Halkomäki: Meinasi lipsahtaa!

Tähän on tultu. Pitäisköhän harkita jo jotain lääkitystä? Jos ihmisellä on mahdollisuus lähteä hiihtämään, vieläpä ilman aikatauluja, niin hän miettii, että jäisikö sittenkin kotiin tekemään viikkosiivousta!!! Siis mitä? Missä vaiheessa ollaan ylitetty joku raja? Huoh. Olen suorastaan jopa vähän pettynyt itseeni!
Koko viikon olen odottanut kuin kuuta nousevaksi pääsyä hiihtoladulle. Koittanut järjestellä aikaa ja mahdollisuuksia, mutta planeetat kai ovat olleet huonossa asennossa. Perjantaina illalla selvisi, että lauantain aamupäivä olisi passeli ajankohta lähteä ladulle. Katselin kamppeetkin valmiiksi ja tein reittisuunnitelmaa; Kaukkalaan ja takaisin. Sitten tänä aamuna poitsut keksivätkin lähteä kahdestaan vähän liikenteeseen ja nostivat kytkintä hätäisesti. Jäin yksin kotiin. Katselin villakoiria ja pölymattoja olohuoneessa, keittiön tiskivuorta ja makuuhuoneen pyykkikoreja silmät kiiluen: mikä jumalainen mahdollisuus SIIVOTA!!! YKSIN!!! Jos en menekään hiihtämään vaan SIIVOAN! NAUTIN ja SIIVOAN! Hiihtämään ehdin sitten myöhemminkin! Hetken olin jo mielikuvissani pölyhuiskan varressa, kunnes järki, tai mikä se nyt onkaan, otti voiton. Ladulle ja äkkiä!!!

Luisto oli mieletön ja ladut hyvässä kunnossa. Lentokeli! Kuntoradan lenkiltä suunnistin Kaukkalaan, latu-ura kapeni, ajatukset laajeni. Hiljainen luminen metsä. Eläinten jälkiä, tuulen heittämiä lumipaakkuja. Miten siitä voikaan nauttia, oijoi!
Puolitoista tuntia suksilla, hikinen ja onnellinen, akkunsa ladannut mimmi ponkaisi kotiin metsän siimeksestä. Pyhästi lupasin itselleni,etten IKINÄ enää aio suoda edes puolikasta ajatusta Tolun tuoksuiselle lattiamopille jos vaihtoehtona on mahdollisuus nauttia elämästä sukset jalassa!

Meidän omalla yhdysladulla on näköjään nelijalkaisiakin käyttäjiä!