Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Halkomäki: Pako saareen



Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!



Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.



Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!


Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!











Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!












lauantai 4. toukokuuta 2019

Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.


Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.





Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!


Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Halkomäki: Koska? Kumpi?


Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi
hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!


Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.


Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.


Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!


Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.









perjantai 23. joulukuuta 2016

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.


Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.


Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.


Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.


Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!


Rauhallista Joulua jokaiselle!
Oli lunta tai ei.



maanantai 19. syyskuuta 2016

Halkomäki: Aavistus asui sikarilaatikossa!

Olen varmaan joskus kirjoitellut ohimennen muutaman sanan meidän suvun merkkinaisista, edesmenneistä sellaisista. Niin kuin legendaarisesta Helena-mummustamme, sekä hänen äidistään superselviytyjä-Hilmasta. Äitini puolen suvun naisten ketju katkeaa minun sukutietämyksessäni Hilman äitiin Nooraan, joka oli siis Tiinan ja minun isoisomummu ja keskikokoisen maatalon emäntä. Sellainen ahkera, osaava ja tomera, niin kuin nuo naiset nyt siihen aikaan ilmeisesti hyvin pitkälti olivat.

Hilmasta on ehkä kehkeytynyt meidän perheen parissa jo sellainen hiukan myyttinen hahmo. Hän eli käsittämättömän vaiherikkaan ja rankan elämän, mutta pystyi aina vaan säilyttävän elämänilonsa ja valoisan luonteensa koko elämänsä halki. Niin äiti on kertonut. Hilma kuoli vain hiukan ennen kuin minä synnyin. Hän oli arjen taitojen moniosaaja, lasten ja heikompiosaisten puolustaja ja ilmeinen lahjakkuus kaikissa kädentaidoissa. Hämäläisen maalaistalon tyttärestä tuli ensin karjakko, sitten myös pitokokki ja kankuri. Kauppiaan vaimona hän ehti olla vain vähän aikaa, kunnes tuli vapaussota ja vei häneltä miehen. Samana vuonna kulkutaudit veivät heidän kaksi pientä lastaan, Taiston ja Helenen. Hilma sairastui itsekin lavantautiin ja meinasi kuolla.

Vähän myöhemmin hän tapasi Kallen, ja lesken elämä vaihtui suuren kartanon ja menestyvän sahayrityksen emännöintiin. Syntyi kaksi tyttöä, Helena ja Terttu. Aikakaudelle tyypillisten pankkikeinottelujen vuoksi kartano, ja moni muukin suuri tila tällä seudulla, joutui vaikeuksiin. Koko Haapamäen kartano tiluksineen pakkohuutokaupattiin. Hilma perheineen muutti takaisin synnyinkotiinsa mukanaan vain ne tavarat, jotka oli itse kartanoon aikoinaan vienyt. Ja yksi salaa mukaan pakattu ryijy, jonka hän oli kartanossa ollessaan kutonut miehelleen syntymäpäivälahjaksi. Muutaman vuoden kuluttua Kalle kuoli aivokasvaimeen. Hilma jäi yksin kahden lapsen kanssa. Entinen kartanon emäntä elätti lapsensa kovalla työnteolla ja myymällä tekemiään käsitöitä, leivonnaisia sekä perunahimmeleitä joulun alla Helsingin Naistenmessuilla. Hän kuitenkin selvisi ja lapset lähtivät aikanaan maailmalle.
Vanhoilla päivillään Hilma muutti asumaan äitini lapsuudenkotiin ja huolehti äidistäni sillä aikaa, kun leskeksi jäänyt Helena-mummu opiskeli Helsingissä.


On siinä elämäntarinaa kerrakseen. Ja jotenkin ihanaa on se, että se tarina jatkuu täällä maan päällä edelleen, vaikka Hilma itse poistui areenalta jo 40 vuotta sitten. Upeat ryijyt, käsipyyhkeet, kylpypyyhkeet, pöytäliinat, rekipeitot, lakanat, esiliinat ja kansallispuvut jatkavat elämäänsä meidän kanssamme. Keittokirjat, reseptivihkoset, astiastot, patalaput ja leipälapiot, kuparipannut, kahvimyllyt ja kakkuvuoat muistuttavat Hilman kuuluisasta keittotaidosta. Lakanat viikataan edelleenkin samalla kaavalla kuin Hilma teki, ja onhan se varma että minäkin silitän AINA esiliinat ja keittiöpyyhkeet, ja taittelen tyynyliinat silityksen jälkeen kolmijaolla kaappiin. Niin tekee äitikin, ja niin teki Helena-mummukin, koska Hilma oli opettanut.


Vaikka en ole Hilmaa koskaan saanut tavata, tuntuu kuin hän olisi minulle hyvinkin tuttu ihminen. Meillä on samoja kädentaitoja ja kiinnostuksen kohteita, sama myyjäishulluus joulun alla ja intohimo laittaa juhlia. Rakkaus lehmiin ja maaseutuun, rakkaus metsään ja luontoon. Olen jopa käynyt samaa koulua, Lahden kansanopistoa, kuin Hilmakin.
Äiti on kertonut vuosien saatossa paljon tarinoita Hilmasta. Kun tietää sukunsa historian on helpompi ymmärtää nykypäivää. Itseäänkin. Tietää sukunsa rakkaudet ja rasitteet. Tietää mitä vaalia ja mitä karistaa kannoiltaan.



