Kyllikit: Mä ajoin koko yön - TahkoMTB 2015

 Teksti Tiinan kynästä, kuvat ja kuvatekstit Hannan:

"mä ajoin koko yön niin kuin roy orbison mun sydämeni lyö se aivan hervoton jo on

lähin liikkumaan

valot vilkku vaan pyysin tanssimaan sua beibe tää on huikeaa juuri oikeaa astrofysiikkaa välillämme en tiedä ees mis mun autoni on mut sun kanssas beibi se on tarpeeton"

Tämän vuoden Tahkosta piti tulla jotain erilaista kuin ennen. Ja tulikin. Monella tavalla. Siitä tuli ennätystahko monella mittarilla mitattuna: kuran, vitutuksen, pissataukojen ja valvottujen tuntien määrällä ainakin. Toisaalta siitä tuli myös ennätysparas Tahko. Ikimuistoinen. Riemukas. Suuria voimia koetteleva. Periksiantamaton.

Omituisten flunssa- ja sydänoireiden siivittämän ja lähinnä massakauteen keskittyneen kevätkauden jälkeen oli parasta tunnustaa faktat: tänä vuonna ei tehtäisi reittiennätyksiä, vaikka poluille olisi vedetty asvaltti ja jyrkimpiin mäkiin hissinousut. Kun myös rakas aviomies oli kevään aikana kerännyt lähinnä leimoja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kanta-asiakaskorttiin, oli aika lyödä 14 vuotta kestänyt parisuhde koetukselle ja lähteä testaamaan Tahkon 60 kilometrin ihanuus kahdestaan ja samaa matkaa. Muutettiin viime hetkillä ilmot Yöttömän yön Tahkoon sillä ajatuksella, että repussa riittää eväitä ja tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.

Kisapaikalla tuttu kuhina vastaanotti perjantaina. Tuntui hölmöltä, että edessä ei odottanut levottomasti nukuttava yö, vaan jotain muuta. Kun muu kisaporukka kömpi vällyjen alle yhdentoista maissa, me aloitettiin varusteiden keräily ja yötaipaleelle lähteminen. Hanna lähti reippaana tyttönä meitä saattelemaan ja Piazzalla oli jo muutama muukin valmiina. Mitään varsinaista ruuhkaa ei tällä kertaa lähtöviivalla nähty, kuuluttaja sai lähes nallekarkeilla houkutella porukkaa tiiviimmäksi rykelmäksi. Aamun lähdöistä tuttu ilmassa leijuva kilpailuhenki oli poissa ja tilalla aistittavissa kauhunomaista odotusta tulevista hetkistä.

Tahkon yötöntä yötä, upea keli lähteä reitille!

Tiina ja Sakke valmiina kuin partiolaiset, kohta mennään eikä meinata.

Piazzalla oli klo 24.00 rauhalliset tunnelmat normaaliin lähtöhumuun verrattuna.

Lähtökäsky saatteli meidät puoliltaöin reitille, joka noudatteli tuttua kaavaa takavuosilta. Sovimme, että tällä reissulla kerrataan kaikki edellisten Tahkojen kommellukset ja koneremontit ja fiilistellään reitillä muutenkin. Minä kertoilin, missä edellisillä kerroilla olin ihaillut maisemia, ajanut päin kuusta, katkaissut ketjut ja edennyt mielestäni suht mallikkaasti. Sakke keskittyi muistelemaan sitä, ettei muistanut oikeastaan mitään, kun oli vetänyt aina niin reikä päässä ja sumussa omat suorituksensa.
Kinahmi ykkösellä liityin mainion Kona-retkueen peesiin, jonka kanssa käytiin sellaista "en mää mee, mee sää, no en mää, mee sää"-tyyppistä vetovastuun jakamista reissun kuluessa. Suosikkipätkäksi reitillä lukeutuva lasku kohti Eskolaa oli tällä kertaa aika liukas, ja muutamat läheltä piti -tilanteetkin siinä tuli koettua.

