Puntari: Ladatut akut

Kyllä olikin bonvojaats meidän perheellä. Yhdeksän yötä Etelä-Ranskassa Meri-Alpeilla ja Nizzassa teki terää heti lukuvuoden päätteeksi, ja kummasti akut latautui paahtavan auringon alla.

Päivät täyttyivät retkeilystä, uimisesta, auringosta, visiiteistä upeisiin leikkipuistoihin, ostoksista ja syömisestä. Eikä unohdeta urheilua: ukko ulkoilutti ärhäkkää katukiituriaan serpenttiinimutkissa ja mä pistin tossua toisen eteen promenadella aamuisin tai iltaisin (sikäli mikäli illalla oli vielä juoksukunnossa...).

Viini oli taas halpaa ja hyvää, ranskalaiset ihmiset tyylikkäitä ja ystävällisiä ja Nizzan tunnelma rento ja turvallinen. En tiedä mikä siinä on, mutta tuolla ei yhtään pelota olla iltamyöhään kaupungilla, toisin kuin esim. Tampereella. Taas reissun aikana mietin pääni puhki, että  mikä se geenivirhe meissä suomalaisissa on, joka pistää vetämään perseet, räyhäämään kylillä ja olemaan epämiellyttävä kanssakulkijoita kohtaan...

Toinen asia mitä mietin oli se, että miksi ihmisen pitää valokuvata reissuilla niin paljon. Ite jätin tällä kertaa kameran kokonaan kotiin ja otin vain kännykällä kuvia. Jotenkin se vapautti nauttimaan reissusta kaikilla aisteilla ja tallentamaan asioita ihan jollakin uudella tapaa. Toki tykkään, että kuvia jää muistoksi, mutta en tiedä kuinka jotkut (esim. ammattibloggarit) pystyvät nauttimaan oikeasti siitä tietystä hetkestä, jos koko ajan täytyy räiskiä kameralla kuvia.
Sitä paitsi kuviin ei koskaan tallennu kokonaisuus: äänet, tuoksut, valo, auringon leikki iholla, merituulen kohina ja kirkonkellojen rytmikäs sointi vanhan kaupungin kattojen yllä. Oikeasti tältä reissulta olisin halunnut tallentaa ääninauhan, jolle olis tallentunut meidän asunnon parvekkeelle kuuluneet äänet. Kämpättiin Nizzan vanhan kaupungin ytimessä ja asunnon ranskalaiselta parvekkeelta aisti täysillä, kuinka kaupunki sykki...jotain niin ihanaa!!!

Tässä nyt kuitenkin niitä "pakollisia" reissuotoksia (erittäin epämääräisessä järjestyksessä...osa Venansonin vuoristokylän läheltä, osa jostain muualta)

Puntari: kesää

Niin tuntuu aika rientävän vauhdilla, ettei perässä pysy. Puutarha vetää puoleensa ja siellä on tullut tehtyä kasvimaat, kukkapenkit ja yrttilavat täksi kesäksi kuntoon. Vielä kun kelit kunnolla lämpiäisivät, niin kasvu pääsisi vauhtiin.

Meitä on nyt täällä kolme kesälomalaista, ja kylläpä tuntuu aika mukavalta ajatus, että kesäaamut saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. Toisaalta, vielä mukavammalta tuntuu ajatus, että elokuussa odottaa työpaikka, minne mennä. Ei näytä olevan meille opettajillekaan itsestäänselvyys tuo töiden saanti. Virasta voi vain haaveilla. Syksy tuo meille paljon muutosta: mulle uusi työpaikka, Mairella alkaa ekaluokka ja Saima jatkaa päikyssä yksin. Mieskin palaa vuorotteluvapaalta töihin.

Kesään kuuluu perinteiset menot, eli Jukolaa, tahkoa ja kirkastusta. Lapissakin käydään loppukesästä. Tytöillä kai on uimakoulu, vielä en ole siitä ilmoituksia nähnyt.
Nyt kuitenkin pakkaamaan loput tavarat, sillä lähtö kohti Etelä-Eurooppaa odottaa. Loma lähtee käyntiin todella, kun pääsee hetkeksi irti arjesta!

