Halkomäki: Keittokirjan lisälehdillä

Viime päivinä ollaan äidin kanssa vietetty sellaista arkistonhoitajaelämää. Istuttu meidän keittiön pöydän ääressä tutkimassa vanhoja keittokirjoja ja reseptejä. Edessä kahvimuki ja pinoissa ruskealla voimapaperilla päällystettyjä isomummuni keittokirjoja. Samaisen Hilman, pitokokin, josta kirjoitin aikaisemmin Martta-asiaa. (Klik!) Pinon suurimmat kirjat ovat tutut Keittotaito sekä Kotiruoka, mutta muutama pienempikin mahtuu joukkoon.

Kotiruoka vuodelta 1913, kun Hilma oli juuri avioitunut Fransin kanssa ja sukunimeltään Sivula.

Muistiin on kirjoitettu myös Kyllikin kakku. Pitääkin kokeilla!

Hilman keittokirjojen avaaminen on aina sukellus historiaan. Ei pelkästään siksi, että ruoka- ja leivontaohjeet ovat vuosien saatossa muuttuneet, vaan myös kaiken kirjoihin talletetun oheismateriaalin vuoksi. Sivujen välissä ja ruskean voimapaperin taitteissa ovat säilyneet niin kahvikutsukortit, hääkutsut, kuolinilmoitukset, postikortit, joulutervehdykset, lauluvihkot, lehtileikkeet kuin kokouskutsutkin. Kirjojen kansilehtiin on liimailtu mietelauseita ja kirjattu ylös lääkkeiden nimiä aina pukamavoiteista hevosen hiertymiin, sian lääkkeeseen (etikkaa maidon sekaan, sama lääke sopii angiinaan), niveltulehduksiin ja lasten ihottumiin.
Kirjojen kieliasu on nostalgisen hurmaava, pidetään kahvikekkereitä ja leivotaan kaakkuja joihin tulee suudaa ja kristallisokeria. Toisaalta sieltä löytyy ruhojen paloitteluojeet niin kanalle, lampaalle kuin naudallekin.
Tarkoituksenamme on ollut selailla sopivia ohjeita kesän Sadan sortin päiväkahveille, mutta todellisuudessa suurin osa ajasta on mennyt näihin kirjojen välissä piileviin aarteisiin tutustuessa.

Haapamäen Kartanon vaarin hautajaisten muistovärssykin on pysynyt tallessa!

Isoisomummulle Ruotsista lähetetty kortti!

Sukulaismies tämä herrastuomari.

Yhden Sivulan kaupan keskeneräisen rätinkivihkon sivuille Hilma on kirjoittanut reseptejä, mutta ainakin käsialan perusteella myös joku toinen on vihkoa täyttänyt. Vihkon loppupuolen resepteihin Hilma on tarkkaan kirjannut lähteet; mistä resepti on saatu, keneltä, millainen historia sillä on jne. Monia eri leivontakilpailujen voittajareseptejä vihkosta löytyy myös.

Kirjoja selatessa ei tarvitse ihmetellä, mihin ennen vanhaan ihmisten aika kului. Kaikki piti tehdä itse, alkaen voista, jauhoista, kermasta, perunajauhoista, korppujauhoista ja hienosta sokerista. On siinä ollut askaretta Hilmallakin pitokokkina! Ja sitten puulämmitteisissä uuneissa paistaa kaikki. Kun ei ollut kylmäsäilytystiloja, niin kotileivonnaisissa suosittiin hyvin säilyviä sortteja, eli korppuja ja pikkuleipiä. Äidin kertoman mukaan Hilmallakin oli komerossaan suuri peltirasia, jossa hän pikkuleipiä säilytti.