Aikanaan monen mutkan kautta löysin itseni Marttojen järjestämältä ruokakurssilta ja marttailusta tuli minulle tosi tärkeä ja rakas harrastus. Elämäntapa. Siinä samassa paketissa kiteytyy monta minulle tärkeää asiaa leipomisen, käsitöiden ja ruoanlaiton ohella. Monesti olen ihmetellyt, ettei Hilma koskaan ollut mennyt mukaan marttatoimintaan, sillä hän jos kuka oli taidoiltaan ja maailmankatsomukseltaan todellinen Martta. Minkäänlaista todistetta Marttayhdistyksen jäsenyydestä ei koskaan löytynyt. Mutta silti...asia jäi kaivelemaan. No, ajattelin lopulta ettei tällä seudulla varmaan ollut vielä silloin 1900-luvun alkupuolella Marttayhdistyksiä.
Viime kevättalvella siivoilin kirjahyllyäni ja jäin selailemaan Kansan emännän keittokirjaa. Se on Hilman perintöä, ja kas, Marttaliiton julkaisema! Ajattelin että Hilma on sen varmaan vaan hankkinut jostakin itselleen, ei sen kummempaa. Kunnes sitten eräänä päivänä tein löydön, joka muutti aavistukseni todeksi.


Äiti oli siivoillut kotona kaappeja, joissa säilytettiin Helena-mummun perintötavaroita. Siellä kaiken keskellä oli muutama vanha sikarilaatikko. Entisaikaanhan mitään ei heitetty pois, ja nuokin laatikot vastasivat käyttöarvoltaan varmaan nykyisiä Orthexin varastolaatikoita. Toisen laatikon sisäkanteen oli tehty lyijykynällä laskutoimituksia ja reunassa luki Pohjakassa 450,- . Hilman myyjäisreissujen kassalaatikko siis! Isän kanssa käytiin laatikoiden sälää läpi. Siellä oli Hilma-mummun elämä pienoiskoossa; nappeja, hakaneuloja, neppareita, onkikoukkuja tulitikkuaskeissa, kohoja, nuppineuloja, avaimia, käsityötarvikkeita, lankarullia ja vaikka mitä. Ja rasian pohjalla pahvinen, vihertävä pyöreä läpyskä.

                                    Marttamerkki.

Tuijotin merkkiä ällistyneenä. Ei voi olla totta! Todiste! Se on sittenkin totta! Hilma oli sittenkin Martta! Minun isomummuni, jo kauan ennen äitiäni ja minua ja Tiinaa! Se hetki sinetöi aavistuksen todeksi ja avasi yhden oman pienen polkunsa sukumme naisten historiaan. Tuo pieni neulanreikäinen merkki ja keittokirja ovat ainoana todisteena meidän kaikkien kolmen sukupolven naisten yhteisestä harrastuksesta. Oli se riemukas hetki! Vähän kuin olisi Rubiikinkuution ratkaissut. Tiedättehän!



Neljä sukupolvea tikapuilla! Alimpana isoisomummumme Hilma Eleonoora Uusitalo, jota Nooraksi kutsuttiin. Hänen yläpuolellaan isomummumme Hilma Sulima Vehoniemi (Ent. Sivula), hänen yläpuolellaan mummumme Helena Kyllikki Veikkala vierellään Äitimme Leena. On siinä emäntiä kerrakseen!


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Puntari: Kuulumisia Lapista

Viikko on vierähtänyt Lapin lumista nauttien. Ja sitä luntahan nimittäin riittää! Takamaastoissa on aivan hulvaton meno, kun akka solahtaa nivusiaan myöten hankeen heti kun polulta poikkeaa.

Hiihtolomaviikko on sujunut suhteellisen rauhallisesti ja leppoisasti. Molemmat tytöt ovat olleet kipeinä, joten laduille ei olla koko perheen voimin päästy. Karmea yskä alkaa heti, kun vähänkin hengästyy.
Äkäslompolon Sportshopista ostettu Burton Throwback-lauta on sen sijaan tarjonnut pikkukivaa tässä kotihoodeilla. Valtavien lumikasojen päältä on laskettu upottavaan puuterilumeen, milloin pystyssä pysyen, milloin lumihankeen daivaten. Hauskaa on ollut sekä lapsilla että aikuisilla.

Keskiviikkona lähdettiin Kuertunturille päiväretkelle. Sakke oli telluilla, meillä muilla oli Burton ja pulkka. Repussa oli kinkkujuustovoikkarit ja suklaata eväänä, termarista hulautettiin lämpimät kaakaot kuksaan aina tauolla.
Tykkymetsän kauneus ja hiljaisuus mykisti jälleen kerran. Satumaisen kaunista ja varmasti yksi perheemme onnistuneimmista retkistä. Happirikkaan päivän jälkeen oli ihana viettää tortillailtaa mökillä. Elämän pieniä luksushetkiä.