Halkomäki: Mistä tunnet sä ystävän?

Leivoin tuossa pääsiäisen tienoilla yhtä ehdotonta lemppariherkkuani, banaanikakkua. Joka kerta sitä leipoessani lähetän ison ja lämpöisen ajatuksen entiselle työkaverilleni ja kollegalleni Lauralle, jolta ohje on peräisin!

Ihmiset jättävät jälkeensä monenlaisia muistoja, eikä tällainen reseptimuisto ainakaan ole sieltä huonoimmasta päästä. Minusta on ihanaa ja varsin jalomielistä, että joku haluaa jakaa oman herkkureseptinsä myös muille. Se on tosiystävyyttä se! Helppo on pitää kynttilää vakan alla ja tarjoilla huikeita makuelämyksiä vieraille ilman, että suostuu paljastamaan tekotavasta ja raaka-aineista yhtään mitään. Reseptiä kysyttäessä mumisee vain hiljalleen jotain epäselvää ja poistuu varpaillaan takavasemmalle keittiöön tiskaamaan lautasia. Eli justiinsa niin kuin minä teen, jos joku kysyy maailman parhaiden suklaapisarakeksien ohjetta. Oikein melkein hävettää, että panttaan sitä. Ja hävettääkin. Olen antanut sen tasan YHDELLE ystävälleni, ja hänellekin vannottanut reseptin levityskieltoa ystävällisellä I can tell you but then I have to kill you -repliikillä. Suoraan Top Gunista, by the way! Resepti pitää säilyttää perheraamatun välissä ja varjella kuin kalleinta aarretta. Tämä siltä varalta että jos satun kuolla kupsahtamaan, niin on joku joka tietää aarteen olemassaolon! Toisaalta pidän turkasen itsekkäänä tällaista reseptisalailua, mutta toisaalta minusta ei ole niin kauheaa, jos kaikista maailman huippuhyvistä resepteistään haluaa pitää edes yhden itsellään. Vai onko? Mä olen kuitenkin laittanut monet muut hyvät jo jakoon!

Lauralta on peräisin myös toinen huippuohje, Angelikan juustokeitto. Ah! Se lähti meillä heti elämään aivan omaa elämäänsä ja tunnetaankin nykyään nimellä Saatananperkeleenhyvä juustokeitto. Ohje löytyy myös täältä plokista!  Kun oikein tätä reseptiasiaa mietin, niin hokasin että itse asiassa aika moni resepti tuo ikimuistoisesti mieleen jonkun mukavan ihmisen tai hauskan hetken. Tai sekä että! Tätäkin banaanikakkua on leivottu ainakin rotinoiksi, Rukan ja Ylläksen lomareissukakuiksi, Kirkastusjuhlakakuksi, puutalkookakuksi ja ruotsinsuvun vierasvaraksi. Mirva tykkää tästä, samoin Maija ja muutama muukin. Tämä on helppo ja nopea tehdä, ja säilyy tosi pitkään jääkaapissa mikäli ei tule heti  syödyksi. Kannattaa leipoa tarjoilua edeltävänä päivänä! Ruskeapilkullisista banaaneista tulee paras kakku, ja mikäli banaanit ovat jo menneet ihan ylimakeiksi, kannattaa reseptin sokerimäärää vähän pienentää. Paistaminen on tämän kakun heikoin kohta. Nimittäin se voi helposti jäädä keskeltä raakalaiseksi. Paista mieluummin vähän pidemmän aikaa kuin liian vähän! Itse olen leikannut froteepyyhkeestä kaitaleen, joka kastelen likomäräksi ja kiedon kaksinkertaisena kakkuvuoan ympärille, hakaneulalla kiinni. Ja sitten uuniin. Paistuu näin hitaammin reunoilta ja keskiosakin ehtii kypsyä. Rengasmallinen irtopohjavuoka voisi sekin olla yksi ratkaisu tähän ongelmaan.