Erään keittokirjan välistä löytyi pieni taitettu paperi, joka paljastui kutsuksi. Naisylioppilaiden kristillinen yhdistys kutsui koolle maamme oppikoulujen tyttöjä yhdenteentoista kesäkokoukseensa Oriveden kansanopistolle kesäkuussa 1919. Siis melkein sata vuotta sitten! Tervetulleita olivat 14 vuotta täyttäneet oppikoulujen tytöt, ja osallistumismaksu oli 40 markkaa.
Kokouksen tarkoituksen kuvaus herätti meissä suurta hilpeyttä. Me tällä 2010 -luvulla elävät ihmiset kun valittelemme ainaista ja kasvavaa kiirettä pirstaleisessa maailmassa ja etsimme sen vastapainoksi sopusointua ja eheyttä mitä erilaisemmin tavoin. Mitä tekivät nuoret naiset viime vuosituhannen alussa? Elivät suuren rikkinäisyyden ja kuumeisen kiireen aikaa, kaivaten sisäistä sopusointua ja eheyttä!

Keittokirjan lisälehdiltä löytyi siis meitä kaikkia helpottava tieto. Oli aika mikä tahansa, niin kiire on  ja ihmismielet rikkinäisiä. Jokaisen aikakauden ihmisillä kuitenkin melko lailla samat murheet, mittakaava ja asiayhteydet vain vaihtelevat. Nelipäiväisessä kokouksessa vaikutti olleen niin tiukka päiväohjelma, että kiirettä sielläkin piti.  Toki väliin mahtui myös asiaan kuuluvia hartauksia.
Sitä, oliko Hilma kokouksessa, emme tiedä. Edellisenä vuonna hän oli juuri menettänyt sekä miehensä Fransin että molemmat pienet lapsensa, Taiston ja Helenen. Aikansa edistyksellisenä naisena ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä hän saattoi hyvinkin olla osallistujana.

Vanhoissa keittokirjoissa on paitsi näitä hauskoja yllätyksiä, myös todella paljon tietoa ja oppia kotitalouksien hyödyksi. Mitä niistä ei löydy, sitä ei tarvitse osata! Onko sulla hyllyssäsi vastaavia aarteita menneiltä sukupolvilta? Pidä tallessa!

Tähän loppuun laitan vielä hiukan helpotusta kaikille perheenemännille, jotka painivat ikuisen ruokalistaongelman kanssa. Joku on miettinyt valmiiksi listan juuri talviajan ruokavaliota ajatellen! Myös potilaille löytyy omia ruokavinkkejä tällaisen tautisen ajan avuksi. Hiiteen pitsa ja purilaiset, vanhassa vara parempi! Satavuotiaan Suomen alkutaipaleella syötiin yksinkertaisesti mutta hyvin!

Siitä sitten vain kokkailemaan viikonlopuksi talvisia herkkuja!

Halkomäki: Aavistus asui sikarilaatikossa!

Olen varmaan joskus kirjoitellut ohimennen muutaman sanan meidän suvun merkkinaisista, edesmenneistä sellaisista. Niin kuin legendaarisesta Helena-mummustamme, sekä hänen äidistään superselviytyjä-Hilmasta. Äitini puolen suvun naisten ketju katkeaa minun sukutietämyksessäni Hilman äitiin Nooraan, joka oli siis Tiinan ja minun isoisomummu ja keskikokoisen maatalon emäntä. Sellainen ahkera, osaava ja tomera, niin kuin nuo naiset nyt siihen aikaan ilmeisesti hyvin pitkälti olivat.

Hilmasta on ehkä kehkeytynyt meidän perheen parissa jo sellainen hiukan myyttinen hahmo. Hän eli käsittämättömän vaiherikkaan ja rankan elämän, mutta pystyi aina vaan säilyttävän elämänilonsa ja valoisan luonteensa koko elämänsä halki. Niin äiti on kertonut. Hilma kuoli vain hiukan ennen kuin minä synnyin. Hän oli arjen taitojen moniosaaja, lasten ja heikompiosaisten puolustaja ja ilmeinen lahjakkuus kaikissa kädentaidoissa. Hämäläisen maalaistalon tyttärestä tuli ensin karjakko, sitten myös pitokokki ja kankuri. Kauppiaan vaimona hän ehti olla vain vähän aikaa, kunnes tuli vapaussota ja vei häneltä miehen. Samana vuonna kulkutaudit veivät heidän kaksi pientä lastaan, Taiston ja Helenen. Hilma sairastui itsekin lavantautiin ja meinasi kuolla.

