Puntari: Pakkaspäivän pestorullat

Koskahan olisin viimeksi leiponut pullaa tai sämpylöitä? En edes muista. Aikoinaan, kotiäitivuosina, tuli pyöräytettyä taikina joka viikko. Nyt ei tunnu olevan aikaa.


Tälle viikonlopulle päätin kuitenkin ottaa gourmet-teeman. Kaikki alkoi siitä, kun työkaverini Minna alkoi kertoa, mitä hänen kokkiopiskelijapoikansa suunnitteli viikonlopun ruokalistalle. Vesihän siinä herahti kielelle ruokaherkkuja kuvitellessani ja päätin, että tänä viikonloppuna täytyy kyllä itsekin kokeilla jotain uutta.

No, tämä lauantaiaamu aloitettiin sitten leipomisella. Etsiskelin netistä Valion sivuilta pestorullien ohjeen, jota sitten muutelin sen mukaan, mitä kaapista löytyi.
Tytöt katselivat peston levittämistä varsin kauhun sekaisin ilmein, ja epäilivät että mahtaako tuo vihreä mössö olla mitenkään syömäkelpoista.
Pestorullien valmistumisen ohella keittelin jauhelihakeiton, joka ei nyt ehkä kuulosta kovin gourmeelta, mutta maistuu tällaisena pakkaspäivänä enemmän kuin hyvin.
Ja aika hyvin teki sopan kaverina kauppansa myös pestorullat. Molemmat tytötkin taisivat syödä kaksi ja kehottivat laittamaan reseptin talteen. Joten käskystä:


Pestorullat

0,5 l  maitoa
1 ps  kuivahiivaa
3 rkl hunajaa
1 tl   suolaa
3 dl puurohiutaleita 
n. 10 dl vehnäjauhoja
2 rkl öljyä

Täyte
vihreää pestoa
juustoraastetta

Sekoita lämpimään maitoon hiiva, suola ja hunaja. Alusta joukkoon hiutaleet ja jauhot. Kohota taikina kaksinkertaiseksi. 
Jaa taikina kahteen osaan. Kauli kahdeksi suorakaiteeksi 30x40cm. Levitä täyte levylle. Kääri rullalle ja leikkaa n. 4 cm paloiksi. Aseta palat pellille leikkauspinta ylöspäin. Kohota hyvin.
Paista 200 asteessa n. 20 min.


Pestorullien paistumisen jälkeen uuniin pääsi köllöttelemään uunipata, josta pitäisi n. viiden tunnin päästä paljastua elämäni ensimmäinen Pulled Pork. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Resepti on vanhasta Maalaisunelmia-lehdestä, ja jo pitkään oon ajatellut sitä kokeilevani.
Possu saa kaverikseen uuniperunoita ja raikasta salaattia, ja eiköhän tuolta kellarista löydy muutama viileä olut ruokajuomaksikin.
Sitä ennen ylös, ulos ja lenkille! Pirteä pakkaspäivä kutsuu pulkkailemaan :-)

Halkomäki: Aluksi&Lopuksi

 

Tätä levyä odotin aikoinaan kuin kuuta nousevaksi.

Sain viimeisen kappaleen levykaupan tiskin alta.

Levy aloittaa jouluni ja myös päättää sen.

Näissä tunnelmissa tänään hetki kotisohvalla.

 

Hei hei Joulu!

 

 

 