Tämän reseptin myötä terkut kaikille teille, jotka olette jakaneet omia aarteitanne minunkin käyttööni!

Kiitos Eevulle mustikkapiirakkaohjeesta, Pirjolle tsiljardista eri ruoka- ja leivontaohjeesta, Helille paholaisenkakkuohjeesta, Maijalle mokkapalaohjeesta, Arjalle tiikerikakkuohjeesta, Lispelle Enkelikakkuohjeesta, Aunelle lusikkaleipäohjeesta, ja ja ja...

Lauran Banaanikakku

Taikina:
200g sulatettua voita
2 munaa
4½dl sokeria
4 banaania soseutettuna
6dl vehnäjauhoja
2rkl vaniljasokeria
1tl soodaa
2tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki aineet keskenään kulhossa. Kaada voideltuun ja jauhotettuun pyöreään&tasaiseen irtopohjavuokaan ja paista 175 asteessa noin tunti.

Kuorrutus:
75g sulatettua voita
3dl tomusokeria
1tl vaniljasokeria
1 keltuainen

Sekoita aineet keskenään ja vatkaa lopuksi joukkoon keltuainen. Levitä jäähtyneen kakun päälle ja reunoille. Voit koristella kookoshiutaleilla, pähkinöillä tms. jos haluat. Ja jos haluat kakkuun paksumman kuorrutteen, tee kuorrutus kaksinkertaisella ohjeella!

Puntari: testing...

Nyt saadaan kääntää uusi sivu tämän blogin historiassa! Eka kännykällä tehty posti on juuri nähnyt päivänvalon. Vaikka eihän nyt mikään päivä enää ole, vaan ilta kuten kuvasta näkyy. Kuvassa meidän piha, jossa on puskettu hommia koko viikonloppu. Kelit on kyllä suosineet, että ei parane valittaa!

Halkomäki: Puuhamaa(seutu)

Kait tässä on ihan turha enää mitään takatalvea odotella. Pipot vinttiin ja varvastossut esille! Jotenkin ei pää pysy mukana tässä kevään edistysrykäisyssä, mulla on ihan pasmat sekaisin. Ja pashat myös. Pihassa on kohta pakolliset kevättyöt tehty eikä ole vielä edes toukokuu, köllöäkö tässä sitten vedetään mansikkakarnevaalien alkuun saakka? Viime viikolla tajusin könytä kellariin ja hakea rakkaat pelargoniani päivänvalon vaikutuspiiriin. Yleensä olen tehnyt sen jo maaliskuun puolella. Myös basilikat on vielä kylvämättä, sekin normaalisti maaliskuun heiniä. Kasvimaa on kyllä jo siistitty, kasvulaatikot käännetty ympäri, omenapuut leikattu, ruusupuskat katkottu, pionipenkit haravoitu, yrttipenkin vanhat puureunat purettu, polttopuita tehty ja risuja kärrätty urakalla. Kaikenlaista sieltä ja täältä, mutta ei mitään sellaista mitä yleensä tähän aikaan tulee tehtyä rauhalliseen tahtiin. Nyt on sellainen sekopäinen hötäkkäfiilis kun kelien puolesta olisi mahdollisuus tehdä melkein mitä vaan! Onneksi on nuo kaksi elämänvaikeuttajaa täällä kotona niin eipähän lähde homma lapasesta!

