Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 

(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."

 

Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 

 

Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 

No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.

Banaanipannarit

4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 

Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.

Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 

Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!

Halkomäki: Muu niin kuin mummula!

Onko sulla ollut omaa mummulaa? Sellaista paikkaa, joka on ihan oma maailmansa. Jossa on ihan oma tunnelmansa, ajan kulku, tuoksut, äänet ja lämpö. Ihmiset. Meillä on Tiinan kanssa ollut niitä kaksi, molemmat aivan omanlaisiaan ja erilaisia. Ihania kumpikin. Niissä vietettiin lapsena paljon aikaa.
Helenamummu asui yksin. Muistan hyvin mummun keittiön tuoksun ja vintin rappusten viileän houkutuksen. Kesäiset leikkimökkileikit ja pihasaunan betonilattian karheuden paljaan jalan alla. Mummun läskisoosi ja perunat oli parasta mitä saattoi, ja perunariävä ja siirappilimppu veivät kielen mennessään. Unikot kukkivat tien reunassa ja ulkohuussissa käynti oli aina vähän jännä paikka.

Toinen mummula oli lähempänä kotia. Sieltä ajettiin kesäisin pyörillä kaksi päällä Ahtelaan mato-ongelle. Kaivettiin tunkiosta iso purkillinen kastematoja mukaan. Mummulan kuistin oven rullasalvan kolahduksen muistan vieläkin, ja yleensä heti sisältä kuului Hilkkamummun huikkaus: Ketäs tirriäisiä sieltä tulee? Pappa istui aina keittiössä omassa tuolissaan ja arkipäivinä Mummu oli aina hellan ääressä. Jääkaapista löytyi sipuliteemakkaraa ja keittiön alalaatikosta kuivia leivänkantoja järsittäväksi, meidän suurinta herkkua!

Molempien mummuloiden tunnelma oli rauhallinen ja jotenkin irti kaikesta muusta. Niissä vietettyjä hetkiä on ihana muistella vuosi toisensa jälkeen. Ne ovat arvokkaita muistoja ja tuovat aina väistämättä ikävän tullessaan...miten kiva olisi saada vielä tällä iällä jutella oman mummun tai papan kanssa. Se olisi erilaista rikkautta nyt kuin silloin lapsena.

Meidän lapsillamme on myös molemmat mummulat olemassa. Samalla tavalla turvalliset ja ihanat kuin meilläkin. Mutta isovanhemmat ovat toisenlaisia. He ovat nuorekkaita ja meneviä, harrastavat ja reissaavat. Mummulat ovat suurempia ja ne on sisustettu aikaa vastaavasti. Silti sukkia kudotaan ja hiivaleipää leivotaan ihan niin kuin ennenkin. Nikkaroidaan linnunpönttöjä ja tehdään vesurihommia, ajetaan mönkijällä. Aina on aikaa lapsenlapsille.

Pääsiäistohinoita Leenamummun kanssa muutaman vuoden takaa.

Ja sitten meillä on vielä Hiljatäti. Jokaisella pitäisi olla oma Hiljatäti! Hän on minun isotätini isän puolelta. Täyttää juhannuksena 93 vuotta. Asuu yksin omassa asunnossaan ja on oman elämänsä teräsnainen. Mahtavalla huumorintajulla varustettu velmu! Hän kävelee päivittäin ulkona pitkän lenkin rollaattorinsa kanssa ja huolehtii itsenäisesti arkiaskareistaan. Hiljatädin koti on kuin aikakapseli. Kun laitat eteisen oven perässäsi kiinni, aika pysähtyy. On vain nyt. Jutellaan kuulumiset, F1 -kisojen tulokset, naapurin rakennustyömaan edistyminen ja uusimmat valtakunnan uutiset. Katsellaan telkkarista lumilautailua. Keitellään kahvit ja pöytään pitää kattaa ainakin kolmea sorttia kastettavaa. Lapsille on tietenkin suklaata ja pipperiä. Seinäkello raksuttaa rauhoittavasti. Hiljatädin koti on hänen arkensa näköinen, yksinkertainen ja mutkaton, mitään turhaa ei ole. Koti on kaukana nykyaikojen tavaranpaljoudesta. Mua suuresti viehättää se yksinkertaisuus, jolla ihminen voi tulla toimeen. Yksi käsilaukku, kahdet kengät. Yksi kauppakassi. Kaksi takkia kesään, kaksi talveen. Arkikahvikupit ja juhliin sitten Myrnaa. Televisio, radio ja kirjahyllyssä Kalle Päätalon tuotanto. Terveyden kulmakivenä on riittävä suklaakonvehtien ja päivittäisten pulla-annosten turvaaminen. Jääkaapissa on punaista maitoa, kahvikermaa, leipäpaketti, voita, lihaa ja perunoita. Seinällä Hämeen vaakunaryijy. Jokaisella pöydällä on silitetty pöytäliina ja sohvatyynyt on aseteltu millilleen. Hiljatäti herää aamulla puoli viisi ja keittelee kahvit. Illalla hän kömpii petiin viiden jälkeen lukemaan ja täyttämään ristikoita, siitä sitten unille.


