Halkomäki: Kulmakiviä

Tänään ei oikein ole ollut mun päiväni. Tänään on ollut just sellainen päivä kun käyrä nousee aivan tarpeettoman herkästi, kaikki tuntuu menevän pieleen, tavarat putoilevat käsistä, päivän agenda on kadoksissa ja ihmispolo puolestaan aivan lukossa. Omituista. Näitä päiviä vaan joskus on. Aamupäivä oli oikein mukava pienimmän poikasen kanssa kaksin, pelattiin dominoa ja muistipeliä, tehtiin palapelejä ja pompittiin sillä aikaa kun isoveli oli kerhossa. Iltapäivällä yritin, ja siis paino todellakin sanalla YRITIN, saada tulostettua illan kahden kokouksen paperit. Ihan vaan siis tulostaa. Siitähän tulikin sellainen härdelli kahden avustajan kanssa, että verenpaineet oli tapissa. Harva asia saa pienet pojat NIIN sekaisin kuin se, että äiti tulostaa. Että se tulostin sylkee niitä papereita niin kivasti ulos. Joo. Siinä ehdin jo luvata että ei enää ikinä mitään puheenjohtajuuksia eikä yhtäkään kokousta eikä mitään. Yhtään mitään. Ikinä! Onneksi tunti ulkoilua lumitöiden parissa riitti tasaamaan olotilan ja lieventämään ketutusta ennen illan kokouskimaraa.
Mutta hei, kyllä mulla sentään oli hetkeni tässäkin päivässä. Päiväkahvin ääressä silmäilin jotakin vanhaa sisustuslehteä, jossa esiteltiin tuttuun tapaan tsiljardi persoonallista ja asukkaansa näköistä kotia. Niitä missä on ne samat kynttilänjalat, kirjainmukit, mietelausejulisteet ja joku kummallisen näköinen valaisinhässäkkä katossa.

Nämä sisustusjutut saavuttavat jossain kohtaa lauseen: Kodin sisustuksen kulmakivinä ovat... (persoonallinen värimaailma eli valkoinen, tarkoin harkitut yksityiskohdat eli jotain tosi kummallista ja tosi kallista, sekä vanhojen huonekalujen yhdistäminen uusiin eli ladon ovi olohuoneessa) ...

Lisäksi jokainen itseään arvostava sisustaja harrastaa tietenkin asetelmia. Näissä lehdissähän ne ovat jokin huoleton kasa: Diorin huulipuna, Cuccin aurinkolasit, kotiavaimet LV:n avaimenperällä ja vaikka Chanelin kynsilakkapullo eteisen korkeakiiltoisella tasolla. Ihanan huolettoman ajattoman tyylikkäästi. Sillai Chic. Tai sitten jokin huolettomasti kulunut valkoinen sohvapöytä jossa on niin paljon Riviera Maisonin kynttilänjalkoja ettei teekupposelle enää tilaa löydy.
Siis tällaisia mitä ihmeellisempiä juttuja joita on huolella ja rakkaudella aseteltu ja haettu sitä kultaista leikkausta että kaikki on niin ihanasti.

Tiinalle joskus nauroinkin, meillä ei noi asetelmat oikein onnistu. Jos jollekin tasolle, alle kahden metrin korkeuteen, erehdyn jotain kädestäni laskemaan, voin olla varma ettei se ole siinä enää viiden minuutin päästä. Siksi kaikki pitääkin nostaa katon rajaan. On ihan turha laitella senkin päälle kynttilöitä nätisti peltitarjottimella kun ne ovat legoleikkien autoradan pujottelutolppina alta aikayksikön. Tai edes valokuvia kirjahyllyyn, sillä ne kiitävät sekunnissa katepillarin kauhassa halki leikkihuoneen lattian kohteenaan kynnyksen edessä odottava rekan kippilava. Nähty on. Tiina kyllä löysi meiltä paljonkin kivoja asetelmia, mutta ne on ehkä vähän eri luontoisia kuin nämä sisustuslehtien esittelemät.

Kahvikupin ääressä sitten leikin ajatusleikkiä:  Meidän kodin sisustuksen kulmakivinä ovat...  Hah. Ja kun mä nyt tiedän, ettei yksikään gloriankoti tule tätä meidän taloa kuvaamaan, niin julkaisenkin nyt kulmamurikat täällä. Ihan tällä tavalla odottamatta ja yllätyksenä.