Halkomäki: Poroa, Piparjuurta, Puolukkaa

Pohjoisen reissulla tuli seikkailtua keittiössä ihan mukavasti, sillä pöytäkunta koostui monen päivänä kymmenestä ruokailijasta. Siinä oli sellaista savottaemännän meininkiä kun viiden litran soppakattilakin jäi pieneksi!
Joulupäivän iltapäiväkahveille olin suunnitellut tekeväni näitä savuporoherkkuja suolaiseksi tarjottavaksi. Jostain kumman syystä ne jäivät kuitenkin silloin tekemättä, mutta muutamaa päivää myöhemmin niitä olikin tarjolla iltateen kaverina. Niin nopea ja helppo ohje, että laitan sen tännekin jakoon.
Muutamia huomioita reseptin osalta tein:
Täytettä laittaisin vähemmän yhtä piirakkaa kohti, sillä se on melko tuhtia. Niin että alkuperäisohjeen mukaisen kymmenen piirakan sijaan näitä saisi tästä tehtyä vaikka sen kaksikymmentä. Ja täytettäkin voi tietysti varioida, laittaa savuporon ja persiljan tilalle savulohta ja tilliä, vaihtaa maustamattoman tuorejuuston maustettuun ja sitä rataa. Kyllä te tiedätte!
Ja hei, nämä oli ihan tosi hyviä vielä seuraavanakin päivänä lämmitettynä, vaikka voitaikinan rapsakkuus puuttuikin! (Ja kaikkihan huomaa että mun piirakoista puuttuu nyt se persilja...)

Mutta sitten itse asiaan, eipä tässä sen kummempia läpinöitä kaivata:

Poropiiraset

10(20)kpl

 

500 (1000)g voitaikinalevyjä

1 muna

150g ranskankermaa

100g tuorejuustoa

2-3tl piparjuuritahnaa

100g kylmäsavuporoleikettä

½tl mustapippurirouhetta

persiljasilppua

 

koristeluun:

puolukoita

persiljasilppua

• puolita sulaneet voitaikinalevyt, viillä veitsellä sentin levyinen kehys taikinanelijöiden reunoille ja voitele levyt munalla

• sekoita hienoksi silputtu savuporo, ranskankerma, tuorejuusto ja piparjuuritahna, mausta persiljalla ja pippurilla

 

• jaa täyte piirakoiden keskelle ja levitä hiukan, ei kuitenkaan viillettyjen reunojen päälle
• paista 225c noin 15 minuuttia, kunnes taikina saa kauniin ruskean värin

• koristele valmiit piirakat puolukoilla ja persiljalla
• tarjoile hiukan jäähtyneinä

Halkomäki: Vilukissan varpaille!

 

 

 

Lämpömittari näyttää keittiön ikkunan pielessä -28 astetta. Kohtalaisen rapsakkaa! Tarvitaan puita takkaan ja villasukat jalkaan, muuten syväjäätyminen sohvalla on pian todellinen uhka! Ihan hyytävän kylmäksi en säätä kuitenkaan kutsuisi, muinaisina opiskeluaikoina Rovaniemellä pakkanen painui parhaimmillaan viiteenkymmeneen asteeseen. Se taisikin olla kylmin talvi Suomessa sataan vuoteen. Silloin jäätyi jo ajatuskin. Ja silloinkin kävelin joka päivä kahden kilometrin matkan harjoittelukoululle ja takaisin, tosin silmät meinasivat jäätyä ripsistä kiinni ja hengitykseen tökkäsi kylmä ilma jos yritin vähääkään kiristää tahtia. Mutta hyvin siitä selvisi! Nytkin ollaan ulkoiltu lasten kanssa kaksi tai kolme kertaa päivän aikana vaikka pakkanen paukkuu. Lapset vaativat päästä ulos ja ilmeisen hyvin siellä kolmen välikerraston ja toppahaalarin kanssa tarkenevat. Kolme varttia ja takaisin sisälle. Sisällä heivaan pikku-ukot takkatulen ääreen mustaherukkamehujen kera lämmittelemään viluisia varpaitaan!