Mulle Hiljatäti on kuin korvikemummu. Mun lapset on Hiljatädille korvikelapsenlapsia, hänestä kun ei koskaan tullut mummua. Kun ikäihmisen ympäriltä lähtee oma perhe ja pikku hiljaa myös ystäväpiiri, jää helposti aivan yksin. Meille Hiljatäti on yksi perheenjäsen. Ainakin kerran viikossa käydään kahvittelemassa, tehdään siivouksia ja kauppareissuja yhdessä. Joskus hurvitellaan ihan Tampereella asti. Neljä sukupolvea yhdessä on melko riemukasta menoa! Pienen Kuohijokelaisen Keinon torpan tyttärellä on kerrottavana juttuja, joista edes minulla ei ole aavistustakaan. Hurjan mielenkiintoista! Meidän pojat ovat luonnollisesti aivan höpsähtäneitä Hiljatätiin ja pitävät huolen, että tädillä piisaa kukkia maljakossa ja suklaata ristikoiden seuraksi. Olen tosi onnellinen, että heillä on mahdollisuus viettää aikaa siellä Hiljatädin pienessä kodissa, lankapuhelimen ja lasitetun parvekkeen ihmeellisessä maailmassa. Se on suuri rikkaus! Ja hei, hissillinen talohan on maalaislapsille aivan taivas!

Todellakin, jokaisella pitäisi aikuisiälläkin olla oma mummola. Tai Hiljatäti. Että olisi paikka minne paeta välillä kaikkea hötäkkää, älypuhelimia ja aaltomaljakkokokoelmaa. Paikka missä elämä saisi aina oikean mittakaavansa ja perspektiivin. Paikka, missä joku pitäisi omana. Ja seinäkello raksuttaisi.

Onko sulla?

Halkomäki: Lauteilla

Lapsoset ketterät kotihaasta

koivusta oksat taittaa.

Noistapa nopsilla käsillänsä

saunahan vihdat laittaa.

Lauteilla saunan kotoisen

taas illalla kylpy maittaa.

Pehmyt on lapsista aina vihta,

äiti jos vihtomassa.

Lämpöinen löyly on kotisaunan,

toisin on vierahassa.

Jospahan säilyis äidin lapset

kylmältä maailmassa.

Halkomäki: Päivä paloasemalla, jos toinenkin...

Jos pitäisi valita maailman paras harrastus, niin sanoisin että se on VPK!

Vanhana paloaseman kasvattina olen päässyt nauttimaan kyseisestä harrastuksesta täysin elämäntapatasolla. Toista niin monipuolista harrastusta on yhtäkkiä vaikea keksiä. Ja miten tärkeitä taitoja jo pienelle lapsille opetetaan! Aikanaan koin Partionkin ihan turhanpäiväisenä näpertelynä, koska VPK:ssa olin päässyt harjoittelemaan ja kokeilemaan ihan toisen luokan touhuja. Vaikka hyvä harrastus Partiokin on, jos tykkää... Kaiken mukavuutensa lisäksi VPK on varmasti myös yksi halvimmista harrastuksista. Täällä Aitoossa likipitäen kaikki lapset käyvät jossain vaiheessa nuoriso-osaston harjoituksissa, se on jo oikeastaan sellainen perinneharrastus täällä!

Pikkuisen retee pikkumies ratin takana!

Hiljattain vietettiin valtakunnallista Päivä Paloasemalla -teemapäivää, ja Aitoonkin asemalla oli avoimet ovet. Sinnehän mekin sitten suunnistettiin Pikku-Kiiskin kanssa ihmettelemään paloautoja ja kalustoa ihan ensimmäistä kertaa. Asemalla tuli mukavan kotoisa olo ja paljon muistoja kelautui läpi pääkopassa. Hälytysosaston puolella harrastus on muuttunut paljon meikäläisen ajoista, siitä on tullut kaikin tavoin säädeltyä ja valvottua hommaa, ja varustuspuolikin on lisääntynyt hurjasti. Vaikka omista hälytysoastoajoista on jo varmaan se viisitoista vuotta, niin silti palo kyseiseen hommaan ei sammu varmaan koskaan. Yhä edelleen ajattelen, että joskus vielä palaan kuvioihin tavalla tai toisella jos huolitaan...aika näyttää!

