Puntari: Reseptejä ja runoja

Jihuu, täällä juhlii yksi tyyppi, joka kahden sairaslomaviikon jälkeen pääsi tänään töihin! Olipa mukavaa saada taas tavallinen arki käyntiin, vaikka kai se myöntää täytyy, ettei ihan helpolta fyysisesti vielä tuntunutkaan. Mutta kivasti meni päivä ja saatiin viime viikon yrittäjänpäiväksi (5.9.) suunnittelemani yrittäjyysprojektikin käyntiin. Tällä hetkellä luokassa perustetaan mm. mekkokauppaa ja suunnitellaan maailman edullisinta autoa, taitaa yksi ufotehdaskin olla suunnitteilla. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.


Sairaslomalla tuli leivottua enemmän kuin pariin vuoteen yhteensä. Muutenkin hääräsin keittiössä, sillä ei sitä Netflixiäkään jaksa koko aikaa tuijottaa.
Ajattelin listata tähän kolme syksyistä suosikkiherkkua, jotta reseptit pysyvät tallessa, ja ehkä joku muukin kokee tällä hetkellä ylitarjontaa syyssadon suhteen ja miettii, mihin marjat, omenat ja juurekset käyttäisi.


Tämä taivaallinen omenahyve löytyy Luopioisten yläasteen oppilaiden tekemästä Maagisia makuja -keittokirjasta. Resepti on rasvamäärän puolesta todellista suonet tukkoon -kamaa, mutta eihän tätä joka päivä tarvitse syödä...

Omenahyve

6 omenaa
sokeria
kanelia
200 g voita
2 dl sokeria
4 dl kaurahiutaleita

Kuori ja viipaloi omenat. Asettele viipaleet voidellun uunivuokan pohjalle ja ripottele pinnalle kanelia ja sokeria.
Sulata voi, sekoita voin joukkoon sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä muruseos omenoiden päälle. Kypsennä 200 asteessa 30 minuuttia. Tarjoile vanilijajätskin kanssa.


Sitten toinen syysklassikko, eli porkkanatuorejuustopiirakka. Tämä Dansukkerin sivuilta kopsattu ja vähän muuteltu resepti on niin helppo, että tekeminen onnistuu perheen juniorileipureiltakin.

Porkkanatuorejuustokakku

2 ½ dl sokeria
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
½ tl suolaa
¾ tl kanelia
4 dl (n. 240 g) porkkanaa hienoksi raastettuna 
1 dl öljyä
2 kananmunaa

Kuorrutus
200 g maustamatonta tuorejuustoa
¾ dl tomusokeria
¼ tl vaniljasokeria

Pane uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Vuoraa leivinpaperilla 20 x 30 cm kokoinen uunivuoka. Sekoita kuivat aineet kulhossa. Sekoita porkkanaraaste ja öljy joukkoon. Vatkaa kananmunat yksitellen sähkövatkaimella taikinaseokseen. Jatka vatkaamista keskinopeudella pari minuuttia. Kaada taikina vuokaan ja paista noin 40 minuuttia. Jäähdytä.

Vatkaa kuorrutuksen aineet keskenään ja sivele seos kakun pinnalle. Anna kakun mielellään mehevöityä jääkaapissa 1–2 vuorokautta ennen tarjoilua. Koristele sitruunamelissalla tai pähkinärouheella.

Kolmas resepti meneekin sitten puolukkapuolelle. Niin kerta kaikkiaan tylsää oli pahimmassa sairasteluvaiheessa, että aloitin jo joulun suunnittelun...Joo, kyllä! Kaivoin Teresa Välimäen tekemän Hyvää joulua! -kirjan ja aloin jo tunnelmoida lanttulaatikon maulla...
Kirjassa on monia hyviä joulusesongin ulkopuolellakin käytettäviä ruokaohjeita. Tämä on yksi niistä.

Puolukkatuorepuuro (neljälle)

5 dl maustamatonta jogurttia
2 dl kaurahiutaleita
1dl (yhteensä) mantelilastuja ja auringonkukansiemeniä
200g puolukoita
3 rkl hunajaa
0,5 tl kardemummaa

Sekoita ainekset kulhossa ja peitä kulho kelmulla. Anna puuron turvota jääkaapissa yön yli. Jos puuro on aamulla liian paksua, notkista sopivaksi maidolla, jogurtilla tai mehulla.

Että sellainen kolmen suora tähän maanantaihin. Nyt taidan ulkoistaa itseni ja lähteä nauttimaan syksyn auringosta terassille runokirja toisessa kädessä ja teekuppi toisessa. Viime päivinä, totaalisen kyllästyneenä tähän paskaan fiilikseeni, oon lukenut paljon runoja ja muuta diippiä kamaa. On toi Tabermannin Tommy aina ja yhä vaan yhtä ihana.

Tienviitta

Toisessa tienviitassa

lukee suurin kirjaimin: Sitten

Toiseen on lapsen

horjuvalla käsialalla kirjoitettu: Elämä!

Kumman tien

sinä valitset?

Kyllikit: Luukku auki, 10

Pukki meni tonne!

Kaksi viikkoa jouluun!