 

Viime talvena minä tuskailin kenkäongelman kanssa kun sää kylmeni. Kirjoitinkin siitä muutaman rivin, sen voit lukea täältä. Ongelma onneksi ratkesi, ja unelmakengät ulkoiluun löytyivät. Mutta se ei pysäyttänyt kenkäunelmointia! Marraskuussa Kädentaitomessuilla tein muutaman vuoden ihastelun jälkeen kaupat joita en ole katunut. Ystäväni Pirjo sanoo, että jokaisella naisella pitää olla yhdet punaiset kengät. Nyt minullakin on! Jee! Messutarjous vei mennessään ja haaveesta tuli totta. Ja hitsi miten IHANAT voivatkaan olla nämä Töysän kenkätehtaan valmistamat huopalapikkaat! Niin käsittämättömän kevyet ja lämpimät! Ja kauniit! Perinteiset huopikkaat ovat minun kapeaan jalkaani aina olleet jotenkin löysät ja hölskyvät, kantapää nousee niissä helposti ylös. Niihin verrattuna nämä tasapohjaiset pieksun malliset lapikkaat ovat jämptimmät kävellä. Eikä erillistä villasukkaa tarvitse, vaan ihan ohuen puuvillasukan kanssa olen  käyttänyt. Ainoa ongelma näiden kanssa oli valita väri. Valikoimissa on toinen toistaan herkullisempia värejä, mutta lopulta tein päätöksen ihan fiilispohjalta. Punainen on aina punainen!

Ja kotimainen on aina kotimainen! On hienoa että Suomessa vielä valmistetaan perinteisiä jalkineita. Joskin huopa joudutaan tuomaan ulkomailta, koska suomalaisen lampaan villasta ei pystytä valmistamaan näin laadukasta huopaa. Mutta loppu onkin sitten sitä suomalaisten suutareiden käsityötä!

 

 

 

 

Uskon että tein hyvät kaupat. Näillä suhistellaan kymmeniä vuosia, huopa ei mene miksikään.

Laatu maksaa itsensä takaisin!

 

 

 Karvalakki, untuvatakki ja huopalapikkaat. Näillä mennään!

Pitäkäähän tekin itsenne lämpöisinä!

Halkomäki: Ei ihan vielä!

Käväisin eilen iltapäivästä Puntarissa Tiinaa ja pesuetta moikkaamassa. Hinkkalan talo oli niin tunnelmallisen ihana jouluisessa asussaan ja siellä tuntui asustelevan varsin tyytyväisiä lomalaisia vaikka vapaiden loppu jo häämöttääkin. Glögimukin äärellä haikailimme Tiinan kanssa melkein yhteen ääneen sitä, miten tänä vuonna joulusta ei jotenkin vaan raaskisi luopua! Vaikka joulua laitettiin kumpaankin kotiin jo joulukuun alkupäivistä lähtien, niin silti tuntuu ettei siitä ole saanut nauttia vielä tarpeeksi. Kynttilöistä, valoista, koristeista, musiikista, punaisista tontuista, kimallenauhasta, kuusen palloista, glögistä ja joulun herkuista. Etenkin riisipuurosta. Joulun rauhallista tunnelmaa haluaisi nautiskella vielä monta päivää!

 

Kotimatkalla mietiskelin, että onko tämä joulun viivyttäminen nyt vain vastaisku kaikelle kurjalle mitä kotiseinien ulkopuolella tapahtuu ja mitä mediat tuuppaavat silmien eteen tasaisena vyörynä. Lempeä vastaisku kaikelle kylvetylle vihalle, kaunalle, epävarmuudelle. Valoisa vastaisku pimeälle. Vai johtuuko se siitä, että nyt saatiin koko maahan pakkasta ja ainakin tänne pieni valkoinen lumipeite? Maisema näyttää nyt niin kauniin talviselta ja vihdoinkin myös jouluiselta! Ja kun me oltiin joululomasta kaksi viikkoa pohjoisessa, niin kotona vietetty joulukiintiö ei ilmeisesti ole vielä täynnä.

Päätin, että oli syy tähän huumaavaan joulufiilikseen mikä tahansa, meillä joulu viipyy yli loppiaisen. Saa olla ne vähät koristeet paikoillaan, kanelintuoksuinen kynttilä pöydällä, pallot, linnut, tähdet ja omenat keittiön ikkunassa, muutama punainen tyyny sohvalla ja talvivalot roikkumassa verhotangoista. Himmelihän meillä pyörii olohuoneen katossa ympäri vuoden. Jouluttajiksi tässä ei kuitenkaan ryhdytä. Aion kyllä järjestää Nuuttipukille jotain hommia ensi viikolla, vaikka kuinka haikeaa ja vaikeaa olisi...