Viime syksyisen kaivinkoneurakan jäljiltä meidän pihaan syntyi sellainen kiva pieni tasanne, jonne aion toteuttaa pitkäaikaisen unelmani: pyykkinarut! Pitkänä perjantaina oli hyvää aikaa siistiä tätä paikkaa lapion ja piikkiharavan kanssa. Ja fiilistellä. Siinä ähisten kiviä kaivaessani mieleen putkahti taas legendaarinen keskustelu Kerkko Koskisen kanssa takavuosien Kirkastusjuhlilla. Kun Kerkko ihan vilpittömästi kyseli, että mitä te täällä maalla oikein teette? Niiku vapaa-ajalla? Niin, no, mitä me täällä nyt tehdään...mitä vaan! Vaikka kaivetaan kiviä. Tekemistähän olisi enemmän kuin aikaa. Jos oikein rupeaisi listaa tekemään siitä, mitä me täällä tehdään, niin jo keväästä loppusyksyyn tulisi aika pitkä luettelo. Talvellahan me  tehdään vaan lumitöitä ja lämmitetään puuhellaa. Eilen pyörälenkillä just katselin, kuinka yhden sun toisen pirtin pihassa oli joko kasa koivurankoja, kasa klapeja tai klapikone odottamassa urakan alkamista. Varma kevään merkki. Puusouvi on kokonaisuudessaan sellaista mahtavan meditatiivista hommaa!



Tänäkin vuonna aion näiden tekemisten kanssa noudattaa rankan minimalistista linjaa, niin kuin kolmena edellisenäkin kesänä. Tein listan josta en aio lipsua:

• yhden ruusuja villinä rehottavan kukkapenkin laitan uuteen kuosiin, ehkä jotain ikivihreitä?
•  puolikkaalle mansikkamaalle tempasen uudet penkit ja taimet
• kasvatuslaatikoihin kylvän maltillisesti jotain takavuosilta tuttuja herkkuja; porkkanaa, salaatteja, lehtikaalia, herneitä ja kesäkurpitsaa. Ja mitä näitä nyt on. Ja jos saan jostain taiottua yhden kasvatuslaatikon lisää, niin teen siitä yrttipenkin.

Onhan siinä jo hommaa kerrakseen, Perimmäinen tarkoitus tässä puuhailussa on paitsi pitää perhe ruoassa ja polttopuissa, niin pikku hiljaa muokkailla tätä pihaa&puutarhaa mahdollisimman helppohoitoiseksi. Siinä sitä ajanvietettä piisaa, piisaa niin paljon että saisi se Kerkkokin tulla joskus vaikka vähän talkoisiin!

Iltateen ääressä jäin itsekseni miettimään, että mitäköhän ihmiset tekee kaupungissa keväisin?  Niinku vapaa-ajalla? Mitä kaupunkilaiset tekee keväisin? Muutakin kuin istuu terasseilla. Onko niillä jotain keväthommia kerrostalokaksioissa? Mihin miehet purkavat sen kaiken keväisen testosteroiniryöppynsä, kun kerrostalon pihalta ei saa kaataa puita? Onko kaikilla joku kaveri jolla on mökki ja jonne voi mennä tekemään klapeja ja muita sielunhoidollisia kevättöitä? Vai puuttuuko kaupunkilaisilta tämä keväthommageeni kokonaan? En tiedä, mutta jo ajatus kevättyöttömyydestä rupesi ahdistaan!

Halkomäki: HÄN on täällä tänään!

Kona-Kaunokainen on herätetty talviunilta.  Niin virkeästi taittui taival ensimmäistä kertaa tänä keväänä että ihan mieltä lämmitti! Hitsi että mä olen kaivannut pyöräilyä, tai no, liikuntaa yleensäkin. Jotain muuta kuin puuduttavia vaunulenkkejä, jotka ovat olleet tämän omituisen talven ainoana vaihtoehtona. On ihanaa kun tulee oikeasti hiki ja olemattomissa lihaksissa tuntuu mukavaa poltetta, jeejeejee! No ei tässä kyllä vielä voi kauheasti reteillä, tänään oli vaan sellainen tunnusteleva tutustumisajo, näyttäydyttiin kylillä ja otettiin vähän mutaroiskeita runkoon lähimetsän kangaspoluilta. Raikas illan tuoksuinen metsä, hakkualueilla tuoreen puun tuoksu, kolme teertä polun reunan männyssä ja viileä viima kypärän alla. Vaan mää ja mun Kona! 




