittiössä soppakauhan varressa silloin, kun kukaan ei (toivottavasti) nää.