Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

torstai 24. toukokuuta 2018

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 
(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."
 
Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 
 
Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 
No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.


Banaanipannarit



4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 
Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.


Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 
Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti