Kyllikit: Kukkia Triathlon ja Sappee Bike Fest 2016

Kesätapahtumien parissa on kulunut vahvasti Kyllikkien viikonloppu.

Minä ja tytöt lähdettiin lauantaina katsastamaan Kukkia Triathlonin meininkiä Luopioisiin ja heitettiin sitä ennen S ja pyörä Sappee Bike Festeille Sappeen matkailukeskukseen.
Kukkia triathlonista on tullut meille sellainen jokakesäinen "pakkotapahtuma", eli leiriydytään sinne rantaan ottamaan aurinkoa ja seuraamaan mukavaa liikuntatapahtumaa. Takavuosina tuli itsekin joskus osallistuttua kuntoriatloniin, mutta nykyisin kisaamisesta vastaavat likat. Tänäkin vuonna molemmat osallistuivat lasten leikkimieliseen duatloniin.
Tällä kertaa sää ei niin suosinut tapahtumaa, vaan aamu oli pilvinen ja tihkusateinen. Onneksi sentään suhteellisen lämmin.
Rannassa laitettiin viltti puun alle, jotta sateen mahdollisesti lisääntyessä pysyttäisiin sen ansiosta suojassa. Onneksi sade pysytteli enemmän sellaisen "alas laskeutuva sumu" -tyyppisenä ratkaisuna.
Kukkialla oli väkeä taas mukavasti, vaikka keli verottikin varmasti yleisöä. Lähtöviivalla oli vissiin tuttu määrä takavuosilta.

Tyttöjen duatlon meni hienosti ja molemmat uivat (25m) ja juoksivat (400m) reippaasti. Kaikki lapset palkitaan ja sijoitukset ovat sivuseikka, eli varsin tervehenkinen tapahtuma on kokonaisuudessaan kyseessä. Kyllä siinä rantavedessä ja juoksureitillä silti ihan kovilla sykkeillä näyttivät lapset painavan.
Omien kisasuoritusten jälkeen tankattiin vähän sämpylää ja mehua rannan kahviosta ja odoteltiin sekä miesten että naisten triathlonvoittajat maaliin.
Sen jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin suunnaksi Sappee.

Sappeella oli väkeä kuin pipoa. Ja pyöriä. Meininki oli kohonnut aamuisesta visiitistä, jolloin paikalla oli vasta muutama aamuvirkku kuski ja me.
S oli jo lähtenyt radalle ja pian törmättiin Hannan ja poikiinkin. Kuultiin, että myös Teemu oli lähtenyt mukaan fillarienduron rookie-sarjaan, vaikka alunperin ei pitänyt.
Nautittiin likkojen kanssa terassilla Huipun ravintolan antimista ja sitten lähdettiin koko porukalla katsomaan kisoja läheisen Kammin pihapiiriin, jonka läpi kulki melkein kaikki enduropätkät. Muksuilla oli kivaa keskenään ja saatiin mukaan seurueeseen myös sydänhämeen oma pyörävaihtokauppias Koiztinen jälkikasvunsa kanssa. Siinä sitten ihmeteltiin menoa ja syötiin mustikoita ja mukulat kirmas piilosta pitkin metsiä.
Kisameiningin laannuttua palattiin takaisin Huipun pihapiiriin katsel

emaan Bike Festien kojuja ja istumaan terassille jätskille ja kaffeelle.
Huipun pihassa on kesäisin sellaiset kestopuusta tehdyt laiturit, joilla voi harjoitella pyörän kanssa tasapainoilua jne. Saku oli vääntänyt jo omalla pikkujopollaan niissä koko päivän ja tytöt harmittelivat, että omat pyörät oli kotona. No, tajuttiin onneksi sitten, että Sappeen vuokraamosta löytyy lastenpyöriäkin, ja likat otti fillarit tunniksi vuokralle. Siinä sitten serkuskolmikko painoi pää märkänä laiturilta toiselle. Nuorimmainen eli Saku 4 vee näytti mallia, miten oikein kuuluu mennä!

