Halkomäki: Kyllikit meets Leinon Eino!

Huomenta!
Ja hyvää Kyllikinpäivää 2018 sulle! Onhan lippu jo nostettu?
Mahtavaa kun tällä tavalla pukkaa juhlapäivää toisensa perään, ehtiikö välissä ollenkaan toipua?

Torstaina juhlittu 101. itsenäisyyspäivä jäi historiaan sellaisena, jonka vuosiluvun muistan varmasti aina. Sellaisia itsenäisyyspäiviä ei ole montaa. Koska perinteet. Aina sitä samaa...

Mutta jotain sentään jää meikäläisenkin muistiin. Lapsuuden yksi voimakkaimmista never forget -itsenäisyyspäivämuistoista menee ala-asteen aikaan. Silloin järjestettiin Luopioisten seurantalolla koulujen yhteiset itsenäisyysjuhlat, ja minä olin muistaakseni neljännellä luokalla, Tiina ensimmäisellä. Meidän yhdistetty 3-6 -luokkamme lausui siellä juhlassa Eino Leinon runon Kansa kalliolla. Voi jee mikä valinta pienten lettipäiden ja nappisilmien lausuttavaksi! Mutta sen runon muistan lopun elämääni, ja etenkin sen säkeistön, jonka itse lausuin. Se oli tuo neljäs.


Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.

Ja sitä runoa nimittäin harjoiteltiin. Niin paljon, ja niin tunteella kun nyt vain voi. Pienen tytön sielunmaisemaan se kaivoi niin syvän muistijäljen, että en varmasti koskaan pysty kääntämään itsenäisyyden juhlinnassa sellaista kepeää vaihdetta päälle, mitä salaa toivon. Että itsenäisyysjuhla olisi muutakin kuin sotien muiston synkän ja näkymättömän viitan alla hartaasti ja vakavana kansana vietetty juhlapäivä. Itsenäisyydestä on maksettu niin suuri ja raskas hinta, että en tiedä muuttuuko sen juhlinta koskaan Suomessa ilon juhlaksi. Edes sinä päivänä, kun sen kokeneita ihmisiä ei täällä enää ole. Silloinkin varmasti muistetaan veteraanien, lottien ja tämän maan rakentajien työtä.
Siihen sellaiseen ilon juhlaan ehkä tarvittaisiin ihan oma päivänsä, vaikkapa Suomen kansallispäivä. Silloin voitaisiin juhlia ihan vaan Suomea ja suomalaisuutta, ilosta kuplivin mielin ja ylpeinä tästä maasta. Ottaa siinä asiassa vaikka mallia muista pohjoismaista kuinka se tehdään! (Mä olen aina kadehtinut ruotsalaisia, kun niillä on joulutkin niin paljon iloisempia kuin meillä!) Onhan meillä toki jo juhannus, Suomen lipun päivä, mutta siihen on turha mennä enää kajoamaan, niin syvät perinteet on siinäkin olemassa. Kansallispäivää voisi viettää jollakin muulla tavalla, kuin sepalus auki veneessä seisten ja hukkumistilastoja kasvatellen?

Meidän perheen itsenäisyyspäivän vietto on ollut yleensä melko samanhenkistä vuodesta toiseen, eikä ohjelmisto ole paljoa muuttunut. Siitä ei ole kauheasti kerrottavaa. Perinteet ovat vankat ja tämä juhla se vuoden tärkein. Mukavia itsenäisyyspäiviä olivat ne, kun joskus oltiin isän kanssa heti aamusta jänisjahdissa. Lapissakin ollaan oltu kerran, kun Talvisotahiihtoa hiihdeltiin Kiillopäällä. Pienimuotoisia kekkereitäkin ollaan joskus viritelty, mutta enimmäkseen perhepiirissä nautiskeltu kotona ihania riistaruokia punaviinilasin äärellä ja syöty rauhassa pitkän kaavan mukaan. Käyty haudoilla ja katseltu televisiosta dokumentteja, paraati ja tietysti linnanjuhlat.

 

Vuoden 2011 itsenäisyyspäivä on varmasti minulle se kaikkein ikimuistoisin, sillä silloin vietettiin meidän esikoispoikamme kastejuhlaa. Laskettu aika oli 7.12. ja kovasti toivoin, että lapsi syntyisi itsenäisyyspäivänä. Siinä olisi hieno syntymäpäivä! Mutta syntymän sijaan hän saikin sinä päivänä kasteen, ja näin tuplajuhlien päivä olikin hyvin tunteikas ja ikimuistoinen monella tapaa. Kuopuksen kastejuhlaakin toivoin sitten itsenäisyyspäivälle, mutta Suomi100 -teema täytti tuon päivän niin totaalisesti, että siitä haaveesta piti luopua.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän kirjoitti historiaan ystäväni pieni tytöntyllerö, joka hieman yöyhden jälkeen saapui tähän maailmaan. Sain edellisenä päivänä olla hätistelemässä häntä maailmaan akupunktion avulla, ja sanoin tähtääväni hoidon lopputuloksen klo 00.05. Että saadaan pikku Suomettarelle mahtava syntymäpäivä, ylilennot, paraati ja liput salkoon! No rapialla tunnilla meni pieleen! Mutta niin mahtavaa oli herätä itsenäisyyspäivän aamuun ja lukea viestistä, että hän on nyt täällä!

