Puntari: Pyörällä Nizzassa

Talvella, kun kerrottiin meidän Ranska-suunnitelmista kavereille, multa kysyttiin miten sain Saken suostuteltua tuollaiseen reissuun. Että miksi juuri Etelä-Ranskaan? Suostuttelu oli itse asiassa helppoa: kerroin sille, että siellä on toooosi paljon maantiepyöräilijöitä. (Hannan kans kesällä -11 Nizzassa ihmeteltiin sitä väkimäärää, mikä suhasi rantateitä maantiepyörillään ja tietysti raportoitiin siitä kotijoukoille).

Reissun lähtökohtana oli siis se, että meidän ja kahden kuukauden vaatteiden lisäksi mukaan pitää pakata mahdollisimman paljon pyöriä. Lentokone suljettiin kulkuneuvona pois heti kättelyssä ja todettiin, että helpoin tapa saavuttaa kohde on ajella autolla halki Euroopan. Niinpä meidän Transportterille varattiin paikka Finnlinesilta  Helsinki-Travemunde välille.
Pakkaamisessa täytyi tietysti olla tarkkana: kaikki turha ylimääräinen jätettiin kotiin, mutta toki matkaan pakattiin mm. pilatesrulla, 3 kahvakuulaa ja viisi polkupyörää. Lähtöä tehtäessä tilanne oli hyvä: takakontissa oli tilaa vielä n. 50 cm katonrajassa, mikä tarkoitti sitä, että tuliaisiakin voitaisiin hankkia.

Minä ja likat tyydyttiin yhteen pyörään per naama, mutta Saken täytyi toki saada oma menopeli niin maantielle kuin maastoonkin. Mulla oli vanha Konani varustettuna kapeammilla renkailla, Sakella joku santakrutsi ja kupe. Tytöillä tietty normipyörät, millä kotonakin ajelevat.

Ranska osoittautui pyöräilymaana juuri niin hyväksi kuin oli ajateltukin. Nizzan ympäristö tarjosi sopivasti haastetta korkeuserojen muodossa. Meillä oli onneksi sellainen työnjako, että S kävi ensin tiedustelulenkillä ja kertoi sitten, minne mun kannattaisi / ei kannattaisi mennä. Suosikki lenkiksi mulle muodostui ajo läheiseen Aspremontin kylään. Meiltä oli sinne reilun 10 km yhtäjaksoinen nousu. Onneks maisemat oli niin hienot ja matkalla riitti hulppeita taloja ihailtavaksi, joten tavallaan sitä ylämäen kauheutta ei aina edes tajunnut. Takaisin kotiin tultiinkin sitten jarrut savuten ja pelkokertoimet huipussaan.

Legendaarisella Nizzan Promenadella kävin fillarilla vain kerran. Sinne oli meiltä vajaa 6 km matka, mutta kun sinne piti sukkuloida nopeatahtisen kaupunkiliikenteen seassa, niin meinasi käydä mulle vähän stressaavaksi. Promenadella ajelu olikin sitten ihan leppoissaa, kun siellä oli oma pyöräkaistansa.
Muutenhan Nizzassa pyöräilyväylät ovat aika tuntematon käsite. Kun lähti liikenteeseen, siellä todella oli liikenteessä. ONNEKSI pyöräily tuntui olevan kiinteä ja rakastettu osa paikallista kulttuuria. Kertaakaan en kohdannut vihamiehistä suhtautumista autoilijoiden toimesta, vaan tietä annettiin ja mutkateillä osattiin arvioida ajovauhdit niin, että siellä mahtuivat kaikki tienkäyttäjät kulkemaan. Tiukimmissa ylämäissä autosta saatettiin jopa avata ikkuna ja huutaa "bon courage" tmv. kannustavaa. Ja vaikka mä hinkkasin teitä vanhalla pyörällä enkä näyttänyt yhtään proolta, niin ohitse vilahtaneet tyypit (jotka näyttivät ajoasuineen ja pyörineen kuin suoraan Tour de Francelta eksyneiltä) aina moikkasivat tai näyttivät peukkua.

Sakke kävi ajelemassa maantiellä pitkiä lenkkejä ja testaamassa joitain legendaarisia nousujakin, joissa mm. Armstrong on aikanaan kuntoaan testannut. Lisäksi S röykytti Krutsillansa paikallisia vuorenrinteitä ylös-alas, sillä seurauksella, että kämmenluu murtui toisesta kädestä ja pyöräilyt oli muutamaksi viikoksi jätettävä ohjelmasta pois. Itse totesin sen, että maastopyörä olis ollut aika turha kapine mulla reissussa, sillä reitit olivat tosi haastavia joka puolella.

Tyttöjen kanssa pyöräily jäi vähemmälle kuin oltiin kuviteltu. Koska meidän talo sijaitsi jyrkähkössä rinteessä, olisi sieltä lähtiessä tarvinnut ajaa vaativa alamäki ja kotiin tullessa päästä se sama mäki ylös. Ei niin helppoa hommaa 4- ja 5-vuotiaiden kanssa. Pyöräilyä varten S löysi alueelta pari metsäistä puistoaluetta, joissa paikalliset viettivät viikonloppupiknikkejä ja joista löytyi tasaista aluetta pyöräilyyn ja pelailuun. Niinpä pakkasimme pyörät autoon ja kävimme näillä alueilla likkojen kanssa fillaroimassa.

Parasta reissussa oli tietysti se aikatauluttomuus, joka mahdollisti panostamisen kuntoiluun. Monesti vuoroteltiin lastenhoitoa niin, että toinen meni aamupäivällä liikkumaan ja toinen iltapäivällä. Ja jos haluttiin molemmat hoitaa treeni pois jo aamusta, niin S lähti usein pyöräilemään ja mä tein rankahkon kahvakuula/lihaskuntotreenin kotipihassa. Auringossa Välimerta katsellen sekin oli aika kivaa (myös naapureiden mielestä, jotka luultavasti eivät olleet koskaan kahvakuulaa nähneetkään).

Ai niin, ja oli Nizzassa ehkä maailman ihanin pyöräliikekin. Paikallinen Spessun store oli paitsi iso ja hyvä valikoimiltaan, niin siellä oli myös oma leikkinurkkaus lapsille! Mehän viihdyttiin siellä useampaankin otteeseen koko perheen voimin.