Loppujen lopuksi viihdyttiin Bike Festien tunnelmassa viiteen asti. Teemu kävi pokkaamassa rookie-sarjan kolmossijasta näyttävän pokaalinkin! Kyllä oli koko seurue messevänä sen jälkeen.

Saku olisi viihtynyt pyöränsä kanssa alueella varmaan iltaan asti. Harmiteltiin, ettei pojan pyörässä ole matkamittaria, jokusia kilometrejä jamppa nimittäin suhasi päivän aikana. Koska tytötkin innostuivat pyöräradasta, sovittiin että tullaan joku päivä porukalla siihen ajelemaan. Saima suunnitteli jo alamäkireittien testaamistakin: ensin pitäisi kuulemma saada pinkki-sininen fullface-kypärä ja siihen sopiva ajoasu...me naiset...

Puntari: Kesäillan rogaining 2016

Tiistaina seurueemme matkasi kohti Jämiä ja siellä olevaa Kesäillan rogainingia. Olin bongannut tapahtuman Ikaalisten Nousevan Voiman sivuilta ja saanut houkuteltua venlajoukkueestamme itselleni tiimikaverit, Sakari kun ilmoitti heti kättelyssä, että tossusarja ei ole häntä varten.
Loppujen lopuksi minä ja Pauliina päästiin lähtöviivalle asti, Tuuli joutui perumaan viime metreillä osallistumisensa jalkavaivan vuoksi.

Rogaining on liikuntamuotona mukava. Maastoon on viety hitokseen rasteja, jotka saa sitten haluamassaan järjestyksessä käydä etsimässä. Jokaisella rastilla on jonkinlainen pistearvo, ja voittaja on se, joka kerää ennaltasovitussa ajassa eniten pisteitä.
Me osallistuttiin Jämillä 3 tunnin tossusarjaan. Kartat jaettiin reittisuunnittelua varten puoli viideltä, ja ennen starttia olikin 1,5 tuntia aikaa itse suunnittelutyöhön.
Mulle kyseessä oli toinen rogaining ja Pauliinalle eka, joten aika maltillisin ja nöyrin mielin lähdettiin suunnittelemaan kolmen tunnin iltapuhdetta.
Meillä piti olla apuna hieno Silvan elektroninen karttamittari, joka kuitenkin sanoi sopimuksensa irti ennen kuin yhtään rastiväliä oli ehditty mitata. Siinä mentiin sitten perinteisen viivottimen kanssa eteenpäin.
Ensin pohdittiin, että sellainen 15 km olisi varsin realistinen matka meille. Varmuuden vuoksi piirrettiin kuitenkin karttaan vaihtoehdot 2 (18km) ja 3 (20km), jos vaikka matka etenisi arvioitua nopeammin ja lopussa olisi vielä aikaa jäljellä.

Jämillä oli leppoisa tunnelma ja väkeä mukavasti: sekä 2 tunnin että 3 tunnin sarjoissa kymmeniä 2-5 hengen joukkueita. Lähtö tapahtui Jämi Areenan takaa ja siitä porukka hajosikin tehokkaasti omien reittivalintojen mukaan maastoon.
Me lähdettiin lampirastin kautta kiertämään aluetta vastapäivään. Keli oli liikuntaan mitä mainioin ja sitä moneen otteeseen ihmeteltiin (muistot Jukolasta kun olivat vähän toista sorttia).
Pian huomattiin, että rogainingissa rastipisteet ovat helpommissa paikoissa kuin perus iltarasteilla ja matkamme sujui paljon odotettua nopeammin. Reittimme "kääntöpisteessä" oltiin jo vähän reilun tunnin kohdalla, joten pikaisesti totesimme, että haetaan yksi extra 90 pisteen rasti ja jatketaan sitten alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Jämin maastot yllättävät joka kerta ihanuudellaan, ja niitä nopeapohjaisia polkuja, uria ja kangasmaastoja voi vain kadehtia. Siellä on kyllä liikuntamahdollisuudet niin kohdillaan!
Loppujen lopuksi meidänkin juoksu kulki sen verran sujuvasti, että päädyttiin toteuttamaan kaikkein pisin reittivaihtoehtomme, ja saavuttiin maaliin silti 18 minuuttia ennen kilpailuajan päättymistä.
Matkalla kerättiin yhteensä 17 rastia, joilla saatiin reilut 1200 pistettä. Sijoitus omassa sarjassa taisi olla lopulta 31/35.

