Kyllikit: Sadan sortin päiväkahvit

Ennen kuin tässä päästään irti Lapin reissun fiiliksissä, on ihan pakko kertoa meidän kylän ainutkertaisesta kesätapahtumasta joka ajoittui juuri siihen reissun alle. Se oli Kirkastuksen lisäksi toinen kyllikkien kesän kohokohdista!

Mehän ollaan paitsi sellaisia oman elämämme marttoja, niin myös ihan oikeasti Marttojen jäseniä. Aitoon Martat ovat tietenkin omalta osaltaan huomioineet Suomen juhlavuoden osana Pälkäneen kunnassa järjestettäviä sataa juhlavuositapahtumaa. Suomi100 - tapahtumia ideoidessa joku martoista sai melko villin idean siitä, että järjestettäisiin kaikille avoimet päiväkahvit, joissa tarjottaisiin sataa erilaista sorttia kahvipöydän herkkuja. Koska Martat ja kahvi kuuluvat saumattomasti yhteen. Ja koska päiväkahvit ovat vahva osa suomalaista kulttuuria. Ja siksikin, että meillä on valtavasti suomalaisissa kahvipöydissä vuodesta toiseen viihtyviä herkkuja jotka ansaitsevat nousta parrasvaloihin niiden vanhojen ja osin unohdettujenkin lisäksi. Samalla päätettiin tietysti viettää myös kansallispukujen tuuletuspäivää, sillä upeat puvut ansaitsevat päästä edes juhlavuonna näyttävästi esille.

Ja ei kun tuumasta toimeen! Melko pienellä mutta pippurisella porukalla näitä pitoja ryhdyttiin valmistelemaan ja sitten lopulta Martan päivän lähestyessä pystyttämään ihan keskelle Aitoota, Marttilan tilan vehreään pihapiiriin. Arvaatte varmaan että jos tämä marttailu nyt on ihan meidän kyllikkien spessujuttuja, niin leipominenhan saa meidät aivan villeiksi! Oikeastaan kolmen sukupolven kyllikit pitivät uunit päälle ja essut eteen, sen verran asiasta innostuttiin. Eniten pöhinää löytyi Halkomäestä, jossa ensimmäiset leivonnaiset nostettiin uunista pakastimeen heti kun raparperin varret pilkottivat maasta. Leipomisen hektisimmät vaiheet olivat kaksi viikkoa ennen juhlia, kun kaikki perinnesuosikkireseptit kaivettiin kätköistä. Purkit ja purnukat täyttyivät sokerikaneliässistä, lusikkaleivistä, suklaasydämistä, Eila-anopin pikkuleivistä, siirappipipareista, Hanna-tädin kakuista, pähkinäpikkuleivistä ja mitä näitä nyt onkaan. Aika montaa eri sorttia äidin kanssa taikinoista väännettiin. Ja kivaa oli! Niin kivaa, että välillä mietittiin ollaanko tässä ihan täysjärkisiä. (Onneksi tiesimme, että samalla hetkellä uunien ääressä hääräsi monta muutakin meitä hurahtaneita, eli ei hätää...)
Kahtena viimeisenä päivänä minä laitoin liukuhihnan pyörimään ja tein paistettavat juustokakut sekä hyydykekakut. Taisin siinä vähän lisää mokkapalojakin leipoa. Ja jotain muuta pientä. Ja sitten päivää ennen kekkereitä käytiin valmistelemassa porukalla puitteet kuntoon, pöydät tarjoilutelttaan ja vieraille, kahvinkeittopaikat sun muut valmiiksi. Pakko todeta että melko täpinöissäni olin siitä kaikesta, ei meinannut uni tulla yöllä silmään. Siinä vielä puoliltaöin silittelin kansallispuvun puseroa ja esiliinaa käyttökuntoon ja mietin että mistä saisin hommattua viimehetken paniikkihankintana valkoiset sukkahousut pukuni kanssa. Mutta kaikkein eniten jännitettävää oli säässä, joka oli vähän fifti-siksti. Ennusteet eivät lupailleet sadetta, mutta silti paksut harmaat pilvet peittivät taivasta vielä edellisenä päivänä, kuten oli tehnyt jo parin viikon ajan. Vankasti luotin kuitenkin siihen, että kerran hyvä sää oli tilattu, se myös saataisiin!