 Jonnekin kisoihinkin sitä pitäisi kai ilmoittautua. Että olisi oikein  jokin tavoite tälle kaudelle. Tahko mtb:lle lähden joka tapauksessa, ajoin tai en, jonkunhan ne tankkausmuonat on väännettävä. Tahkon rynkytysreitti ei tosin houkuttele, mutta siinä on oma kiero viehätyksensä. Mulle se ilo ei niinkään tule ajamisesta, koska mulla ei ole vaadittavaa kuntoa/tekniikkaa, vaan ilo tulee siitä, että selviää siitä reitin aiheuttamasta **tutuksesta! Kyllä. Sellainen henkinen masokisti asuu mun kypärän alla. Tiedän, että jos menen sinne ajamaan niin jo lähtöviivalla **tuttaa ankarasti. Merkillistä!
Syöte mtb taas tarjoaa sitä henkistä euforiaa, pumppaamo-osuutta ja loppunousua lukuunottamatta, ja siellä varmaan jokainen voi tuntea itsensä ihanasti oman elämänsä pyöräilykunkuksi. Syötteelle olisi vähän niin kuin pakko päästä!


Koska meikäläisen urheilijauralla ei tunneta käsitteitä peruskuntokausi, voimaharjoittelu, herkistely tai intervellitreeni, tarkoittaa se sitä että kunto on aina melko arvoituksellinen. Usein lähes olematon. Panostankin eniten siihen liikunnan riemuun.  Jotain tekniikkareeniä pitäisi kyllä ihan oikeasti päästä joskus vetämään. Mä olen sellainen vellihousukuski. Todella. Kun reitillä tulee vastaan joku haastava lutakko-kivikko -yhdistelmä, niin mä jo kaukaa katson että iiiik, mä en selviä tosta! Sitten mä valmistaudun kaatumaan ja sitten mä ajan siihen lutakko-kivikko -hässäkkään ja kaadun. Noin vain. Pitäisi osata ottaa enempi semmoinen yli että heilahtaa -asenne. Joskus se on onnistunut, usein miten ei. Ja sitten kun mulla on vielä tämä asentohuimausvika päässäni, monien muiden pikkuvikojen ohella, niin se ei ollenkaan helpota ajamista vähänkään haastavammissa olosuhteissa. On karmiva tunne, kun yrität itse kääntyä pyörällä oikealle mutta silti käännytkin vaan vasemmalle ihan väkisin. Se on OIKEASTI tosi kamalaa. Arvatkaa pystynkö ajamaan pitkospuita? Juu en. Vähänkö kypsyttää! Toistaiseksi en ole saanut tasapainotettua päätäni vielä sellaisiin asetuksiin ettei huimaus haittaisi ajamista. Ideoita?

Täältä kahden nasun ja yhden yrittäjämiehen pyörittämästä karusellista ei niin vain heittäydytä systemaattiseksi treenaajaksi, vaan silloin hikoillaan kun siihen on aikaa. Ja intoa. Viime aikoina into on ollut vaihteleva, tosin nousujohteinen, mutta aika melko olematonta. Yritänkin taas saada aikaiseksi jonkinlaisen parempi ihminen projektin, jolla laitan arkeni sellaiseen järjestykseen että homma toimisi vähän tehokkaammin. Että voisin ehtiä satulaan muutaman kerran viikossa, heilutella kahvakuulaa ja vaikka yrittää joskus hölkkäillä.  Jotain sellaista. Pienikin lisä liikuntaa olisi pala taivasta!

Tässä tekstiä naputellessani olen jo vetänyt kaksi palauttavaa sämpylää ja litran vihreää teetä. Okei, ja pari lakua. Palauttavaa. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva fiilis! Mä tykkään kyllä kotiarjesta, mutta vielä enemmän mä tykkään kun saan siihen palasen jotain itsellenikin.

 

Mää, metsä ja maastopyörä. Mää oon niin liekeissä!!!

 

 

Puntari: Odotetaan...