"Step by step, ooo, baby, gonna get to you, girl"

Vitutus liukkaudesta, mudasta ja omasta kerta kaikkiaan paskasta kunnosta alkoi
kumuloitua mukavasti ennen Kinahmi kakkosta. Yritin siinä psyykata itseäni, mutta ei kauheasti naurattanut. Ei kulkenut henki eikä pyörä. 
Kello oli jotain yli kaksi, kun tultiin Kinahmi kakkoselle ja jalkapatikka alkoi. Jostain takaraivosta pulpahti esiin legendaarisen New Kids On the Blockin biisi Step by Step, jota sitten pyörää ja itseäni ylös hilatessani lauleskelin. Melkein vedin ne musavideolta tutut rappusmuuvitkin siinä jyrkimmässä kivikkokohdassa.

(Voit tsekata ne tästä, jos jostain syystä oot jo unohtanut)

Kalkkiruukin mäki oli mukava ja vauhdikas. Ja kuiva. Ennen kaikkea mukavan kuiva (ainakin verrattuna moneen muuhun mäkeen). Huollossa naukattiin vähän banaania ja suolakurkkuja ja geelejä ja rupateltiin muiden kanssa. Helppoa ei ollut kenelläkään, mutta jaettu tuska teki siitä pienemmän.

"jatkan jaksan vaikka väkisin jos ois helppoo, kaikki tekis niin mus on voima, jota en voi vaimentaa pusken täysii aina vaan mun ei täydy, vaan mä saan katse eteen ja suupielet ylöspäin teen vastoinkäymisistä voimaa katse eteen ja suupielet ylöspäin antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"

Neljän aikaan aamulla oltiin äärirajoilla. Itku puski silmäkulmaan, jalat oli kaksi voimatonta perunasäkkiä ja kaiken lisäksi oksennus pomppi kurkussa. Kuluneen kahdeksan tunnin aikana nautittu (yltiöpäinen?) tankkaus (pari kolme annosta pastaa, patonkia, salaattia, ylikypsää possua valkosipulilohkoperunoilla, tiikerikakkua, snickerspatukka, puoli pussia panttereita, puolikas pähkinäsuklaalevy ja tetrallinen mustikkasoppaa) ei ollut lähtenyt imeytymään ihan odotetulla tavalla, ja kuvittelin itseni jo näreeseen heittämään laattaa. Taisin siinä sanoa ääneenkin, että Tahko on nyt mun osalta nähty juttu, turha tänne on tulla joka kesä kurjuuttaan maksioimaan. Mies tajusi pitää suunsa kiinni ja ketjunsa kireällä, niin että pahimmat jupinat ja uhkailut kuulin vain minä itse. 
Viimeisellä asvalttiosuudella eteen tuli houkutteleva Tahko 7km -kyltti ja minä loin mieheeni surkeimman ilmeen mitä osasin ja räpsyttelin mudan kangistamia ripsiäni: eikö nyt voitaisi jättää tätä kesken ja lähteä pikitietä pitkin mökille saunaan?! "Mennään nyt vaan hetki kerrallaan", totesi mies ja katosi polulle aamuyön hämärään. Perässä oli seurattava.
Tuskin olisin selvinnyt maaliin ilman Elastista. Henkinen jukeboksi kaivoi levylautaselle tällä kertaa Eteen ja ylös -biisin ja sen sanomaosasto pisti silmään uuden asenteen. "Teen vastoinkäymisistä voimaa" sanoin itselleni joka kerta kun Spessu ruopaisi taka-akselia myöten johonkin suonsilmäkkeeseen.
Ja tapahtui myös jotain muuta ihmeellistä: mahassa kävi mystinen kierre, energia alkoi imeytyä ja mulle tuli nälkä! Mahtavaa! Näin hallusinaatioita makkaraperunoista parin kilometrin ajan ja nälkä toimi hyvänä motivaattorina kohti kotia.

"Leijonaa mä metsästän. 

Tahdon saada suuren. 

Enkä pelkää ollenkaan. 

Edessä on suo. 

Märkä, upottava suo. 

Sitä ei voi ylittää. 

Sitä ei voi alittaa. 

Sitä ei voi kiertää. 

Täytyy mennä lävitse. 

Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 

Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. 

Edessä on joki. 

Kylmä, syvä joki. 

Sitä ei voi ylittää 

Sitä ei voi alittaa. 

Sitä ei voi kiertää. 