KODIKKUUS

YLLÄTYKSELLISYYS

ASETELMAT

 

 

 

Ihan vaan muutama esimerkki näin pikaisesti.

Joko SINÄ tiedät oman kotisi sisustuksen kulmakivet?

Äkkiä miettimään!

 

ps. Mulla on jo ihan hyvä fiilis. Kuppi teetä ja kauranäkkäri paksulla voipatjalla pelastaa aina.

Halkomäki: Onnenlähde

Se taisi olla muutama viikko takaperin kun Tiina teki jonkinmoista tilinpäätöstä päättyneestä vuodesta 2015. Tiinalla oli aika mukava vuosi, mutta taisipa siinä omaansa kehuessaan todeta, että ihan kaikilla ei ollut. Siis niin kuin esimerkiksi mulla. Mun vuoteni oli sellainen ala-allegoriassa synti-tuska-ahdistus ja mitä kaikki näitä nyt onkaan, plus ahdistus-masennus-ketutus-epätoivo. Riittääkö vai haluatteko kuulla vielä lisää? No ei ollut kiva vuosi ei. Huhtikuusta vuoden loppuun oli sellaista aikaa, että mieluusti pyyhkisin sen pois muistoista. Miten voikaan kasaantua niin paljon ikäviä asioita yhteen sumaan, peräkkäin ja rinnakkain ja päällekkäin? Ja kun minä en suinkaan ole ollut ainoa jolla oli tällainen vuosi, jotenkin tuntuu että meitä oli poikkeuksellisen paljon. Tosin se kyllä mahdollisti loistavan vertaistuen, jota ilman en varmaan olisi enää ollenkaan hengissä!

Vaikka vuosi oli koettelemuksia täynnä, niin siitäkin virisi myös paljon hyvää. Ei vähäisimpänä ajatus siitä, että onni istuu meikäläisessä aika tiukasti. Onnellisuus. Hirveimpänäkin päivänä olin väsymyksen ja epätoivon riipivän pinnan alla onnellinen. Se oli mulle tosi tärkeä asia huomata. Monet isotkaan jutut eivät voineet viedä multa kykyä olla onnellinen! Siihen onnellisuuteen liittyi vahvasti myös kiitollisuus. Elämästä. Läheisistä. Kodista. Terveydestä. Se antaa tavallaan sellaisen turvallisuuden tunteen itsellekin kun tietää, että mun onneani ei helpolla hetkauteta! Ei tarvitse kuin katsella hiukan ympärilleen, avata sanomalehti, televisio tai netin syöverit, ja saa aika paljon perspektiiviä omalle elämälleen. Silmille suorastaan sataa syitä, mistä asioista voikaan olla onnellinen. On syytä olla. Etenkin täällä Suomessa. Samalla tosin näkee elämän raadollisen ja epäreilun puolen, joka pistää syvälle sisimpään. Miten onnellinen saankaan olla, ettei perheeni tarvitse lähteä pakoon omasta kodista ja kotimaasta, heppoisella kumiveneellä valtavaan aallokkoon ja päätyä merenpohjaan anonyymiksi tilastonumeroksi. Ihan vaan esimerkkinä.

 

Sain aikoinaan Tiinalta tällaisen kortin . Olen pitänyt sitä jääkaapin ovessa ja lukenut aina ohimennen. Hyviä vinkkejä. Lisäävät onnellisuutta ja hyvinvointia. Kohta 5 on ollut pelastusrenkaani, ja kohta kahdeksan se, mitä vastaan olen kapinoinut. Tein kesällä päätöksen, että tänä talvena pidän varpaankynnet lakattuina. Ihan vaan koska mä voin! Ja koska se piristää! Nähdä edes vilaukselta villasukista sänkyyn peiton alle sujahtavat nätit varpaat!

 

Eilen oli lauantai joka menee kategoriaan Aikamoista Rallia. Lapset kipeinä, pari huonosti nukuttua yötä takana meillä kaikilla ja karmeat kierrokset aamusta iltaan. Mulla särki päätä viidettä tai kuudetta päivää. Noin niin kuin yhdistelmänä ajatellen aika killeri kombinaatio, eiks vaan. Kahden aikaan iltapäivällä meinasin jo luisua epätoivoon: tästä ei oikeasti tule yhtään mitään.......kohta löydän itseni olohuoneen ovelta naama punaisena huutamassa lapsille Painukaa He*******n! Tai jotain muuta yhtä älykästä. Näitä äitinä olemisen tähtihetkiä. Oli pakko toimia nopeasti ja muuttaa veneen kurssia ennen kuin mitään peruuttamatonta lipsahtaa suusta.