Paljon oli autossa tuttuja juttuja, pystyputket ei kai koskaan katoa?

Asemalla tarjoiltiin oikein herkkulounas lihapullien ja salaatin muodossa, paloautoajelut sun muut kivat jutut vetivät ipanoita puoleensa ja kotiin lähdettiin joulukalenteri kädessä silmät lurpsuen. Autoautoauto ännännännääääännääääää -oli loppupäivän puheenaihe. Enää kuusi vuotta odotusta ja sitten pääsee maanantaisin pukemaan haalareita niskaan...

Aitoon VPK:n uljas vanha sotaratsu "Natikka" loistossaan!

Kuvat: Fanni Fanipala

Puntari: Vuosi täynnä

Se on kuulkaas tänään vuosi täynnä tätä mun ja Hannan blogia. Lukijoita on jo satoja ellei tuhansia ja sponsorisopimuksia virtaa. Sen vuoksihan tätä blogia alunperin alettiin pitää, eiks niin Hanna...?

Kyllikkien ekat promokuvat otettiin viime talvena Kaukkalan maitolaiturilla.
Meillä oli sangen hauskaa!

Tänään ajattelin itseni piristämiseksi puhua hieman painosta. Miten se piristää, sitä en vielä tiedä...
Meitsihän ei ole koskaan ollut mikään kukkakeppi tai kakskytviiskiloinen sulkapalloilija. Luut ovat perintötekijöiden sanelemana lyhyet ja painavat.
Hannan entinen (hyvällä syyllä entinen) poikaystävä sanoi kerran, että mussa olisi ainesta trampoliinihyppääjäksi. Että ne on kuulemma sellaisia lyhyitä ja tiiviitä, tanakoita. Kiitti vaan. Enää siis puuttuu se trampoliini.
Mutta silti en ole koskaan, ikinä, milloinkaan tuntenut itseäni liian tanakaksi tai jotenkin väärän kokoiseksi. En edes raskausaikana kokenut olevani mikään mammutti, vaikka sellainen varmaan olinkin. Mites se Clarke Kauniissa ja Rohkeissa kommentoikaan Sally Spectraa kun se oli raskaana? Taisi käyttää termiä raskaana oleva hinaaja. Sellainen varmasti olin minäkin ainakin viimeiset kuukaudet. Ei silti tuntunut siltä (jos ei nyt miltään keijukaiseltakaan).
Ja synnytysten jälkeen oli niitä kiloja vähän enemmän. Enpä ottanut paineita silloin, enkä vieläkään. Tiedän naisia, joille on erittäin tärkeää mahtua heti synnytyksen jälkeen entisiin farkkuihin. En kuulu siihen joukkoon, vaan vannon joustoneuleen nimeen.

Aloin ihan miettiä, että mistä tämä huolettomuus painon (omani ja muiden, en nähkääs jaksa ottaa pulttia kenenkään muunkaan painosta/ulkonäöstä yhtään!) suhteen johtuu.
Ehkä siitä, että kotona meillä ei koskaan äiti tai isä kommentoinut ulkomuotoamme suuntaan tai toiseen. Itsetuntoa ei koskaan rakennettu vaatteitten, meikkien tai muiden ulkoisten tekijöiden varaan (koska siihen ei koskaan ollut rahaa). Sen sijaan teot ratkaisivat meillä aina paljon. Pidettiin tärkeänä sitä, että ollaan mukana yhdistystoiminnassa, heilutaan letkun varressa palokunnassa, lapioidaan tallilla paskaa ja istutaan yhdessä nuotiolla jänismettällä. Ehkä siitä johtuukin tämä tällainen suhtautuminen siihen, miltä näyttää. Pääasia, että korvienvälissä tuntuu hyvältä.

Luonnollista lookkia Puntarin tyyliin...

Nyt askarruttaa, että miten siirrän tämän oman ulkonäkövälinpitämättömyyteni omiin lapsiini? Maailma on nyt kuitenkin niin erilainen kuin 20 vuotta sitten. Ympäristö tursuaa viestejä siitä, millaiselta olisi hyvä näyttää. Enää ei riitä, että on hyvät hampaat ja luonne. Pitää olla A-perse ja C-kuppi (vai miten siinä Raidissa määriteltiinkään). Kasva siinä sitten paineettomasti naiseksi ja nauti itsestäsi ja elämästäsi.
Ehkä pitää yrittää mennä esimerkin kautta. Opettaa omillekin lapsille jotain samaa, mitä omat vanhemmat itselle. Tekemisen meiningin lisäksi terveellisiä ruokailutottumuksia, vastuullisuutta ja vastuun ottamista, liikuntaa ja laiskottelua sopivassa suhteessa. Että hyvällä ja kauniilla puulla on ennen kaikkea vahvat juuret, joiden myötä se kiinnittyy elämän perustalle vahvasti ja saa sitä kautta voimaa kasvaa ja kukoistaa.