Sekä minä että Pauliina tehtiin sama havainto: suunnistaessa sitä oikeastaan unohtaan kokonaan matkanteon, kun koko ajan on seuraava kiintopiste odottamassa. Harvoin tulisi noin leppoisilla fiiliksillä juostua 20 kilometriä kotioloissa. Tuolla se tuli vähän kuin itsestään.
Me tuuletettiin maalissa ihan voittajina ja siltä olo tuntuikin. Käsittämättömän hyvä fiilis liikunnasta, rastien löytymisestä, yhteistyöstä, ystävyydestä...!
Kesäillan rogainingiin tulee varmasti lähdettyä tulevinakin kesinä, mikäli se järjestetään.

Sakari ja tytöt kävivät meidän kisan aikana tutustumassa Jämin alueeseen maastopyörillä ja nauttivat ilta-auringosta pyöräilyn jälkeen läheisella lammella, jonka rannasta mekin siis haettiin yksi rasteistamme.
Koko porukka olikin reissuun tosi tyytyväinen ja seuraavia Jämin visiittejä suunniteltiin jo kotimatkalla!

Puntari: Kuin laittaisi rahaa pankkiin

Lapset ovat kasvaneet kuin varkain. Vaikka tavallaan se pitäisi tajuta, että 9 ja 7 vuotiaat ovat jo isoja, niin ei tän mutsin aivot aina meinaa pysyä menossa mukana. Välillä täytyy oikein nipistää itseä siinä vaiheessa, kun voin lähteä yksin lenkille ja jättää lapset kahdestaan kotiin tunniksi. Miten tää voi olla näin helppoa? Enää ei tarvitse jokaista pientä kauppareissua tai muuta menoa sovittaa toisen aikuisen menojen mukaan.

Oikeastaan eka "helppo" kausi koettiin jo silloin, kun nuorempi täytti 3. Silloin alkoi ihan oikeasti helpottaa: yöt menivät jo paremmilla unilla ja lapset olivat omatoimisempia. Kaukana oltiin kuitenkin siitä pisteestä, että molemmat osaavat tehdä itselleen aamu- ja iltapalat, suoriutuvat perusaskareista omatoimisesti ja heistä on ihan oikeasti apuakin monessa asiassa.

Konkreettisimmin lasten kasvaminen näkyy harrastuksissa. Ollaan aina oltu suhteellisen aktiivinen perhe eikä lapset ole olleet koskaan este matkusteluun tmv. Lähtökohta on ollut, että lapset tulevat mukana sinne minne aikuisetkin, on kyseessä sitten kirkko, kauppa tai kansallispuisto. Ja hyvin on mennyt. Hyvin pian muksutkin oppivat käyttäytymään tilanteen edellyttämällä tavalla, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.
Harrastuksissa lapset ovat olleet mukana aika pitkälti oman tahdon mukaan. Toki niitäkin reissuja on, että muksuja saa vetää perässä, mutta monesti alkunihkeät reissut ovat päättyneet koko porukan tyytyväiseen hyrräämiseen. Vaikka ensivaikutelma olisi se, että ei huvita, niin loppujen lopuksi reissu on ollut hyvin onnistunut.
Nykyään painetaankin koko komppanian vahvuudella niin patikka- kuin pyörälenkitkin. Lasten kanssa liikutaan lasten ehdoilla ja valitaan matkat ja reitit sen mukaan. Omat treenit sijoittuvat sitten toisiin hetkiin. Yleensä onnistunut liikuntahetki on suorassa suhteessa eväiden määrään: vatsallaan se armeijakin marssii.