 

Nyt kun itsenäisyyspäivä on takana, voidaan me täällä Halkomäessä alkaa keskittyä toden teolla joulun odotukseen ja moninaisiin valmisteluihin. Keittiössä on jo punainen joulucorneri tuttuun tapaan ja pipareitakin on leivottu. Muutama tonttu pyörii nurkissa ja valoja ja kynttilöitä poltellaan hämäränhyssyä pidellen. Tänäkin vuonna jouluun mennään hyvin vähillä vouhotuksilla. Lapset saivat kirjoittaa pukille kolme toivomusta ja aikuisten kesken koitetaan olla hankkimatta sen kummempia lahjoja. Katsotaan miten käy! Kouluun, päiväkotiin, kerhoihin ja muutamille ystäville väkerrän pienet herkkupaketit tyhjiin sokeripusseihin, paketoin kummilasten kuusenkoristeet,  leivon suklaiset joululoorat ja lopulta pakkaan varustekassit loman viettoa varten. Sitten kohti pohjoista. Siellä on koko perheen loma ja joulun ihmemaa.
Kaiken tämän keskellä koko joulukuu tuntuu olevan kuin yhtä suurta juhlaa, kun arkirutiinit peittyvät kaikenlaiseen mukavaan!

TIP TAP sullekin! Muista olla suurin piirtein kiltti! :)

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.

Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.

Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.

Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.

Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!

Rauhallista Joulua jokaiselle!

Oli lunta tai ei.

Halkomäki: Kun rakastuu ihan melkein vahingossa...

 

"Elämä on arvaamatonta.

Koska tahansa voi tapahtua jotain ihanaa."

 

 

 

 

Nyt plokiin mätkähtää sellainen historiallis-matkailullinen setti. Näistä maisemista on ennenkin kuultu ja tullaa vieläkin kuulemaan. Kaikilla matkoilla on kuitenkin alkunsa:

Marraskuussa 2003 lähdin koulumme Comenius-projektin merkeissä vierailulle Nizzaan, missä sijaitsi yksi kolmesta ystävyyskoulustamme. Kukaan muu opettajista ei oikein halunnut lähteä, joten minä uhrauduin, hehheh.  En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Ranskassa, saatikka Nizzassa, joka kuulosti minun silmissäni vähän sellaiselta jetset -paikalta. Jostain kumman syystä en sitten paneutunut tulevaan matkakohteeseeni koulun projektitöitä lukuun ottamatta oikeastaan ollenkaan, ja muistankin sen ällistyksen ryöpyn, kun lentokoneen ikkunasta näkyi huojuvia palmuja. PALMUJA! Ranskassa kasvaa palmuja!
No, maalaistytölle selvisi aika monta muutakin ällistyttävää asiaa Nizzasta ja elämänmenosta siellä. Muutaman päivän mittaisen ja tiukasti ohjelmoidun vierailun aikana ehdin rakastua marraskuiseen +25c lämpötilaan, paikalliseen ruokaan ja viiniin, historiallisiin tarinoihin, arkkitehtuuriin, mereen ja sen kiviseen rantaan, huviloihin, Alppien jylhään profiiliin, kahviloihin, keskiaikaisiin mukulakivikatuihin, laventelin ja rosmariinin tuoksuun, valkoisiin pitsipäivänvarjoihin, oliiveihin, kenkäkauppoihin, saippuakauppoihin, kukkatoriin ja antiikkimarkkinoihin ja...ja...ja. Rakastuin. Todella. Ja myös siihen vieraanvaraisuuteen, jota kollegat meille sydämestään tarjosivat.

 

Toukokuussa 2006 pääsin taas työreissulle Nizzaan, saman projektin päätöstapaamiseen. Pääsin Alpeille nauttimaan lounasta hulppeissa maisemissa, pääsin Monacoon katsomaan formulasirkuksen rakentumista, ajamaan katuradan ympäri ja ihmettelemään kilpa-autoja suurten rekkojen uumenissa. Cannesin elokuvajuhlilla kävimme ihmettelemässä punaisia mattoja, valtavia fanilaumoja, turvamiesten volyymiä ja hulppeita puitteita rannalle rakennetuissa olohuoneissa. Pääsin myös kokemaan palasen tavallista nizzalaista arkea, kun majoituin hotellin sijasta erään opettajapariskunnan luona heidän kodissaan. Rakastuin Nizzaan yhä syvemmin.

 

 

 

 

 

 

Kun kevällä 2011 meille tarjoutui Tiinan kanssa mahdollisuus lähteä kaksistaan hummailemaan jonnekin pikku lomalle, halusin ehdottomasti viedä Tiinan Nizzaan. Tiesin, että sekin viihtyisi siellä! Ja viihtyihän se. Missään muualla kun ei pysty juomaan kannullista talon viiniä ilman hitaita silmiä!!! Nyt Tiina perheineen hinkuu sinne alvariinsa. Minä olin siellä juurikin syyslomalla perinteiseen tapaan Maijan ja Liisin kanssa. Kaksi ystävääni, entistä työkaveria. Oltiin hoodeilla samaan aikaan kun Tiinankin perhe. Meidän porukalla reissu oli neljäs, tosin minä olen ollut yhdeltä reissulta pois pienimmän käkikellon syntymän vuoksi. Tämä kotiäidin lakisääteinen vuosiloma pitää ihmisen järjissään ja takaa edullisemmat ryppyrasvaostokset. Ja kummilapsille ihanat kuusenkoristeet joululahjaksi. Aurinkoinen fiilis lomalta säilyy pitkälle talveen!

 

 

 

 

 

 

Aina Nizzaan on vaan yhtä ihana mennä! Minulla visiittejä on takana seitsemän. Tiedän, kuulostaa ihan perinteiseltä suomijunttituristilta matkustaa kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, mutta Nizza tarjoaa aina jotain uutta. Ja kyllä mä muuallakin olen tässä välissä käynyt... Se on jotenkin ihanalla tavalla aivan jotain muuta kuin rakas Suomi. Tai Helsinki. Tampere. Turku. Siitä on helppoa ja edullista matkustaa päiväreissuja ympäriinsä, ja sinne voi mennä samaan aikaan sekä kaupunki-, ranta- ja vuoristolomalle. Siellä syö ja juo edullisesti kun tietää missä kannattaa käydä. Siellä on ihanaa vaan istua kahvilassa ja nauttia auringosta ja ihmisvilinästä tai kävellä vanhan kaupungin torilla ja kujilla. No, mitäpä sitä selittelemään, se pitää itse kokea!

Kuvat ovat syysloman reissulta Villa Ephrussista Nizzan kupeesta.
Aivan uskomattoman hieno paikka, kannattaa käydä jos hoodeilla liikkuu!

 Enpä olisi uskonut, että yksi sattumalta kohdalle osunut työmatka voi tuoda elämääni jotain noin ihanaa. Paitsi Nizzan, myös ikuisia ystäviä sieltä.

Elämä on arvaamatonta!

PIN BON!

Halkomäki: Kaavoihin kangistuneet

 

Isosaaren juhannus oli perinteisen viileä mutta lämminhenkinen! Samalla kaavalla mentiin kuin aina ennenkin. Pienille suurin juttu oli serkkutyttöjen takuuviihdyttävän seuran lisäksi rc-vene, jota porukalla opettelivat laiturilta käsin ohjaamaan. Harvoin näkee niin keskittyneitä ilmeitä!

 

Vihdat valmistuivat samaa tahtia savusaunan siintymisen kanssa. Vihtojen sitomistapa oli tosin melko persoonallinen tänä vuonna! Jämäoksista tuli vielä pikkuvihta pienille.

 

 Saku autteli pappaa savusaunan valmisteluissa. Tiinan kanssa vedettiinkin sitten kunnon saunamaratoni ja ulkoistettiin lastenhoito muutamaksi tunniksi muille. Laatuaikaa meille!

 

 

Syötiin taas niin että napa rutisi!

 

 

 

 

Juhannusaaton ilta oli pilvinen ja harmaa. Puolenyön tienoilla sytytimme tulet laiturille vanhaan grilliin, pitäähän sitä nyt kokko olla! Naapurin oikean ison kokon lisäksi muita tulia ei tänä vuonna näkynytkään. Kymmenisen vuotta sitten niitä loimusi rannoilla useita, nyt on meno hiljentynyt Kukkian saarissa.

Tummahkoista silmänalusista voinee päätellä, että valvottuakin tuli, ja kiristävä vyötärönseutu kertoo onnistuneesta tankkauksesta. Umpiväsyneet lapset sekä mummu ja pappa todistavat osaltaan että kivaa oli ja säpinää riitti. Savunhajuinen villapusero tuulettuu ulkona ja aurinkorasvat jäivät koskemattomina mökille, mutta eipä tuo keli haitannut tänäkään vuonna suuremmin.

Juhannus on mielentila!