 

 

 

 

 

Ps. Poikasilla joulukiintiö täyttyi ilmeisesti tänään. Katselivat neljännen kerran Joulupukki ja Noitarumpu -elokuvan ja pakkasivat tonttulakin laatikkoon. llalla vanhempi pohdiskeli toiveikkaana: Mitähän sieltä pääsiäispupun tuomasta munasta sitten mahtaakaan löytyä?!?

Puntari: Pari kirjavinkkiä

Jos paukkupakkaset estävät ulkoilun (tai ainakin typistävät ulkoiluhetket melko lyhyiksi), voi viettää aikaa vaikka kirja kädessä sohvalla loikoillen. Talvipäivä, takkatuli ja hyvä kirja kuuluvat monen suosikkikomboon.
Meillä on Kuhmalahdella älyttömän hyvä kirjasto, jonka vakioasiakkaita ollaan koko perhe. Sieltä kannetaan kotiin kassi kaupalla luettavaa.
Silti olen myös kirjakauppojen vakioasiakas. Marraskuisella Helsingin reissulla koin lähes huumaavaa tunnetta Akteemisessa kirjakaupassa. Olisin voinut ostaa sieltä lähes kaiken. Onneksi pankkitilini oli toista mieltä.
Lapin matkalla meillä on aina tapana poiketa Pyhäsalmen ABC:lle, koska sieltä kirjakaupasta tekee aina hyviä löytöjä. Joulureissulla löytyi taas pientä kivaa niin äidille kuin tyttärillekin. S totesikin, että kirjakauppa on varsinainen karkkikauppa perheen naisille.

Muutama kirjavinkki on pakko jakaa täällä blogissakin.

Huumeriippuvaisen Jamesin ja hänen seuraansa lyöttäytyvän katukissa Bobin seikkailut ovat sydänalassa tuntuvaa luettavaa. Tositapahtumiin perustuvan kirjasarjan ensimmäisessä osassa Katukatti Bob - kissa joka muutti elämäni kuvaillaan Jamesin ja kissan syvenevää ystävyyttä ja sitä, miten pieni eläin voi vaikuttaa positiivisesti jonkun sellaisen elämään, jolla ei ole toivoa juurikaan jäljellä.
Tätä sarjan toista osaa Bobin maailma en ole vielä ehtinyt lukea, mutta otan sen työn alle heti tänään. Sen verran kaksikon seikkailut ovat vedonneet maailmanlaajuiseen yleisöön, että kirjasta ollaan kuvaamassa elokuvaa ja Bobilla on omat fb ja twitter -tilit sekä suomalaisetkin kotisivut.



Harvoin on tullut tirautettua kirjan parissa kyyneliä, mutta englantilaisen Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää sai kyynelkanavien tukkeumat tehokkaasti avattua. Kirja on upeasti kirjoitettu rakkaustarina, joka liikuttaa monella tavalla. Ehdottomasti lukemisen arvoinen! Ja tästäkin on tulossa elokuva (tosin aina itse suosin kirjan lukemista - on se vaan niin eri asia kuin leffa!).

No myönnetään, itkin myös tätä viimeistä suosittelemaan kirjaa lukiessani. Kyseessä on vuosi sitten ilmestynyt toimittaja Jenni Pääskysaaren kirjoittama Tyttö sinä olet... jonka varsinaiseen kohdeyleisöön en ikäni puolesta kuulu, mutta joka maagisesti kutsui minut luokseen Helsingin akateemisessa.
Ostin kirjan, ahmin sitä hotellihuoneen sängyllä ja räpyttelin silmiini kihoavia kyyneleitä pois. Kirjassa on sanottu monia sellaisia asioita, jotka itse olisin kaivannut kuulla teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Kirja yksinkertaisesti kertoo sen, kuinka arvokas ja mahdollisuuksia täynnä jokaisen tytön elämä on, ja että on täysin OK elää omannäköistään elämää.
Olen aina tykännyt Jenni Pääskysaaresta ja pitänyt häntä fiksuna, empaattisena ja upena naisena, mutta hitto vie - tämän kirjan ansiosta olisin valmis antamaan hänelle kirjallisuuden Nobelin!
Jos lähipiirissäsi on nuoria naisia, osta tämä kirja ja vie se heille.
(En muuten ole fanittamiseni kanssa yksin, opuksesta on otettu jo 6 painosta)