Tänä keväänä molempia tyttöjä on purassut suunnistuskärpänen. Rasteilla on käyty jo useana kesänä, mutta tänä vuonna kehitystä ja intoa on ollut erityisen ilo seurata. Nuorempi menee jo rastireitit täysin itsenäisesti ja vanhemman kanssa harjoitellaan C-radalla kartan suuntaamista ja järkeviä reitinvalintoja. Eilisillä iltarasteilla kuljin itse ensimmäistä kertaa Mairen kanssa C-radan ja olin aidosti hämmästynyt, miten hyvin hän maastossa liikkui ja karttaa luki. Palkitsevin hetki oli kuitenkin se, kun maaliin päästyämme Maikku vielä kysyi, että voisiko hän ihan pikaisesti juosta vielä rastireitinkin läpi. Tällaista innostusta on vaikea mennä pidättelemään...

Mediassa on paljon puhuttu viime aikoina lasten ja nuorten loppuunpalamisesta. Se on tosi tärkeä puheenaihe, sillä niitä surullisen kuuluisia tapauksia riittää, joissa vanhempien omat intohimot ovat ajaneet edelle ja lapsi on poltettu loppuun aikuisten saavuttamattomia unelmia jahdatessa.
Yhdessä jutussa kerrottiin, että oikeastaan taitoluistelu on ainoa laji, joka vaatii lajikohtaisen sitoutumisen jo todella varhain. Muiden lajien kohdalla monipuolinen liikkuminen ja eri lajien kokeilu on oikestaan vain hyvästä. Lajikohtaisen valinnan voi tehdä vasta vähän ennen täysi-ikäisyyden kynnystä.

Nyt koenkin, että vanhempana mun ainoa tehtävä on olla esimerkkinä järkevästä liikunnan harrastamisesta ja mahdollistamassa lasten omat lajikokeilut. Niin kauan, kun puhelimen pääsääntöinen käyttötarkoitus on pelkkä soittelu tai viestittely ja pelikonsoleiden perään ei edes kysellä, on aika helppo kylvää liikunnallisen elämäntavan siementä omiin mukuloihin.
Iltarastit kerran viikossa, maastopyörälenkin lähimetsissä, yu-treenit kotikentällä tai pomppusessarit trampoliinilla ovat kaikki talletuksia lapsen liikuntapankkiin, jotka kasvavat suoraa korkoa kohti aikuisikää mentäessä.

Kyllikit: Tahko mtb 2016

Tahkolla käytiin taas. Perinteinen, jokakesäinen kärsimysnäytelmä oli koettava tänäkin vuonna. Mutta olihan meillä mukavaakin. Tahko mtb ei petä koskaan!

Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.

Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.

Saunan, iltaoluen ja potkupallokisojen seuraamisen jälkeen mentiin yöunille. Seurueessa oli aistittavissa pieniä hermoilun merkkejä, koska edellisvuosina majoituksessamme ollut Jari loisti poissaolollaan. Jonkunhan se teputus oli Jarin puolesta hoidettava.

Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.

120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.


Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!

Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!

Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!

Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D

Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!

Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!

Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
                              Ensi vuonna tavataan taas!

Puntari: Lappee-Jukola, rasteja ja raparallia

Kerran kesässä koittaa aina se hetki, kun kaikki suunnistajat ovat ihan pähkinöinä. Ja se hetki on tietysti viikko ennen juhannusta, kun Jukolan viestin kisakeskus kohoaa jonnekin päin Suomea.

Tänä vuonna kisaisännyttä hoiti Lappeenranta ja niinpä taas mekin Kuhmalahden Kisan naiset kasasimme sinne joukkueen Venlojen viestiin. Kevään iltarastiharjoitukset menivät lupaavasti, kun kerta toisensa jälkeen sekoilimme oikein urakalla, kuka missäkin maastossa. Keskeytettyjä tai muuten vaan pipariksi menneitä suorituksia taisi kertyä enemmän kuin onnistumisia, mutta jotenkin nekin aina yritettiin kääntää voitoksi (tyyliin: tulipahan tällä parin tunnin harhailulla saatua aikaiseksi ainakin hyvä peruskestävyysharjoitus...)

Onneksi meidän tiimillä on tavoitteet aina maltilliset, eli ihan sinne sadan parhaan joukkoon ei yritetä rynniä. Jos jokainen pääsee hyväksytysti omalta osuudelta maaliin, niin olemme päämäärässä.
Tänä vuonna joukkueeseen tuli pientä viilausta loppumetreillä, kun Eeva-Kaisa joutui jättäytymään viestistä pois. Pikaisen drafting-kierroksen jälkeen Eevun tilalle kiinnitettiin Sahalahden nouseva kyky Tuuli (mun entinen oppilas). Tuulille tiedossa oli elämän ensimmäinen Venlojen viesti, josta kaikella tapaa tulikin sitten ikimuistoinen.


Sakke ja likat teki jo hyvissä ajoin keväällä päätöksen, että lähtevät kisareissuun mukaan. Tytöillä oli tehtynä cheerleader-viuhkat ja suunniteltuna kannustushuudot ja päässä ruusuinen mielikuva edellisestä Jukolasta vuodelta 2012 Vantaalta. Silloin aurinko helli kisakylää ja Hanna-tädin catering-palvelu tuuppasi taukoamatta mustikkapiirakkaa ja pillimehua nenän eteen alueen reunaan perustetulla picnic-paikalla.
Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin aika mittava sadevarustus mukaan, vaikka pelkkiä mahdollisesti ajoittaisia sadekuuroja lupaili Foreca (kuka hemmetin kesäharjoittelija nää sääennustukset oikein tekee?).
Matka hujahti hetkessä ja auto lipui vajaan neljän tunnin matkustamisen jälkeen Raippoon heinäpellon laidalle. Siinä sitten vitsailtiin, että onpas hyvä että ollaan täällä parkkialueen yläreunassa ja lähellä tietä, että tuo alaosa on varmaan illalla jo melkoista mutaa, jos vaikka alkaa sataa...

Jo kisakeskuskeen kävellessä alkoi tihuttaa vettä ja repuista kaivettiin sadetakit päälle. Tuuli riepotteli telttakylää uhkaavasti ja pilvet alkoivat kerääntyä. Kisakylässä treffattiin Pia ja Pauliina ja laiteltiin kisanumerot paitoihin. Ihmeteltiin ympärillä levittäytyvää isoa kisakylää ja aika pian mun täytyikin alkaa suunnitella varusteiden vaihtamista, sillä tiedossa oli Venlojen viestin avausosuus.
Juuri avaus pistikin mut jännittämään aika huolella, sillä edellisen kerran olin avausosuuden lähtöviivalla neljä vuotta sitten. Silloin suunnistus meni niin päin mäntyä, että päätin, etten enää ikinä mene avaukseen. Tuli oikein käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut AVAUSKAMMO. Jonka yli päätin tänä vuonna päästä (eihän kukaan aikuinen ihminen nyt oikeasti voi tällaista kammoa loppuelämäänsä kantaa)!