Martan päivän aamu valkeni harmaana ja kului kuudesta asti viimeisissä valmisteluissa, kakkujen koristelussa ja kaikkien loppujen kakkulapioiden metsästyksessä. Lopulta kansallispuku oli pakattuna autoon ja kakut kylmälaukuissa. Ja koppa kaupalla kaikkea sälää myös. Juhlapaikalla laitettiin porukalla hihat heilumaan ja lopulta oltiin siinä vaiheessa, että pöydät oli katettuna ja oli aika mennä vaihtamaan ykköstä ylle. Savottaorkesteri Enso Kusetti saapui paikalle, taivaalta tihutteli hetkisen pientä pisaraa, mutta kun kello tuli yksi, alkoivat pilvet rakoilla ja kohta Aitoon yllä loisti sininen taivas ja upea auringonpaiste! Kahden viikon sadejakson jälkeen meille suotiin lopulta upea juhlapäivä! Kyllä meinattiin Tiinan kanssa haljeta onnesta siellä kahvipisteellämme; tästä tulisi upea päivä! Ja niin tulikin! Väkeä saapui heti runsaslukuisesti paikalle ja meillä riitti sutinaa kahvin, teen ja mehujen jaossa.

Pitkien herkkupöytien kaikki 108 erilaista sorttia tekivät kauppansa. Osa tarjoilulautasista tyhjeni hyvinkin nopeasti. Pikkukyllikit kiertelivät kahvivieraiden joukossa tarjoilemassa Pandan Suomi-juhlakonvehteja. Paikalla oli hieno tunnelma ja väki kovasti innoissaan hauskasta ideasta. Kahville saapui niin aitoolaisia kuin väkeä ympäri kuntaa, osa jopa kauempaakin. Mökkiläiset tulivat tapaamaan tuttujaan ja osa toi omat mökkivieraansakin mukanaan katsomaan paikallista meininkiä. Kansallispukuja oli kaivettu kaapista yllättävän paljon joten kansallispukujen tuuletustapahtumana nämä kekkerit onnistuivat myös yli odotusten!

Kaksi ja puoli tuntia me Tiinan kanssa kaadettiin kahvia, ja lopulta kerkisimme itsekin istahtamaan pöydän ääreen muiden marttojen kanssa. Tapahtuma oli purkissa! Kuppi kahvia ja joltakin tarjoilulautaselta pelastettu puolikas kääretortun pala. Ylävitosia marttakavereiden kanssa. Helpottunutta huokailua, ihastusta päivän tunnelmasta. Onnistumiset iloa. Hämmennystä suuresta vierasmäärästä ja ihmisten reaktioista. Ja siitä että supikkaista oli kaikessa siinä tohinassa irronneet pohjat. Kokonaan. Hetken huili. Ja sitten taas hyvin nopeasti takaisin perusasioihin, arkivaatteet ylle ja purkuhommiin. Rivakasti oli puitteet purettuna ja auto täynnä pesua odottavia tarjottimia, termoksia ja lautasia kahden ylikierroksilla riekkuvan kääpiön lisäksi.

Kiireen vilkkaa kotiin, tiskikone päälle, käsitiskillä loput. Kaikki kamppeet kuivattuna keittiön työpöydälle. Minuuttiaikataululla mentiin. Viimeiset tavarat reppuun reissua varten. Lapsille jääkaapista nassuun loput maksalaatikon jämät. Evääksi kuorin pussillisen kesäporkkanoita ja pari näkkäriä tyhjästä leipäkorista. Muuta syötävä en enää löytänyt. Vaatteiden vaihto, reput ja pikkupojat autoon. Sitten kohti Tamperetta ja yöjunaa. Siinä vaiheessa loma tuntui enemmän kuin ansaitulta!
Hyvin valvotun yön jälkeen tuntui ihanalta löytää itsensä Kolarin rautatieasemalta.

Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa II

Hanna:
Ihan aluksi on pakko mainita, että Kirkastuksen alkaessa itselläni oli päällä suhteellisen vahva romantiikansävytteinen tunnelataus. Se johtui edellisen päivän liikuttavasta tapaamisesta, jossa kohtasivat tammikuussa etsimäni Armaksen tytär sekä isotätini Terttu. Tuosta kohtaamisesta ehkä myöhemmin lisää plokissa. Mielentila oli siis herkillä jo valmiiksi, mikä kuitenkin sopi hyvin yhteen Kirkastusfiilisten kanssa.

Tiina räpäytti jo ilmoille Kirkastuksen tunnelmia aikamoisen satsin, joten minä ajattelin valottaa hiukan sitä, mitä tapahtui kulisseissa tänä kesänä. Ja joo, pakkohan on myös vähän hehkuttaa tämän vuoden omia Kirkkarifiiliksiä siinä sivussa.

Meillä täällä Halkomäessä on aina melkoinen kuhina Kirkastuksen aikaan. Vuosien saatossa se kuhina on muuttanut muotoaan, mutta aina on yhtä hauskaa kun tupa on täynnä, pihassa telttoja ja säpinää piisaa aamusta iltaan. Ja yöhönkin. Kirkastus on ihan kuin mikä tahansa juhlapyhä siinä mielessä, että siihen pitää valmistautua asiankuuluvasti; järkkäillä paikkoja, siivoilla, leipoa, hankkia jääkaappi täyteen ruokia ja juomia, kaivaa vieraspatjat esiin ja pöyhiä tyynyt kuohkeiksi. Luonnollisesti myös katsoa valmiiksi pussit palautuspulloille ja varmistaa että grillissä riittää kaasua. Tänä vuonna se jäi varmistamatta, hah hah. Onneksi naapuri asuu lähellä! Perheellistymisen myötä valmistautuminen Kirkastusjuhliin on tiivistynyt aina vain lähemmäksi juhlia, ja niinpä vielä lauantaiaamuna pyöräytin pellillisen mustikkapiirakkaa festarivieraille, koska perjantaina leivotusta pellillisestä oli syöty jo yli puolet. Mitään pikkupiirakoita on siis turha leipoa!

Tiina pesueineen saapui meidän hoodeille jo hyvissä ajoin ja yhdessä päivitimme jääkaapin sisältöä ja teimme suunnitelmaa illan kuvioista. Yläkertaan oli serkkutytöille pedattu siskonpeti valmiiksi lastenhuoneeseen ja kun omat nassikatkin päätyivät hajautetusti Mummuloiden hoitoon niin sain ennen neljää lähteä hyvillä mielin tekemään ensimmäistä työvuoroa. Pikaisesti sidoin vielä pihapenkin pioneista kimput päkkärin pöydille, että olisi edes jotain tunnelmatuojaa niihinkin kopperoihin. Tiina jäi vielä lisäämään ripsaria kun polkaisin Volvon kiitoon kohti Honkalaa. Kotona riitti silti vielä säpinää.  Illalla saunan täyttivät hikiset pyöräilijämiehet, joille Kirkastuksen lauantailenkistä, saunasta ja festareista on jo muotoutunut vuotuinen perinne.

Kukkia Päkkärille.



 

Mun on pakko myöntää, ettei mulla ole ikinä hajuakaan kuka artisti esiintyy Kirkastusjuhlilla minäkin päivänä. Paitsi tietysti Apulanta, perinteinen maanantain kunkku. Sillä kun ei ole mitään väliä kun kaikki kolme iltaa menee työvuorossa ja siinä ohimennen ehtii jotain keikkaa aina pätkän kuuntelemaan. Tänä vuonna kuitenkin päätin, että aion joka ilta kuunnella yhden keikan ihan kokonaan jos se suinkin töiden puolesta on mahdollista. Kun päkkärihommat oli laitettu valmiuteen ja Juhlatalon artistit moikattu niin hain Tiinan pelipaikoille. Pikaisen tsekkauksen jälkeen suuntasimme kuuntelemaan Aurooraa, joka sai heti letkeän festarifiiliksen valloilleen. Sitten oli vuorossa illan kuuma peruna. Samulin keikka. Ja sori vaan, nyt tulee mun Kirkastukseni ainoa tosihehkutus... Samulin musa on uponnut muhun jo muinaisista Peggyistä lähtien, mutta syvemmän merkityksen se on saanut Vaiheet -levyn kautta. En ole koskaan saanut nähdä ja kuulla Samulia livenä ja siksikin tämä mahdollisuus kutkutti ja liikutti mieltä. Halusin kovasti käydä häntä moikkaamassa jos osuisi kohdalle, mutta kauhukseni en tiennyt yhtään mitä olisin sanonut, koska mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä. Lopulta päätinkin rohkaista mieleni ja käydä sanomassa vain MOI ja että sanat eivät nyt riitä muuhun. Se oli hyvä päätös. Kun musiikki on sydämessä niin ei siinä paljon sanoja tarvita. Samuli ymmärsi sen, ja oli jopa otettu. Sanoi saavansa sellaisesta voimaa. Ah! Sillä hetkellä tuntui, että mun elämäni oli juuri saanut täyttymyksensä ja voisin jättää koko Kirkastuksen siihen ja elää onnellisena elämäni loppuun asti vaikka sillan alla. Keräsin kuitenkin itseni ja kotiavaimeni ja menin kuuntelemaan keikan. Oi ja voi. Sitä karismaa. Ääntä. Bändiä. Tunnelmaa. Sitäkään ei voi sanoin kuvailla. Garnierit poskilla valuivat aina vain alemmaksi mitä pidemmälle keikka eteni. Tähtipölyä -kappale räjäytti sitten koko potin. Keikan jälkeen hilpasin päkkärin kautta nyyhkien kohti omaa työmaatani kun Samuli tulikin vastaan. Kysyi, täyttikö hän kaikki odotukseni ja halasi lujasti. Kerroin itseäni keräillen, että Tähtipölyä on aika arka kappale mulle, ja että toivoisin viranomaisten kieltävän se radiosoiton kokonaan, koska maantiellä se aiheuttaa mulle lukuisia vaaratilanteita. Ihan niin kuin Juha Tapion Ohikiitävää aikanaan. Sitä kykynen jo kuuntelemaan ilman että on pakko pysäyttää auto...

Se ilta oli sitten siinä. Sen enempää ei voisi pieni ihminen enää saada. Ei Kirkastusjuhlilta, ei maailmalta. Tai niinhän minä luulin. Juhlatalossa mun holhouksen alaisena olivat vielä Auroran jälkeen A. Aallon Rytmiorkesterin pojat. Sarjassamme ylisympaattiset ja yli-ihanat. Suursuosikit saapuivat Honkalaan ilman minkäänlaista raideria tai muitakaan vaatimuksia. Kylläpä heitä olikin kiva holhota, kun ei tarvinnut pokkuroida vihersmoothieita tai proteiinipatukoita pöytään, niin kuin rokkiliiterin kukot vaativat. Kaksi settiä sitä viihdyttävintä tanssimusaa laittoi ohimennen aina omankin tanssijalan vipattamaan. Vielä kun osaisi tanssia niin sitten se vasta vipattaisikin...  Lopulta hyvin sujunut ilta oli pulkassa ja Rytmiorkesterin pojatkin lupasivat tehdä comebackin sunnuntaina, niinpä Tiinan kanssa suuntasimme odottavin mielin kotikonnuille ja nukkumaan. Pienten baileys-tömpsyjen kautta tosin...

