Halkomäki: Näin se kesä(loma) toimii!

Heippandeeros!  

Kyllä, elossa ollaan!

Ei, en ole unohtanut plokia!

Joo, kyllä kirjoitan heti kun kerkiän! 

On tullut tiedusteluja...kun on ollut hiljaiseloa täällä plokin puolella. Osittain tarkoituksella, osittain ihan tahtomattakin. Nimittäin näiden kahden käkikellon kanssa painiessa päivät menevät aamusta alkaen niin hujauksessa, että yhtäkkiä onkin ilta ja kello lähestyy yhtätoista, eikä siinä enää plokia paljon päivitellä. Usein arki menee kuin juna kiskoillaan niin, ettei päivisin tapahdu oikein mitään mistä kirjoittaa, vaikka joskus olisikin hetki aikaa. Sitten kun olisi jotain ajatuksentynkää mistä kirjoittaa, niin aikaa ei tietenkään ole. Näin se homma etenee, mutta eihän tätä kai ikuisuuksia kestä?

Ihanan taviselämän keskelle on mahtunut muutama kohokohta, jotka jäävät erityisen mukavina muistoina  mieleen tältä kesältä.

Ylläksen kevätmaisemia Kesänkijärveltä.

 

Sade ei haittaa!

 

Toukokuussa tehtiin Anoppi-Armaan ja poikasten kanssa reissu Ylläkselle ihmettelemään Lapin kevättä. Pienoinen turnausväsymys lähti viikossa, iloisesti pulputtavat purot, lumilaikut patikkareittien varrella, päiväkahviseura, sauvakävelylenkit ja pyöräily&kantorinkkaretket poikasten ja Anopin kera virkistivät mieltä kummasti. Saatiin nauttia monenlaisesta säästä, auringosta ja sateesta, lämpömittarin heiluessa +6c-+30c välimaastossa. Lappi teki taas hyvää ihmiselle!

Puutarhamartat kotimäellä, kova kokoonpano!

 

Suloiset pionit jaksoivat taas kukkia!

Kesä täällä kotonurkissa on ollut satunnaista kitkemistä, kastelua, hiekkalaatikkoa, metsäretkiä, nikkarointia, vaunulenkkejä ja leikkikavereita. Alkukesän sateita uhmattiin sadevaatteissa ja sitten siirryttiinkin pakoilemaan helteitä mökille. Näiden kahden säärintaman väliin osuivat sekä pionien kukinta että Kirkastusjuhlat. Ikimuistoiset Kirkkarit, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli supermukavaa olla pitkästä aikaa vähän enemmän mukana järjestelypuolella, vaikkakin sitten vaan se kolme iltaa. Juhlien aikana tapasin taas monta entistä opetuslasta ja kuulin tilannekatsauksia opiskeluista ja työelämästä. Se lämmittää aina mieltä ihan hirmuisesti kun lapsukaisilla on asiat  hyvin ja siivet kantaa!!! Kotiin sain mieluisia yövieraita ja päivisin oli siskosaikaa saunanlauteilla. Juhlilla vallitsi erityisen leppoisa tunnelma ja fiilikset olivat kohdillaan. Yleensä Kirkastuksista palautumiseen menee vähintäänkin se viikko, mutta tänä vuonna oli toisin. Juhlien jälkeen meikäläinen oli ihan uudestisyntynyt, tarmoa täynnä ja niin ikionnellinen kolmesta illasta kotimökin ulkopuolella! Suuri kiitos niille ihmisille jotka tämän kaiken mahdollistivat!

Esikoinen joutuu tiskaan, kuopus vaan nautiskelee elämästään. Peruspeliä!

Aamu Kukkialla. Papan kanssa mato-ongella.

Jos kesällä on kuuma, niin silloin meidän mäellä on IHAN SIKAKUUMA! Niin kuuma, ettei lasten kanssa pysty tuossa ulkosalla olemaan. Ei ole varjopaikkaa, eikä tuulikaan osu juuri näille nurkille. Käytiin aluksi päiväreissuilla mökillä, mutta matkalaukkuelämään nopeasti kyllästyneinä pakkasimme matkaan reippaan viikon kamppeet ja asettauduimme taloksi Puutikkalaan. Tähänastisen kesän varmasti ihanin viikko. Mökkielämä, mikä ihana sana! Elämää vain perusasioiden äärellä, siihen oheen uimista, saunomista, hyvää ruokaa ja hyväntuuliset puuhalapset, jotka nukkuvat megapitkiä päiväunia. Tai ainakin toinen niistä nukkui! AH! On auttavia käsipareja ja seuraa. Ja sellainen harvinaisuus kuin aamupäiväkahvit. Ja naistenlehti. Ja äitin leipoma korvapuusti. Mä niin nautin!!!