Joka vuosi olen päättänyt, että TÄNÄ VUONNA minä hoidan kaikki hommat ajoissa, laitan joulukoristeita heti joulukuun alussa, siivoilen pikkuhiljaa nurkkia, paketoin hankkimani lahjat persoonallisen kauniisti ja ajoissa, ostan kinkun vielä kun niitä jostain saa, askartelen kortteja, teen kivoja pikku paketteja ystäville ja naapurustoon, suunnittelen joulumenyyn, selailen reseptejä ja mietin mitä uutta tänä vuonna kokeilen, nautin joulunkuun ihanasta tunnelmasta kynttilöiden ja hyvän lukemisen parissa. Jepujep. Tähän en ole vielä koskaan kyennyt.

Olen ostamassa kinkkua kahden hengen talouteen silloin, kun jäljellä on enää niitä yli kymmenen kilon mötköjä. Joulusiivous kutistuu viikkosiivoukseksi aatonaatton iltana kun kaikki leipomukset on tehty. Joulukoristeet kaivan kaapista esille siivoamisen jälkeen ja ripottelen ympäri taloa. Lahjojen paketointi alkaa talon koristelun jälkeen yöpuuhana, joskus sain kesken kaiken hirveän migreenikohtauksen ja kävin kuin taikaiskusta oksentamassa kerran, otin lääkkeen ja homma jatkui vähän pökkyröissä tunnelmissa.  Ja paketit luonnollisesti kääräistään pikapikaa Löytöteksin punaisiin tonttukuvioisiin tusinapapereihin ja laitetaan käherrysnauhat päälle. Tussilla nimi kylkeen. Joulukorttien askartelu on jäänyt ja varmaan kohta niiden lähettäminenkin. Joulupuhelu on mukavampi! Pipareita aion leipoa moneen otteeseen, mutta yleensä olen unohtanut kokonaan koko piparipuuhan. Joulun ruokalista on joka vuosi sama ja koska Tiina haluaa kylmäsavuporohyytelöä eikä sitä saa vaihtaa johonkin uuteen kokeiluun josta ei ole takuita. Ja mitään uutta en ehdi kokeilla kun kaiken kanssa tulee muutenkin kiire. Ja tästä voikin vetää johtopäätöksen, että se kirjan lukeminen kynttilänvalossa joulumusiikin soidessa on vain kaukainen haave...

Mutta tänä vuonna kaikki on toisin! Voiko ihminen todella kehittyä, vai mistä tämä oikein kertoo? Ensimmäisenä adventtina laitoin joulukynttilät senkin päälle ja olen polttanutkin niitä! Kerran luin illalla jotain lehteäkin olkkarissa! Joulukoristeet on kaivettu kaapista esiin, inventoitu ja laitettu jo kahtena adventtina jotain esillekin. Kuisti on siivottu ja pientä, todella pientä järkkäilyä tehty. Se ei tosin näy seuraavana päivänä yhtään missään, mutta mieltäni rauhoittaa se, että lapselle pieneksi jäänyt talvitakki on vaatekomerossa eikä roiku turhaan eteisen naulakossa, ja että piparimuottirasiasta on poistettu kaikki puhkiruostuneet kammotusyksilöt ja että yläkerrassa ei ole enää korvatulppia sängyn alla. Esimerkiksi. Joulun ruokalista on tehty, Tiina saa savuporohyytelöä ja minä teen itselleni marenkeja. Ehkä turhan eksoottista kinkun kanssa, mutta kokeillaan kahvipöytään. Olen myös vakaasti päättänyt leipoa joululimput kaikille lähisukulaisille, mausteetkin on jo ostettuna. Tein myös listan asioista, jotka pitää hoitaa ennen joulua. On mustaa valkoisella ja miehellekin jotain mitä lukea. Ettei se sukella aatonaattona iltaseitsemältä kotiin ja kysy ihan pokalla, niin että mitä täällä nyt olisi sitten tekemistä huomista varten.  Ja ennen kaikkea aion tänä vuonna muistaa ottaa jouluvihdan pakastimesta, kaksi vuottahan se vasta siellä on värjötellyt.

Kaiken tämän toistaiseksi onnistuneen joulukuufiilistelyn myötä toivon meille kaikille leppoisampaa tunnelmaa joulunaluspäiviin, vähemmän kiirettä ja kiristelyä, enemmän mukavaa yhdessäoloa mattopiiskan varressa ja piparipeltien ympärillä. Sitä joulumieltä jokaiseen päivään, ei vain aattoiltaan!

Kymppiluukussa pieni jouluruno. Viritellään hiukan tunnelmaa!

Tontuntöitä

 

Iloisesti, iloisesti

alkaa tontun joulupesti.

Kantapäissä siivet kilkkaa,

nyt me juostaan kiireenvilkkaa.

 

Tontuntöitä joulun alla:

toiveita on tulvimalla,

lumipilveen hukkuu katu,

joulu tulee niin kuin satu!

 

Tittamari Marttinen

Puntari: Näkökulma

Aamuisin seison kylpyhuoneessani 
ja katson peiliin

Vetoavasti

Ei mitään uutta
Ei yhtenäkään päivänä 

Tänään tuskastuin 
ja painoin pääni nöyrästi alas

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta
Kymmenen hurmaavaa varvasta
Solakkaa varvasta
Erikoista varvasta

Ja äkisti käsitin
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat

                              (Lassi Sinkkonen)

Mahtavaa uutta viikkoa kaikille! Tämän runon kuulevat omat oppilaani tänään aamunavauksessa. Elämä on ihanaa, kun kurkistaa oikeasta näkökulmasta!

Puntari: Runotyttö

15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin "mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin".
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.

Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin  kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.

Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.

Kunnes...tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.

Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.

En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.

Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.

Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!

"Sinä olit sade

ja minä maa

imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"

                 (Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)