Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 

(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."

 

Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 

 

Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 

No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.

Banaanipannarit

4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 

Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.

Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 

Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!

Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.

Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.

Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.

Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.

Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.

Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.

Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???

Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.

Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!

Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!