Kisan venlat vm. 2016

Verryttelyalueella oli vielä ihan jees keli. Sitten meidät komennettiin lähtömuodostelmaan ja heti alkoi sade pienten myrskytuulipuuskien kera. 1400 avausosuuden menijää kun alkoi hyppiä ja hytkyä pitääkseen itsensä lämpimänä, niin tilanne näytti joltain etelä-karjalan naisvoimistelijoiden kesäjuhlaesitykseltä.
Starttipaukun pamahdettua kylmyys painui kuitenkin hetkessä unholaan. Alkuviitoitus oli pitkä ja siitä painettiin sellaisen tiheikön läpi kohti ykkösrastia, että välillä meinasi usko loppua. Otin alun varmanpäälle ja halusin piru vie leimata ykkösen puhtaasti. Ja hyvin se löytyikin. Siitä tuli sellainen itseluottamuspuuska, että suunnistus alkoi kulkea kuin itsestään. Rastit löytyivät helposti, maasto tuntui selkeältä ja tietysti edellä menevistä oli hitokseen apua niin reitin kuin juoksufiiliksenkin suhteen.
Jossain puolivälissä rataa satutin oikean jalkani, kun survaisin sen oikein kunnolla johonkin kiven kärkeen tai kantoon. Tunsin heti, että jalkaholvi alkaa turvota, mutta päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Keskeyttäminen kun ei kertakaikkiaan ollut mikään vaihtoehto!
Kun kartassa oli enää jäljellä kaksi viimeistä rastia ja ne super helpoissa paikoissa, alkoi ihan väkisin hymyilyttää. Yritin polkaista suunnistustossuun vielä vähän lisäkierroksia ja pelto-osuudella jalat ja keuhkot huusi jo hoosiannaa. Taas tuli luvattua itselle, että nyt mä alan vähän ahkerammin lenkkeillä...
Maalileimauksen jälkeen tiukka vasen, vaihtokartta telineestä haltuun ja puomille. Muutaman minuutin siinä huhuilin Tuulia, joka oli lämmittelyalueen toisessa reunassa spurttailemassa, mutta hyvin saatiin vaihto suoritettua. Toivottelin Tuulille tarkkuutta ja nautintoa reissuun.

Omat kannustusjoukot, joiden cheerleader-viuhkat olivat vettyneet koko ajan lisääntyneen vesisateen myötä, tulivat vastaan ja likat oli messevinä, olinhan luvannu, että jos mun suoritus menee hyvin, ostan heille metrilakua.
Lähdinkin siitä aika pian pesulle ja pukemaan kuivat ja lämpimät vaatteet sadeasun alle. Metrilakukiskan kautta siirryin hakemaan Sotkusta munkin ja kahvin - paras palkinto mitä kylmettynyt ja onnellinen suunnistaja voi itselleen antaa. Jalkaholvi alkoi aika paljon jo oireilla ja särkeä, joten hirveästi ylimääräistä ei viitsinyt taivaltaa.
Tyttöjen kanssa käytiin pikaisesti Intersportissa ja Jukola-kaupassa (lähinnä tuulelta ja sateelta suojautumassa, litimärkien kamojen kanssa ei tehnyt hirveästi mieli alkaa sovitella mitään) ja haettiin mun tilaama sporttipanta Jukolatiimin osastolta.
Kun oltiin saatu Tuuli hyvävoimaisena kakkososuudelta maaliin, oli todettava, että koko joukkueen suoritusta en pysty katselemaan. Tytöt olivat viluissaan (kunnon välikerroksista ja sadeasuista huolimatta) ja vähän väsyneitä ja edessä oli vielä 3 km taivallus parkkipaikalle. Mun jalka oli siinä kunnossa, että yhtään ylimääräistä ei tehnyt mieli seisoskella tai kävellä.
Päätettiin lähteä kohti Lappeenrannasta varattua hotellihuonetta ja siellä odottavaa kylpylää...

Kertonee kelistä kaiken oleellisen...erillistä kuvankäsittelysumennusta ei tarvita.

