Nyt on kuulemma muotia palkata kotiin joku elämänhallintaihminen. Sellainen, jonka avulla sulle selviää mikä osa kotisi täyttämästä tilpehööristä on tarpeellista ja mikä ei. Eli sen personaltrainerin, ravitsemusneuvojan, sisustussuunnittelijan, parisuhdeterapeutin, viikkosiivoojan ja elämäntaidonvalmentajan lisäksi kannattaa myös hankkia tämä kaaosekspertti. On niin paljon helpompi hengittää kun ylimääräinen tavara on tiessään!
Varmaan jo reilu kuukausi sitten mä löysin sisältäni tällaisen tavaranatsin. Jokin mittari vain meni punaiselle ja sitten alkoi tapahtua! Rakastan järjestystä, vaikka en ole siinä kovin hyvä. Rakastan sitä, että löydän tarvitsemani tavarat niiden oikeilta paikoilta. Heti ja pönkimättä. Niin suksivoiteet, varvastossut, kattilat kuin kynttilätkin. Rakastan selkeyttä, viihtyisyyttä ja kodikasta tunnelmaa missä ikinä asunkin. Tai siis rakastaisin! Meillä asuva rakas pieni elämänvaikeuttaja avasi silmäni todellisuudelle. Siinä missä kaksi aikuista oli saanut sullottua kahden sinkkukämpän tavarat puolihuolimattomasti rintamamiestalon todella vähäisiin säilytystilaratkaisuihin, elämänvaikeuttaja kaivoi ne päivänvaloon. Kerta toisensa jälkeen. Ja aina vaan uudestaan. Sulloessani vanhoja työpaikan mikroautokisojen palkintopokaaleja varmaan sadatta kertaa makuuhuoneen liukuovikomeroiden kätköön minulla naksahti. Tarvitaanko me todella kaikki tämä???
Ja mitä sitten tapahtui? Olen käynyt huoneita läpi armottomalla kädellä. Useampaankin kertaan. Ensin keittiö. Sitten vaatehuone ja makuuhuoneen komerot. Työn alla olohuoneen senkki ja eteisen kaapit. Työhuone jo voiton puolella. Tavara liikkuu!!! Osa mökille käyttöön, osa kavereille, osa kirpparille ja kierrätykseen. Onneksi vain vähän mitään joutaa roskikseen! Henkisesti rankkaa puuhaa, mutta oikeasti, se keveyden tunne mikä valtaa mielen! Siistit ja avarat komerot, säilytyksessä vain oikeasti tarpeellinen ja käytettävä tavara, sekä rakkaimmat muistot. Puolitunteikkaista muistoista luopuminen on yllättävän tuskallista. Olisi niin kiva säilyttää kaikki alalkouluajan vihkot ja liput ja laput, mutta kuka niitä oikeasti joskus lukee? Ja mitä teen Kukkaistyttökesän kuivatuilla ruususeppeleillä joita on laatikollinen? Ihania pölypesiä, eikä niistä laatikossa ole kenellekään iloa. Mielessäni haikailin jo vinttiä, sellaista oikeaa vanhanaikaista ullakkoa. Sellaista, jonne voisi kantaa vihkot ja seppeleet laatikoissaan tulevien sukupolvien löydettäviksi ja ihasteltaviksi. Sinne isoisän olkihattujen viereen. Ei kenenkään tiellä koskaan.
Työ etenee hitaasti, koska elämänvaikeuttaja purkaa samaan aikaan toisaalla jotain jo siivottua komeroa. Eikä se seuraavana päivänä enää välttämättä näytä niin siivotulta, tai ainakaan siistiltä. Mutta tavarat vähenevät hitaasti ja varmasti. Tavoitteena ei ole mikään steriili ja asumaton asuntomessukoti, vaan koti jossa on vähemmän järjesteltävää ja mukavampi asua. Leluja täällä pyörii joka tapauksessa edelleen ympäri huushollia päivästä toiseen. Ja pussinsulkijoita, kaukosäätimiä, lahjanarua, hillopurkin kansia, tuttipullon korkkeja, käsivoideputeleita, pikkusukkia, kyniä, ruisleivän paloja, hiuslenkkejä, henkareita, latureita, kuvakirjoja ja paljon paaaaljon muuta tarpeellista. Tiedän kyllä perheitä, joissa lasten olemassaoloa ei voi päätellä muualta kuin lastenhuoneista. Leluja tai lasten vaatteita ei näy koskaan missään muissa tiloissa. Minusta se on jopa ankeaa. Silti rajansa kaikella. Eilen illalla raivasin lattialle vapaan reitin makuuhuoneesta vessaan. Pimeässä yöllä eksyin kuitenkin reitiltä ja jurskautin jalkapohjani puisen nuppipalapelin nuppiin. Hemmetin lelut!!! Aamulla heräsin siihen kun Brion puinen palikkalaatikko kolahti otsaani, ja heti sen perään sateli niitä palikoita. TATO! sanoi ääni sängyn vierestä pirteänä. Vähän ajan päästä elämänvaikeuttaja mönki viereen Skiidoon moottorikelkkakuvaston kanssa. TATO TATO!!! Ooooooo...ännännännännää...istui siinä kainalossa lukemassa hetken ja katosi taas. Kolmannella kerralla mukaan oli tarttunut muutama katselukirja sekä niitä puisia nuppipalapelin paloja. Se paloautokin, jonka päälle yöllä astuin. Aamupalan jälkeen petasin sängyn. Varmaan ensimmäistä kertaa viikkoon. Peiton alta löytyi kolme legopalikkaa, kaksi puupalikkaa, neljä kirjaa, yksi pikkuauto, näytepussi jalkavoidetta, Tiinan vanha selluliittivoideputilo, pussillinen urheilujuomajautetta, kuiva leivänpala, puiset helmet sekä määrittelemätön polkupyöränkorjaustyökalu. Miähen tyynyn alle oli piilotettu cd -levy, joka sisälsi vasemman polveni magneetikuvat Pihlajalinnan lääkäriasemalta.
Mitä tästä opin? Pitäisi ehkä petailla sänkyä useammin. Tai sitten sitä tavaraa on vieläkin liikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti