Halkomäki: Koska? Kumpi?

Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi

hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!

Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.

Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.

Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!

Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.

Halkomäki: Rahat takaisin!

Tasan vuosi sitten istuin Dubain hillittömässä kuumuudessa aurinkovarjon alla, luin kirjaa ja katselin ulapalla siintäviä öljynporauslauttoja. 

Nautin olostani...

(Huokaus...)

Halkomäki on ollut plokissa nyt hiljaisempana osapuolena ja siihen on syynsä. Yksin kotona sairaslomalla käkkiminen ei tunnu olevan sitä kaikkein luovinta aikaa. Ei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Ajatuksetkin kiertää samaa rataa yhä vain karmistuvan olotilan ympärillä.
Ajattelinkin varoittaa tässä vaiheessa, kun sentään vielä sormet toimivat ja kykenen kävelemään tähän koneelle, kaikkia niitä poloisia jotka yhtään suunnittelevat vatsansa kasvattamista lisääntymistarkoituksessa. Nimittäin ei ole hääppöistä tämä touhu. Paljon on kuultu markkinapuheita siitä miten tämä on naisen elämän parasta aikaa/ olin elämäni vedossa/ näytin kauniimmalta kuin koskaan/ nautin raskaudesta joka solullani/ harrastin liikuntaa normaalisti synnytykseen saakka/ voisin aina olla raskaana, niin ihanaa se oli...
JOO-O. Voihan se varmaan noin ollakin. Jollakin meistä. Harvoin kuulee kommentteja, että raskaana oleminen on ihan hanurista!!! Ehkei sitä kehtaa ääneen sanoa, kun kuitenkin hyvän asian puolesta joutuu kärvistelemään. No minä kyllä kehtaan. Voisin vaikka vaatia rahojani takaisin tämän luokan huijauksesta. Tai voisin vaikka heti tehdä Kelalle anomuksen, että raskauden kanssa kärvisteleville maksettaisiin jotain ylimääräisiä kärsimyskorvauksia ihan jo vaikka siitä hyvästä, että pettymys raskausajan todellisuuteen on voinut olla valtava. Ja että suklaata kuluu enemmän kuin normiraskauksissa. Saahan keliakikotkin jotain apurahaa! Tai että syksyn kohokohta, Stockmannin hullut päivät jäävät liikuntakyvyn heikentyessä kokonaan väliin. Tai vaikka ihan vaan siksi, että elämä kutistuu hiirenpapanan kokoiseksi!

Vaikka en elätellytkään mitään ruusuisia haaveita odotusajasta, saati koko touhusta, on tämä kokonaispaketti ollut silti melkoinen yllätys. Tiesin, että toisilla voi selkä sanoa sopimuksensa irti ja pakottaa vuodelepoon, joillakin vaivaa raskausmyrkytys tai ennenaikaiset supistukset. Tai voi olla verenpainetta ja sokerisekoiluja. Alkuraskaudesta olin valmistautunut möyrimään pää vadissa makuuhuoneen ja kylppärin väliä, mutta kuinkas kävikään: voin oikein mainiosti ensimmäiset kolme ja puoli kuukautta. Ei tietoakaan pahoinvoinnista, väsymyksestä tai ylipäätään mistään negatiivisesta. Ehdinkin jo ajatella, että tämä hommahan sopii meikäläiselle! Ei pitäisi nuolaista ennen kuin...heh heh. Viikosta 16 alkoi jatkuva supistelu, sen mukana menivät yöunet ja tilalle tuli tukala kivikova kokonaisolotila, johon ei auttanut kuin se, että makasi härskisti pitkänään aamusta iltaan. Mallorcameiningillä. Kaveriksi supisteluille tulivat helvetilliset lantiokivut, jotka pahimpina päivinä vievät liikuntakyvyn kokonaan. Kaikki liikunta, jopa 900 metrin rauhaisa iltakävely on pitänyt jättää, mitään paria kiloa painavampaa ei voi kantaa tai nostella ja kyykkyyn meneminen on ihan mahdotonta. Ensin korvienvälillä kesti  tovi tottua uuteen vanhainkotimaiseen elämäntyyliin. Tosin vanhainkodissakin on varmaan vetreämpää porukkaa... Nyt pitää opetella kestämään sitä, että voi olla monta päivää, ettei kivutonta hetkeä ole kuin niiden muutaman tunnin aikana jotka saa nukuttua. Missään asennossa ei ole hyvä olla viittä minuuttia pidempään. Pitäisi kai harjoitella ilmassa leijumista josko se auttaisi?
Että tämmöistä täällä noin karkeasti jaoteltuna. Ja suunta on koko ajan kohti jotain uutta kremppaa karmeampaa olotilaa. Kaupan päällisiksi on tietenkin tullut myös liuta kaikkia muita mukavia "pikkuvaivoja", jotka tuovat sopivasti oman lisänsä tähän soppaan.  Että on tämä vaan hienoa aikaa!!! Eikä mua todellakaan lohduta kommentit: eihän sulla ole enää kuin kaksi kuukautta jäljellä, sitten se on ohi! KAKSI KUUKAUTTA!!! Kaksi hemmetin pitkää kuukautta. Kun jo päivät tuntuvat ikuisuudelta. Onneksi toi pikkuipana tuolla vatsamakkaroiden takana on autuaan tietämätön mitä hänen valmistusprosessinsa äiskäparalle aiheuttaa. Sehän ei muuten kehtaisi tulla sieltä ikänä ulos! 