No, kylpyläosasto jäi kyllä siltä illalta haaveeksi. Parkkipaikalla oli jo ennen kuutta ns. tilanne päällä, kun autot olivat jämähtäneet parkkiruutuihin. Pari traktoria yritti tehdä kaiken minkä voivat, mutta lohdutonta oli. Syötettiin lapsille viimeiset eväiden rippeet ja juomat ja odotettiin ja odotettiin. Kaikki yrittivät toivottomina ulos alueelta, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kahden tunnin odottelun jälkeen Sakke totesi, että soittaa meille taksin hotellille ja jää itse alueelle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Puoli kahdeksalta me kannettiinkin kamat paikalle kurvanneeseen taksiin ja lähdettiin hyvin epätodellisilla fiiliksillä kohti hotellia. Kaikilla järkky nälkä ja väsy ja hirveä hihitys päällä. Kehuin tyttöjä mahtavasta jaksamisesta pitkäksi venyneen päivän ja illan aikana, mutta kyllä meiltä kaikilta pääsi aika iso helpotuksen huokaus kun saatiin tsekattua ittemme sisään hotelliin, haettiin aulan kioskista iltapalaa, päästiin lämpimään suihkuun ja muhkeiden peittojen alle seuraamaan Tangomarkkinoiden semifinaalia ( <3 Peltsi).
Illan muuttuessa yöksi Sakkekin viimein soitteli alueelta, että olivat saaneet auton irti ja lupasi koukata huoltoaseman kautta hotellille ja tuoda sikspäkin kaljaa (sieltä mitään kaljaa enää siihen aikaan saanu). Olivat urakoineet parkkialueella kymmenen hengen porukalla useamman auton irti ja työntäneet niin pitkälle kuin mahdollista, että traktorilla oli lyhyt matka vetää enää kunnolliselle tielle.
Peltoparkkikaaos ei tainnut helpottaa missään vaiheessa, muut meidän venlat odottivat autossa yli 4 tuntia hinausta, mutta osasivat onneksi jo varautua tilanteeseen ruualla ja juomalla, kun pistin heti alkumeterillä viestiä mitä on odotettavissa. 

Sade yltyi ja yö pimeni, mies saatiin hotellille ja vieläpä hotellin baarista salakuljetettua lonkeroakin tuopilliset huoneeseen (vähän laittomasti varmaan, mutta tässä tilanteessa kyllä niiiin ansaitusti) . Tytöt oli simahtaneet totaalisesti kymmenen aikaan, ja minä ja Sakke katseltiin vaakatasosta Jukolan lähtöä ja siitä viestin etenemistä johonkin yhteen asti yöllä.
Aamulla heräsin parahiksi katsomaan viestin päättymisen tamperelaisjuhliin. Nälkä kurni elimistössä ja hotellin aamiainen ja se edellispäivänä väliin jäänyt kylpyläosasto houkuttelivat, joten aamun ohjelma kuluikin sitten kroppaa ruokkiessa ja hemmotellessa.
Ennen Jukolaan lähtöä mietin, että onko vähän luuserimeininkiä mennä kylpylähotelliin yöksi, eikä jäädä teltta-alueelle, mutta täytyy myöntää, että siellä kuivien lämpöisten petivaatteiden alla nukkuessa ja myöhemmin kylpylän lämmössä lilluessa olo ei tuntunut yhtään luuserilta :D

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hotellin sängyssä jo hymyilytti.

Jalka heitti kunnon mustumisoperaation. Onneksi vain pehmeät kudokset saaneet hittiä.

Kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina hyvillä mielin, päällimmäisenä ajatuksena varmasti kaikilla se, että tätä Jukolaa ei kyllä unohdeta koskaan. Eikä Jukolan into ja hehku laannu, kun sen on kerran kokenut: tytötkin kysyivät, että kai he ensi vuonna pääsevät mukaan.

Kotona odotti mielenkiintoinen varusteralli, kun kaikki piti esipestä ensin saavissa pihalla, ettei kura tukkisi pesukonetta. Kun varusteet oli saatu koneeseen kaadoin lasin punaviiniä, vajosin sohvalle viltin alle ja kattelin Yle Areenasta venlojen lähdön.
Avauskammo jäi historiaan, siellä minä lönköttelin ponnari suorana sijalle 661! Ei huano!

Kyllikit maailmalla: Naisten loma

Nyt tulee asiaa haaveista ja haaveilusta! Ja pieni esimerkki siitä miten ne toteutuvat! Joskus haaveitaan saa elätellä ja ruokkia vuosi tolkulla, mutta ei pidä lannistua, sillä ainakin kyllikkien elämänfilosofiassa haaveilu kannattaa aina.  Siitä on matkassa monta hyvää esimerkkiä!