Tiinan synttäreitä juhlistettiin sunnuntaiaamuna kakulla, kahvilla ja kuohuvalla! Ja sitten saunaan...

Sunnuntai on aina siitä jännä päivä, että pitäisi pystyä keräämään itsensä sängystä aamusaunan kautta marssille sen jännitysnäytelmän myötä, että mahtuuko marssipuku päälle. Jälleen kerran nippa nappa niukin naukin. Tosin housujen nappi piti jättää auki ja ratkoa viime hetkellä eteisessä askartelusaksilla takin sivusaumojen sisäänotot auki. Mutta mitäs pienistä. Miten ne kuteet aina kutistuukin kaapissa? Lakkikin on niin tiukka, että kun sen kotona laittaa päähän, niin sitä ei saa pois hikisestä päästä kuin pihtien kanssa.
Niin kuin Tiina kertoikin, marssi oli tänä vuonna erityisen tunteikas. Jos se saa aina meidät liikutuksen valtaan, niin tänä vuonna erityisesti. Se toi niin vahvasti esille sen, että yksi oli poissa. Honkalan pihalla itketti jo niin, etten tahtonut pysyä enää tahdissa ja Tiinan kanssa koitettiin tsempata toisiamme. Päiväjuhlaa hetken seurailtuamme suunta kohti kotia, grillailua ja valmistautumista jo kohta alkavaan työvuoroon. Pöhinä oli hyvä!

Ilta meni tutulla kaavalla ja festarihumussa oli mukana myös hulvaton Aurinkojumala -bändi, josta povailimme jo Apulannan seuraajaa sitten kun Apiksen sedät eivät enää jaksa heilua. Eli joskus
2050 -luvun puolivälissä. Illan keikkavalintana meillä oli Paula, joka todella osasi ottaa yleisönsä ja loihti bändeineen Rokkiliiteriin mielettömän tunnelman. Tiinan kanssa yhdessä notkuttiin liiterin ovenpielessä ihan fiiliksissä. Ja niissä fiiliksissä oli hyvä jatkaa iltaa eteenpäin. Joskus kahden jälkeen hyvästelin Aallot ja heitimme aitoosiskomme Riinan kotimökilleen ja kömmimme itsekin petiin.

 

Tuli maanantai ja panokset koveni. Koitettiin huilata ja kerätä voimia, mutta kotona pyörivät ipanat veivät enimmän huomion joten työvuoro putkahti taas nopeasti eteen. Tiinan kanssa mietittiin, että miten muistettaisiin Elastista, joka saapuisi 15 vuoden odotuksen jälkeen Aitooseen. Mitä viedä miehelle, jolla on jo kaikkea? Tiina hankki VPK:n historiikin ja minä väsäsin kimpun kauneimmista pioneistani mitä mulla oli. Vaaleanpunaisista. Ja valkoisia akileijoja sekaan. Sen kiikutimme miehelle hetimiten kun mersu kaarsi päkkärin pihaan. Hiljaa mielessäni toivoin, etteivät pioneissa majailevat muurahaiset vaan tekisi mitään omaa yhdyskuntaa sinne Mersun repsikanpuolen kuramaton alle... Ela saattaisi tykätä kyttyrää? No hei, maaseudulla on vaaransa!

