Halkomäki: Toukotaukoa

Maitolaiturilla on ollut viimeisen kuukauden aika hiljaista. Niin ei ole ollut mitenkään tarkoituksellisesti, niin vaan kävi. Kirjoitettavaa olisi kyllä vaikka millä mitalla, mutta mitään valmista ei ole syntynyt. Näillä kulmilla elettiin nimittäin peräkkäin kolme todella synkkää viikkoa, kolme nuorta ihmistä siirtyi ajasta ikuisuuteen vain viikon välein. Se veti mielen niin hiljaiseksi, tyhjäksi ja surulliseksi. Sanattomaksi. Monta kertaa istuin koneelle ajatuksena päivitellä plokia, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Koko touhu tuntui niin turhalta, mieli kiersi kehää. Lämpöisiä ajatuksia lähti niille ystäville ja tuttaville jotka elivät valtavan surun keskellä. Meneillään oli mitä kaunein kevät, mutta eipä siitä pystynyt täysin iloitsemaan. Ei auttanut muuta kuin antaa aikaa.

Mutta tässä taas ollaan! Eletään aikaa keskellä kevään toukotyöruuhkaa ja kukkapenkkihullaantumisia. Ihanat ilmat hellivät ihmistä. Lumet lähtivät tältä mäeltä nopeasti ja pian pääsin haravointihommiin ja siistimään nurkkia. Pionien piipot pistivät esiin mullan alta vinhaa vauhtia ja kukkapenkit pitikin laitella ensimmäisinä kuntoon. Pihassa ei onneksi ole isompaa urakkaa tälle kesälle, nyt jo tämän mahakumpareen kanssa temmeltäminen on melkoista tuskaa. Yhden ruusujen valtaaman kukkapenkin aion kyllä myrkyttää ja myllätä uuteen uskoon, mutta siihen saakin sitten urakointi jäädä. Sitä ennen kaivan penkistä perennat ylös ja laitan ne jakoon tulevan lauantain perennatorilla. Viime syksynä äitimuori myrkytteli pihasta ikivanhoja ja puolilahoja puskia, sellaisia jotka eivät enää alasleikkauksestakaan virkistyneet. Lumimarjat, hurmehappomarjat ja hopealehtipajut saivat kyytiä. Tänään olen katkonut muumioituneita pusikoita pois oksasaksilla. Maisema avartuu ja siistiytyy kummasti.

Kellarissa talvehtineet pelargoniat olivat säilyneet kaikki hengissä talven yli, nyt vein ne ilmeisesti riittävän kuivina talviunille. Leikkauksen ja lannoituksen jälkeen kului kaksi viikkoa kun ensimmäinen pelargonia jo availi nuppujaa. Ihmeellinen luonto! Välillä mietin miksei ihmisellekin ole voitu antaa synnyinlahjana moista uudistumisnopeutta? Kahdessa viikossa kuolleen näköinen rankku nousee loistoonsa ja kukkii kuin ei koskaan olisi lehdetön ja surkea ollutkaan. Jokin on kyllä ihmisen evoluutiossa mennyt pieleen!!! Nyt nuo kaunottaret kukkivat jo verannan ikkunalla ja osa pääsee siitä vielä rappusten ruukkutarhaa somistamaan. Kesäkukkia en aio tänä vuonna laittaa kuin muutaman; kaksi verenpisara-amppelia ja parit parvekelaatikot talon seinustalle, ehkä joku kori-istutus jonkun kannon nokkaan. Jotain helppohoitoista ja kestävää.

Ahkera apumies!

 

Kasvimaalla oli viime kesänä aika nihkeä meininki. Pikku-Kiiskin kanssa ei paljoa puutarhahommia harrastettu. Tänä keväänä otin viimeiset järjen rippeet käteeni ja tein tiukan suunnitelman kylvöjen suhteen. Kahteen kasvulaatikkoon kylvin eri salaatteja ja varhaisporkkanaa. Maahan laitoin herneitä. Siinähän sitä jo on naposteltavaa. Ehkä jokusen sipulin vielä törkkään jos istukkaita vielä on jossain tarjolla. Tilaa kasvimaalla kyllä riittäisi ja olenkin tarjonnut tuttaville mahdollisuutta tulla tekemään omia penkkejään. Kukaan ei ole uskaltaunut. Mansikka vie suurimman osan tilasta ja muutaman penkin niistä koitan saada syksyllä uusittua. Naapurin ihana mystinen metsätyömies juhlisti äitienpäivää jyräyttämällä puutarhajyrsimensä käyntiin. Siinä tuli samalla meidänkin kasvimaasta ennätyskuohkea ja ihana, kyllä kelpasi hernepenkkiä perustaa! Suurimmat kasvimaafantasiani pääsenkin sitten toteuttamaan tulevana sunnuntaina ystäväni Martin jo perinteisissä istutustalkoissa. Suomen suurin yhden miehen kasvimaa tarjoaa talkooporukalle tiivistä puuhaa yhdeksi päiväksi syömisen ja kahvittelun lomassa. Ei siis haittaa vaikka oma kasvimaa jäikin aika pieneksi ja vaatimattomaksi! Tai eihän sitä tiedä, jos ihminen tästä vielä villiintyy...

No, joka tapauksessa jo nyt tuntuu helpottavalta ja itseään kohtaan armolliselta päätökseltä pitäytyä kaikessa pienimuotoisessa tänä kesänä. Paitsi tää maha! Minä kun en ole mikään varsinainen viherpeukalo. Tai no joo, myönnetään, kyllä mun peukalo toisinaan hiukan vihertää. Lähinnä vaan kateudesta naapuritorpan kukkaloistolle.

Kotipiha heräilee kohti kesää.