Olen sitä mieltä, että kirjojen parissa vietetty aika ei mene koskaan hukkaan. Joulupukki taisi olla kanssani hyvin samaa mieltä, sillä lahjapaketeista paljastui monta mukavaa kirjaa. Erityisen kivaa on  se, kun lapset edelleen pyytävät (omasta hyvästä lukutaidostaan huolimatta) äitiä lukemaan heille. Joululomalla seikkailtiin yhdessä mm. Me Rosvoloiden kanssa ja lähdettiin Eppu-ponin kanssa Siltakulman tallille. Huikean jännää ja ihanaa yhdessä olemista!

Puntari: Valopilkkuja

Aika moni tilitti vuoden vaihtuessa somessa, että kulunut vuosi oli ollut raskas. Oli sairauksia, masennusta, läheisen vaikeuksia, parisuhdekriisejä ja vaikka mitä.
Jokaiseen vuoteen mahtuu varmasti hyviä ja huonoja hetkiä meillä kaikilla. Joskus tuntuu, että kaikki kura kasaantuu yhden ihmisen niskaan. Jotenkin sieltä kakkakasan alta kuitenkin aina ponnistaa parempiin maisemiin.


Mulla oli hyvä vuosi 2015. Ei mitään erityisempiä super highlighteja mutta ei mitään jäätäviä aallonpohjiakaan. Oli koko ajan hyvä olla.
Ehkä vuottani kiteyttää aika hyvin ajatus, joka tuli mieleeni eräänä aamuna, kun heräsin: tämän onnellisempi en enää voisi olla. Turha siis haaveilla lottovoitoista tai ikuisesta nuoruudesta. Näillä mennään ja ns. peruspelilläkin voi saavuttaa varsin mainion elämän.


Vuoden huippukokemukset löytyivät taas liikunnan parista. LounaJukola, Tahko mtb, uusi puolimaraennätys Liikuntailla, Jämi mtb ja Tuusula trail. Niiden kaikkien hyvät havinat tunnen edelleen. Sitten on niitä vähemmänkin hyviä suorituksia, täydellisiä pummeja ja aneemista tekemistä metsäpolulla. Olen itselleni kuitenkin armollinen, mukavuustasolla liikkuminen riittää oikein hyvin.



Vuosi sitten tein lupauksen, että yritän pitää enemmän yhteyttä ihmisiin ympärilläni. En tiedä onko se konkreettisesti toteutunut, mutta ainakin nyt on sellainen olo, että ympärillä on paljon huipputyyppejä niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Hienointa on ollut huomata, että ystäviä voi saada aikuisiälläkin. Jokaisen oven takana voi odottaa uusi ihminen, jonka kanssa ajatukset matkustavat samoja ratoja.

2015 oli ihana vuosi siksikin, että meille tuli Sulo. Kissa, joka tänäkin aamuna nukkui poski poskeani vasten. Välillä melkoinen riiviö, mutta useimmiten varsin ihana karvapallero, joka tuo iloa meidän päiviimme.


Yksi isoimmista valopilkuista syttyi kuitenkin elämäämme pari viikkoa ennen joulua. Saimme takaisin oman kyläkaupan. Nyt maitokauppareissu on pituudeltaan vain 2,5 km. Kylällä on taas elämää ja ihmiset tapaavat toisiaan. Ja kaupassa on paistopiste, mikä tietää tuoreita croisantteja mun aamukahvipöytään.
   Meidän kylämme on taas ihan uudella tavalla elossa, ja vitsit että se tuntuu hienolta!