Meillä on Tiinan kanssa ollut salaisena haaveena päästä joskus yhdessä, ihan kaksistaan lomalle Lappiin. Muistaakseni vuodesta 2007 sitä on tasaisesti huokailtu, että voi kun joskus...
No siinä tuli lapsia ja vähän lisää lapsia ja remonttia ja rakentamista ja lapsia ja mitä näitä nyt onkaan. Elämä oli vaan sellaisessa jamassa että eipä siinä paljoa viikoksi irrottauduttu pois kotoa. Monesti meikäläinenkin palasi pohjoisen perhelomalta väsyneempänä kuin sinne lähti, ja etenkin silloin tuli pienessä mielessään pyöriteltyä tätä euforisen ihanaa ajatusta ja haavetta...että olla siellä Lapissa oikeasti LOMALLA! Ei kaurapuuroa aamulla, ei toppahaalareita, pottaa, irronneita suksia, niistettäviä neniä, ei Pipsa Possua, pikalöylyjä, tuikituikitähtöstä eikä tappelua potkukelkoista. Ei. Aivan jotain muuta! Totaalista relaksoitumista!

No melkein kymmenen vuotta siinä meni, kunnes Tiina laittoi talvella pikaista puhelua Halkomäen suuntaan: mökki vapaana vko 17, nyt lähdetään kaksin LOMALLE! Ooooh! Mieletön ajatus, mieletön idea! Voitaisko me oikeasti? Lupasin lähteä jos saan lastenhoitokuviot järjestymään. Jotenkin musta jopa tuntui, että me oltais aika ansaittu se loma! Kaikki järjestyikin yllättävän kivuttomasti ja yhtäkkiä  vaan huomattiin, että me ollaan ihan oikeasti lähdössä sinne kaksistaan. Eikä vähiten mun synttärijuhlavuoden kunniaksi! Kaikenlaista suunnitelmaa siinä pistettiin tulille, jo itse matkanteko oli osa nautintoa. Haaparanta here we come!  Ja kun sitten eräänä aamuna starttasimme kuuden aikaan Puntarista kohti pohjoista, niin kyllä oli tunnelma katossa. Eväät oli huippuluokkaa ja tiimipipot matkaa varten hankittuna. Siitä alkoi yksi kyllikkien ikimuistoisista reissuista! Seuraksi Lappiin, ihan siihen naapurimökkiin, saatiin vähän myöhemmin myös adoptioisosiskomme Satu, joka täydensi hulvattoman meiningin huippuunsa.
Oliko loma rai-rai? Tavallaan. Meininkiä riitti. Oheiset riistakameran kuvat olohuoneesta kertovat paljon hurjasta mökkielämästä, joka sisälsi kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä, Okinawa -venytyksiä, syömistä ja kevyehköä tissuttelua lihashuollon ohessa. Ja tietysti oli luokattoman huonoa teeveeohjelmatarjontaa sekä Tommy Tabermannia. Aika hurjaa!

Mökin ulkopuolella kävimme lähinnä tunturissa. Aamupäivällä lähdimme, iltapäivällä palasimme. Söimme Nasaruokaa foliosta, upposimme hankeen ja olimme melkein hukassa. Niistä reissuista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta annetaan olla. Ettei kenellekään tule paha mieli! Ja kun ei saatu Tena Ladyä tähän sponsoriksi.

Viimeisenä lomapäivänä pukkasi hellettä terassille. Tiina teki Köyhän Naisen SiljaLinestä oman Lappi -editionin. Se oli valkkarin kanssa aika nannaa. Loistava päätös reissulle!

Mutta pimut sporttaa vielä uudestaan. Joskus. Jossain. Joskus on vielä pakarapäivä ja voi taas vapautuneesti v**tuilla oululaisille jääkiekon ystäville tunturissa. Joskus vielä kuvataan Unelmien Poikamies Äkäslompolossa.

Ja uusia unelmia kehiin, tämä lomaformaatti jäi nyt kestosellaiseksi!!!