Vähän myöhemmin hän tapasi Kallen, ja lesken elämä vaihtui suuren kartanon ja menestyvän sahayrityksen emännöintiin. Syntyi kaksi tyttöä, Helena ja Terttu. Aikakaudelle tyypillisten pankkikeinottelujen vuoksi kartano, ja moni muukin suuri tila tällä seudulla, joutui vaikeuksiin. Koko Haapamäen kartano tiluksineen pakkohuutokaupattiin. Hilma perheineen muutti takaisin synnyinkotiinsa mukanaan vain ne tavarat, jotka oli itse kartanoon aikoinaan vienyt. Ja yksi salaa mukaan pakattu ryijy, jonka hän oli kartanossa ollessaan kutonut miehelleen syntymäpäivälahjaksi. Muutaman vuoden kuluttua Kalle kuoli aivokasvaimeen. Hilma jäi yksin kahden lapsen kanssa. Entinen kartanon emäntä elätti lapsensa kovalla työnteolla ja myymällä tekemiään käsitöitä, leivonnaisia sekä perunahimmeleitä joulun alla Helsingin Naistenmessuilla. Hän kuitenkin selvisi ja lapset lähtivät aikanaan maailmalle.
Vanhoilla päivillään Hilma muutti asumaan äitini lapsuudenkotiin ja huolehti äidistäni sillä aikaa, kun leskeksi jäänyt Helena-mummu opiskeli Helsingissä.

On siinä elämäntarinaa kerrakseen. Ja jotenkin ihanaa on se, että se tarina jatkuu täällä maan päällä edelleen, vaikka Hilma itse poistui areenalta jo 40 vuotta sitten. Upeat ryijyt, käsipyyhkeet, kylpypyyhkeet, pöytäliinat, rekipeitot, lakanat, esiliinat ja kansallispuvut jatkavat elämäänsä meidän kanssamme. Keittokirjat, reseptivihkoset, astiastot, patalaput ja leipälapiot, kuparipannut, kahvimyllyt ja kakkuvuoat muistuttavat Hilman kuuluisasta keittotaidosta. Lakanat viikataan edelleenkin samalla kaavalla kuin Hilma teki, ja onhan se varma että minäkin silitän AINA esiliinat ja keittiöpyyhkeet, ja taittelen tyynyliinat silityksen jälkeen kolmijaolla kaappiin. Niin tekee äitikin, ja niin teki Helena-mummukin, koska Hilma oli opettanut.

Vaikka en ole Hilmaa koskaan saanut tavata, tuntuu kuin hän olisi minulle hyvinkin tuttu ihminen. Meillä on samoja kädentaitoja ja kiinnostuksen kohteita, sama myyjäishulluus joulun alla ja intohimo laittaa juhlia. Rakkaus lehmiin ja maaseutuun, rakkaus metsään ja luontoon. Olen jopa käynyt samaa koulua, Lahden kansanopistoa, kuin Hilmakin.
Äiti on kertonut vuosien saatossa paljon tarinoita Hilmasta. Kun tietää sukunsa historian on helpompi ymmärtää nykypäivää. Itseäänkin. Tietää sukunsa rakkaudet ja rasitteet. Tietää mitä vaalia ja mitä karistaa kannoiltaan.

