Halkomäki: Rahat takaisin!

Tasan vuosi sitten istuin Dubain hillittömässä kuumuudessa aurinkovarjon alla, luin kirjaa ja katselin ulapalla siintäviä öljynporauslauttoja. 

Nautin olostani...

(Huokaus...)

Halkomäki on ollut plokissa nyt hiljaisempana osapuolena ja siihen on syynsä. Yksin kotona sairaslomalla käkkiminen ei tunnu olevan sitä kaikkein luovinta aikaa. Ei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Ajatuksetkin kiertää samaa rataa yhä vain karmistuvan olotilan ympärillä.
Ajattelinkin varoittaa tässä vaiheessa, kun sentään vielä sormet toimivat ja kykenen kävelemään tähän koneelle, kaikkia niitä poloisia jotka yhtään suunnittelevat vatsansa kasvattamista lisääntymistarkoituksessa. Nimittäin ei ole hääppöistä tämä touhu. Paljon on kuultu markkinapuheita siitä miten tämä on naisen elämän parasta aikaa/ olin elämäni vedossa/ näytin kauniimmalta kuin koskaan/ nautin raskaudesta joka solullani/ harrastin liikuntaa normaalisti synnytykseen saakka/ voisin aina olla raskaana, niin ihanaa se oli...
JOO-O. Voihan se varmaan noin ollakin. Jollakin meistä. Harvoin kuulee kommentteja, että raskaana oleminen on ihan hanurista!!! Ehkei sitä kehtaa ääneen sanoa, kun kuitenkin hyvän asian puolesta joutuu kärvistelemään. No minä kyllä kehtaan. Voisin vaikka vaatia rahojani takaisin tämän luokan huijauksesta. Tai voisin vaikka heti tehdä Kelalle anomuksen, että raskauden kanssa kärvisteleville maksettaisiin jotain ylimääräisiä kärsimyskorvauksia ihan jo vaikka siitä hyvästä, että pettymys raskausajan todellisuuteen on voinut olla valtava. Ja että suklaata kuluu enemmän kuin normiraskauksissa. Saahan keliakikotkin jotain apurahaa! Tai että syksyn kohokohta, Stockmannin hullut päivät jäävät liikuntakyvyn heikentyessä kokonaan väliin. Tai vaikka ihan vaan siksi, että elämä kutistuu hiirenpapanan kokoiseksi!

Vaikka en elätellytkään mitään ruusuisia haaveita odotusajasta, saati koko touhusta, on tämä kokonaispaketti ollut silti melkoinen yllätys. Tiesin, että toisilla voi selkä sanoa sopimuksensa irti ja pakottaa vuodelepoon, joillakin vaivaa raskausmyrkytys tai ennenaikaiset supistukset. Tai voi olla verenpainetta ja sokerisekoiluja. Alkuraskaudesta olin valmistautunut möyrimään pää vadissa makuuhuoneen ja kylppärin väliä, mutta kuinkas kävikään: voin oikein mainiosti ensimmäiset kolme ja puoli kuukautta. Ei tietoakaan pahoinvoinnista, väsymyksestä tai ylipäätään mistään negatiivisesta. Ehdinkin jo ajatella, että tämä hommahan sopii meikäläiselle! Ei pitäisi nuolaista ennen kuin...heh heh. Viikosta 16 alkoi jatkuva supistelu, sen mukana menivät yöunet ja tilalle tuli tukala kivikova kokonaisolotila, johon ei auttanut kuin se, että makasi härskisti pitkänään aamusta iltaan. Mallorcameiningillä. Kaveriksi supisteluille tulivat helvetilliset lantiokivut, jotka pahimpina päivinä vievät liikuntakyvyn kokonaan. Kaikki liikunta, jopa 900 metrin rauhaisa iltakävely on pitänyt jättää, mitään paria kiloa painavampaa ei voi kantaa tai nostella ja kyykkyyn meneminen on ihan mahdotonta. Ensin korvienvälillä kesti  tovi tottua uuteen vanhainkotimaiseen elämäntyyliin. Tosin vanhainkodissakin on varmaan vetreämpää porukkaa... Nyt pitää opetella kestämään sitä, että voi olla monta päivää, ettei kivutonta hetkeä ole kuin niiden muutaman tunnin aikana jotka saa nukuttua. Missään asennossa ei ole hyvä olla viittä minuuttia pidempään. Pitäisi kai harjoitella ilmassa leijumista josko se auttaisi?
Että tämmöistä täällä noin karkeasti jaoteltuna. Ja suunta on koko ajan kohti jotain uutta kremppaa karmeampaa olotilaa. Kaupan päällisiksi on tietenkin tullut myös liuta kaikkia muita mukavia "pikkuvaivoja", jotka tuovat sopivasti oman lisänsä tähän soppaan.  Että on tämä vaan hienoa aikaa!!! Eikä mua todellakaan lohduta kommentit: eihän sulla ole enää kuin kaksi kuukautta jäljellä, sitten se on ohi! KAKSI KUUKAUTTA!!! Kaksi hemmetin pitkää kuukautta. Kun jo päivät tuntuvat ikuisuudelta. Onneksi toi pikkuipana tuolla vatsamakkaroiden takana on autuaan tietämätön mitä hänen valmistusprosessinsa äiskäparalle aiheuttaa. Sehän ei muuten kehtaisi tulla sieltä ikänä ulos! 