Kun saisi edes yhden normioloisen päivän niin se auttaisi taas jaksamaan. Kroppa alkaa väsyä jatkuvaan kipuun ja unettomuuteen. Mutta onneksi sitä ei ole siis kuin se kaksi kuukautta jäljellä...sitten kärvistelläänkin sen raivopäisen pikkuihmisen kanssa joka huutaa koliikkia ja maailman tuskaansa ensimmäiset neljä vuotta. Jos tulee äitiinsä, se ei syö eikä nuku, jos isäänsä, sillä on kaikki mahdolliset allergiat ja astmat ja se oppii ajamaan moottorikelkalla ennen kuin  kävelee. Huoh.
Yritän vakaasti kuitenkin uskoa, että lopputulos olisi kaiken tämän väärti. Ja tiedän kyllä, että moni viettäisi 9 kuukautta vaikka aidan seipäänä että saisi lapsen. Tiedän olevani etuoikeutettu, kyllä! Mutta silti tällainen pieni varoituksen sana ja mielentilan purkaus tästä "odotuksen ihanuudesta". Ei se aina mene niin kuin Tömsröössä, kuten Maire tapaa sanoa.

Viime keväinen Ylläksen reissu todisti, että pikkuipanat voivat olla ihan loistavaa matkaseuraa kahdentoista tunnin ajan! Matkaa taitettiin vain iloisissa tunnelmissa!

Maire ja Saima ovatkin olleet mun ahkerimpia hoitajiani. Niin kuin Tiina tuossa aiemmin kertoi, olen ollut vahtimassa tyttöjä noin kerran viikossa Kuhmiksessa. Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että tytöt leikkii sairaalaa ja hoitaa mua suurimman osan ajasta, mä makaan sohvalla, palvelen niille ruuan pöytään ja sitten katsellaan vaikka vähän Muumeja tai Heinähattua ja Vilttitossua. Olenkin tässä muutamien viikkojen aikana saanut enemmän lääkkeitä ja rokotuksia kuin vuosiin. Lisäksi minulle on tehty pari sydänleikkausta, otettu röntgenkuvia, kipsattu kättä ja poistettu näppylöitä ja maksa. Lapsikin on oikeastaan jo syntynyt, kaikkien yllätykseksi se oli yksijalkainen nallekarhu, jonka hoitaja Maire halusi viedä omaan kotiinsa yöksi hoitoon, koska se oli niin suloinen. Hinkkalan käkättimet ovat kaikessa ihanuudessaan sellaisia aurinkoja, jotka piristävät jomottavimmankin päivän takuuvarmasti. Tytöt ovat jo tehneet yhdessä työnjakosopimuksen, että kun tädin vauva syntyy niin Maire vaihtaa vaipat ja Saima syöttää. Niin helppoa se on. Mihinkähän mua sitten edes tarvitaan? Ehkä tämä kaikki tuskailu onkin vain kompensointia siitä, että mua odottaa kohta siis niiiiin helppo elämä.... No aivan varmasti!