Puntari: JämiSki - Pyykkösen paluu

Tuli ilmoittauduttua Jämin triplan puolikkaaseen versioon viime syksynä. JämiMtb oli sen verran positiivinen kokemus, että pidin hyvänä ideana käydä Jämillä useammin ja halusin kokea maastot myös suksilla ja juosten.
Onneksi ilmoittautumisvaiheessa nuo pääkoppani kaksi aivosolua sattuivat törmäämään toisiinsa ja ilmoittauduin vain triplan puolikkaaseen versioon. Siinä on urakoitavaa 21 km (hiihto), 42 km (maastopyöräily) ja 10 km (maastojuoksu). Kokonaisessa triplassa matkat on siis puolet pidempiä (ja mun kuntotasolle aivan liian kovia).

Tänä talvena hiihtäminen ei ole jostain syystä aiheuttanu sellaisia WAU-fiiliksiä kuin aikaisemmin. Eikä siihen ole mitään syytä, ladulle ei vaan ole tullut lähdettyä niin usein kuin olisi treenausmielessä pitänyt. Niinpä odottelin vähän kauhulla tulevaa JämiSkitä. Tiesin, että kyllä siellä nyt maaliin pääsee, mutta millä ajalla ja ihan porukan viimeisenäkö?
Yritin aktiivisesti unohtaa koko tapahtuman lähestymisen ja buukkasin itseni vielä edeltäväksi illaksi marttojen Ranskalaista Ruokaa -kurssille. Siellä sitä tuli valmistettua ja syötyä kahdeksan ruokalajin illallinen. Kotiin päästyäni pakki oli sen verran turpeana, että oli pakko liruttaa punaviinipänikästä tilkka lasiin. Toiveissa oli pieni herättely ruoansulatukselle.

Kisaa edeltävä yö tuli nukuttua huonosti ja aamun valjettua lähdettiin ajelemaan kohti Jämiä. Meitä oli samassa kyydissä S, minä ja paikallisvahvistus Juha, jolle JämiSki oli jo edelliseltä vuodelta tuttu tapahtuma. Matka meni leppoisasti, kunnes huomattiin, että S oli unohtanut monot kotiin...
Kisapaikan hiihtoputken vuokraamosta onneksi vuokrasivat yhdet monot putken ulkopuolellekin, ja S pääsi starttaamaan.

Kalusto kuntoon ennen starttia!

Lähtö oli Jämin lentokentältä. Siinä sitä painettiin vaahto suupielistä roiskuen ensimmäiset pari kilometriä. Taktiikkana oli  pysyä jotenkin mukana yli 300 hiihtäjän porukassa, mutta luulen että kärki oli jo siinä vaiheessa ensimmäisessä huollossa, kun minä vasta ohjasin atomikkejani pois lentokentältä.
Ekat 8 kilometriä hiihto tuntui järkyttävän kamalalta. Ratatouille ja tarte tatin pomppi tuossa kurkunpäässä ja olin varma, että jossain vaiheessa se kahdeksan ruokalajin ranskalainen illallinen löytyy ladunvarresta. Jalat oli kuin kaksi halkoa ja sykemittarin lukemia en uskaltanut edes katsoa. Hiihdin mielestäni niin kovaa kuin pääsin. Silti ohitseni painoi jatkuvalla syötöllä pinkillä numerolapulla varustettuja hiihtäjiä, eli oman sarjani osallistujia.

Vähän ennen huoltoa (11km) alkoi tuntua jotain toivonkipinää kintuissa. Huollossa tempasin mukin lämmintä vettä kitusiin ja siitä eteenpäin päätin nollata pääni ja rentouttaa kroppani. Siirsin ajatukset Kukastunturille, Kesängin keitaalle ja Tunturijärvelle ja hain mielikuvia Lapin kevätreissujen upeista hiihtolenkeistä ja -fiiliksistä. Päätin unohtaa meneillään olevan kisan kokonaan.
Ja se toimi! Kroppa rentoutui, suksi alkoi kulkea ja meno maistua. Tunsin oloni takavuosien Tuulikki Pyykköseksi. Kilometrit suorastaan vilahtelivat ohi, kunnes jäljellä oli enää pari nousua ja Jämi Areenalle vievä tasainen pätkä.

Maalisuoralla olo oli epätodellinen. Edellisestä oikeasta hiihtokisastartista oli aikaa 25 vuotta. Silloin lykin Luopioisten kirkonkylän laduilla perinteisellä tyylillä ja kaikki muut menivät luistelemalla ohi. Minä en osannut luistella, en edes tiennyt sellaisen hiihtotyylin olemassaolosta. Jäin sarjani viimeiseksi ja päätin, etten enää koskaan hiihdä kilpaa.
Tosin ei kilpailu nyt ollutkaan se ykkösjuttu, vaan tapahtumaan osallistuminen. Tällainen antaa aina vähän potkua omaan treenaamiseen. Tuskin olisin niitä nippanappa sataa kilometriäkään tänä talvena hiihtänyt, jos tämä JämiSki ei olis ollut tiedossa.

Loppuaika oli 1.56. Se oli paljon parempi kuin mitä odotin. Sijoitus 13/24.
Kotona ajattelin, että triplassa voisi tähdätä kympin sakkiin. Kunnes katsoin netistä triplan osallistujamäärää. Meitä on seitsemän. Eli toi tavoite ainakin täyttyy, jos vaan pyöräilystä ja juoksusta maaliin selviää.

Jämillä toimi taas järjestelyt erinomaisesti. Kuntoilijat ja kilpahiihtäjät mahtuivat samoille laduille ja huoltopisteisiin hyvin. Ladulla kiidettiin niin tiukoissa kisatrikoissa kuin 80-luvun hiihtohaalareissakin. Pohjista löytyi tervaa, pitoteippiä tai pelkkää luistovoidetta. Maalissa kuitenkin kaikkia tuppasi hymyilyttämään!

Seuraava hiihtotapahtuma on kahden viikon päästä kotikylillä. Kuhmalahti-hiihdossa ei onneksi tarvita numerolappua eikä sykemittaria, vaan tärkeintä on päästä kunnansaunalle sopalle ja kahville!