Puntari: Runotyttö

15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin "mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin".
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.

Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin  kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.

Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.

Kunnes...tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.

Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.

En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.

Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.

Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!

"Sinä olit sade

ja minä maa

imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"

                 (Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)