...vielä vähän sitä järisyttävää materiaalia tänne blogiin. Mä olen HUKANNUT yhden kuvan, joka teidän täytyisi ehdottomasti nähdä ja joka tänne sähköiseen päiväkirjaan täytyisi taltioida.
Se on aika tyypillinen kuvaus meidän talouden sisustuksesta, aiheena tyttöjen huone... Vaikka tilanne on siitä vähän parantunut (lue: yhden hullun äidin raivoitkupotkusiivouksen myötä), niin edelleen huoneessa on muun muassa pehmolelujen orpokoti. Tarkoittaa tietysti sitä, että kaikki talon neljäsataa nallea ja nukkea on roudattu sinne asustelemaan. Onhan se tietysti hienoa että lapset leikkivät ja on sitä mielikuvitusta. Kaikkihan tykkäävät Peppi Pitkätossustakin, vaikkei se Huvikumpu mikään hääppöinen kämppä ole!

Me ollaan taaaas oltu pohjoisessa, nyt nautittiin keväthangista ja ihmeteltiin, mitä meidän lapsille on tapahtunut. Ensin ne vietti aamupäivästä iltapäivään aikaa rinteessä, ladulla tai kävelyreissulla (pisin 8,5km) ja sitten iltapäivän ja illan ne peuhasivat lumikasoissa pihalla naapurin poikien kanssa. Hyvä kun ehtivät jossain välissä lappaa vähän soppaa suuhun ja taas mentiin. Siellä mä sitten istuin mökissä sisällä ja söin suklaata ja katselin kaikki Livin ja Avan hömppäohjelmat läpi. Tuntui suorastaan LOMAlta.
Viimeisenä lomapäivänä koin asialliseksi käydä esittäytymässä naapurin poikien äidille, koska alkoi näyttää siltä, että meistä tulee jonain päivänä vielä sukulaisia. Tulimme hyvin juttuun, vaikka hän onkin Raumalta. Nyt on siis tehtävä se johtopäätös, että Raumalta tulee mukavia ihmisiä. Muistan, kuinka tutustuin mieheni kautta raumalaiseen Karitaan, joka on päätynyt naimisiin tänne Kuhmalahdelle. Ensimmäiset kyläilykerrat olin ihan että what, mikä tyyppi toi on?!? Mutta sitten kun ehkä kuudennella kyläilykerralla aloin ymmärtää jo jotain sen puheesta, niin meille alkoi muodostua oikea ystävyyssuhde. Karitan murtaman kielimuurin vuoksi pääsin siis meidän mökkinaapurinkin kanssa samalle levelille helposti.
Ja olipa kiva tutustua! Todettiin kuinka hienoa on, että lapsille löytyy seuraa naapurista ja muksut tuntuivat vielä "pelaavan yhteen" ihan loistavasti. Tulevilla lomilla, kun satutaan sinne samaan aikaan, voidaan tehdä porukalla vaikka mitä. Tytöt tietysti pyysivät poikien osoitteen, että voivat kirjoitella sitten lomien ulkopuolella toisilleen. Söpöä!

Uudella Caddylla kelpasi päästellä kohti pohjoista.

Lomapizza maistuu aina yhtä hyvältä.

Minä ja Maire oltiin hyvä laskupari, Saima ja Sakke viiletti ihan omaa vauhtia.

Ylläksen huipulla fiilistelemässä. Gondoli on aina yhtä jännä kokemus.

Saiman kanssa ladulla. 10 km.

Kevätauringossa kelpaa poseerata.

Nyt kun ollaan kotiuduttu ja arki alkaa rullata, niin yritetään saada tämä talo johonkin kevätkuosiin (Sakke hoitaa oman osuutensa pysymällä pois jaloista). Talvivaatetta vinttiin ja turhaa tavaraa kierrätykseen. Jonkinlainen leluinventaariokin täytyy tehdä tyttöjen huoneessa, kunhan vaan saisi homman hoidettua silloin, kun tytöt ovat jossain muualla.
Tuntuu kivalta, että pääsiäinen on jo lähellä ja päivät pitkiä ja valoisia!