Sappeen Bikeparkki on suosikkipaikka, tässä vielä potkupyörällä.

Helteiden vika tai ei, mutta meidän Pikku-Kiiskinäkin tunnettu esikoisemme oppi ajamaan pyörällä. Ahkeran potkupyöräilyn tuloksena hyvä tasapaino ja palava into koko touhuun. Rohkeutta kun vielä kasvattaa niin pyörän hallintakin luonnistuu paremmin. En olisi ikinä uskonut, että poika joka tuntuu olevan koko ajan rähmällään jossain näreessä ja kaatuilee jopa ihan paikallaan seistessäänkin, oppisi ajamaan pyörällä reilusti alle kolmevuotiaana. Mummulan pihatiellä koettiin pitkin kesää riemukkaita hetkiä kun pyörä kulki vinhaa vauhtia, ja lopulta lähti tärkeä puhelu Mummulle: Mummu mä pööräilin ihan ite!      Anpiliivipöl!

Ennen kisaa...

Henkilökohtaisesti kesän varmasti sykähdyttävin päivä oli viime viikon lauantai Jämillä. Mukana ihania ystäviä ja huikea fiilis! Maastopyöräkisat, matkana puolikas, n. 42 kilometriä. Viides kerta maastopyörällä tänä kesänä, eli huolellinen pohjatyö tehtynä, heh heh. Alla kolme alle 15 kilometrin lenkkiä ja yksi 24 km edellisellä viikolla. Lähdinkin kisaan ihan silkasta hurmoksesta ajamiseen, nauttimaan nopeasta reitistä ja omasta ajasta. Ja hienoa se oli! Päätin vetää heti alusta alkaen hyvällä sykkeellä ja antaa palaa niin kauan kuin paukkuja riittää. Niitä riittikin ihan kivasti, aina sinne 35 kilometriin asti. Sitten alkoi reisiä poltella mukavasti ja ylämäet tökkiä. Kaksi viimeistä kinkamaa piti taluttaa, vasemman jalan varpaat olivat jo tunnottomina, samoin oikean käden ranne. Eikä ne etureidet totelleet enää mitään. Niin paljon kuin Konasta ja naisesta sai siinä tilanteessa puserrettua irti, niin lujaa mentiin maaliin saakka. Sen jälkeen pystyin ensimmäisen tunnin ajan hokemaan vain Ai s***ana, ai s***ana...mutta soppalautasen ääresssä, jääkylmän suihkun jälkeen, irtosi jo palauttava tsiiiiisus! Niin hyvä mieli ja niin todella liekehtivät reidet!!! Koko loppupäivän! Seuraavat kaksi päivää ja yötä otinkin sitten särkylääkettä. Ei ehkä ihan fiksuin veto, mutta mitään en kadu! Mä sydän maastopyöräily!

...ja kisan jälkeen. Elossa silti.

No siinä se nyt oli, kesän kohoviisikko.

 

Ja hei, kesähän jatkuu vielä! Vaikka mitä kivaa voi olla vielä tulossa! Tässä kuitenkin kirsikat kakusta ja sen myötä helteiset terveiset kaikille plokiin eksyneille, elossa ollaan ja lujaa.

Lapset ja rikkaruohot kasvaa kilpaa meidän mäellä ja tää yrittää selviytyä siinä keskellä.

 Kuullaan taas kun keretään, toivottavasti pian!

Puntari: Jämi 84 mtb

Tämän kesän toinen kisastartti sijoittui elokuun ekaan viikonloppuun Jämi 84 MTB tapahtumaan. Sinne piti lähteä vaikka ei olisi huvittanutkaan, sillä tapahtuma on osa Jämi 147 triplaa, johon sekä minä että S ollaan ilmoittauduttu. Siitä käytiin kuittaamassa hiihto-osuus jo helmikuussa ihan onnistuneesti.