Mun tulevaisuuden kauhukuva on se, että laukkaan tyttöjeni kanssa stokkalla shoppailemassa niille merkkikuteita, maksan molemmille olemattomasta palkastani ripsipidennykset, geelikynnet ja kampaajat ja katselen miten ne täällä kotona närkkivät lautaseltaan muutamaa hassua kasvispalaa kun ovat juuri käyneet puntarissa tarkastamassa, onko kilot varmasti kohdillaan. Eikä niille riitä mikään, ei yhtään mikään.
Luulen, että joidenkin vanhempien kohdalla tämä kauhuskenaario on jo tänä päivänä ihan totta...

Äh. Tästä tais tulla nyt universumin sekavin teksti, mutta sekava on olotilakin. Jotenkin on kevätväsymys päässyt iskemään, joten taidanpa suikata tuonne sohvalle tyttöjen seuraksi videota katselemaan. Ja kukas muu siellä seikkailee ellei Barbie, tuo kiinteävartaloinen kaikkien pikkutyttöjen suosikkisankari...

Halkomäki : Rakastettava Rosvo

Yhtenä päivänä tässä viikko takaperin muistelin oman lapsuuteni telkkariohjelmien suosikkeja. Syy tähän oli se, kun taas näin välähdyksen tämänhetkisestä lastenohjelmatarjonnasta ja surkuttelin niiden tasoa. Mitä typerää puppua lapsille syötetäänkään; kieroilua, juonittelua, kostamista ja väkivaltaa melkein jokaisessa "piirretyssä" sarjassa. Ja niin pelottavia hahmoja ettei niitä uskalla vellihousu aikuinenkaan katsoa. Toista olivat Halinallet, Kössi Kenguru, Muumit, Hinku ja Vinku vaikka se suursyömäri olikin aika hurja, Nalle Luppakorva, Peukaloisen retket ja Rosvo Rudolf. Ja Lauantaitanssit ja Ruutuässä ja Pulkkisen Jorma...

Kaikki muut näistä suosikeistani ovat vilahdelleet televisiossa tai dvd:llä aika ajoin edelleen, mutta Rosvo Rudolf on elänyt enemmän hiljaiseloa. Hitsit miten hyvä sarja se oli! Siinä oli jotain jännää ja sydämellistä samaan aikaan. Sijoittui muuten Ylen kaikkien aikojen lastenohjelma -äänestyksessä kolmanneksi! Ja löytyy nykyään jopa Facebookista. Oli pakko kurkata netistä löytyisikö niitä jo dvd:nä jostakin. Ei löytynyt, mutta löytyikin äänikirjoina kolme eri osiota!!! Jee! Hintakaan ei ollut huima, joten oli ihan pakko laittaa tilaukseen. Ja tällä viikolla sitten kolahti postilaatikkoon osat 2 ja 3, ensimmäinen osa tulee jälkitoimituksena.

Kuinka mukavaa on ollut siivota, kun Virtasen Jukka lukee Rudolfin, Killen ja Ellin seikkailuista stereoissa. Siinä ei ehdi paljoa villakoiria miettiä. Huikea nostalginen sukellus suoraan 70- ja 80-lukujen taitteeseen!   

 SUOSITTELEN!!!

Ps. Hehkutin Tiinalle ihan onnessani näitä levyjä, mutta eihän se raukka muistanut koko sarjaa! Voi poloista, minkä on menettänyt! Se on niin nuori vielä...


Animaatioblogissa sarjaa kuvataan näin:

Tshekkoslovakialainen piirrossarja Rosvo Rudolf (O loupežníku Rumcajsovi) tehtiin vuosina 1971-1983. Jaksoja valmistui kahden tuotantokauden aikana yhteensä 52. (39+13)



Rosvo Rudolfin perheeseen kuuluvat vaimo Elli ja poika Kille. Alunperin Rudolf oli mestarisuutari. Pormestari tilasi häneltä kengät, joiden tietysti piti olla kaupungin suurimmat. Valitettavasti Pormestarin jalat eivät olleetkaan kaupungin suurimmat ja tähän hän piti syypäänä Rudolfia, jonka karkotti kaupungista. Rudolf asettui asumaan metsään ja ryhtyi rosvoksi.


Suomeksi Rosvo Rudolf seikkaili ensimmäisen kerran vuosina 1974–1975. Rudolfin äänenä toimi Jukka Virtanen.