Kun saisi edes yhden normioloisen päivän niin se auttaisi taas jaksamaan. Kroppa alkaa väsyä jatkuvaan kipuun ja unettomuuteen. Mutta onneksi sitä ei ole siis kuin se kaksi kuukautta jäljellä...sitten kärvistelläänkin sen raivopäisen pikkuihmisen kanssa joka huutaa koliikkia ja maailman tuskaansa ensimmäiset neljä vuotta. Jos tulee äitiinsä, se ei syö eikä nuku, jos isäänsä, sillä on kaikki mahdolliset allergiat ja astmat ja se oppii ajamaan moottorikelkalla ennen kuin  kävelee. Huoh.
Yritän vakaasti kuitenkin uskoa, että lopputulos olisi kaiken tämän väärti. Ja tiedän kyllä, että moni viettäisi 9 kuukautta vaikka aidan seipäänä että saisi lapsen. Tiedän olevani etuoikeutettu, kyllä! Mutta silti tällainen pieni varoituksen sana ja mielentilan purkaus tästä "odotuksen ihanuudesta". Ei se aina mene niin kuin Tömsröössä, kuten Maire tapaa sanoa.

Viime keväinen Ylläksen reissu todisti, että pikkuipanat voivat olla ihan loistavaa matkaseuraa kahdentoista tunnin ajan! Matkaa taitettiin vain iloisissa tunnelmissa!

Maire ja Saima ovatkin olleet mun ahkerimpia hoitajiani. Niin kuin Tiina tuossa aiemmin kertoi, olen ollut vahtimassa tyttöjä noin kerran viikossa Kuhmiksessa. Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että tytöt leikkii sairaalaa ja hoitaa mua suurimman osan ajasta, mä makaan sohvalla, palvelen niille ruuan pöytään ja sitten katsellaan vaikka vähän Muumeja tai Heinähattua ja Vilttitossua. Olenkin tässä muutamien viikkojen aikana saanut enemmän lääkkeitä ja rokotuksia kuin vuosiin. Lisäksi minulle on tehty pari sydänleikkausta, otettu röntgenkuvia, kipsattu kättä ja poistettu näppylöitä ja maksa. Lapsikin on oikeastaan jo syntynyt, kaikkien yllätykseksi se oli yksijalkainen nallekarhu, jonka hoitaja Maire halusi viedä omaan kotiinsa yöksi hoitoon, koska se oli niin suloinen. Hinkkalan käkättimet ovat kaikessa ihanuudessaan sellaisia aurinkoja, jotka piristävät jomottavimmankin päivän takuuvarmasti. Tytöt ovat jo tehneet yhdessä työnjakosopimuksen, että kun tädin vauva syntyy niin Maire vaihtaa vaipat ja Saima syöttää. Niin helppoa se on. Mihinkähän mua sitten edes tarvitaan? Ehkä tämä kaikki tuskailu onkin vain kompensointia siitä, että mua odottaa kohta siis niiiiin helppo elämä.... No aivan varmasti!