Viime vuonna Jämi näyttäytyi mulle varsinaisena ihmemaana. Takana oli Tahkon mutaralli ja Jämin tasaiset kangaspolut saivat suun väkisinkin hymyyn. Tai eihän siellä voi poluista puhua, enemmän tai vähemmän ne on uria ja teitä, mitä ajellaan. No, joka tapauksessa mukavaa ja vauhdikasta baanaa riittää.

Kävin perjantai-iltana vetämässä reilun parin tunnin kahvakuulailusession tässä lähitienoilla, eikä viikko mennyt muutenkaan varsinaisesti voimia keräillessä. Lauantaina tunsin heti aamusta, että reidet ja pakarat suunnistaisi mielummin mökille aurinkotuoliin kuin Jämille. Onneksi tulostavoite on mulla aina yhtä kova: pyörä ja nainen ehjänä maaliin. Jos vielä reissusta sattuu jollain tavalla nauttimaan, niin se on pelkkää plussaa.

Matkalla huoltoasemalla syöty aamupala heitti vatsan oudosti sekaisin. Kärvistelin Jämiareenalla aamupäivän miettien, paraneeko maastoon lähteä ollenkaan. Olo oli huono ja voimaton eikä hellekeli tekisi pyöräilystä  kovin helppoa. Käväisin pikaisesti katsomassa kilpasarjan lähdön ja ekan huoltopisteen ja kirimaalinkin tohinat kerkisin bongata. Sakke ajeli siellä varsin maltillista vauhtia, suunnitelmissa kiristää loppua kohti.

Meidät kuntosarjalaiset lähetettiin matkaan läheiseltä pesäpallo/koira/mikälie kentältä. Viime vuoteen verrattuna väkimäärä oli ainakin tuplaantunut. Heti lähdön jälkeen tiesin, että it's not my day. Siinä missä viime vuonna pyörä kulki kuin itsestään, tänä vuonna jouduin pyörittämään kampia ihan urakalla. Tiputtelin vauhdit alas ja annoin hätäisempien mennä ohi, toiveena että loppupäässä muutama oman sarjan selkä tulisi edes vastaan.

Outo vatsakivistys iski ekan kympin jälkeen, mutta häipyi onneksi seuraavan kympin aikana. Olo korjaantui muutenkin sen verran, ettei tarvinnut pelätä, että jarrutusjälkiä löytyy kisan jälkeen muualtakin kuin Jämin maastourilta. Areenan ohittamisen jälkeen sain pistettyä uuden vaihteen silmään ja pyörä alkoi kulkea vähän kovempaa. Oman sarjan selkiä tulikin ohitettua viimeisen parinkympin aikana muutama ja sijoitus oli maalissa lopulta 11. Aika huononi viime vuoden ajasta 2 minuttia, mutta olosuhteisiin nähden 2.14 on ihan ok. Onpahan siinä ensi vuonna sitten kirittävää. Erot kuntosarjan kähinöissä oli muutenkin mun mielestä aika pienet ja hyvänä päivänä sijoitus olisi voinus olla jotain muuta. Siis jos ja jos...

Tapahtumasta jäi taas kerran positiivinen maku. Iloitsin Saken hyvästä ajosta (kymppi pois viime vuoden ajasta), hienosta kesäsäästä (viime vuonna jäätävä kylmyys ja tuuli), mukavista järjestäjistä, erinomaisesta kasviskeitosta ja palkintosijoituksesta, jonka seurueemme juniori Iida nappasi minimaratonilla (tytön eka maastopyöräkisa ja heti palkinnon kanssa kotiin!).
Ensi vuonna Jämi tulee olemaan taas meidän kisakalenterissa. Täyspitkä matka ei vieläkään mua hirveästi houkuttele, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sen huomasin kyllä itsestäni, että sellainen teknisempi polku sopii mulle paremmin kuin tuollainen ränni, jossa pitää vaan luukuttaa aivot narikassa niin kovaa kuin pääsee. Mutta silti Jämin reitti on sairaan kiva ja kun ne ei vielä yritäkään tehdä siitä mitään Suomen suurimmat ylämäet -tyyppistä tapahtumaa, niin kelpaa mulle oikein hyvin!