Luonnollisesti päivän keikkavalinta oli helppo tehdä ja kyllä oli mahtavaa. Alkukeikasta nappasin syliini vieressä kököttäneen ehkä noin 4vuotiaan pikkutytön, joka ei nähnyt lattiatasosta vilaustakaan Elastisesta pikkusiskon keikkuessa isänsä harteilla. Pieni painoi kuin lyijy, mutta oli selvästi onnessaan päästessään näköalapaikalle. Kun tämä tiimi jätti keikan kesken siirryin ihmistelineeksi Mairelle, ja siinä sitten yhdessä pistimme pileitä pystyyn. Kolmen sukupolven voimin kuuntelimme positiivista ilosanomaa kun Kari-Pappakin liittyi mukaan. Käsittämätön keikka ja kädet ihan kuoliossa!
Loppuillan loppuhuipennuksena oli tietysti Apulanta ja mukavista mukavin Sipe. Suuresti arvostamani ihminen, jonka tapaamisesta tulee aina yhtä rauhaisa ja hyvä olo. Apiksen rytkytellessä liiterin lankkuja yön hämärässä tyhjentelin jo Juhlatalon juomakaappeja ja häädin päkkärille pesiytyneitä ihmisiä hiljalleen pois siivouksen tieltä. Siinä vaiheessa tippa pyrki linssiin ja väsymys puseroon; miten hienot festarit taas kerran! Miten hieno talkooväki, yleisö ja bändit! Artistien ihmetykset talkoilla tehdyistä festareista, hehkutukset Aitoon hengestä ja kiitokset hyvin toimivista järjestelyistä eivät olleet hölynpölyä. Ne olivat totta. Silloin puoli kolmen aikaan se tuntui niin tosi hyvältä! Pikaisten moikkailujen kautta siirryimme Tiinan kanssa kotiin ja naapuriin saunomaan. Talkoohiki pois ja kolmen päivän nihkeänpölyiset vaatteet. Pojat jäivät vielä lauteille kun me lähdettiin kävelemään kesäsateessa kotiin, paljasjaloin, pikkuhousut ja kuoritakit päällä. Oli Kirkastusjatkot ja ihminen väsynyt, mutta onnellisimmillaan!

Kyllikit: Heikko flaksi?

Uusi mukaeltu suomennos
Hämeen Kirjapaino Oy, Tampere 1930

Meidän plokin kuvauksessa on sana romantiikka. Se ei tähän mennessä ehkä ole ollut täällä ihan kantavana voimana, mutta asiaan tulee hienoinen korjausliike. Sitä näköjään kaivataan tämän hektisen nykyajan, pikasuhteiden, somerakastumisten ja tekstarijättöjen aikakautena. Aikakautena, jolloin entisen niin sanotun tyttöystävän voi kuitata unohdetuksi toteamalla, että v**** se olikin ihan lehmän näkönen muija. Aikakautena, jolloin somessa on esitelty koko maailmalle tissivako ja töröhuulet ja heruteltu ihkuja kommetteja tuutin täydeltä  *komee*säki*ihana*art*gomeis*säki ihana*sää oot* siis aww*sinä myös*ask me*kaunis*ihanin kulta* Uuu*
ennen kuin on edes naimalupa rippikoulusta hankittu. Nih. Se on kauheeta se. Takaisin vanhan ajan suomifilmirakkaus, Tauno ja Ansa ja heinälatoromantiikka. Takaisin kunnon styylamisaika, flirttailu ja vonkaaminen. Saatille siitä, nuoret miehet!
Tyttöjen ei sentään tarvitse lämmitellä kansantanhuharrastusta, mutta pakkeleista kun karsivat puolet ja pidentävät vähän paidanhelmaa, niin sekin jo auttaa paljon. Käy parempi flaksi, ehkä.

Koska kaikesta tästä ah niin ihanasta romantiikasta ollaan jo melkoisesti vieraannuttu, on meidän syytä pitää pienimuotoista kurssitusta täällä Maitolaiturilla. Viikkokatsaukset Lemmen Kirjurin parissa alkakoon!

Eli kaikki te äidit ja isukit siellä ruutujenne ääressä, nyt jälkipolvet opiskelemaan tänne Kyllikkien kanssa. Ja kaikki te sinkut, ikisinkut, peräkammaripojat ja vanhatpiiat, tästä nyt vinkkejä jemmaan takataskuun ja essunhelmaan! Jos olet salaa rakastanut sitä samaa lähikaupan myyjää jo vuosia, niin nyt on aika ryhdistäytyä ja laittaa sulkakynä heilumaan!

 

Jotain tällaista. Ja ensi viikolla lisää!