Missä olen onnellisimmillani kotona? -keittiössä
Mikä tekeminen rauhoittaa ja on mukavaa? -leipominen
Mikä olisi helppo ja nopea leivonnainen JUURI NYT?  - seitsemän minuutin kakku

Essu eteen ja keittiöön. Ja heti rupes helpottaan! Poikasetkin siinä kaivelivat omat esiliinansa komerosta ja kanavoivat kierroksensa kerrankin johonkin järkevään. Nopeasti nousivat jauhopussit laatikoista ja kananmunat purkista työpöydälle, ja pian oli homma täydessä vauhdissa. Seitsemän minuutin vatkausvaihekin saatiin ilman tappeluita jaettua ja lopulta minun ei tarvinnut kuin rikkoa kananmunat ja katsoa että aineita tuli oikeat määrät. Tiimi hoiti loput! Minä hoidin kakun uuniin ja sieltä ulos, keitin päiväkahvit itselleni ja apulaisille glögit. Ja elämä oli taas ihan mallillaan. Kakkupala kädessä ja suu hymyssä! Tällaiseen tunnesyöjään vaan kolahtaa niin kivasti suklainen höttöunelma, ei siitä mihinkään pääse! Ilmeisesti myös lapseni ovat perineet tämän ominaisuuden, sillä olivat useamman tunnin ihan ihmisiksi!

Päivä osoitti, että eräänlainen onnellisuuden lähde löytyy keittiöstä. Jauhopöllystä, muovikuppien kolinasta, vatkaimen surinasta, munankuorien rasahtelusta, ihanista tuoksuista ja uunin lämmöstä. Kaikki toiminta tähtää vain yhteen päämäärään:

Tule, tule hyvä kakku!

Joo,  unohdin korppujauhottaa vuoan...

 

 

Seitsemän minuutin kakku

 

Ensin on taikinan perusohje, sen perässä kursivoidulla muutama variointivinkki. Ohje on superhelppo!

 

 

4 munaa 

3 dl sokeria 

200 g voita pehmeinä paloina

3 tl leivinjauhetta

2 tl vanilja- tai vanilliinisokeria 

1½ dl vehnäjauhoja 

2 dl perunajauhoja 

*1 appelsiinin raastettu kuori (pese appelsiini hyvin ennen raastamista, raasta vain keltainen kuori!)

*0,5dl leivontakaakaojauhetta (+suklaaraastetta)

*1 sitruunan kuori raastettuna sekä puolet mehusta

*1dl valkosuklaaraastetta/tummasuklaaraastetta

*4kpl pätkis -patukoita tai vastaavia raastettuna/pieneksi rouhittuna

 

Mittaa kaikki aineet yhdellä kertaa kulhoon ja vatkaa joko sähkövatkaimella tai yleiskoneella 7 minuuttia.

Mausta kakkutaikina vatkaamisen jälkeen haluamallasi tavalla, pakko ei ole maustaa millään!

Voitele ja jauhota vehnäjauhoilla tai korppujauhoilla vähintään 2 litran rengasvuoka.

Paista 175 asteessa noin 45 min toiseksi alimmalla tasolla. Kokeile kakun kypsyyttä tikulla.

Anna kakun jäähtyä hetki ja kumoa.

Ja kuorrutuksenkin voi tehdä, kruunaa makunautinnon:
 

Kuorrutus 1:

60 g pehmeää voita

100 g maustamatonta tuorejuustoa tai sitruunatuorejuustoa

4 dl tomusokeria

1 rkl sitruunamehua

2 tl vaniljasokeria

Laita kaikki kuorrutteen ainekset kulhoon ja vatkaa kunnolla sekaisin. Levitä kuorrute pienellä palettiveitsellä tai muulla tasasivuisella veitsellä kakun pinnalle. Koristele haluamallasi tavalla.

 

Kuorrutus 2:

1 levy Fazerin sinistä

1prk smetanaa

Sulata suklaa ja anna jäähtyä hieman, sekoita smetana joukkoon niin että massa on tasaista. Levitä kakun päälle.