Aikanaan monen mutkan kautta löysin itseni Marttojen järjestämältä ruokakurssilta ja marttailusta tuli minulle tosi tärkeä ja rakas harrastus. Elämäntapa. Siinä samassa paketissa kiteytyy monta minulle tärkeää asiaa leipomisen, käsitöiden ja ruoanlaiton ohella. Monesti olen ihmetellyt, ettei Hilma koskaan ollut mennyt mukaan marttatoimintaan, sillä hän jos kuka oli taidoiltaan ja maailmankatsomukseltaan todellinen Martta. Minkäänlaista todistetta Marttayhdistyksen jäsenyydestä ei koskaan löytynyt. Mutta silti...asia jäi kaivelemaan. No, ajattelin lopulta ettei tällä seudulla varmaan ollut vielä silloin 1900-luvun alkupuolella Marttayhdistyksiä.
Viime kevättalvella siivoilin kirjahyllyäni ja jäin selailemaan Kansan emännän keittokirjaa. Se on Hilman perintöä, ja kas, Marttaliiton julkaisema! Ajattelin että Hilma on sen varmaan vaan hankkinut jostakin itselleen, ei sen kummempaa. Kunnes sitten eräänä päivänä tein löydön, joka muutti aavistukseni todeksi.

Äiti oli siivoillut kotona kaappeja, joissa säilytettiin Helena-mummun perintötavaroita. Siellä kaiken keskellä oli muutama vanha sikarilaatikko. Entisaikaanhan mitään ei heitetty pois, ja nuokin laatikot vastasivat käyttöarvoltaan varmaan nykyisiä Orthexin varastolaatikoita. Toisen laatikon sisäkanteen oli tehty lyijykynällä laskutoimituksia ja reunassa luki Pohjakassa 450,- . Hilman myyjäisreissujen kassalaatikko siis! Isän kanssa käytiin laatikoiden sälää läpi. Siellä oli Hilma-mummun elämä pienoiskoossa; nappeja, hakaneuloja, neppareita, onkikoukkuja tulitikkuaskeissa, kohoja, nuppineuloja, avaimia, käsityötarvikkeita, lankarullia ja vaikka mitä. Ja rasian pohjalla pahvinen, vihertävä pyöreä läpyskä.

                                    Marttamerkki.

Tuijotin merkkiä ällistyneenä. Ei voi olla totta! Todiste! Se on sittenkin totta! Hilma oli sittenkin Martta! Minun isomummuni, jo kauan ennen äitiäni ja minua ja Tiinaa! Se hetki sinetöi aavistuksen todeksi ja avasi yhden oman pienen polkunsa sukumme naisten historiaan. Tuo pieni neulanreikäinen merkki ja keittokirja ovat ainoana todisteena meidän kaikkien kolmen sukupolven naisten yhteisestä harrastuksesta. Oli se riemukas hetki! Vähän kuin olisi Rubiikinkuution ratkaissut. Tiedättehän!

Neljä sukupolvea tikapuilla! Alimpana isoisomummumme Hilma Eleonoora Uusitalo, jota Nooraksi kutsuttiin. Hänen yläpuolellaan isomummumme Hilma Sulima Vehoniemi (Ent. Sivula), hänen yläpuolellaan mummumme Helena Kyllikki Veikkala vierellään Äitimme Leena. On siinä emäntiä kerrakseen!

Halkomäki: Ilo irti!

 

Kesän sesonkikuukausi on nyt lusittu ja edessä ihana elokuu! Täytyy ihmetellä, että meilläkin seinäkalenteri täyttyi ihan kuin itsestään, ilman että sinne aktiivisesti haki jotain täytettä. Heinäkuun aloitti ruotsinsukulaisten kaksiviikkoinen vierailu, johon nivoutuivat samaan aikaan myös Kirkastusjuhlat. Kirkastuksen ja sukulaisten jälkeen oli synttäreitä ja häitä, väliin Kyllikkien perinteinen puolivuosikatsaus Tampereella, naistenviikon nimipäiväsuma ja sitten taas uusi satsi ruotsinsukulaisia. Tämän kaiken lomassa sairasteltiin angiinaa, kuumetta ja yleistä huonovointisuutta, ravattiin lääkäreissä ja hammaslääkäreissä ja hoidettiin pakollisia juoksevia asioita. Ja ihan heinäkuun hauskaksi lopuksi minä ja pikkupojat pakkauduttiin Puntariin yökylään, koska koko kesänä ei oltu vielä ollenkaan kyläilty sillä suunnalla pitemmän kaavan mukaan.

 

 

 

Täytyy todeta että takki on aika tyhjä just nyt. En valita säistä, ne on mitä on. En silti kielläkään, ettenkö kaipaisi aurinkoa ja sen suloista lämpöä, edes päiväksi pariksi. Mökillä on tullut vietettyä aikaa ihan todella vähän vaikka muusta haaveilin, kova tuuli koko kesän ajan on torpedoinut ne selkeätkin päivät pois pelistä, kun mökillä olisi ollut muuten mukava olla. Tuuli suoraan järven suunnasta on hyytävä elementti. Ei kiva. Aamukahvit pergolassa ruusuaamutakki päällä ovat myös jääneet vain haaveeksi. Kaiholla muistelen viime kesän pehmoisenlämpimiä aamuja, kun jo seitsemän aikaan oli olo kuin pumpulissa. Moni muukin juttu on jäänyt puolitiehen, vaikka minä en yleensä anna sään haitata tekemisiä, pukeutumiskysymys. Sateestakin tykkään, ja itse asiassa tosi paljon. Juhannuksena oli hienoa olla savusaunassa kun sade ropisi huopakattoon. Sateella on kiva olla myös metsälenkillä, kävellen tai juosten. Ja sadesäällä on mukava puuhailla kotihommia sisällä, mutta toki tiettyyn rajaan asti. Tällaisena sateisena kesänä ne pienetkin auringon ja lämmön hetket piirtyvät tarkasti mieleen ja niistä on otettava heti ilo irti, siinä missä viime kesä oli heinäkuun alusta asti yhtä suurta hellettä ja sitä pumpuliolotilaa.

 

 

 

 

Kirkastusjuhlat juhlittiin onneksi kauniissa ja lämpimässäkin kesäsäässä. Kyllikkien puolivuosikatsausreissulla Tampereella aurinko paistoi toisen päivän niin, että Takomon terassilla melkein suli aurinkotuoliin. Tällä viikolla tiistaina ja keskiviikkona nautittiin mökillä sukulaisten kanssa ajoittain oikeinkin lämpimästä ja aurinkoisesta säästä; grillailtiin ja lämmiteltiin savusaunaa, köllöteltiin laiturilla ja ongittiin oikein urakalla. Kun suku tapaa muutaman vuoden välein, niin juttua riittää aina yömyöhään ja aika kuluu aivan liian nopeasti. Huippuporukkaa! Ja joka kerta ruotsalaiset tuovat tänne auringon tullessaan, se on varma!

Nyt torstai ja perjantai Puntarin reissulla oli vaihtelevaa säätä. Tiina maalaili kepeää kesätunnelmaa auringonpilkahdusten oheen leipomalla raparperipiirakkaa ja kattamalla ihanaa aamiaista ruokasaliin pianomusiikin kera. Kyllä meidän kelpasi! Serkukset ottivat ilon irti ja uuvuttivat toinen toisensa vauhdikkaissa leikeissä. Oli discot ja bändit ja jumpat ja hyvikset ja pahikset ja legoleikit ja värityskirjat ja keppihevoset ja trampoliinijumpat ja vaikka mitä. Tänään täällä sänkyyn simahti kaksi totaalisen uupunutta pientä miestä. Kohta niiden äiti taitaa seurata esimerkkiä.

Heinäkuusta selvitty, homma pulkassa, että Roger vaan! Minä jään odottamaan huomista elokuuta, se on mun kesäni paras kuukausi!

 

Ps. Milloin tietää olevansa juoksulenkillä vähän villimmällä seudulla? No silloin, kun lenkkiseurana jäniksen virkaa tekevät kurjet!!! Kuhmalahtelaiset kurjet juoksevat oikein mielellään hiekkatiellä lenkkeilijän kanssa, sellaiset 10 metriä edellä, pysähtyvät jos lenkkeilijäkin pysähtyy, jatkavat juoksua kun lenkkeilijäkin jatkaa. Aikamoista! Aika villiä! :D