Täytyy mennä lävitse. 

Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä): 

Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. "

Tuulivaaran huollon jälkeen alkoi reitin ihanin ja kamalin osuus. Ihana sikäli, että nyt kropassa oli vähän potkua edetä, kamala sikäli, että märkä oli todella märkää. Mies katsoi mua hiukan hitaasti ja kiihdytti taas vauhtiaan, kun tien levyisten, puolimetriä syvien lätäkköjen jälkeen aloin hoilottaa Leijonan metsästystä, jonka lyriikat mätsäsivät monella tapaa tän vuoden olosuhteisiin. Taisin olla aika väsynyt? 

Mutta ei se mitään. Aamu valkeni. Maaliin oli 10 kilometriä. Edessä oli vain mukava kivikkolasku kohti loppuhuipennusta, El Grandea. Laskun ja viimeisen mäkietapin välissä otettiin vielä viimeistelevä mutakylpy. Mielessäni siunasin niitä kahtatuhatta pyöräilijää, jotka muutaman tunnin päästä pyörisivät näissä samoissa poteroissa.

El Granden juurelta oltiin luvattu lähettää hätäraketti merkiksi Hannalle, että tietää laittaa saunan lämpiämään ja aamiaisbuffeen valmisteille. Minä jäin hinaamaan itteäni ja pyörääni mäkeä ylös, kun meidän perheen Jussi Veikkanen tempaisi itsensä kukkulan huipulle maisemia katselemaan. Tossu nousi kevyesti, ja aikaisemmin yllättänyt nälkä painui taka-alalle kun siinä hengästyksen lomassa tuli syötyä puoli kiloa hyttysiä.

Tahkon huipulla vietettiin pakollinen some+fotohetki ja ihailtiin aamu-usvassa kylpevää savoilaismaisemaa. Oli pakko myöntää, että hetki oli kaunis.

Loppulaskussa tuli taas tippa silmään. Tällä kertaa ei pelosta, vaan siitä järjettömän hyvästä fiiliksestä, jonka selviytyminen tästä leikistä sai aikaan. 

"sisko älä luovuta vielä me ollaan vihdoin oikeella tiellä matka on pitkä ja kivinen mutta älä pelkää mä otan sut vaikka reppuselkään"

Upea aurinkoinen ja lämmin kesäaamu, kelpasi polkaista maaliviivan ylitse!

Takana näkyvää rinnettä tultiin loppulaskussa alas. Ei vellihousujen hommaa!

Maalissa odotti kylmettyneen oloinen toimitsija ja huolto-Aunemme Hanna. Kello oli kymmentä vaille seitsemän. Ylävitoset koko tiimin kesken: hengissä ja ehjinä selvittiin, oma osuus vuoden 2015 Tahkosta oli nyt hikoiltu. Avioliittokin säilyi hengissä, luultavasti jopa vahvistui. Mieleen pulpahti Kuningasidean mainio Enemmän duuoo ku sooloo, jonka alkusäkeet kuvastivat yhteistä reissuamme täydellisesti.

Ihan kuin eivät olisi missään käyneetkään, ilmeistä päätellen.
Pyörät ja ajokamppeet kyllä kertoivat toista...

Mökillä saunaan, kylmä lonkero kitusiin ja aamupalan kautta lähettämään muut omista suorituksistaan nauttimaan. Ihan kaikkea reitillä odottavaa ei toisille kerrottu, mutta eiköhän meidän pyöristä ja ajovarusteista pystynyt jotain päättelemään.

Aamu-unien jälkeen päivä jatkui Piazzalla kisoja seuratessa, Peltsiä kannustaessa ja kovakuntoisia naisia ihaillessa. 

Siinä porukassa olis hienoa olla. Kyllä mäkin vielä joskus. 

Piazzan kisahumua.

Kisakatsomoa ja tankkausta saunan, aamiaisen ja unien jälkeen. Hampparia, lonkeroa ja mansikoita.

Huoltokyllikki ja Kisakyllikki.

Tältä näyttivät pyörät ja kuskit urakan jälkeen. Vähän ratisi muta hampaissa.
Alakuvassa huollon rento meininki, kuskien omia kamppeita odottelemassa kuusen juurella.