 

Halkomäki: Hyvikset voittaa pahikset

Joskus sitä on vaan niin hyvä olo, että siitä on pakko kirjoittaa tänne plokinkin puolelle.

Pidemmän aikaa tässä olen itsekseni pohtinut tätä maailman menoa ja tuntenut suurta ahdistusta siitä mitä silmien eteen otsikkoina ja uutislähetyksinä leviää. Television, netin ja lehtien perusteella tuntuu, että maailma on täynnä vain kaikkea kamalaa, sotia, nälänhätää, ihmiskauppaa, julmuutta, pahuutta, vihaa, kostoa. Tämä pieni Suomikin. Täällä tapetaan taukoamatta joku jossain päin, murhataan, raiskataan, hakataan tai heitteillejätetään jokaisen päivän lööpeissä ja skuupeissa. Välillä saatan olla viikonkin, etten avaa Aamulehteä, radiota, nettilehtiä tai katso uutislähetyksiä. En vaan jaksa. Se tapa miten ne kamalat asiat levitetään meidän kauhisteltavaksi on äärimmäisen kuluttava. Hyvä jos yhden kerran pystyin kuuntelemaan, miten pieni tyttö tapettiin kerrostalossa isänsä ja äitipuolensa toimesta. Tai miten nuori nainen joukkoraiskattiin metalliputkella hengiltä Intiassa. Tai miten paloittelusurman tekijä oli hankkiutunut eroon ruumiista. Näitä asioita jauhetaan välillä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten kaikkien lastenkin! korville joka ikisessä päivän uutislähetyksessä radiossa ja telkkarissa. Netissä ja lehdissä uutisotsikot kirkuvat karmeat totuudet jokaisen silmien eteen. Päivästä toiseen. Oikeudenkäynnistä toiseen. Eikä niitä tahdo päästä pakoon millään. Tieto lisää tuskaa, ja kyllä, haluan tietää missä mennään, mutta en kestä sitä mässäilyä. En vaan jaksa.
Jos uutisotsikoiden perusteella muodostaisin mielikuvan Suomen meiningistä ja suomalaisista, niin tuntuu kuin pahuus olisi jokin tämän ajan muoti-ilmiö. Ihmisiä otetaan hengiltä tosta noin vaan. Ja mitä kamalammilla tavoilla. Ja yhä vain nuorempia. Eikä pahuus ylety vain ihmisiin, vaan myös eläimiin. Viattomien luontokappaleiden kärsimysten aiheuttaminen raivostuttaa ja ahdistaa minua ihan siinä missä ihmistenkin. Usein sitä mietinkin; mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

 

Lauantaina tapahtui jotain. Kävin akupunktiohoidossa. Olin reilun tunnin ajan paikassa, joka oli täynnä käsittämätöntä hyvää energiaa. Hyviä ihmisiä. Hauskoja, suloisia, veikeitä. Niitä, jotka haluavat hyvää. Jotka ovat lämpimiä ja läsnäolevia. Jotka antavat toivoa paremmasta. Vaihtavat vauvan vaipat ja vaatekerrat kuin omalleen, viihdyttävät pientä vieraassa paikassa. Pyytämättä. Antavat kehuja ilman ihmeempiä ansioita ja täyttävät läsnäolollaan koko huoneen. Sitä on vaikea edes kuvailla sanoin. Kaikkien karmeiden Kotkan tappo-otsikoiden ahdistuksen yli löi sellainen hyvän olon hyökyaalto. Tänään jäin sitä oikein miettimään miksi olo on rätti väsynyt mutta silti kuitenkin jossain syvällä sisimmässä  suunnattoman energinen. Se on se eilisen energia. Hyvät ihmiset. Ihanat ihmiset. Hyvä ruokkii hyvää. Seura tekee kaltaisekseen.

Minäkin vietän aikaa lähinnä yksinäni täällä kotinurkissa arjen askareita pyöritellen, ja toisinaan elämä kutistuu aika pieneksi. Väsyttäväksikin. Maailmakin kutistuu. Parasta valohoitoa tähän marraskuun maagiseen hämärään ovat ihmiset. Juuri ne ihanat sellaiset!  Sitä valoa ja voimaa ei voita yksikään lamppu!